Keskitien politiikkaa?

TIMO HÄNNIKÄINEN

Oheinen kuva ei esitä japanilaisia uusnatseja, vaan kyseessä on kohtaus Yukio Mishiman näytelmästä Ystäväni Hitler (Waga Tomo Hitler, 1968), joka kuvaa pitkien puukkojen yön tapahtumia Saksassa kesäkuussa 1934. Tarkemmin ottaen näytelmän tapahtumat sijoittuvat aikaan hieman ennen ja hieman jälkeen pitkien puukkojen yön puhdistuksen, jossa vastikään valtaan noussut Adolf Hitler teloitutti keskeiset poliittiset kilpailijansa ja vastustajansa. Tarinan keskeiset henkilöt ovat Hitlerin itsensä ohella puolisotilaallisen SA-järjestön johtaja Ernst Röhm, teollisuusmies Gustav Krupp ja natsipuolueen vasemmisto-opposition johtohahmo Gregor Strasser.

Vasemmistolaisten kriitikoiden mielestä Mishiman näytelmä oli ”puolustuspuhe Hitlerin politiikalle”. Kirjailija oli epäilemättä aavistanut heidän reaktionsa, koska kirjoitti näytelmän ensi-illan käsiohjelmaan itseironisen mainoslauseen: ”Vaarallinen ideologi Mishima omistaa paholaismaisen oodin vaaralliselle sankarilleen.” Toki Hitlerin hahmo kiinnosti Mishimaa, joka itsekin oli kansallista vallankumousta peräänkuuluttanut jyrkkä nationalisti, mutta Ystäväni Hitlerin tarkoitusperät olivat aivan muut kuin saksalaisdiktaattorin myötäileminen. Näytelmässä Mishima käsitteli koko myöhäistuotantonsa kannalta keskeistä teemaa: vallankumouksen taipumusta syödä lapsensa käytännön kompromissien nimissä.

Pitkien puukkojen yön ohella Mishimaa erityisesti kiinnostanut historiallinen tapahtuma oli Japanin Ni Ni Roku -kapina eli ”helmikuun 26. päivän välikohtaus” vuonna 1936. Kapina liittyi kiistaan Japanin laajentumispolitiikasta: Joukko nationalistisia upseereita, jotka kannattivat hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan, yritti asevoimin kaapata vallan poliitikoilta, joiden mielestä Japanin oli suunnattava sotatoimensa Yhdysvaltoja, Britanniaa ja muita länsivaltoja vastaan. Upseerien aatemaailmaan oli vaikuttanut Kita Ikki, poliittinen teoreetikko ja kansallismielinen sosialisti, joka yhdisteli opeissaan mm. panaasialaista nationalismia, valtiojohtoista agraarisosialismia ja kungfutselaisuutta. Ikkin tavoitteena oli ”Shōwa-restauraatio”: keisarin absoluuttinen valta palautettaisiin, ja hänen johdollaan toteutettaisiin maareformi ja kansallistettaisiin tärkeät teollisuuslaitokset, mikä tekisi Japanista riittävän vahvan yhdistämään aasialaiset kansakunnat taisteluun sekä Neuvostoliittoa että länsimaiden imperialismia vastaan. Manifestissaan kapinalliset upseerit vaativat  Shōwa-restauraation toteuttamista ja ”Japania myrkyttävän kuolettavan hengen tuhoamista”.

Ni Ni Roku -kapinan alkuvaiheessa kapinalliset salamurhasivat useita hallituksen korkeita virkamiehiä, ja heidän alaisuudessaan olevat sotilasosastot ottivat Tokion lyhyeksi aikaa haltuunsa. Mutta vaikka kapinalliset vetosivat keisarilliseen valtaistuimeen, keisari Hirohito tyrmäsi heidän ajatuksensa ”vaarallisina” ja kapina kukistettiin. Valtaosa kapinajohtajista ja heidän oppi-isänsä Ikki teloitettiin.

Mishima samaistui voimakkaasti Ni Ni Roku -kapinallisiin, ja kutsui heitä eräässä haastattelussa ”sankareiksi” ja heidän teloittajiaan ”armeijan ja kansan pettureiksi”. Eräs Mishiman kuuluisimmista ja parhaista kirjallisista töistä, pitkä novelli ”Isänmaallisuus” (Yūkoku, 1961) ja hänen sen pohjalta itse ohjaamansa elokuva, kertoo nuoresta upseerista, joka joutuu jäämään kapinan ulkopuolelle ja tekee vaimonsa kanssa traditionaalisen rituaali-itsemurhan. Mishima jakoi vuoden 1936 kapinallisten ja monien muiden japanilaisten oikeistoradikaalien uskon, että keisarian ympärillä häärivät turmeltuneet neuvonantajat pimittivät tältä tietoa maan todellisista olosuhteista ja tarvittiin kansallinen vallankumous tämän ”petturikoplan” raivaamiseksi pois tieltä. Mishiman oma demonstratiivinen vallankaappausyritys ja sen jälkeinen seppuku olivat eräänlainen Ni Ni Roku -kapinan pienimuotoinen toisinto modernissa Japanissa.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi pitkien puukkojen yö vetosi Mishimaan aiheena. Kyseisessä puhdistuksessahan Hitler teloitutti ne, joiden mielestä hän oli pettänyt Saksan kansallisen vallankumouksen liittoutumalla finanssimaailman ja suurteollisuuden kanssa.

Pitkien puukkojen yön puhdistuksen tunnetuin uhri oli Ernst Röhm, jolla on keskeinen rooli myös Mishiman näytelmässä. Röhm oli Hitlerin läheinen ystävä, mihin näytelmän nimikin viittaa: hän oli johtavista kansallissosialisteista ainoa, joka rohkeni sinutella führeriä ja tupakoida hänen läsnäollessaan. Röhm oli osallistunut Hitlerin kanssa vuoden 1923 vallankaappausyritykseen ja luonut natsipuolueen rautanyrkkinä toimineen SA-järjestön. Natsien valtaannousun jälkeen Röhm alkoi kuitenkin vaatia, että Saksaan luotaisiin eräänlainen ”kansanarmeija” sulauttamalla vakinaiset asevoimat SA-joukkoihin, mitä armeijan johto vastusti ankarasti. SA:sta oli kasvanut jättimäinen ja vaikeasti hallittava joukko, jonka piirissä ei oltu täysin tyytyväisiä Hitlerin saavutuksiin, ja liike-elämän vaikuttajat pelkäsivät järjestön horjuttavan yhteiskuntarauhaa. Hitler päätti uhrata vanhan taistelutoverinsa pitääkseen talous- ja sotilaspiirit yhteistyöhaluisina.

Röhm oli ristiriitainen hahmo, kolmannen valtakunnan vaikuttajana yksi kiinnostavimmista ja vähiten tutkituista. Tämä ensimmäisessä maailmansodassa ansioitunut entinen keisarillisen armeijan kapteeni oli SA-joukkojensa keskuudessa äärimmäisen pidetty, ja hänen fyysinen rohkeutensa ja ilmiömäiset organisaattorin kykynsä tunnustettiin yleisesti. Röhmille sotilaana oleminen oli elämäntapa, ja armeijauransa hän vaihtoi välittömästi poliittiseen sotiluuteen: porvarillinen arkielämä ei hänelle sopinut. Nykyään Röhmistä puhuttaessa mainitaan lähes aina hänen homoseksuaalisuutensa, joka oli hänen oman aikansa Saksassa eräänlainen julkinen salaisuus. Röhm ei peitellyt homouttaan, ja kuului jopa Saksan ensimmäiseen homoseksuaalien oikeuksia ajavaan järjestöön Bund für Menschenrecht (”Ihmisoikeusliitto”), joka vaati mm. homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista. Hänen tuttavapiiriinsä kuului nationalistinen ideologi ja lääkäri Karl Günter Heimsoth, oman aikansa tunnettu homojen oikeuksien puolustaja, joka myös tapettiin pitkien puukkojen yönä.

Saattaa tuntua oudolta, että Röhmin kaltainen julkihomo saattoi ylipäätään olla mukana natsismin kaltaisessa homoseksuaalisuuteen äärimmäisen kielteisesti suhtautuneessa liikkeessä, siitä puhumattakaan että hän saavutti siinä merkittävän aseman. Hitler katsoi Röhmin homoutta sormien läpi ja jopa puolusti tätä sukupuolimoralisteja vastaan. Kun sosialidemokraattinen lehdistö uutisoi näyttävästi ja pilkallisesti, että Röhm oli pidätetty homoseksuaalien bordellissa, Hitler totesi julkisesti, että ”SA on raavaiden miesten taistelujärjestö eikä hyvien perheiden tyttöjen sisäoppilaitos.” Jälkeenpäin on kehitetty paljon hölynpölyteorioita Hitlerin ja Röhmin välisestä poikarakkaudesta tai ”fasistiseen persoonallisuuteen” kuuluvasta latentista homoseksuaalisuudesta, mutta uskottavin syy sille, miksi Hitler sieti Röhmin poikkeavuutta oli lojaalisuus vanhaa ystävää ja puoluetoveria kohtaan. Näytelmässään Mishima (joka oli sivumennen sanoen itsekin homoseksuaali) laittaa Hitlerin horjumaan lojaalisuuden ja poliittisten paineiden välillä, ja ilmeisesti diktaattorin tunteet olivat todellisuudessakin ristiriitaiset: hänen on väitetty harkinneen pitkään ennen päätöstä Röhmin surmaamisesta ja yrittäneen keksiä keinoa tämän säästämiseksi. Mutta kuten tiedetään, Röhmin teloituksen jälkeen Hitler perusteli toimiaan tarpeella puhdistaa ”perverssit ainekset” puolueesta.

Röhm puolestaan pysyi loppuun saakka lojaalina puoluejohtajalle. Väite, että hän olisi suunnitellut vallankaappausta, oli pelkkä puhdistusten oikeuttamiseksi keksitty veruke. Joidenkin tietojen mukaan Röhm uskoi vielä teloittajia odottaessaan, että kyseessä oli jonkun hänelle vihamielisen puoluemiehen salajuoni, josta Hitler ei ollut tietoinen. Mishiman näytelmässä Röhm arvostelee Hitleriä, muttei usko Gregor Strasseria, joka varoittelee johtajan aikeista käynnistää puhdistus, ja tyrmää suoralta kädeltä Strasserin ehdotuksen vallan kaappaamisesta.

Melko yleisen käsityksen mukaan Röhm kannatti ”vallankumouksellista” versiota kansallissosialismista. Häntä on väitetty ”vasemmistonatsiksi”, joka otti puolueohjelman sosialistiset kohdat tosissaan ja halusi kääntää SA:n suurpääoman edustajia vastaan. Faktat eivät kuitenkaan puolla tätä uskomusta. Totta kyllä, Röhm oli varsinkin 20-luvulla arvostellut teollisuustyöläisten kurjia oloja, mutta hän uskoi ongelmien ratkeavan itsestään, kunhan Versaillesin rauhansopimuksessa langetetuista talouspakotteista olisi päästy eroon. Röhm oli ennen kaikkea monarkian aikaisessa henkisessä miljöössä kasvanut ammattisotilas – hänen ajatusmaailmansa oli sotilaan, ei poliitikon, teoreetikon tai intellektuellin. Hän oli kotonaan kasarmilla, rintamalla ja katutappeluissa, teoreettinen hiustenhalkominen ja ideologiset väittelyt eivät häntä kiinnostaneet. Röhm oli pikemminkin epäpoliittinen kuin vallankumouksellinen natsi. Epäpoliittisuutta Mishima onkin korostanut Röhmin henkilökuvassa, kuten myös hänen nostalgiaansa oluttupavallankaappauksen aikaisia ”taisteluvuosia” kohtaan.

Natsipuolueen todellinen sosialisti ja kumouksellinen oli Gregor Strasser, joka niin ikään on hahmona Mishiman näytelmässä. Strasser, joka vuoteen 1932 oli yksi puolueen tärkeimmistä johtajista, vaati kannattajineen omaisuuden uusjakoa ja vastusti Hitlerin yhteistyötä teollisuusjohtajien kanssa. Hän tahtoi SA-joukkojen tukevan lakkoilevia työläisiä, ja hänen kannanottonsa saivat jotkut pääoman edustajat lopettamaan tukensa natseille. Hänen vielä radikaalimpi pikkuveljensä Otto erotettiin puolueesta vuonna 1930 liian vasemmistolaisten näkemysten ja Hitlerin arvostelun takia. (Otto Strasserin vaiheet ovat varsin mielenkiintoiset. 1933 hän pakeni maasta ja julkaisi maanpakolaisvuosinaan Hitlerin vastaisia ja Saksan tilannetta käsitteleviä teoksia. Palattuaan kotimaahansa vuonna 1955 tämä ”natsi-Saksan Trotski” yritti rakentaa Länsi-Saksaan kansallismielistä sosialistiliikettä ja julkaisi muistelmansa, joiden nimi oli mikäpä muukaan kuin Mein Kampf.) Mutta Strasserkaan ei ollut realistinen uhka Hitlerin vallalle: pitkien puukkojen yön aikaan hän oli vetäytynyt syrjään politiikasta ja palannut siviiliammattiinsa apteekkariksi. Siitä huolimatta Hitler katsoi parhaaksi tapattaa hänet.

Ystäväni Hitler -näytelmässä Strasser on kuvattu Röhmin vastakohdaksi: hän on epäkäytännöllinen ja herkkä intellektuelli, joka ymmärtää vallitsevan poliittisen tilanteen muttei kykene vakuuttamaan muita vaaran todellisuudesta. Henkilökuva on muovattu tällaiseksi todennäköisesti draamallisista syistä: älykkyydestään ja teoreettisesta suuntautumisestaan huolimatta todellinen Strasser oli maskuliininen tyyppi, joka ei vierastanut tukevaa juopottelua, naisten jahtaamista ja nyrkkitappeluita. Hän ei ollut koskaan läheisissä väleissä Röhmin kanssa, mikä jo sinänsä osoittaa, että Hitlerin väitteet puolueen sisälle pesiytyneestä kumouksellisesta oppositiosta olivat mielikuvituksen tuotetta. Näytelmässä hän tulee Röhmin puheille varoittamaan tätä Hitlerin puhdistusaikeista ja suostuttelemaan tätä estämään verilöylyn vallankaappauksella. Näin ei tiedetä todellisuudessa tapahtuneen.

Poliittisen toimintansa lopettaneen Strasserin murha osoittaa sen, että Hitler halusi tuhota paitsi oman puolueensa toisinajattelijat, myös kaikki häntä vastustavat kansallismieliset. Pitkien puukkojen yö merkitsikin loppua niin sanotulle konservatiivivallankumoukselliselle liikkeelle, joka oli 20-luvulla yhdistänyt joukon hyvinkin kirjavasti ajattelevia saksalaisia nationalisteja. ”Konservatiivivallankumoukselliset” olivat joukko intellektuelleja, jotka paitsi vastustivat kommunismia ja liberaalia demokratiaa, kehittelivät omanlaistaan kansalliskonservatiivista sosialismia. Heistä saivat puhdistuksessa surmansa mm. kansallissosialistien väkivaltaa kritisoineen puheen kirjoittanut Edgar Julius Jung ja katolilainen journalisti Fritz Gerlich. Teloitukselta säästyneetkään eivät olleet turvassa: Hermann Rauschning lähti maanpakoon, Oswald Spengler joutui julkaisukieltoon ja ”kansallisbolshevikki” Ernst Niekisch kuoli vankilassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä. Konservatiivivallankumouksellisen liikkeen vaikutus näkyi myöhemmin Saksan maanalaisessa oppositiotoiminnassa: osa Hitleriä vastaan heinäkuussa 1944 tehtyyn attentaattiin osallistuneista upseereista kannatti konservatiivivallankumouksellisten ajatuksia, ja yhdellä liikkeen valovoimaisimmista hahmoista, Ernst Jüngerillä olikin yhteyksiä heinäkuun salaliittolaisiin.

Mishiman näytelmän lopussa Hitler keskustelee teollisuusmies Gustav Kruppin kanssa samalla kun teloituskomppaniat ovat tuhoamassa kansallismielistä oppositiota:

KRUPP: Kaikki nuo vallankumousleikit… Enää ei ole vallankumouksesta haaveilevia. Nyt kun vallankumous on tukahdutettu hengiltä, koko armeija tukee teitä. Ensimmäistä kertaa te olette koko maailman silmissä kelvollinen ryhtymään presidentiksi. Niin sen pitääkin olla.

HITLER: Nuo laukaukset, herra Krupp, ovat viimeiset saksalaisten saksalaisiin ampumat laukaukset… Kaikki on nyt kunnossa.

KRUPP: Sanoisin niin. Voimme nyt jättää kaiken teidän hoitoonne vailla huolta. Adolf, toimit hienosti. Niitit maahan vasemmiston, sitten käänsit miekan ja niitit maahan oikeiston.

HITLER: Niin, hallituksen täytyy valita keskitie.

Katkelma haastaa pohtimaan, mitä keskitie tai maltillisuus politiikassa tarkoittaa. Hitler myi verilöylynsä suurelle yleisölle ja ulkomaiselle lehdistölle väittämällä puhdistaneensa joukostaan yhteiskuntarauhaa uhkaavat ääriainekset. Mutta mitä olisi tapahtunut, jos nämä ääriainekset olisivat päässeet valtaan hänen sijastaan?

Vaihtoehtoisten historian skenaarioiden rakentaminen on aina ongelmallista, sillä muuttujia on yksinkertaisesti liikaa luotettaviin ennustuksiin ja jälkiviisauden vaara on suuri. Toisaalta historian viehätys perustuu osin vaihtoehtoisten todellisuuksien pohdintaan, ja kesän 1934 tilanteen pohjalta vaihtoehtoja löytyy paljonkin. Oletetaanpa, että Röhm olisi sittenkin ryhtynyt junailemaan vallankaappausta ja onnistunut siinä. Hitler olisi joko surmattu tai syrjäytetty.

Röhm ei ollut erityisen radikaali tai oppositiohenkinen, mutta ei hän ollut kansallissosialistina tiukan puhdasoppinenkaan. Monissa ideologisissa kysymyksissä hän oli muihin puoluejohtajiin verrattuna suurpiirteinen ja rento. Hän ei esimerkiksi ollut erityisen juutalaisvastainen: toki hänessä oli vilhelmiläisen upseerin asenteellista antisemitismiä, mutta pohjimmiltaan hän suhtautui koko juutalaiskysymykseen välinpitämättömästi. ”Minulla ei ole mitään juutalaisten puolesta eikä juutalaisia vastaan,” hänen kerrotaan tokaisseen. Röhmin hallitsemassa Saksassa olisi kenties rajoitettu juutalaisten pääsyä julkisiin virkoihin ja säädetty joitakin juutalaisvastaisia lakeja, mutta järjestelmälliseen vainoon olisi tuskin ryhdytty, joukkomurhasta puhumattakaan. Röhm oli myös valmis integroimaan sosiaalidemokraattien ja muiden vasemmistopuolueiden katujoukot SA:han sen sijaan, että olisi lähettänyt vasemmistopuolueiden jäsenet vankiloihin ja keskitysleireille. Hän kaavaili Saksaan sveitsiläistyyppistä kansanmiliisiarmeijaa – malli muistutti paljon enemmän perinteisten kansalliskonservatiivien ajatuksia kuin natsien ideaa voimakkaasta hyökkäyssotaa käyvästä mekanisoidusta sotajoukosta.

Kokoavasti voidaan sanoa, että Röhmin johdolla Saksa olisi luultavasti muistuttanut enemmän fascistista Italiaa, Kemal Atatürkin Turkkia, Miklós Horthyn Unkaria tai muuta ”pehmeää” diktatuuria kuin sitä, minkä Eurooppa ja maailma oppi tuntemaan natsi-Saksana. Koko Euroopan tilanteeseen tällainen Saksa olisi vaikuttanut siten, ettei suuria mantereen sisäisiä konflikteja olisi todennäköisesti syntynyt, vaan toisen maailmansodan osapuolet olisivat olleet länsivallat ja Neuvostoliitto, joka 30-luvulta lähtien valmistautui hyökkäämään länteen. Toisaalta, jos Strasserin veljesten kaltaiset sosialistiset ainekset olisivat saaneet enemmän valtaa Röhmin hallinnossa, Saksa olisi saattanut kallistua Neuvostoliiton suuntaan, pitiväthän monet kansallismieliset sosialistit sitä lännen ”rappeutuneita” demokratioita luotettavampana kumppanina (lisäksi Saksa ja Neuvostoliitto olivat 20-luvulla maailmanpolitiikan hylkiöinä antaneet salaisesti toisilleen sotilaallista asiantuntija-apua). Mahdollista olisi ollut sekin, että SA:lle vihamielinen vakinainen armeija olisi yrittänyt vallankaappausta, jolloin Saksa olisi kenties ajautunut sisällissotaan.

Riippuu näkökulmasta, kuinka ”äärimmäisiltä” nämä vaihtoehdot tuntuvat. Mutta tuskinpa kukaan nykyihminen pitää Hitleriä maltillisena keskitien poliitikkona. Hän likvidoi parantumattomasti mielisairaat ja kehitysvammaiset geneettisen puhtauden nimissä, vei maansa sotaan puolta maailmaa vastaan, tappoi teollisesti miljoonia juutalaisia ja slaaveja, ja hänen jälkeensä raunioiksi pommitettu Saksa jaettiin kahdeksi valtioksi.

Kun puhumme äärimmäisyydestä ja maltillisuudesta, on muistettava että ne ovat aina enemmän tai vähemmän vallan tartuttamia käsitteitä. Jokainen vallanpitäjä tai valtaan pyrkijä haluaa esiintyä maltillisena vaihtoehtona epämiellyttävien ääripäiden välissä. (Ja jokaisella on aina joku, joka hänen vinkkelistään on äärimmäinen.) Hän tahtoo sanoa: minun on oltava vallassa, tai muuten nuo hullut pääsevät päättämään asioista. Kilpailijat raivattuaan hän voi sitten toteuttaa miten äärimmäistä ja mieletöntä politiikkaa tahansa. Ystäväni Hitler sopii erityisen hyvin luettavaksi tänä aikana, jolloin media lietsoo paniikkia puheilla ”ääriryhmistä” ja ”ääriehdokkaista”, ja valtaapitävät pyrkivät leimaamaan tukipakettien vastustajat, maahanmuuttopolitiikan arvostelijat, eurosta eroamista suosittelevat ja muut opposition edustajat vaarallisiksi ääriaineksiksi, joiden valtaan päästäminen aiheuttaisi sanoinkuvaamatonta tuhoa.

Kirjallisuutta:

Eleanor Hancock: Ernst Röhm – Hitler’s SA Chief of Staff (Palgrave MacMillan, 2008)

Yukio Mishima: My Friend Hitler and Other Plays (Columbia University Press, 2002)

Henry Scott Stokes: The Life and Death of Yukio Mishima (Cooper Square Press, 2000)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.