Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies

HEIKKI LÄNSISALO

Ernst Jünger (1895-1998) oli Weimarin Saksan arvostetuin oikeistonationalistinen kirjailija. Hän kuvasi kaunokirjallisissa teoksissaan ensimmäistä maailmansotaa hurmioituneesti ja halvensi lehtikirjoituksissaan tasavallan demokraattista hallitusmuotoa. Vaikka hän otti kolmannen valtakunnan aikana johdonmukaisesti etäisyyttä Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen ja Hitlerin hallintoon, häntä pidettiin ”edistyksellisissä” piireissä natsina kuolemaansa asti. Saksan vasemmisto paheksui äänekkäästi hänen Weimarin tasavallan aikaisia mielipiteitään vielä vuonna 1982, jolloin hän sai yli 50 teosta käsittävästä tuotannostaan Goethe-palkinnon. Jüngeriin alettiin suhtautua kuin ”normaaliin” kaunokirjailijaan vasta vuonna 1995 hänen täytettyään sata vuotta.

Ensimmäistä maailmansotaa kuvaavista kirjoista ja elokuvista muistetaan nykyisin parhaiten sodanvastaiset teokset, erityisesti Erich Maria Remarquen (1898-1970) vuonna 1929 ilmestynyt bestseller-romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues), josta Lewis Milestone (1895-1980) ohjasi vuotta myöhemmin tunteisiin vetoavan Hollywood-filmatisoinnin. Niinpä monet uskovat, että ensimmäistä maailmansotaa olisi 1920-luvun kirjallisuudessa käsitelty ainoastaan pasifistisessa sävyssä. Kuitenkin kaikissa sotaan osallistuneissa maissa ilmestyi runsaasti romaaneja ja muistelmia, joissa rintamalla mudassa rämpiminen esitettiin ylevänä, joskus jopa hurmiollisena kokemuksena. Eniten militaristista kirjallisuutta julkaistiin Saksassa, koska tappion kärsineessä maassa haluttiin muistella sodan alku- ja keskivaiheen voitokkaita hetkiä. Sotasankaruutta kuvaavat teokset vetosivat Saksaa nöyryyttäneen Versaillesin rauhansopimuksen katkeroittamiin nationalistisiin lukijoihin, jotka halusivat tehdä lopun hävityn sodan seurauksena syntyneestä Weimarin tasavallasta.

1920-luvun Saksassa kenties näkyvin tasavaltaa vastustanut sotakirjailija oli Ernst Jünger, jota kansallismielinen lehdistö luonnehti ”filosofiksi, kirjailijaksi ja saksalaiseksi rintamasotilaaksi” (Philosoph, Dichter und deutscher Frontsoldat). Jünger syntyi keskiluokkaiseen heidelbergilaiseen perheeseen ja kuului teinivuosinaan kansallisromanttiseen Wandervogel-nuorisoliikkeeseen, jonka jäsenet vaeltelivat luonnossa paetakseen tunkkaista keskiluokkaista arkipäivää. Vuonna 1913 hän karkasi alaikäisenä Ranskan muukalaislegioonaan, josta apteekkari-isä haetutti poikansa pois. Sotimaan hän pääsi ensimmäisessä maailmansodassa, jossa hän komensi joukkuetta vänrikkinä länsirintamalla. Useaan kertaan haavoittunut Jünger palkittiin Preussin korkeimmalla kunniamerkillä, Pour le Mèrite -ristillä, pari kuukautta ennen kuin vihollisuudet loppuivat Saksan ja Ranskan välillä marraskuussa 1918.

Jünger julkaisi vuonna 1920 kylmän dokumentaarisella tyylillä kirjoitetun sotapäiväkirjan Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern). Teoksen silmiinpistävin piirre on kirjailijan kaksijakoinen asenne sotaan: vaikka hän kuvaa taistelun raakuuden kaunistelematta, hän ei tunne vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Pari vuotta myöhemmin hän kirjoitti sotaa käsittelevän pienoisromaanin Das Wäldchen 125 (”Metsä 125”, 1925) sekä esseet Der Kampf als inneres Erlebnis (”Taistelu sisäisenä kokemuksena”, 1922) ja Feuer und Blut (”Tuli ja veri”, 1925).

Kirjailijan kantava ajatus oli, että sota synnyttää uuden, porvarillisista normeista vapautuneen ihmisen. Jüngerin kaunokirjallisten sotakuvausten päähenkilö – taistelusta minä-muodossa kertova anonyymi upseeri, joka oli tekijän alter ego – oli voimakastahtoinen ja tunteilematon sotilas. Esseessä Der Kampf als Inneres Erlebnis ­ hän kuvasi uutta sodan synnyttämää ihmistyyppiä, ”modernia huovia” (der moderne Landsknecht). Jüngerin ajan palkkasoturit eivät murehtineet toissijaisista moraalikysymyksistä, vaan he olivat ”terve, voimakas rotu, joka rakastaa taistelua sen itsensä vuoksi”. Jüngerin ihmisihanne radikalisoitui entisestään hänen 1930-luvun alussa julkaisemassaan tutkielmassa Der Arbeiter (”Työläinen”, 1932). Kirjailija esitti siinä utopiansa teknisen rationaalisesti toimivasta työläissotilaasta, joka on omistanut järkensä, tunteensa ja vaistonsa tekniseen sotaan valmistautumiseen.

Jüngerin 1920-luvun teokset ovat kaukana siitä kliseisestä käsityksestä, joka monella on saksalaisnationalistisesta sotakirjallisuudesta. Niissä ei saarnata paatoksellisesti isänmaasta eikä velvollisuudentunnosta saati lietsota vihaa ranskalaista vihollista kohtaan. Kirjailijan militarismi perustuu siihen, että hän esittää taistelun aistillisena kokemuksena. Esseessään Der Kampf als Inneres Erlebnis hän kirjoittaa:

Vielä viimeiseksi: ekstaasi. Tämä pyhyyden, suuren runoilijan suuren rakkauden tila on sallittu myös suurelle rohkeudelle. Tuolloin innostus saa miehekkyyden puolelleen niin, että veri juoksee suonissa ja täyttää hehkullaan sydämen. Tämä on kaikista suurin päihtymys, kahleista vapautuminen, joka katkoo kaikki siteet. Se on raivoa ilman hienotunteisuutta ja rajoja, se on verrattavissa vain luonnonvoimiin. Silloin ihminen on kuin pauhaava myrsky, kuohuva meri tai mylvivä ukkonen.

Älymystön sotahurmos

Käsitys sodan ihmistä ylentävästä vaikutuksesta ei ollut Jüngerin keksintö, sillä sotaa mystifioivaa kirjallisuutta oli julkaistu Saksassa ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien. Heti sodan sytyttyä kesällä 1914 saksalaisen sivistyneistön valtasi sotakiihko, jota on kutsuttu ”vuoden 1914 aatteiksi” (die Ideen von 1914). Toisin kuin Wilhelmien keisarikunnan virallinen sotapropaganda, ”vuoden 1914 aatteet” eivät kosiskelleet pönäkkää porvaristoa vaan rauhan ajan yhteiskuntaa vieroksuvaa ihanteellista nuorisoa.

Sodasta viehättyneet intellektuellit ja ylioppilaat kuvittelivat raskaan taistelun poistavan yhteiskunnalliset epäkohdat. He uskoivat, että saksalaiset unohtaisivat materialistiset arvot ja oman edun tavoittelun ponnistellessaan kollektiivisesti maansa voiton puolesta. Sodan syttymisestä iloinneet älyköt olivat kaikkea muuta kuin stereotyyppisiä sotahulluja. Esimerkiksi terävänäköisyydestään tunnettu, suurena humanistina pidetty kirjailija Thomas Mann (1875-1955) kirjoitti sotavuosina teoksen Betrachtungen eines Unpolitischen (”Epäpoliittisen ihmisen pohdintoja”, 1915-1918), jossa hän kehui sotilaallisen tottelevaisuuden hyvettä ja väitti, että ihminen jalostuu henkisesti joutuessaan rintamalla katsomaan kuolemaa silmiin.

Ensimmäisen maailmansodan mytologiaa tutkineen Bernd Hüppaufin mukaan saksalainen oikeisto loi kaksi militaristista myyttiä, jotka poikkesivat sotaa edeltäneestä nationalismista: legendat Langemarckin ja Verdunin taisteluista. Saksan armeija yritti ensimmäisenä sotavuonna vallata belgialaisen Langemarckin kaupungin. Tarinan mukaan hyökkäykseen osallistui joukoittain kaunosieluisia koululaisia ja ylioppilaita, jotka kaatuivat Deutschland, Deutschland, über alles -laulun sanat huulillaan. Langemarck-myytti pohjautui 1800-luvulta periytyvään traditionaaliseen nationalismiin ja ”vuoden 1914 aatteisiin”: se korosti ritarillisia sankarihyveitä ja nuorison uhrimieltä.

Luultavasti kuuluisin esimerkki Langemarck-henkisestä, rintamalla kuolleita opiskelijoita romantisoivista sotakirjoista on Walter Flexin (1887-1917) teos Der Wanderer zwischen beiden Welten (”Vaeltaja molempien maailmojen välillä”, 1917). Siinä vietiin äärimmäisyyteen saksalaisten nationalistien hellimä ajatus, jonka mukaan germaanisessa sielussa yhdistyvät ankara sotilaallisuus ja runollinen herkkyys. Flexin omaelämäkerrallisen romaanin sankari oli hänen ystävänsä, vuonna 1915 kaatunut teologian ylioppilas ja Wandervogel-aktiivi Ernst Wurche. Wurche, joka kantoi rintamalla mukanaan Friedrich Nietzchen (1844-1900) Näin puhui Zarathusta (Also sprach Zarathustra, 1883-85) -teosta ja Uutta testamenttia, oli herkkäsieluisen sotasankarin prototyyppi. Flexin romaania myytiin erittäin paljon, ja siihen sisältyvän melankolisen runon Wildgänse rauschen durch die Nacht (”Villihanhet lentävät kohisten yön halki”) sanojen pohjalta sävelletystä laulusta tuli sodan jälkeen suosittu Wandervogel-liikkeen piirissä.

Vuonna 1916 käyty Verdunin taistelu oli veristä teurastusta, jossa kuoli yhteensä 70 000 saksalaista ja ranskalaista. Siihen liittyvässä mytologiassa ei ollut jälkeäkään Langemarckin tarinan romanttisista piirteistä. Hüppaufin mukaan Verdun-myytti esitti sodan teknologisena joukkomurhana, jonka armottomuus karaisi sotilasta ja nosti tämän velton porvarin yläpuolelle.

Jüngerin teokset ammensivat huomattavasti enemmän Verdun-legendasta kuin Langemarck-myytistä tai ”vuoden 1914 aatteista”. Toisin kuin esimerkiksi Walter Flex, kirjailija ei tarinoinut ihanteellisista nourukaisista vaan kertoi kaunistelematta sotilaiden karkeudesta ja totesi vanhojen ritarihyveiden menettäneen merkityksensä modernissa sodassa: ”Juoksuhaudoissa ei ollut tilaa runollisille aisteille eikä kunnioitukselle omaa suuruutta kohtaan. Kaikki hienostunut murskautui ja jauhautui pölyksi.” Hän myös selitti toistuvasti, kuinka sotateknologia muovasi ihmistä, esimerkiksi: ”Tässä paljastaa korttinsa aikakausi, josta polveudumme. Teknologian herruus ihmisestä, rengin herruus isännästä tulee selväksi, ja syvä eripura, joka jo rauhan aikana alkoi horjuttaa talouden ja yhteiskunnan järjestystä, paljastuu kuolettavasti taistelussa.”

Teknisen teurastuksen lumo

Jüngerin teoksissa ei ollut jälkeäkään Flexin romaanin tyyppisestä sentimentaalisuudesta. Hän kuvasi peittelemättä sodan kauhuja mutta ei tuntenut minkäänlaista empatiaa taisteluiden uhreja kohtaan. Päinvastoin, hän kuvaili teknisen sodan aiheuttamia tuhoja pelkästään niiden esteettisen vaikutelman vuoksi. Kun esimerkiksi Feuer und Blut –teoksessa kerrotaan Brunemontin linnasta käydystä taistelusta, yhden käsikranaatin tekemää aukkoa koskevat kielikuvat kiinnittävät enemmän huomiota kuin varsinaiset sotatapahtumat:

Kuva piirtyy hehkuen aivoihini: [kranaatin tekemä] aukko on kuin maidonvalkeiden pilvien täyttämä kraatteri. Varjomaisten hahmojen parvi kiipeää jyrkkiä seiniä pitkin, ja minä näen sen ylhäällä, kumarassa, kiitävän kaikilta puolilta pimeyteen. Pohjalla säteilee maaginen valaistus, polttavan ruusunpunan värinen valo. Se johtuu konekiväärin ammuksista, jotka palavat pitkin pistoliekein ja sekoittuvat patruunavyöstä lähtevien laukausten kipinöivään valoon. Mutta mitä on se, joka alhaalla vyöryy moninkertaisena ja kömpelönä tässä punertavassa hehkussa, ikään kuin se haluaisi irrottautua maaperästä, johon joku saatanallinen voima on sen sitonut. Nämä ruumiit, jotka kiemurtelevat kuin sammakot kiehuvassa järvessä, kuin kadotetut dantelaisessa näyssä? Sydän haluaisi torjua tämän kuvan mutta imee sen kuitenkin kaikkine yksityiskohtineen itseensä.

Saksalaisen kirjallisuuden dekadenssivaikutteita tutkinut Wolfdietrich Rasch väittää, että Jünger jäljitteli Charles Baudelairen (1821-67) ja Oscar Wilden (1854-1900) dandyihanneta kuvatessaan sodan kauneutta. Dekadenssikirjallisuuden dandy voi saada esteettistä iloa myös väkivallasta. Raschin mukaan Jüngerin viehtymys sodan kauhuihin johtui siitä, että hän dekadenttina ihaili sekä lempeästi kukoistavaa että julmaa ja tuhoavaa luontoa.

Teoksessa Das Wäldchen 125 kirjailija rinnastikin taistelun runteleman maiseman öiseen puutarhaan: ”Vaieten ja metallisesti, kuin pahan taikapuutarhoissa, kuunvalo lepää sen [maiseman] päällä, ja villiintyneiden puutarhojen maasta irti ammutut pensaat seisovat kuin hautausmaalla aavemaisesti, hiljaa ja tuulen liikuttamatta. Tämän tarunomaisen maiseman yllä leijuu raskas ja sankka ruumiinhaju.”

Jünger vei väkivallan estetisoinnin pisimmälle 1920-luvun lopussa ilmestyneessä surrealistisen pienoisromaaninsa Das abenteuerliche Herz (”Seikkaileva sydän”, 1929) ensimmäisessä laitoksessa, josta olen kääntänyt näytteitä artikkelin loppuun. Lyhyistä, toisiinsa vain löyhästi liittyvistä luvuista koostuva Das abenteuerliche Herz kuvaa entisen rintamasotilaan vaellusta Saksan halki. Romaanin alussa vihjataan, että päähenkilö kertoo tarinansa sotasairaalassa morfiinin vaikutuksen alaisena. Niinpä tapahtumapaikat ovat korostetun epätodellisia, ja suuri osa luvuista kertoo unista, joista monet ovat sotaa tai kidutusta kuvaavia painajaisia.

Unenomaisuudestaan huolimatta teoksella on poliittinen sanoma. Kirjan lopussa Jünger ilmoittaa suunnanneensa tekstinsä ”preussilaiselle lukijalle”: ”Oi sinä yksinäinen lukija, joka himoitset sankarien seuraa! Koet myös hetkiä, jolloin selailet maailman seikkailullisinta kirjaa, sitä jonka olet kirjoittanut verelläsi ja jonka lukuja kutsutaan muistoiksi.” 1920-luvulla sana preussilaisuus ei viitannut ainoastaan Preussin maakuntaan, vaan se tarkoitti myös sotilaallisia arvoja sekä inhoa parlamentarismia ja siviilipoliitikkoja kohtaan. Niinpä Jüngerin ideologinen viesti on selvä: hän pitää teoksensa kohdeyleisönä demokratiaa vastustavia, Weimarin tasavallan arkipäivään tympääntyneitä lukijoita.

Jüngerin pienoisromaania analysoi oivaltavasti sveitsiläissyntyinen politiikantutkija Armin Mohler (1920-2003), yksi sodanjälkeisen Saksan huomattavimmista uusoikeistolaisista intellektuelleista, joka 1990-luvun puolivälissä tunnustautui italialaisen fasismin ihailijaksi. Mohler käsitteli Jüngerin teosta esseessään Der fasistische Stil (”Fasistinen tyyli”, 1973), jossa hän teki jyrkän eron Italian fasismin ja Saksan kansallissosialismin välillä. Tutkijan mukaan Italian fasistipuolueen ja sitä jäljittelevien Ranskan ja Espanjan vastaavien liikkeiden ideologia oli individualistisempi kuin natsipuolueen. Natsit toivoivat rotujen välistä sotaa ja kansakunnan kollektiivisesta voittoa, kun taas fasistit ihannoivat mies miestä vastaan -taistelua ja palvoivat kaatunutta yksilöä.

Mohlerin mielestä saksalaisen Jüngerin 1920- ja 30-luvun alun teokset, ennen kaikkea Das abenteuerliche Herz, tarjosivat tyyppiesimerkin romaanisessa kulttuurissa syntyneen fasismin taistelijakultista. Mohlerin tulkinnan mukaan Jüngerin into toisiinsa liittymättömien, väkivaltaisten tuokiokuvien maalailuun todisti kirjailijasta, joka fasistien tapaan ihaili toimintaa toiminnan vuoksi ja koki sen esteettisen ilon lähteenä: ”Tälle kirjailijatyypille muodon täydelliseksi tekeminen menee kansan palvelemisen edelle ja nautinto velvollisuuden edelle. Tyylikkäät eleet ovat hänelle tärkeämpiä kuin uskontunnustukset, päättäväinen vihollinen on hänelle läheisempi kuin isänmaan keskiverto kansalainen.”

Konservatiivinen vallankumous

Jüngerin katsotaan edustavan ensimmäisen maailmansodan loppumisen ja Hitlerin valtaantulon välisenä aikana vaikuttanutta Weimarin tasavallan sekä parlamentarismin vastaista, ”konservatiiviseksi vallankumoukseksi” (die konservative Revolution) kutsuttua aatesuuntaa. Sen tunnettuja edustajia olivat Jüngerin lisäksi mm. ensimmäisen maailmansodan jälkeen kulttikirjaksi kohonneen Länsimaiden perikato –teoksen (Der Untergang des Abendlandes, 1918-22) kirjoittaja Oswald Spengler (1880-1936), Weimarin Saksan juutalaisen ulkoministerin Walther Rathenaun (1867-1922) murhaan osallistunut kirjailija Ernst von Salomon (1902-72), kulttuurihistorioitsija Arthur Moeller van den Bruck (1876-1925) sekä lehtimies ja poleemikko Ernst Niekisch (1889-1967).

Konservatiivinen vallankumous on vaikeasti määriteltävä aatesuunta. Sitä alettiin pitää yhtenäisenä henkisenä liikkeenä vasta vuosia sen hiipumisen jälkeen. Sitä edustaneet intellektuellit miellettiin samanmieliseksi ryhmäksi vasta vuonna 1950, jolloin ensimmäinen heitä käsittelevä tutkimus, Mohlerin väitöskirja Die Konservative Revolution in Deutschland (”Konservatiivinen vallankumous Saksassa”), ilmestyi.

Konservatiivisen vallankumouksen edustajilla oli vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä toisen maailmansodan jälkeen on ymmärretty sanalla oikeistolaisuus. Nykyisin oikeistolaisiksi kutsutaan sosiaalivaltion vastustajia, rajoittamattoman markkinatalouden kannattajia ja nationalisteja. 1920-luvun Saksan konservatiivivallankumouksellisten ajattelussa jyrkkä nationalismi oli ainoa piirre, jota nyt pidettäisiin selvästi oikeistolaisena.

Konservatiivisen vallankumouksen johtavat ajattelijat eivät kannattaneet vapaata kapitalismia. Toisin kuin jäykkäniskaiset konservatiivit, he suhtautuivat kriittisesti myös Wilhelmien keisarikuntaan, vaikka halveksivat Weimarin tasavallan demokraattista hallitusmuotoa. Osa heistä kunnioitti, joskus jopa ihaili, Neuvostoliittoa. Esimerkiksi Niekisch, joka kutsui itseään ”kansallisbolsevistiksi”, karsasti oman maansa kommunisteja, mutta arvosti Neuvostoliiton suunnitelmataloutta ja kansanjoukkojen kurinalaista organisointia sekä toivoi Saksan liittoutuvan Neuvosto-Venäjän kanssa.

Amerikansaksalainen aatehistorioitsija Klemens von Klemperer (1916-) on luonnehtinut Jüngerin, Spenglerin ja Moeller van den Bruckin kaltaisia ajattelijoita ”konservatiivisiksi sosialisteiksi”. Termin taustalla on Klempererin historiantulkinta, jonka mukaan sosialismi syntyi kauan ennen Karl Marxia (1818-83) ja monet sosialistiset aatesuunnat olivat täysin riippumattomia sekä Marxin ajattelusta että vasemmistopuolueista. Tutkijan mukaan malliesimerkin oikeistolaisten edustamasta puhtaasta sosialismista tarjosivat ”vuoden 1914 aatteet”, unelmat juoksuhaudoissa syntyvästä solidaarisuudesta, joka pyyhkisi pois kapitalistisen yhteiskunnan epäkohdat. Weimarin tasavaltaa vastustavien nationalisti-intellektuellien ajattelussa tämä ”konservatiivinen sosialismi” radikalisoitui edelleen.

Konservatiivivallankumouksellisten jyrkin sosialisti oli Niekisch. Myös Jünger innostui 1920-luvulla tämän ”kansallisbolsevismista” ja kehui julkisesti Neuvostoliiton ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa. Lisäksi hän hyökkäsi jyrkästi porvarillista yhteiskuntaa vastaan niissä kirjoituksissaan, joissa hän pohti, mikä oli aiheuttanut Saksan tappion ensimmäisessä maailmansodassa ja sitä seuranneen Versailles’n pakkorauhan. Hän ei tarjonnut häviön selitykseksi oikeistonationalistien tikarinpistolegendaa, jonka mukaan Saksan tappioon olivat syyllisiä ainoastaan ”marraskuun rikolliset”, aselevosta vastuun ottaneet siviilipoliitikot.

Jüngerin mielestä sotaa edeltänyt toinen keisarikunta oli ollut poroporvarillinen. Siksi sen kansalaiset olivat olleet liian heikkoja taistelemaan modernissa sodassa. Der Arbeiter – tutkielmassaan kirjailija luokitteli kaksi vastakkaista tyyppiä, porvarin ja työläisen. Työläisellä ei ollut niitä ominaisuuksia, jotka tekivät porvarista heikon ja sotaan kelpaamattoman: heillä ei ollut sentimentaalisia tunteita, demokraattista mielenlaatua ja teknologian pelkoa.

Natsismin tienraivaaja?

Toisen maailmansodan jälkeen konservatiivista vallankumousta edustaneet ajattelijat on leimattu natsismin tienraivaajiksi, jotka demokratiaa ja Weimarin tasavaltaa kritisoivilla kirjoituksillaan loivat Adolf Hitlerille (1889-1945) suosiollista mielialaa. Moni heistä kieltämättä viehättyi kansallissosialismista 1920-luvun lopulla, mutta useimmat pettyivät Hitleriin 1930-luvulla, koska katsoivat tämän valtakunnankanslerina pettäneen sosialistiset lupauksensa. Klempererin mukaan innokkaimmin sosialismia kannattaneet konservatiivivallankumoukselliset rinnastivat romahtavan Weimarin Saksan Bourbonien monarkian tuhoon ja Ranskan suureen vallankumoukseen. He samastuivat jakobiinipuolueen tulisieluisimpiin kumouksellisiin ja rinnastivat natsit girondisteihin, joita Ranskan vallankumouksen aikana syytettiin halusta tehdä kompromisseja vanhan eliitin kanssa.

Jünger, joka ei missään vaiheessa elämäänsä ollut antisemiitti eikä rotuoppien kannattaja, ei Hitlerin valtakaudella hännystellyt natseja, vaikka olikin 1920-luvulla kommentoinut myönteisesti kansallissosialismia. Hän kieltäytyi nimityksestä natsien perustaman Preussilaisen taideakatemian (Die Preußische Akademie der Künste) jäseneksi. Hän myös stilisoi Weimarin tasavallan aikaista tuotantoaan. Hän julkaisi vuonna 1938 Das abenteuerliche Herz -teoksestaan uuden, epäpoliittisemman version, vaikka ensimmäisen laitoksen väkivaltakultti olisi todennäköisesti miellyttänyt natseja enemmän.

Jüngerin romaani Marmorijyrkänteillä (Auf den Marmorklippen, 1939), joka sijoittuu kuvitteelliseen, primitiiviseen maahan, nähtiin natsismin vastaisena allegoriana. Teos, joka kertoo kahden veljeksen taistelusta tyrannimaista ylimetsänhoitajaa (Oberförster) vastaan, oli helppo tulkinta diktatuurin vastustukseksi. Jüngerin teosten vastaanottoa tutkinut Elliot Y. Neaman huomauttaa, että romaani saattoi natsipropagandan rinnalla vaikuttaa radikaalimmalta kuin olikaan: kaikki, mikä poikkesi natsipuolueen tukeman kirjallisuuden ontosta sankarihehkutuksesta, tuntui lukijoista vastarinnalta.

Toisen maailmansodan aikana ranskan kielen erinomaisesti hallinnut Jünger toimi Pariisissa miehitysjoukkojen upseerina. Hän oli sotasensorina ja hoiti tehtävänsä niin helläkätisesti kuin mahdollista. Hän ei esiintynyt ylimielisenä valloittajana vaan tuli hyvin toimeen ranskalaisen kulttuurieliitin, esimerkiksi Jean Cocteaun (1889-1963), kanssa. Jünger oli Pariisin vuosinaan yhteydessä Hitleriä vastaan juonitelleisiin upseereihin, jotka tekivät eversti Klaus von Stauffenbergin (1907-44) johdolla attentaatin diktaattoria vastaan heinäkuun 20. päivänä 1944. Hänellä ei kuitenkaan ollut roolia salaliitossa.

Jünger ja muut konservatiivisen vallankumouksen edustajat olivat aatteellisia esikuvia joillekin Hitlerin kaatamista suunnitelleille upseereille. Heinäkuun salaliittolaiset eivät olleet liberaaleja vaan hierarkkisen yhteiskunnan kannattajia, jotka halusivat korvata rahvaanomaisena pitämänsä natsidiktatuurin valistuneella mutta autoritaarisella järjestelmällä. Osalla heistä ei ollut muuta motiivia kuin pelastaa Saksan suurvalta-asema. He toivoivat maansa saavan länsiliittoutuneilta edulliset rauhanehdot, mikäli he omatoimisesti kukistaisivat Hitlerin. Heistä epärealistisimmat kuvittelivat Saksan saavan rauhanteon jälkeen pitää hallussaan osan Hitlerin valloittamista alueista, esimerkiksi Ranskalle kuuluneen Elsass-Lothringenin (ransk. Alsace-Lorraine).

Heinäkuun salaliittolaisiin kuului myös ihmisiä, joiden yhteiskunnallinen ajattelu edusti selvästi Klempererin analysoimaa ”konservatiivista sosialismia”. Esimerkiksi salaliiton johtohahmoihin kuuluneen korkean virkamiehen, kreivi Fritz-Dietlof von der Schulenburgin (1902-44) ajattelussa yhdistyivät jyrkkä Preussi-keskeinen nationalismi ja usko vasemmistohenkiseen sisäpolitiikkaan. ”Punaiseksi kreiviksi” nimitetty Schulenburg liittyi 1930-luvun alussa kansallissosialistisen puolueen jäseneksi, koska hän tunsi vetoa vuonna 1934 surmatun Gregor Strasserin (1892-1934) ja tämän samana vuonna maanpakoon lähteneen veljen Otto Strasserin (1897-1974) edustamaa natsipuolueen kapitalismin vastaista siipeä kohtaan.

Kun Schulenburg myöhemmin piti natsihallinnon syrjäyttämistä välttämättömänä, hän halusi tuoda sen tilalle taloudellisesti tasa-arvoisen valtion, jonka virkamieskunta olisi organisoitu sotilaallisten preussilaisten esikuvien mukaan. Saksan vastarintaliikettä tutkineen vasemmistolaisen historioitsijan Hans Mommsenin (1930-) mielestä Schulenburg oli omaksunut yhteiskuntamallinsa suuressa määrin Jüngerin tutkielmasta Der Arbeiter.

Toisen maailmansodan jälkeen Jünger ei tehnyt numeroa yhteyksistään salaliittolaisiin, vaikka olisi näin voinut parantaa mainettaan. Hän halveksi kirjailijatoveriaan Arnolt Bronnenia (1895-1959), koska tämä ei myöntänyt tukeneensa natseja vaan esiintyi kansallissosialistien vastustajana. Päiväkirjassaan Jahre der Okkupation (”Miehityksen vuodet”, 1958) hän pilkkasi saksalaisten tekopyhiä yrityksiä puhdistautua natsismista. Jüngerin suhtautuminen kansallissosialismiin ja kolmanteen valtakuntaan kertoi täydellisestä piittaamattomuudesta yleistä mielipidettä kohtaan. Vaikka kansallissosialistit tarjosivat hänelle 1930-luvulla kunniatehtäviä, hän kieltäytyi edes nimellisesti tukemasta Hitlerin hallintoa. Toisen maailmansodan jälkeen hän ei myöskään vaivautunut todistelemaan itseään natsismin vastustajaksi.

(Kaikki artikkelissa esiintyvät suomennokset ovat kirjoittajan.)

Suomennetut Jüngerin teokset

Jünger, Ernst: Marmorijyrkänteillä. (Auf den Marmorklippen, 1939). Suom. Saul Boman. Uuni, Kustavi 2006.

Jünger, Ernst: Teräsmyrskyssä. (In Stahlgewittern, 1920). Suom. Markus Läng. Ajatus Kirjat, Helsinki 2008.

Muu kirjallisuus

Flex, Walter: Der Wanderer zwischen beiden Welten. C.H. Beck’sche Verlagsbuchhandlung, München 1922 (1917).

Hüppauf, Bernd: ”The Birth of Fascist Man from the Spirit of the Front. From Langemarck to Verdun”. Teoksessa The Attractions of Fascism. Social Psychology and Aesthetics of the ’Triumph of the Right’. Ed. John Milful. Berg, New York 1990.

Jünger, Ernst: Ernst Jünger Werke I-X. Ernst Klett Verlag, Stuttgart 1960-64.

Klemperer, Klemens von: Konservative Bewegungen. Zwischen Kaiserreich und Nationalsozialismus. R. Oldenbourg, München und Wien 1962.

Mohler, Armin: Der fasistische Stil. Teoksessa Liberalenbeschimpfung. Drei Politische Traktate. Heitz & Höfgen, Essen 1993. (Artikkeli ilmestynyt aluperin vuonna 1973.)

Mohler, Armin: Die Konservative Revolution in Deutschland. Grundriß ihrer Weltanschauungen. Friedrich Vorwerk Verlag, Stuttgart 1950.

Mommsen, Hans: Alternative zu Hitler. Studien zur Geschichte des deutschen Widerstandes. C.H. Beck, München 2000.

Neaman, Elliot Y.: A. Dubious Past. Ernst Jünger and the Politics of Literature After Nazism. University of California Press, Berkeley, Los Angeles, London 1999.

Rasch, Wolfdietrich: Die literarische Dècadence um 1900. C.H. Beck, München 1986.

Heikki Länsisalo on helsinkiläinen poliittisen historian tutkija.