SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Saksan konservatiivinen vallankumous ja sen perintö

Edgar Julius JungLUCIAN TUDOR (suomentanut Timo Hännikäinen)

Ensimmäisen maailmansodan ja kolmannen valtakunnan välisinä vuosina Saksan maailmansodassa kärsimän tappion vuoksi kokemat poliittiset, taloudelliset ja sosiaaliset kriisit synnyttivät liikkeen joka tunnetaan ”konservatiivisena vallankumouksena”. Sen jäseniä kutsutaan joskus ”vallankumouksellisiksi konservatiiveiksi” tai jopa ”uuskonservatiiveiksi”.

Itse ”konservatiivisen vallankumouksen” käsite popularisoitui kuuluisan runoilija Hugo von Hoffmansthalin vuonna 1927 pitämän puheen seurauksena. Hoffmasthal oli katolilainen kulttuurikonservatiivi ja monarkisti. Puheessaan hän julisti: ”Kuvaamani prosessi ei ole sen vähempää kuin konservatiivinen vallankumous mittakaavassa, jollaista Eurooppa ei ole ennen nähnyt. Sen tavoitteena on muodostaa uusi saksalainen todellisuus, jonka koko kansakunta jakaa.”

Vaikka sitaatista saa vaikutelman, että konservatiivinen vallankumous koostui maailmankuvaltaan yhtenäisestä joukosta ihmisiä, niin ei käytännössä ollut, sillä konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoilla ja johtajilla oli usein keskinäisiä erimielisyyksiä. Ja huolimatta siitä, että tämän ”uuden konservatismin” tuottamat filosofiset ideat vaikuttivat saksalaiseen kansallissosialismiin ja niillä oli myös yhteyksiä fascismiin, on väärin olettaa, että sen piiriin kuuluneet olivat joko fascisteja tai ”protonatseja”. Vaikka jotkut vallankumoukselliset konservatiivit ylistivät Italian fascismia ja jotkut aikanaan liittyivät kansallissosialisteihin (vaikkakaan monet eivät liittyneet), yleisesti ottaen heidän maailmankatsomuksensa erosivat kummastakin poliittisesta ryhmästä.

On hankalaa tehdä yhteenveto vallankumouksellisten konservatiivien näkemyksistä, sillä monilla heistä oli näkemyksiä, jotka olivat ristiriidassa muiden liikkeen jäsenten näkemysten kanssa. Heitä yhdisti Volkin (termi voi tarkoittaa ”kansaa”, ”kansakuntaa” tai ”etnisyyttä”) ja kulttuurin merkityksen korostaminen, ajatus Volksgemeinschaftista (”kansanyhteisöstä”) ja vihamielisyys marxilaisuutta, liberalismia ja demokratiaa (erityisesti parlamentaarista demokratiaa) kohtaan. Tunnusomaisia piirteitä olivat myös lineaarisen historiankäsityksen korvaaminen syklisellä, konservatiivinen ja ei-marxilainen versio sosialismista ja halu perustaa autoritaarinen eliitti.

Lyhyesti sanottuna liike koostui saksalaisista, joilla oli jonkinlaisia konservatiivisia taipumuksia mutta jotka olivat tyytymättömiä tilaan, johon Saksa oli joutunut hävittyään ensimmäisen maailmansodan ja pyrkivät edistämään luonteeltaan sekä konservatiivisia että radikaaleja ajatuksia.

Saadakseen riittävän kokonaiskäsityksen konservatiivisesta vallankumouksesta ja sen näkemyksistä on viisainta tarkastella keskeisiä liikkeeseen kuuluneita intellektuelleja ja heidän ajatteluaan. Seuraavaksi teen lyhyen yleiskatsauksen tärkeimpiin konservatiivivallankumouksellisiin ajattelijoihin ja heidän keskeisiin filosofisiin käsityksiinsä.

Uuden valtakunnan visionäärit

Huomattavimmat ”kolmannen valtakunnan” perustamisesta haaveilleet saksalaiset olivat Stefan George, Arthur Moeller van den Bruck ja Edgar Julius Jung. Toisin kuin kaksi muuta mainttua, Stefan George ei ollut tyypillinen intellektuelli vaan runoilija. George esitti konservatiivivallankumouksellisen visionsa ”uudesta valtakunnasta” suurelta osin runoudessaan, ja hänen runoillaan oli vaikutusta moniin nuoriin saksalaisiin nationalisteihin ja älykköihin. Tästä syystä hän on historiallisesti merkittävä henkilö. Mutta Arhur Moeller van den Bruckilla (joka popularisoi ”kolmannen valtakunnan” käsitteen) ja Edgar Julius Jungilla oli syvempi filosofinen vaikutus.

1. Arthur Moeller van den Bruck

Moeller van den Bruck oli kulttuurihistorioitsija, josta tuli poliittisesti aktiivinen ensimmäisen maailmansodan lopulla. Hän oli konservatiivisen ”kesäkuun klubin” perustajajäsen ja kohosi sen ideologiseksi johtajaksi. Teoksessaan Der Prussische Stil (”Preussilainen tyyli”, 1915) hän esitti käsityksensä preussilaisesta kansanluonteesta, jonka keskeinen piirre oli ”valtiotahto”. Teoksessa Das Recht der jungen Volker (”Nuorten kansojen oikeus”, 1918) hän esitti ajatuksen ”nuorista kansoista” (joihin kuuluivat mm. saksalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset) ja ”vanhoista kansoista” (joihin kuuluivat mm. englantilaiset ja ranskalaiset), ja kannatti ”nuorempien” ja elinvoimaisempien kansojen liittoa Britannian ja Ranskan ylivallan kukistamiseksi.

Vuonna 1922 Moeller van den Bruck laati Heinrich von Gleichenin ja Max Hildebert Boehmin kanssa teoksen Die neue Front (”Uusi rintama”), manifestin Jungkonservativen-järjestölle (”Nuorkonservatiivit”). Vuotta myöhemmin hän kirjoitti kuuluisimman teoksensa, joka sisälsi kattavan selityksen hänen maailmankuvastaan, Das Dritte Reichin (”Kolmas valtakunta”, 1923).

Das Dritte Reichissa Moeller hahmotti neljä keskeistä poliittista kantaa: vallankumouksellisen, liberaalin, taantumuksellisen ja konservatiivisen. Vallankumoukselliset, erityisesti kommunistit, olivat epärealistisia kuvitellessaan voivansa lakaista syrjään kaikki menneisyyden arvot ja perinteet. Liberalismia Moeller arvosteli radikaalista individualismista, joka johtaa egoismiin ja hajottaa kansakunnat ja traditiot. Toisaalta taantumuksellisilla oli epärealistinen haave menneen ajan täydellisestä elvyttämisestä, ja he kuvittelivat että kaikki entiseen järjestelmään kuuluva oli hyvää. Konservatiivi oli edellä mainittujen yläpuolella, sillä ”konservatismi pyrkii säilyttämään kansakunnan arvot sekä suojelemalla niitä perinteisiä arvoja jotka ovat säilyttäneet kasvukykynsä että sulauttamalla niihin kaikki ne uudet arvot, jotka lisäävät kansakunnan elinvoimaa. Moellerin ”konservatiivi” oli vallankumouksellinen konservatiivi.

Moeller hylkäsi marxilaisen rationalismin ja materialismin, jotka olivat hänen mukaansa kyvyttömiä ymmärtämään ihmiselämän ja yhteiskuntien parempia puolia. ”Sosialismi alkaa siitä mihin marxilaisuus päättyy,” hän julisti. Moeller kannatti korporatiivista saksalaista sosialismia, joka tunnusti kansakunnan merkityksen ja pidättäytyi luokkasodasta.

Politiikan termein ilmaistuna Moeller hylkäsi tasavaltalaisuuden ja väitti demokratian tarkoittavan sitä, että kansa osallistuu kohtaloaan koskeviin päätöksiin. Hän hylkäsi monarkian vanhentuneena ja ennakoi uudentyyppistä hallintoa, jossa vahva johtaja olisi yhteydessä kansaan. ”Tarvitsemme johtajia, jotka tuntevat olevansa yhtä kansakunnan kanssa, jotka samaistavat kansakunnan kohtalon omaansa.” Tällainen johtaja perustaisi ”kolmannen valtakunnan, uuden ja lopullisen valtakunnan,” mikä ratkaisisi Saksan poliittiset ongelmat (erityisesti väestöongelman).

2. Edgar Julius Jung

Toisen suuren vision kolmannesta valtakunnasta hahmotteli Edgar Julius Jung, poliittisesti aktiivinen intellektuelli jonka laajaa teosta Die Herrschaft der Minderwerigen (”Kehnojen valta”, 1927) on joskus sanottu ”uuskonservatismin raamatuksi.” Kirja esitti murskaavaa kritiikkiä liberalismia kohtaan ja yhdisteli Othmar Spannin, Carl Schmittin, Vilfredo Pareton ja muiden filosofien ajatuksia.

Jung hylkäsi liberaalin demokratian massojen valtana, jota manipuloivat kansankiihottajat ja myös rahavalta, koska se sisälsi synnynnäisiä taipumuksia plutokratisoitumiseen. Ranskan vallankumouksen ihanteet vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat kaikki yhteiskuntaa rapauttavia ja edistivät individualismia, jota Jung piti rappion keskeisenä syynä. Jung hylkäsi myös marxilaisuuden Ranskan vallankumouksen rappeutuneena tuotteena. Konservatiivisen vallankumouksen päämääränä oli Jungin omin sanoin

Entisöidä kaikki ne perustavat lait ja arvot, joita vailla ihminen katkaisee siteensä luontoon ja Jumalaan ja on kyvytön rakentamaan todellista järjestystä. Tasa-arvon tilalle tulevat perinnölliset arvojärjestykset, sosiaalisen tietoisuuden tilalle oikeudenmukainen sopeuttaminen hierarkkiseen yhteiskuntaan, mekaanisen vaalijärjestelmän tilalle orgaaninen eliitti, byrokraattisen tasapäistämisen tilalle aidon itsehallinnon sisäinen vastuullisuus, massojen vaurauden tilalle ylpeän kansan oikeudet.

Liberaalien ja marxilaisten järjestelmien tilalle Jung visioi uutta valtakuntaa, jonka talousjärjestelmänä olisi keskiaikaiseen kiltajärjestelmään nojaava korporatismi. Sitä hallinnoitaisiin federalistiselta pohjalta, sen hengenelämän perustana olisi kristillinen hengellisyys ja kirkon valta, ja sitä johtaisi autoritaarinen monarkia sekä valituista pätevistä henkilöistä koostuva eliitti. Jungin sanoin ”orgaanisen yhteisön korkeimpana muotona valtion on oltava aristokratia sanan varsinaisessa ja korkeimmassa merkityksessä: parhaiden valta. Jopa demokratia perustuu tähän käsitykseen.”

Hän myös arvosteli materialistista rotukäsitystä, jota piti ”biologisena materialismina” ja asetti etusijalle kulttuuris-hengellisen kokonaisuuden (juutalaisongelma tuli ratkaista sen eikä biologian pohjalta). Lisäksi hän hylkäsi nationalismin sanan tavanomaisessa merkityksessä ja kannatti federalistista, ylikansallista paneurooppalaista imperiumia, mutta ymmärsi samanaikaisesti Volkin ja erillisten etnisten ryhmien olemassaolon ja merkityksen. Itse asiassa Jung uskoi, että uusi valtakunta rakennettaisiin ”kuolemattomalle kansalliselle (”völkisch”) perustalle, jolta kansallinen taistelu voi syntyä.”

Jung ei kuitenkaan tyytynyt vain kirjoittamaan ajatuksistaan: hän oli poliittisesti hyvin kunnianhimoinen ja toimi aktiivisesti puolueiden ja samanmielisten konservatiivien kanssa 1920-luvulta aina vuoteen 1934 saakka. Taistelun välttämättömyys oli osa Jungin filosofiaa: ”Jos saksan kansa huomaa keskuudessaan yhä elävät taistelijat, he tulevat myös tietoisiksi siitä, että taistelu on olemassaolon korkein muoto. Saksan kohtalo tarvitsee sen taitavia miehiä. Maailmanhistoria nimittäin luo ihmisen.”

Poliittisen toimintansa aikana Jung alkoi tuntea vastenmielisyyttä kansallissosialismia kohtaan. Syynä oli sekä hänen henkilökohtainen vastenmielisyytensä Hitleriä kohtaan, että hänen käsityksensä, jonka mukaan kansallissosialismi oli modernin ajan tuote ja ideologisesti sukua marxilaisuudelle ja liberalismille. Jung vastusti natsipuoluetta aktiivisesti ja kirjoitti vuonna 1934 Franz von Papenin Hitlerin hallintoa arvostelleen Marburgin puheen, minkä vuoksi hänet murhattiin pitkien puukkojen yönä.

Rappion teoreetikot: Spengler ja Klages

1. Oswald Spengler

Kuuluisin rappion teoreetikko on Oswald Spengler, ”tohtori-profeetta” joka ennusti länsimaisen korkeakulttuurin tuhoa pääteoksessaan Länsimaiden perikato. Spenglerin mukaan jokaisella korkeakulttuurilla on oma ”sielu” (sana viittaa kulttuurin olemukselliseen piirteeseen) ja kulttuuri käy läpi ennaltamäärätyn syntymän, kasvun, kukoistuksen, rappion ja kuoleman kiertokulun, joka muistuttaa kasvin elinkaarta. Spenglerin omin sanoin:

Kulttuuri syntyy hetkellä jolloin suuri sielu herää lapsenomaisesta esitilastaan ja irtaantuu: muoto irtoaa muodottomasta, rajallinen ja kuolevainen rajattomasta ja pysyvästä. Se kukoistaa tietyllä tarkkaan määritellyllä maaperällä, johon se kasvin tavoin pysyy sidottuna. Se kuolee, kun sielu on toteuttanut mahdollisuutensa täysimääräisinä ihmisten, kielten, opinkappaleiden, taiteiden ja tieteiden muodossa ja palaa takaisin esisielulliseen tilaan.

Spengler tekee tärkeän erottelun kulttuurin ja sivilisaation välillä. Kulttuuri viittaa korkeakulttuurin alkuvaiheeseen, jolle on tunnusomaista maalaiselämä, uskonnollisuus, elinvoimaisuus, vallantahto ja heräävät vaistot. Sivilisaatio taas viittaa myöhempään kehitysvaiheeseen, jolle on tunnusomaista kaupungistuminen, uskonnottomuus, puhtaan rationaalinen äly, elämän mekanisoituminen ja dekadenssi. Spengler keskittyi erityisesti kolmeen korkeakulttuuriin, joita hän vertaili keskenään: maagiseen, klassiseen ja nykyiseen länsimaiseen korkeakulttuuriin. Hänen mukaansa sivilisaatiovaihettaan elävä länsi siirtyisi pian lopulliseen imperialistiseen ja ”caesaristiseen” kehitysvaiheeseensa – vaiheeseen, joka Spenglerin mukaan tarkoittaa korkeakulttuurin viimeistä leimahdusta ennen sen kuolemaa.

Spenglerin ehkä merkittävin anti konservatiiviselle vallankumoukselle oli kuitenkin hänen teoriansa ”preussilaisesta sosialismista”, jonka hän esitti teoksessaan Preussentum und Sozialismus (”Preussilaisuus ja sosialismi”, 1919), ja joka muodosti perustan hänen näkemykselleen, että konservatiivien ja sosialistien pitäisi yhdistyä. Tässä lyhyessä kirjassaan hän väitti, että preussilainen kansanluonne, joka oli saksalaisen kansanluonteen ydin, oli olemukseltaan sosialistinen. Spenglerille todellisessa sosialismissa oli ensisijaisesti kyse etiikasta eikä taloudesta.

Tämä eettinen, preussilainen sosialismi tarkoitti työmoraalin kehittämistä, kuria, tottelevaisuutta, velvollisuudentuntoa yhteistä hyvää ja valtiota kohtaan, uhrautuvaisuutta ja mahdollisuutta nousta mihin tahansa asemaan kykyjensä avulla. Preussilainen sosialismi oli erilaista kuin marxilaisuus ja liberalismi. Marxilaisuus ei ollut oikeaa sosialismia, koska se oli materialistista ja perustui luokkataistelulle, mikä oli preussilaisen valtiokäsityksen vastaista. Liberalismi ja kapitalismi olivat myös vastakkaisia preussilaiselle sosialismille, koska ne kiistivät ajatuksen velvollisuudesta, toimivat ”rosvousperiaatteen” mukaan ja loivat rahan vallan.

2. Ludwig Klages

Ludwig Klages oli vähemmän vaikutusvaltainen, mutta silti mainitsemisen arvoinen rappion teoreetikko, joka ei keskittynyt korkeakulttuureihin, vaan Elämän (jota hän piti pelkän olemassaolon vastakohtana) rappeutumiseen. Klagen teoria, jota hän kutsui ”biosentrismiksi” asetti vastakkain ”sielun” ja ”hengen”, kaksi ihmiselämää ohjaavaa voimaa, jotka kävivät psykologista taistelua keskenään. Sielua voidaan pitää puhtaana Elämänä, elinvoimaisena impulssina ja tunteena, henki puolestaan tarkoittaa abstraktia älyä, mekaanista ja käsitteellistä ajattelua, järkeä ja tahtoa.

Biosentrisen teorian mukaan esihistoriallisena aikana ihmisen sielu ja ruumis olivat yhtä ja ihmiset elivät Elämän periaatteen mukaan. Ajan mittaan henki sekaantui Elämään, mikä sai ihmiset käyttämään käsitteellistä (symbolisen vastakohtana) ajattelua ja rationaalista älyä, ja niin alkoi sielun ja ruumiin erkaantuminen toisistaan. Historian edetessä henki ajaa Elämän yhä ahtaammalle, ja tämän pitkän mutta viime kädessä pysäyttämättömän kehityskulun päätepisteessä on läpikotaisin mekanisoitunut, ylisivilisoitunut ja sieluton ihmiskunta. ”Kone on jo vapautunut ihmisen hallinnasta,” kirjoitti Klages, ”se ei enää ole ihmisen palvelija: todellisuudessa ihminen itse on nyt koneen orja.”

Tälle lopulliselle kehitysvaiheelle on tunnusomaista täydellinen kytkeytyminen irti luonnosta, luonnollisen ympäristön tuhoutuminen, rotujen laajamittainen sekoittuminen ja todellisen Elämän puute, jonka Klages ennustaa viimein johtavan ihmiskunnan tuhoon luonnon vaurioitumisen takia. Klagesin mukaan ”…lopputuloksena näyttää olevan kaiken täydellinen tuho.”

Spann ja yhtenäinen valtio

Othmar Spann toimi vuosina 1919-1938 Wienin yliopiston vaikutusvaltaisena professorina, mutta huolimatta innokkaasta tuestaan kansallissosialisteille kolmannen valtakunnan hallitus erotti hänet virastaan ideologisten erimielisyyksien takia. Hän oli ”universalistisen” teorian kannattaja (teorialla ei ole mitään tekemistä tavanomaisen universalismin kanssa). Hän selitti universalistista näkemystään taloudesta, politiikasta, yhteiskunnasta ja tieteestä lukuisissa kirjoissa, joista tunnetuin on Der wahre Staat (”Todellinen valtio”, 1921).

Spannin universalismi oli korporatiivinen teoria, joka hylkäsi individualismin. Spannin individualisminvastaisuutta ymmärtääkseen on välttämätöntä ymmärtää, mitä ”individualismi” on, sillä käsitteelle voidaan antaa erilaisia ja jopa vastakkaisia määritelmiä. Tässä yhteydessä individualismilla tarkoitetaan käsitystä, jonka mukaan yksilö on absoluuttinen eikä mitään yksilöä korkeampaa todellisuutta ole olemassa (eikä yhteiskunta siis ole muuta kuin kasa atomeja). On syytä huomata, ettei Spann torjunut täysin yksilöä, vaan pikemminkin yksilökeskeisen ideologian.

Universalistisen teorian mukaan yksilö on olemassa vain tietyn yhteisön tai yhteiskunnan sisällä kokonaisuus (yhteiskunta) edeltää osia (yksilöitä), koska osat eivät ole aidosti olemassa irrallaan kokonaisuudesta. Spann kirjoitti: ”Kaikkien yhteiskuntatieteiden perustotuus on, (…) etteivät yksilöt ole varsinaisesti todellisia vaan kokonaisuus, ja yksilöt ovat todellisia ja olemassaolevia vain kokonaisuuden jäseninä.”

Lisäksi yhteiskunta ja valtio eivät olleet kokonaan erotettavissa toisistaan, koska valtio suo yksilön, perheen ja muiden ryhmien oikeudet. Liberalismin, kapitalismin, demokratian ja marxilaisen sosialismin Spann hylkäsi individualistisina tai materialistisina ja turmeltuneina Ranskan vallankumouksen aatteiden tuotteina. Menneissä yhteiskunnissa yksilö integroitui yhteisöön, moderni elämä ja liberalismi atomisoivat yhteiskunnan. Spannin mukaan ”ihmiskunta voi sopeutua köyhyyteen, sillä se pysyy köyhänä ikuisesti. Mutta arvojärjestysten katoamiseen, eksistentiaaliseen turvattomuuteen, juurettomuuteen ja tyhjyyteen ihmisjoukot eivät voi koskaan sopeutua.” Ratkaisuksi moderniin rappioon Spann ideoi ensimmäisen valtakunnan (Pyhän Saksalais-roomalaisen Keisarikunnan) kaltaista kristillistä, korporatiivista, hierarkkista ja autoritaarista valtiota.

Vähemmän tunnetulla konservatiivivallankumouksellisella akateemikolla Hans Freyerillä oli samankaltaisia näkemyksiä kuin Spannilla, ja hän haastoi valistuksen arvot, kuten sekularismin, universaalin järjen, universaalin ihmisyyden, kaupungistumisen ja demokratian. Niiden turmelemaa modernia yhteiskuntaa vastaan Freyer nosti ajatuksen ”kokonaisvaltaisesta yhteiskunnasta”, joka toteutuisi voimakkaassa, epädemokraattisessa valtiossa. Kulttuuri, Volk, rotu ja uskonto muodostaisivat perustan yhteiskunnalle ja valtiolle, ja päämääränä oli yhteisöllisyyden tunteen ja yhteisten arvojen palauttaminen. Freyer liittyi kansallissosialisteihin, koska uskoi liikkeen toteuttavan hänen tavoitteensa, mutta pettyi siihen myöhemmin huomatessaan natsismin repressiivisen luonteen.

Zehrer ja elitistinen teoria

Hans Zehrer oli merkittävä avustaja ja toimittaja ”uuskonservatiivisessa” Die Tat -lehdessä, ja myös perustajajäsen älymystöryhmässä nimeltä Tat-Kreis (”Tat-piiri”). Zehrerin mielestä ”kaikki liikkeet alkavat älymystöliikkeinä asiantuntevien, älykkäiden vähemmistöryhmien piirissä, koska näihin ryhmiin kuuluvat huomaavat eron sen välillä miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla ja ottavat siksi aloitteen käsiinsä.” Hänen teoriansa muistuttaa jonkin verran Vilfredo Pareton ajatusta ”eliittien kiertokulusta”, sillä hän uskoi intellektuellien, kaikista yhteiskuntaluokista nousevien lahjakkaiden ja älykkäiden yksilöiden, olevan keskeisessä roolissa määriteltäessä valtaan nousevaa yhteiskunnallista järjestystä ja sen aatteita.

Tuon ajan Saksassa keskiluokka, joka muodosti suuren segmentin yhteiskunnasta ja johon Zehrer itse kuului, kärsi lukuisista taloudellisista vaikeuksista. Zehrer haaveili uudesta poliittisesta järjestyksestä, jonka nuoret keskiluokkaiset intellektuellit perustaisivat. Tämä uusi järjestys saavutettaisiin lakkauttamalla turvaton Weimarin tasavalta ja perustamalla suurelta osin intellektuelleista koostuva autoritaarinen eliitti. Tätä eliittiä ei alistettaisi massojen vallan alle, ja se valitsisi itse omat jäsenensä kykyjen ja lahjojen perusteella yhteiskuntaluokasta ja vauraudesta riippumatta.

Zehrerin visio ei toteutunut, sillä yritykset perustaa uusi valtio ”ylhäältäpäin tulevalla vallankumouksella” epäonnistuivat ja kansallissosialistit nousivat valtaan. Huolimatta ylenkatseestaan puoluevaltaa kohtaan Zehrer yritti vaikuttaa NSDAP:n politiikkaan 1930-luvun alkuvuosina, mutta epäonnistuttuaan vetäytyi poliittisesta toiminnasta. Vaikkeivät useimmat konservatiivivallankumoukselliset ajattelijat haaveilleet lähes pelkästään intellektuelleista koostuvasta eliitistä, on huomionarvoista että he yhtyivät Zehrerin näkemykseen autoritaarisesta eliitistä, jonka jäsenyys olisi avoin kaikkien yhteiskuntaluokkien kyvykkäille yksilöille.

Sombart ja konservatiivinen sosialismi

Konservatiivisesti ja kansallismielisesti ajattelevat sosialistit kuten Paul Lensch, Johann Plenge, Werner Sombart, Arthur Moeller van den Bruck ja Oswald Spengler edistivät uuden, kansallisen ja konservatiivisen sosialismin nousua. On tietenkin muistettava, että ei-marxilaisella sosialismilla oli pitkät perinteet Saksassa. Sitä edustivat muun muassa Adolf Stöckerin ja Ferdinand Tönniesin kaltaiset ”katederisosialistit”. Werner Sombart itse aloitti marxilaisena, mutta pettyi myöhemmin marxilaiseen teoriaan, jonka hän huomasi olevan samalla tavalla tuhoisaa ihmishengen ja orgaanisen yhteisön kannalta kuin kapitalismi.

Yleensä Sombart muistetaan kapitalismin luonnetta koskevista tutkimuksistaan, etenkin niistä kirjoituksista jotka kytkevät juutalaisuuden materialistisen ominaislaadun kapitalismiin. Kapitalismin tärkeimmät tuotokset, kuten tuottavuuden pakkomielle, armottomat liiketoiminnan käytännöt, välinpitämättömyys laatua kohtaan ja ”kauppiaan ahtaan rationalistinen ja abstrahoiva asenne” tuhoavat minkä tahansa ”työn yhteisön” ja rikkovat keskiaikaisesta yhteiskunnasta saakka periytyvät siteet ihmisten välillä. Sombart kirjoitti: ”Ennen kuin kapitalismi saattoi kehittyä, ihmiseltä piti riistää kaikki merkitys ja hänen tilalleen piti asettaa rationalistinen mekanismi. Kaikki taloudelliset arvot piti arvioida uudelleen.”

Sombartin kritiikki marxilaisuutta kohtaan perustui sille, että marxilaisuus pyrki tukahduttamaan kaikki uskonnolliset ja kansalliset tunteet sekä juurtuneen, alkuperäisen kulttuurin arvot. Marxilaisuus ei tavoitellut korkealaatuisempaa ihmisyyttä, vaan pelkkää alhaista ”onnellisuutta”. Marxilaisuuden ja kapitalismin vaihtoehdoksi Sombart kannatti saksalaista sosialismia, jossa talouspolitiikkaa ”hoidettaisiin korporatiiviseen tapaan”, riistoa ei olisi ja koko valtion hierarkiaa ja hyvinvointia pidettäisiin yllä.

Radikalismi ja nationalismi: Jünger ja Niekisch

1. Ernst Jünger

Ernst Jünger tunnetaan teoksistaan, jossa tämä ensimmäisen maailmansodan veteraani käsitteli sodankäynnin ja taistelun myönteisiä vaikutuksia. Jünger hylkäsi mukavuuteen ja turvallisuuteen pereustuvan porvarillisen sivilisaation, jota piti heikkona ja tuhoon tuomittuna. Hän ihaili karaisevaa ja ”suurenmoista” sotakokemusta, joka muuttaisi porvarillisen ihmisen ”soturiksi”. Soturityyppi taisteli ”ikuisen rauhan, onnen tavoittelun ja täydellisyyden utopiaa vastaan.” Jünger uskoi, että Saksan sodanjälkeiset kriisit ja levottomuudet olivat pohjimmiltaan hyvä asia.

Jüngerin teoksessa Der Arbeiter (”Työläinen”, 1932) soturin tilalle astui ”työläinen”, uusi ihmistyyppi joka nousisi valtaan porvarillisen järjestyksen kaaduttua. Jünger oli tajunnut modernin teknologian muuttavan maailmaa: yksilöllinen ihminen oli menettämässä yksilöllisyytensä ja vapautensa mekanisoidussa maailmassa. Hän ennusti yhteiskuntaa, jossa ihmiset hyväksyvät nimettömyytensä massojen keskellä ja palvelisivat kuuliaisesti valtiota. Väestö kävisi läpi ”totaalisen liikekannallepanon”. Jüngerin omin sanoin:

Totaalista liikekannallepanoa ei toteuteta – se itse toteuttaa itsensä täydellisesti. Sodassa ja rauhassa se tuo julki salaisen ja pakottavan vaatimuksen, jolle massojen ja koneiden aikakausi altistaa meidät. Tästä syystä jokaisen yksilön elämästä tulee yhä yksiselitteisemmin työläisen elämää ja tästä syystä ritarien, kuninkaiden ja kansalaisten sodasta tulee työläisten sotaa. 1900-luvun ensimmäinen välienselvittely antoi vasta aavistuksen tuon sodan järkeistetystä rakenteesta ja pitkälle kehitetystä armottomuudesta.

Myötämielisyydessään teknologiaa kohtaan Jünger erosi jonkin verran veljestään Friedrich Georg Jüngeristä, joka laati kriittisiä kirjoituksia modernista teknologisesta sivilisaatiosta (myöhemmin Ernst itsekin omaksui tämän kannan). Toisen maailmansodan aikana Ernst Jünger muutti asenteitaan ja myöhemmin käänsi maailmankuvansa lähes päinvastaiseksi ylistämällä rauhaa ja individualismia – muutos sai osakseen kritiikkiä oikeistolta.

2. Ernst Niekisch

Konservatiivisen vallankumouksen toinen radikaali nationalisti oli Ernst Niekisch, joka aloitti kommunistina mutta kehitti lopulta näennäisen paradoksaalisen yhdistelmän saksalaista nationalismia ja venäläistä kommunismia: kansallisbolševismin. Uuden oppinsa mukaisesti Niekisch kannatti liittoa Neuvosto-Venäjän ja Saksan kanssa Versaillesin sopimuksen kumoamiseksi ja myöskin vastavoimaksi kapitalistisille ja antinationalistisille länsivalloille. Kommunistien ja antikommunististen nationalistien kilpailijoina kansallisbolševikit jäivät kuitenkin merkityksettömäksi vähemmistöksi.

Poliittinen teoria: Schmitt ja Haushofer

1. Carl Schmitt

Carl Schmitt oli merkittävä katolilainen filosofi ja oikeustieteilijä, jolla oli suuri vaikutus poliittiseen ajatteluun ja joka myös kannatti kolmannen valtakunnan hallitusta sen alkuvaiheessa. Hänen tunnetuin teoksensa oli Der Begriff des Politischen (”Poliittisen käsite”, 1932), mutta hän kirjoitti myös lukuisia muita merkittäviä teoksia, muun muassa Poliittinen teologia (1922) ja Die geistesgeschichtliche Lage des heutigen Parlamentarismus (”Nykyisen parlamentarismin henkis-historiallinen tilanne”, 1923).

”Poliittinen” oli Schmittille tavanomaisesti ymmärretystä politiikasta erillinen käsite, joka perustui ”ystävän” ja ”vihollisen” väliseen eroon. Poliittista on kaikki mihin liittyy vihollinen, erilainen ja erilaisiin päämääriin pyrkivä ryhmä, jonka kanssa on mahdollisuus joutua konfliktiin. Tämä määritelmä sisältää niin valtion ulkopuoliset kuin sisäiset ryhmät, ja niinpä on otettava huomioon sekä valtioiden välisen että sisällissodan mahdollisuus. Väestö voidaan yhdistää ja mobilisoida poliittisen toimen avulla, jossa vihollinen tunnistetaan ja sitä vastaan taistellaan.

Schmitt puolusti myös diktatuuria, jonka hän erotti ”tyranniasta”. Diktatuuri on hallitusmuoto, joka perustetaan ”poikkeustilan” tai hätätilan vallitessa, jolloin lain puolustamiseksi on välttämätöntä ohittaa hitaat parlamentaariset käytännöt. Schmittin mukaan diktatorinen valta on läsnä aina, kun valtio tai johtaja käyttää valtaa enemmistön hyväksynnästä riippumatta, olipa kyseinen valtio ”demokraattinen” tai ei. Suvereniteetti on valtaa määritellä poikkeustila, ja näin ollen ”suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta.”

Schmitt arvosteli parlamentaarista tai liberaalia demokratiaa väittämällä, että parlamentarismin alkuperäinen perusta – jonka mukaan valtapiirien erottaminen toisistaan sekä avoin ja rationaalinen keskustelu osapuolten välillä johtaa hyvin toimivaan valtioon – käytännössä katoaa puoluepolitiikassa, kun puoluejohtajat, liittoumat ja eturyhmät tekevät päätöksiä keskustelematta. Schmittin toisen merkittävän väitteen mukaan todellinen demokratia ei ole liberaalia demokratiaa, jossa yksi valtio kohtelee useita erilaisia ryhmiä tasavertaisesti, vaan se toteutuu yhtenäisessä, homogeenisessa valtiossa, jossa johtajien päätökset ilmaisevat yhtenäisen kansan tahtoa. Schmittin sanoin: ”Käytännössä jokainen demokratia nojaa periaatteeseen, että samanlaiset ovat samanarvoisia ja erilaisia ei kohdella samanarvoisesti. Demokratia siis edellyttää ensinnäkin homogeenisyyttä ja toisekseen heterogeenisyyden hävittämistä tai häivyttämistä tarpeen vaatiessa.”

2. Karl Haushofer

Toinen politiikan filosofi Karl Haushofer tunnetaan ”geopolitiikkaa” käsittelevistä teoreettisista kirjoituksistaan, joiden tarkoitus oli lisätä saksalaisten ymmärrystä kansainvälisestä politiikasta ja maantieteestä. Haushoferin mukaan kansakunnilla ei ollut vain oikeutta puolustaa omaa maataan, vaan myös laajentua ja kolonisoida muita maita, etenkin ylikansoituksen uhatessa. Saksa oli kansakuntana tällaisessa tilanteessa, ja siksi se oli oikeutettu hankkimaan Lebensraumia (elintilaa) liikaväestölleen. Angloamerikkalaisten ylivallan kumoamiseksi Haushofer kannatti uudenlaisia liittoumia, joihin kuului Saksan ja Venäjän liittoutuminen (tämän takia Haushoferia voidaan pitää ”eurasianistina”). Haushofer liittyi kansallissosialisteihin, mutta kolmannen valtakunnan venäjänvastaiset geopoliitikot hylkäsivät lopulta hänen ajatuksensa.

Konservatiivisen vallankumouksen vaikutukset

Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoilla ei ollut pelkästään välitöntä vaikutusta 1900-luvun alkupuolen Saksassa, vaan he jättivät oikeistolaiseen (ja joissakin tapauksissa jopa vasemmistolaiseen) ajatteluun syvän ja kestävän vaikutuksen, joka tuntuu tänäkin päivänä. Kansallissosialistien ottamien ilmeisten vaikutteiden ohella Arthur Moeller van den Bruckin ja Oswald Spenglerin ajattelulla oli selvä vaikutus strasserilaisuuteen (jos siis ajatellaan, ettei itse Otto Strasseria voida pitää konservatiivisen vallankumouksen piiriin kuuluvana).

Francis Parker Yockey, Imperiumin kirjoittaja, sai myös vaikutteita Spengleriltä, Schmittiltä, Sombartilta ja Haushoferilta. Kuuluisa italialainen traditionalisti Julius Evola kuuluu hänkin vallankumouksellisten konservatiivi-intellektuellien perillisiin, mikä näkyy selvästi hänen keskeisissä teoksissaan kuten Men Among the Ruins ja The Path of Cinnabar.

Myöhemmin eurooppalainen ”uusi oikeisto” on inspiroitunut suuresti vallankumouksellisista konservatiiveista. Armin Mohler, jota voidaan pitää sekä Saksan konservatiivisen vallankumouksen että uuden oikeiston edustajana, tunnetaan uraauurtavasta teoksestaan Die Konservative Revolution in Deutschland 1918-1932 (”Konservatiivinen vallankumous Saksassa 1918-1932”, 1949). Lisäksi Tomislav Sunic lainaa monia konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoiden – muun muassa Schmittin ja Spenglerin, ja vähäisemmässä määrin Spannin ja Sombartin) käsitteitä merkittävässä kirjassaan Against Democracy and Equality (1990).

Uuden oikeiston intellektuelleihin myös kuuluva Alexander Jacob on kääntänyt Jungin Kehnojen vallan ja lukuisten muiden konservatiivisen vallankumouksen ajattelijoiden teoksia. Näiden seikkojen perusteella on ilmeistä, että Saksan konservatiivisen vallankumouksen historiaa ja ajatuksia tutkimalla voi oppia paljon. Liike on historiallinen aarreaitta, joka voi edistää konservatiivista näkökulmaa ja on jättänyt merkkinsä tämänkin päivän oikeiston ajatteluun.

(Sarastuksessa aiemmin julkaistuja Saksan konservatiiviseen vallankumoukseen ja sen johtohahmoihin liittyviä kirjoituksia: 1, 2 ja 3.)

Information

This entry was posted on tammikuu 9, 2013 by in Historia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: