Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 14: Ennen taistelua

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on neljästoista ja viimeinen luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi, Osa 9: Kontrasti, Osa 10: Tulimyrskyssä, Osa 11: Keskenämme, Osa 12: Pelko, Osa 13: Vihollisesta. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena”. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

Ylihuomenna siis! Maaliskuun 21. päivänä vuonna 1918. Se on ratkaisun päivä, jona saatamme hirmuisen matkamme päätökseen lopullisella iskulla, murramme rautaiset kahleemme ja raivaamme tiemme viimeisellä voimainponnistuksella merelle saakka. Länttä kohti vyörynyt aalto, jota tuliset padot ovat neljä vuotta murtaneet ja estäneet, on vihdoinkin kuohuva määränpäähänsä. On tullut aika panna suuri läpimurtoaikeemme koetukselle; lyömme vihollisen varustukseen reiän, jota ei käy tukkiminen. Revimme riekaleiksi tuon teräksisen verkon, jotta takanamme odottavat joukot pääsevät tositoimiin, murtautuvat vihollisen kimppuun avoimilta sivustoilta ja kaiken tieltään hävittäen pyhittävät vankkumattoman uskomme voittoon, ehdottomaan ja täydelliseen voittoon.

Joukossamme ei ole ketään, joka epäilisi sitä. Neljän vuoden ajan olemme kantaneet mukanamme tätä vakaumusta taistelukentältä taistelukentälle, olemme nähneet tuhansien kaatuvan kilpajuoksussamme loistavaa tulevaisuutta kohti, lyhyiden lomapäiviemme aikana meitä on juhlittu pyhän tehtävämme täyttäjinä, olemme heittäneet nuoruutemme ja maailman kaiken loiston sodan mustaan vaakakuppiin ja olemme uhranneet niin paljon ihanteidemme eteen, että niiden tuho olisi oleva meidänkin tuhomme.

Olemme yhdeksän vuoden aikana oppineet dulce et decorum -runomme, ”isänmaan” käsite on kotona, kouluissa, yliopistoissa ja kasarmeilla asetettu muotoutumassa olevan maailmankatsomuksemme keskipisteeseen kuin aurinko planeettakuntaansa, kuin ydin atomin voimakenttiin. Kasarmin käytävien harmailla seinillä ovat loistaneet aikaisemmissa sodissa kaatuneiden nimet, ja niiden alle kirjoitetut sanat ovat kehottaneet meitä alati olemaan näiden sankarien kaltaisia. Kenraalien patsaat aukioilla, historian opinnot, jotka osoittivat meille, miten kiinteästi kansan suuruus ja turmio ovat sidottuja sen käymiin sotiin, nuo vakavat kasvot, joilla upseerien sukupolvet katselivat meitä ruokalamme seiniltä, kimaltelevat kunniamerkit ja riekaleisiksi ammutut liput, joiden silkki liehui joukkojen yllä vain suurina juhlapäivinä: se kaikki oli muokannut sodan mielissämme juhlalliseksi ja valtaisaksi tapahtumaksi. Tunsimme itsemme sellaisten ajatusten perijöiksi ja vaalijoiksi, jotka ovat periytyneet vuosisatojen halki sukupolvelta toiselle ja joita on saatettu lähemmäs täyttymystään. Kaikkien ajatusten ja kaiken toiminnan yläpuolella kangasteli painava velvollisuus, korkein kunnia ja kaukaisuudessa häämöttävä päämäärä: kuolema isänmaan ja sen suuruuden puolesta. Sellaisia olivat ne voimat, jotka sodan kauan odotettu puhkeaminen meissä päästi valloilleen. Ne kumpusivat mahdista, jota pidimme väkevämpänä ja vastaanpanemattomampana kuin mitään muuta kokemaamme. Perhe, rakkaus, halu kokea elämän värikkäitä houkutuksia, kaikki hukkui niiden loistoon, kun ne huumassa ja melskeessä usuttivat meitä yli rajojen voittoa kohti. Ja jos tuo työ olikin loputtomasti raskaampi kuin etukäteen olimme ajatelleet, niin palkinto oli kuitenkin jo ulottuvillamme, tiemme pää oli näkyvissä, ja ylihuomenna tehtävämme olisi täytetty.

Kapteeni on juuri puhunut. Jos nuo kerran niin suuret sanat maineikkuudesta ja iloisen kuoleman kunniasta ovatkin taistelun melskeessä muuttuneet meille tyhjiksi ja kalpeiksi, niin tänään niissä on taas ylevyyttä ja jännitystä kuin kerran aikaisemmin; juomme voiton maljan ja heitämme lasit pirstaleiksi seinään. Hän on oikeassa, pataljoona suoriutuu kyllä tehtävästään, olemme ylpeitä päästessämme syöksymään ensimmäisenä aaltona rikki pommitettujen juoksuhautojen yli. Olemme tovereita siten kuin vain sotilaat voivat olla, toiminnan, veren ja aatteen kautta yhdeksi ruumiiksi ja tahdoksi kasvaneita. Materiaalitaistelun koeteltuina sotureina olemme kyllä selvillä siitä, mikä meitä odottaa, mutta tiedämme myös, ettei joukossamme ole ketään, jota salaisesti kuristaisi suuren tuntemattoman pelko. Pelkurit eivät pysy riveissämme; niin kuin me löydämme tien vihollisen luo, niin osaavat hekin hakeutua turvaan rintaman taakse. Lääkäreistä ja komissioista huolimatta he luovivat mestarillisesti varuskuntasairaaloihin, lääkintäpisteille ja lasaretteihin, sairaanhoitajien hellä huolenpito on heille mieluisampaa kuin taistelun tiimellys.

Ärsyynnymme usein, kun he lähettävät meille korttejaan Borkumista tai Pyrmontista ”toverillisin terveisin”; tänään kenenkään ajatus ei viivähdäkään heidän reviirissään, seuraelämässä, korrekteissa tavoissa ja makoisassa viinissä. Sitä, että saa olla taistelussa etumaisten joukossa, pidämme yhä kunniana, jonka arvoisia ovat vain parhaat. Tänään mies ja hänen tekonsa ovat päivän sana, ja ylihuomenna suuren, sotaisan kansan parhaat urhot muotoilevat maailmalle uudet kasvot. Tämä päivä on samanlainen kuin Wahlstattissa, Wienissä ja Leipzigissa, tänään kansalle ja sen aatteelle raivataan verinen kuja.

Kyllä, olemme iloisia ja voitonvarmoja. Näillä taistelua edeltävillä päivillä ja öillä on oma, ihmeellinen viehätyksensä. Kaikki mieltä painava muuttuu merkityksettömäksi, hetkestä tulee suloista omaisuutta. Tulevaisuus, murheet, kaikki vaiva, joka on huuhtonut ylitsemme sameina tunteina, viskataan sivuun kuin loppuun poltettu tupakannatsa. Muutamien tuntien päästä saattaa jo kalveta takanamme tämä sekava saari, jolle mekin yritimme antaa merkityksen Robinsoneina muiden joukossa. Raha, tuo murheen lähde, muuttuu tarpeettomaksi ja mielettömäksi, sitä tahtoo ryypätä omaisuutensa viimeiseen killinkiin ja vain siksi, että pääsisi siitä eroon. Vanhemmat tulevat itkemään, mutta aika parantaa kaikki haavat. Miten monta miestä kaatuukaan, neito on aina löytävä jonkun, ja hänen rakkautensa kaatuneeseen tulee sulautumaan samaksi tunteeksi uuden rakkauden kanssa. Ystävät, viini, kirjat, suloisten ja katkerien nautintojen laaja kirjo, kaikki tuo välkkyy tietoisuudessa kuin joulupuun viimeinen kynttilä. Sotilas kuolee toivoen, että maailmalla menee hyvin, ja tuntee viimeisellä hengenvedollaan, miten pikaisesti hän loppujen lopuksi on astellut ihmisten ja tapahtumien ohi. Suuri iltarusko, vapautus, unohdus, katoaminen ja paluu ajasta ikuisuuteen, tilasta loputtomuuteen, yksilöllisyydestä siihen suureen, joka kantaa kaikkea sylissään.

Niin, sotilas suhteessaan kuolemaan, pannessaan itsensä alttiiksi aatteen puolesta, ei tiedä paljoa filosofeista ja heidän arvoistaan. Silti elämä ilmaisee itsensä hänessä ja hänen teoissaan koskettavammin ja syvemmin kuin mihin kirja milloinkaan pystyisi. Ja aina, kaikesta järjenvastaisuudesta ja hulluudesta huolimatta, pysyy hänelle kirkkaana tämä totuus: kuolema vakaumuksen puolesta on korkein täyttymys. Se on uskontunnustus, uroteko, autuus, usko, toivo, rakkaus ja määränpää; se on tässä epätäydellisessä maailmassa täydellisyys ja täyttymys itsessään. Asia itse ei ole mitään, vakaumus on kaikki. Vaikka joku kuolisi ilmeisen erheen puolesta, hän olisi silti tehnyt suurimman tekonsa. Jos taistelulentäjä näkee kaukana alapuolellaan kaksi aseistautunutta joukkoa rukoilemassa Jumalalta voittoa oikeutetulle asialleen, niin varmasti ainakin toinen, todennäköisesti molemmat kantavat lipuillaan harhakuvitelmaa; ja silti Jumalan olemus käsittää yhtä aikaa molemmat joukot. Harhat ja maailma ovat yhtä, ja se, joka kaatui erheen puolesta, on sankari yhtä kaikki.

Päätäni kuumottaa melusta ja viinistä. Siitä saakka, kun viinin hienoinen humala on kantanut minua, minulla on koko ajan ollut vapautuksen olo. Monille värit, äänet ja kokemukset muuttuvat terävämmiksi, väkevämmiksi, minulle ne häipyvät merkityksettömyyteen ja vetäytyvät miellyttävinä ja himmeinä kaukaiseen taustaan, jonka keskipisteessä olemme minä ja eläviksi muuttuvat ajatukseni. Silloin istun mielelläni yksin välttyäkseni keskustelulta, joka yhä poukkoilevampana ja meluisampana yhdistää joukkion samaan henkiseen ruumiiseen, jossa kaikki tuntevat samaa ja kuitenkin jokainen kuulee vain itsensä. Siksi nousen ylös ja istuudun mökkimme edessä olevalle penkille. Tässä mökissä olemme tavanneet iltaisin kolmen viikon ajan, ja tänään se sulkee meidät sisäänsä viimeisen kerran ennen matkaamme tuntemattomaan. Se sijaitsee aivan sen tien varrella, jota pitkin meidänkin rykmenttimme on marssiva länteen.

Lähdemme matkaan vasta huomenna pimeyden koittaessa odottaaksemme myrskyä vielä yhden päivän ja yön koloihin ja luoliin piiloutuneina. Jo kolmen yön ajan hämärän laskeuduttua ovat lukemattomat tuhannet vyöryneet mökkimme ohi, vaiteliaina, laulamatta, kujeilematta, pilailematta ja nauramatta. Välillä jokin käsky sekoittuu asiallisena ja persoonattomana saappaiden jyliseviin iskuihin, kivääreiden kilinään kypäriä vasten ja pistimien kolinaan niiden osuessa kenttälapioihin. Sitten jyristelee taas ohitsemme pitkiä tykistökolonnia pienistä kenttätykeistä jättimäisiin, moottoriajoneuvojen vetämiin mörssäreihin. Päällimmäiseksi tämän synkeän ihmisten, eläinten ja materiaalin muodostaman paraatin katselijalle jää vaikutelma harmaasta, hirvittävästä voimasta ja tahdosta, joka ajaa tätä voimaa eteenpäin. Se, mikä siellä yössä virtaa ohitsemme ja varastoituu jättimäisenä rajamuurien eteen, on voitontahto, äärimmilleen typistetty valta: sotajoukko.

Sotajoukko: ihmiset, eläimet ja koneet, yhdeksi aseeksi taottuna. Koneilla aiomme talloa vihollisen, sokaista hänet, tukehduttaa, iskeä maahan, kärventää liekeillä, murjoa hänet kranaatinkraattereiden pohjalle. Koneilla aiomme murskata vähäisten eloonjääneiden tahdon sellaisella kauheuksien ristiaallokolla, että hyökkäävä miehistömme tuijottaa sitä poteroistaan toimettomana ja hölmösti hymyillen. Kone on kansan teräkseen valettu äly. Se tuhatkertaistaa yksilön voimat ja vasta se lyö taistelijoihimme heidän hirvittävän leimansa.

Konein käytävä taistelu on niin valtaisaa, että ihmisen osuus hukkuu melkein kokonaan. Minusta on usein nykyaikaisen taistelun virtausten ympäröimänä tuntunut omituiselta ja tuskin uskottavalta, että olen läsnä maailmanhistoriaan jäävässä tapahtumassa. Taistelu ilmenee suunnattomana, elottomana mekanismina ja levittää tienoon ylle jäisen, persoonattoman tuhon aallon. Se on kuin kuolleen taivaankappaleen kraatterimaisema, eloton ja tulta leimuava.

Ja kuitenkin kaiken tämän takana on ihminen. Hän vasta antaa koneille päämäärän ja järjen. Hän saa ne syöksemään laukauksia, räjähteitä ja myrkkyjä. Hän kohoaa niiden avulla vihollisen ylle petolinnun lailla. Hän piileksii niiden vatsassa, kun ne tulta syösten tömistävät taistelukentän yli. Hän on vaarallisin, verenhimoisin ja määrätietoisin olento, jota maa joutuu päällään kantamaan.

Sotia ja taisteluja on ollut aina, mutta se, mikä tässä synkkänä ja loputtomana virtaa ohitse, on kauhein muoto, johon maailmanhenki elämän tähän mennessä on muovannut. Ja juuri siksi, että nämä massat vyöryvät ohitse niin harmaina ja yksitoikkoisina keräytyäkseen jossain edessäpäin linjojen taakse kauhistavaksi varastoituneen energian altaaksi, juuri siksi ne antavat vaikutelman puhtaasta voimasta, joka välittyy yksinäiseen katselijaan kuin sähkövirta. Se on humalluttavan selvyyden tunne, sellainen, jollaisen löytää vain suurten kaupunkiemme keskustoista tai nykyfysiikan käsitteiden mukaan laadituista voimakenttien kuvauksista. Tässä piilee jo ehdoton tahto, joka on kasvanut ihmismassan mittoihin. Se, mihin tässä ollaan valmistautumassa, on taistelu aivan uuden ajan mielessä.

Vielä äsken, kun istuin sisällä yhdessä tovereideni kanssa, joiden nauru kuuluu vaimeana pimennetyn ikkunan läpi, olin täydelleen vanhan ajan lapsi, ja minusta vaikutti siltä, että ylihuomenna vanhoja ja pyhiä symboleita tultaisiin saattamaan kohti uusia päämääriä. Mutta täällä lippujen silkin hohde tuntuu himmenevän, täällä puhuu katkera ja kuiva totisuus, marssitahti, joka herättää mielikuvan laajoista teollisuusalueista, koneiden armeijoista, työläispataljoonista ja viileistä, moderneista suurihmisistä. Täällä materia puhuu raudanlujaa kieltään, täällä hallitsee se ylivoimainen äly, joka käyttää materiaa hyväkseen. Ja tämä materian kieli on päättäväisempi ja terävämpi kuin mikään aikaisempi.

Mutta millaisia ihmisiä ovat ne, jotka eivät tunne sopeutuneensa aikakautensa oloihin? Kirjoitamme nykyään runoja raudasta ja sävellämme sinfonioita teräsbetonista. Kamppailemme vallasta taisteluissa, joissa tapahtumat seuraavat toisiaan mekaanisella tarkkuudella. Näissä maalla, merellä ja ilmassa käytävissä taisteluissa on kauneutta, jonka kykenemme jo aavistamaan. Ne kesyttävät salaman tulisen tahdon, muuttavat sen teknologian ihmeiden mahdiksi. Ja voin hyvin kuvitella, että myöhemmin on mahdollista suhtautua näihin loistavalla todellisuudentajulla siunatun rodun edesottamuksiin kuin upeaan orkideaan, joka ei tarvitse muuta oikeutusta kuin olemassaolonsa.

Kaikki tavoitteet ovat katoavaisia, vain liike on ikuista, ja se tuottaa lakkaamatta ihastuttavia ja armottomia näytelmiä. Kyky uppoutua jaloon tarkoituksettomuuteensa niin kuin taideteokseen tai tähtitaivaaseen on vain harvoille suotu taito. Mutta se, joka on tuntenut tässä sodassa vain sen kielteiset puolet, vain oman kärsimyksensä, eikä myönteistä ulottuvuutta, korkeampaa innoitusta, on kokenut sodan orjana. Sille sota on ollut vain ulkoinen, ei sisäinen kokemus.

Täällä se virtaa ohitse, elämä itse, suuri jännitys, taistelutahto ja vallanhimo sellaisina kuin ne ajassamme ilmenevät, omassa muodossamme, uhmakkaimpana ja torjuvimpana asenteena, jonka kuvitella saattaa. Tämän valtavan ja loppumattoman, taisteluun suuntaavan ihmishyöyn edessä kaikista töistä tulee mitättömiä, kaikista käsitteistä tyhjiä, tuntee jonkin perustavanlaatuisen, valtaisan olemassaolon, jonkin, mikä on aina ollut ja on aina oleva, silloinkin, kun ihmiset sotinensa ovat jo aikoja sitten hävinneet.