SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ontot (lännen)miehet

MARKKU STENHOLM

Kulttuuri on kuolleiden, elävien ja syntyvien välinen sopimus, joka raukeaa jos elävät omivat sen itselleen…

…päät oljilla täytettyinä…

Britney Spears näyttää juuri aikuisuuden kynnykselle tulleelta naiselta, joka on täysin sekaisin. Hän yrittää olla yhtä aikaa haastava, raju, seksikäs ja ammattitaitoinen, mutta ei onnistu täysin missään. Esityksen kokoonpano on kuin muovinen tyylitelmä dekadentista estetiikasta, joka saisi Charles Baudelairen kääntymään haudassaan ja haukottelemaan hetken aikaa ennen kuin hän taas vaipuisi kyllästyneenä takaisin ikuiseen uneensa. Huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Soittajat ovat aikuisia ja he soittavat hyvin. Itse kappaleissakaan ei ole suurempaa vikaa vaan ne ovat varmasti käyneet läpi monta tuotantopalaveria. Toiseksi on yleisö, jonka joukossa näkyy vanhempia alle kymmenvuotiaiden pikkulasten kanssa nauttimassa näistä sekavista ja mielettömistä bakkanaaleista. Nämä asiat pistävät ihmettelemään onko tässä Rolling Stoneseista ja Stoogeseista lähteneen kehityksen huipentuma, nuoren kapinan kehittyneimmät ja yhteiskuntaa haastavimmat kasvot, vai todistetaanko tässä vain sellaista ikävää tapahtumaa jossa aikuiset viihdetaiteilijat rahastavat lapsilta palkan itselleen.

En tiedä. Ainakin, kun sitä katsoo laajakulmatelevisiosta hyvän äänentoiston säestyksellä, tuntuu kuin jo eläisi Mike Judgen elokuvassa Idiocracy, joka kuvaa tulevaisuutta, jossa sivistys on kadonnut ihmisten yleisen älykkyyden dramaattisen laskun myötä ja jossa Fuck on englanninkielisen kommunikoinnin keskeisin sana. On ehdottomasti aika sulkea televisio ja ruveta lukemaan.

…Tämmöistäkö on kuoleman toisessa univaltakunnassa?…

Kiinan kulttuurivallankumous oli käsittämättömän julma tapahtuma. Se ei vaatinut niin paljon uhreja kuin suuri harppaus ja muut kommunistien sortotoimenpiteet ja keskittyi lähinnä suuriin kaupunkeihin, mutta kaikessa mielettömyydessään se oli lähes kuolettava. Se oli Raaka ja nopea lasten valloilleen päästetyn julmuuden ryöpsähdys, jossa kaikki vanhat soveliaisuuden säännöt rikottiin maassa, jonka koko kulttuurin yksi peruskivi on vanhemmuuden kunnioitus. Ihmisiä rääkättiin ja tapettiin sen aikana vailla huolta mistään, jonkinlaisen kummallisen innostuksen vallassa, jota kukaan ei näyttänyt kontrolloivan. Kaikkea tietenkin tarkasteli suuri ruorimies ja suuri teurastaja, mutta tapahtumiin hän ei puuttunut. Hän vain antoi esikuntineen niiden käynnistyä ja alkoi osaltaan tukahduttaa niitä sitten, kun vallankumous oli saavuttanut sille poliittisesti määrätyt tavoitteensa ja alkoi jo uhata niitä, joita sen ei ollut tarkoitettu uhkaavan.

Lopullisesti tapahtumien kulku alkoi riistäytyä käsistä eräässä Pekingiläisessä tyttökoulussa, jonka johtava opettaja sai surmansa oppilaiden järjestämässä itsekritiikkitilaisuudessa elokuun viidentenä päivänä vuonna 1966. Opettajan, 54-vuotiaan neljän lapsen äidin, tappamista johti tyttö nimeltä Song Bin-bin. Hieman myöhemmin hän tapasi kutsuttuna Maon Tiananmenin aukiolla järjestetyssä kunniamerkkien jakotilaisuudessa. Tytön ja Maon välinen keskustelu kirjattiin ylös. Mao kysyi tarkoittiko Bin tytön nimessä oppinutta ja lempeää. Tytön vastattua myöntävästi sanoi Mao: ”Ole väkivaltainen”. Tyttö muuttikin välittömästi nimensä Song Ole-väkivaltaiseksi ja tyttökoulu, jossa tuo ensimmäinen opettajan kuolemaan johtanut kiusaamistilaisuus oli sattunut, sai nimekseen Punaisen väkivallan koulu. Tämän jälkeen punaisten lasten tekemisille ei juuri ollut pidäkkeitä.

Lasten ollessa vallassa kouluissa loppui opetus kokonaan. Ne täyttyivät poliittisesta kiihotuksesta ja perversseistä itsekritiikkitilaisuuksista, joissa vanhoja opettajia ivattiin ja pilkattiin siitä, että he olivat opettaneet jo vanhentuneeseen kulttuuriin kuuluvia asioita. Tilaisuuksiin liittyi keskeisenä osana myös fyysinen pahoinpitely, joka oli kekseliästä ja ilkeää ja päättyi usein uhrin kuolemaan.

Lopulta keksittiin, että koululaiset saivat matkustaa ilmaiseksi junilla ympäri Kiinaa. Punaiset lapset kulkivat kaupungista toiseen, kokoontuivat, tapasivat toisiaan ja tekivät vallankumousta. Vierailla paikkakunnilla ei edes tuttuus häirinnyt hävitysvimmaa. Niille, jotka joutuivat ajan uhreiksi kaikki on kaiketi ollut kuin Woodstock helvetissä, painajaismainen näytelmä täynnä hallitsemattomia tapahtumia. Mitään yhteiskunnallisia päämääriäkään ei ollut, tuhoaminen oli ainoa selkeä tavoite. Maon vaimon asettamaa ohjelmaa ”Tappakaa kulttuuri” toteutettiin rajattomalla innolla.

On vaikea sanoa, miten ja miksi kaikki laantui ja suhteellisen normaali elämänmeno pääsi taas vallalle. Ehkä valloilleen päästetty kapinallisuus ja verenjano todella tuli tyydytetyksi. Toki Maon saavutettua tavoitteensa ja muutaman hänen valtaansa uhanneen kommunistijohtajan menetettyä päänsä tai asemansa Mao asetti vanhemmista ihmisistä koottuja punakaarteja hillitsemään menoa. Lisäksi monilla punaisilla lapsilla, varsinkin joukkojen johtajilla, alkoi teloitettavien listoilla tulla vastaan omia vanhempia ja sukulaisia, mikä sai monet poistumaan riveistä. Kuitenkaan kulttuurivallankumouksen tätä vaihetta ei aloitettu vaan sen annettiin alkaa. Sitä ei mitenkään johdettu, vaan sen täysin anarkistista luonnetta jopa rohkaistiin, eikä sitä päätetty voimatoimin vaan se päättyi kulutettuaan voimansa loppuun. Asiat tapahtuivat raa’asti ja nopeasti, ja kun kaikki oli ohi, jälkeen ei jäänyt juuri muita saavutuksia kuin kuolleita ihmisiä ja tuhottuja kulttuuriaarteita.

Kiinan kulttuuri ei kuitenkaan kuollut. Nykyään kulttuurivallankumouksen mielettömiin juhlamenoihin osallistuneet käyvät – erittäin kuvainnollisesti ilmaistuna – pyytämässä niitä anteeksi jo ammoin kuolleilta esi-isiltään, eikä kukaan tapahtumien uhriksi joutunut ole historian silmissä rikollinen. Vaikka on ikävä ajatella näin, ehkä kulttuurivallankumouksen kiihkeimpien hetkien nopeus, sumeilemattomuus ja väkivaltaisuus olivat kuitenkin jossakin suuremmassa historiallisessa mielessä hyve, jonka kautta hulluudesta päästiin irti.

Kulttuurivallankumouksen anarkistisin ja järjettömin vaihe kesti vain vuoden tai kaksi, ja kaikista Maon aikaisista vallankumouksellisista kokeiluista se oli viimeinen ja ainoa, joka jätti työläiset ja talonpojat lähes tyystin rauhaan.

…ei pamahdukseen vaan vikinään.

Lienee turha edes mainita, että suuri osa lännen älymystöä näki Kulttuurivallankumouksen innostavana ja inspiroivana tapahtumana ja, että sellaiset näkemykset elävät täällä osittain edelleen. Niitä vastaan ei kai ole mitään rokotusta.

Itää ja länttä on hankala verrata, mutta joskus vaikuttaa siltä, että länsimainen kulttuuri olisi kuin hidastettuna filminä kulkeva versio Kiinan kulttuurivallankumouksesta, tai myyttistä kiinalaista vesitippakidutusta, jossa paljaaseen otsaan tippuvat vesipisarat muuttuvat hiljalleen kalloa takovan moukarin iskujen kaltaisiksi ja jossa niiden hidas, säännöllinen tippuminen tekee kidutettavasta ihmisestä hitaasti mutta varmasti mielipuolen.

Monipuolistuvan ja huippunopeasti kehittyvän teknologian ulkopuolella kaikki tuntuu yksinkertaistuvan ja banalisoituvan. Toisaalta emme enää osaa edes nähdä tuota kehittyvintä aluetta osana kulttuuriamme, koska vain harvat – ja jatkuvasti yhä harvemmat – meistä

ovat siinä työn kautta kiinni, tekemässä sitä. Harvinaisen usein kulttuurista puhuttaessa törmää siihen, että vain taidetta ja viihdettä, sitä mikä näkyy mediassa, pidetään kulttuurina. Jos niissä olisi kulttuurin koko kuva, näkymät tulevaisuuteemme olisivat kieltämättä vielä synkempiä kuin tässä pystyy parastaankaan yrittäen maalailemaan.

Läntisen kulttuurin jatkuva vallankumous jättääkin armeliaasti ruumiin koskemattomaksi, mutta tuhoaa armotta mielen. Sen voima on niin suuri, että edes Frankfurtin koulun tai ranskalaisen filosofian latvakakkosten salajuonia kulttuurin murtamiseksi ei tarvita. Kaiken pienintä yhteistä nimittäjää hakevan viihdetulvan keskeltä on yksinkertaisesti enää vaikea nähdä arvoa siinä, mikä on

pientä ja suppeamman yleisön suosimaa. Sellaisen näkeminen vaatii älyllisiä ponnistuksia, jotka jokainen joutuu maksamaan henkisellä työpanoksellaan. Ja jos työ herkkua olisi niin herrathan sen tekisivät, kuten tavataan sanoa. Kun oppii elämään vähin panostuksin, hiljalleen laiska ja mitätön hiipii myös muille elämän alueille. Muutokset myös huomaa. Vielä parikymmentä vuotta sitten Seiskan kaltaiset puhtaat roskalehdet olisivat olleet mahdottomia yksinkertaisesti siksi, että ne olisi nähty laaduttomina ja typerinä. Nykyään ne ovat osa mediatodellisuutta, suunta jota kohti media kulkee, ja tänään suurimat ja arvostetuimmat päivälehdet kilpailevat niiden kanssa pääministerin entisen tyttöystävän haastattelusta.

Taide ja viihde yksinkertaistuvat ja tyhmistyvät. Oikeastaan ainoat taidemuodot, joissa luodaan selkeästi hienostuneempia teoksia kuin ennen, ovat sellaiset teknologiasta syvästi riippuvaiset taiteen muodot kuin elokuva. Ja vaikka yksilöllä onkin nykyään selvästi enemmän valinnanvaraa ja mahdollisuuksia, on yhteisöllisten suurten kertomusten rapautuminen nostanut esille toisenlaisen, omalla tavallaan kieron yhteisöllisyyden, jossa huonous nousee tavoiteltavaksi ja pelkät rajut, lähinnä lapsiin vetoavat tunteenilmaukset tavoiteltaviksi. Banaalia ja sisällötöntä kapinaa pidetään hyveenä niin kauan kuin se ei konkretisoidu minään todellisena uhkana instituutiolle. Toisaalta instituutiot ovat jopa valmiita rappeutumaan, jotta ne pystyisivät sulauttamaan roskan ja siitä tulevan rahan itseensä. Suomalaisen kansankirkon uusin kampanja kantaa kunniattomuudestaan ilmeisen ylpeänä nimeä ”Pimp My Bible” mikä kertoo kaiken oleellisen.

Muistan erään hauskan parodian, jossa toimittaja sauhusi kovasti, kuinka Beatlesin rallit ovat musikaalisesti rinnastettavissa klassisimpaan laulutaiteeseen. Hän lähti innosta puhkuen selvittämään asiaa Oxfordin yliopiston musiikkitieteen professorilta. Tämän herrasmiehen tyly vastaus oli paiskata laitoksen raskaat tammiovet kiinni toimittajan nenän edestä. Vaikka itse pidänkin suuresti yksinkertaisista laulun renkutuksista ja tunnen kammoa kaikenlaista elitismiä kohtaan, oli professorin vastaus minusta harvinaisen kunnioitettava. Lännen on osattava nähdä ero Mozartin ja leppoisan, yksinkertaisen rallatuksen välillä. Muuten länsi on mennyttä.

…silmät eivät ole täällä…

Olen etäisesti oivaltavinani, mitä kotiteatterista näkemäni Britney Spearsin ympärille rakennetun Onyx Hotel Tourin esiintyjät muistuttavat, vaikka ensin vain kuvittelin olevani liian vanha katsomaan sellaista hölmöyttä. He muistuttavat selvästi niitä kiinalaisia kulttuurivallankumouksen uhreja, joita herjaamistarkoituksessa marssitettiin pitkin katuja päissään aasinhatut, joihin oli iskulauseina kirjoitettu heidän väitetyt rikkeensä. Se oli uhreille häpeällistä, mutta täällä lännessä uhrattavat aasit hymyilevät ennen tuhoutumistaan voittajina, sillä heille todellakin on voitto olla huomion kohteina huomiotaloudessamme. Kiinan kulttuurivallankumouksen uhreista he eroavat oikeastaan vain siinä, että toisin kuin Kiinan tulevaisuus, lännen tulevaisuus ei tule koskaan kunnioittamaan heitä. On vain tämä hetki.

Toisaalta voi kysyä sitäkin, onko se mitä pidämme läntenä edes oikea länsi. Jokainen, jolla on vähänkin älyllistä herkkyyttä pystyy vaistomaisesti tekemään eron ranskalaisen ja saksalaisen kulttuurin välillä, tai suomalaisen ja ruotsalaisen. Lännen kulttuurit eivät voi sulautua yhteen samanlaiseksi kokonaisuudeksi kuin Kiinan kulttuuri – jossa minä päivänä tahansa voidaan palata siihen, että virkamiesten on pätevöityäkseen virkaan osattava kirjoittaa konfutselaisia tekstejä kauniilla käsialalla – menettämättä jotain oleellista itsestään. Ehkä siinä on lännen pelastus. Ei yhdistymisessä suureksi kulttuuriksi, vaan eriytymisessä pienempiin kokonaisuuksiin.

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.

Information

This entry was posted on syyskuu 17, 2012 by in Kulttuuri, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: