SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Traditionalistinen elämänmalli taistelussa kulutuskulttuuria vastaan

JARKKO PESONEN

Uutuudet pikemminkin tekevät vaikutuksen kuin miellyttävät.

Lordi Byron (1788-1824)

Asioiden jatkuvaan parantumiseen historillisena välttämättömyytenä uskovaa ihmistä on helppo huijata. Hänet saadaan edistyksellisyyden nimissä ottamaan vastaan tuotteita, palveluita ja aatteita jotka eivät oikeasti ole parempia, laadukkaampia tai hyödyllisempiä kuin aiemmat. Jatkuvan uudistumisen kulttuurissa elävällä on sammumaton konsumeristinen jano, jota ruokitaan rentoa, seksikästä ja ympäristön ihailemaa elämäntapaa mainostamalla. Kuluttaja ei tuolloin ole sen fiksumpi kuin koira, joka pudottaa suustaan tennispallon saadaksen uuden tilalle.

Uutta, parempaa, laadukkaampaa?

Kuulun siihen ikäpolveen joka on kasvanut matkapuhelimien yleistymisen aikana, ja moni asia oli tuolloin toisin. Kukaan ei toiselle soittaessaan kysynyt vastaajan senhetkistä olinpaikkaa, sillä puhelimeen vastaaja oli aina kotona. Jos oli sovittu tapaaminen, ei ollut mahdollisuutta yllättäen perua sitä. Jos halusi käydä internetissä, täytyi yhteys katkaista siksi aikaa kun joku halusi puhua puhelimella. Kukaan ei voinut kuvitellakaan, että pian voisi internetistä katsoa videoita ilman vuorokausien latausaikaa – saati että sen tekisi matkapuhelimella.

Aikaa taaksepäin miettiessä voi todeta, että monenlaista on tapahtunut ja tekniikka on kehittynyt yllättävänkin paljon, mutta kaikki kehitys ei ole väistämättä parannusta vanhempaan, vaan uusi malli voi olla käytettävyydeltään vanhempaa huonompi. Ostin viimeksi uuden puhelimen kadotettuani edellisen bussimatkalla, mutten hankkinut kosketusnäytöllistä multimediaihmettä, vaan yksinkertaisen ja halvan. Yksi syy matkapuhelimien heikentymiselle on se, että kehittyessään mukana kuljetettaviksi viihdekeskuksiksi ne ovat menetäneet joitakin olennaisimpia ominaisuuksiaan, joista tärkein on akun kesto. Kun vielä kymmenen vuotta sitten puhelimen akku kesti jopa viikon, täytyy uusia älypuhelimia olla lataamassa lähes päivittäin. Akkujen kehitys ei siis ole pysynyt muun kehityksen mukana. Toinen syy on se, että mitä enemmän puhelimet kehittyvät tietokoneiden kaltaisiksi, sitä enemmän niissä on tietokoneiden ongelmia: viruksia, haittaohjelmia, päivitystarpeita ja järjestelmävikoja. Mitä enemmän ja mitä hienostuneempaa tekniikka on, sitä suuremmaksi kasvaa riski jonkin osan vioittumiselle. Matkapuhelimen keskeisin käyttötarve, ihmisten tavoittaminen oltaessa jossain muualla kuin kotona, on minulle paljon tärkeämpi ominaisuus kuin videokamerat, kosketusnäytöt ja internetyhteydet.

Matkapuhelin itsessään oli huima parannus yhteydenpitomahdollisuuksiin, mutten näe mitä lisäarvoa sen toiminnalle tuovat kaikki ne sovellukset, joilla uusia malleja markkinoidaan kuluttajille. Ihmiset joka tapauksessa ostavat uusia malleja, koska uutuus on itsessään lupaus jostain paremmasta ja elämää onnellistuttavasta. Ihminen on uteliaana olentona luonnostaan kiinnostunut kaikesta uudesta, sillä se on ollut ehto kulttuuriselle evoluutiolle. Taipumusta kuitenkin käytetään hyväksi myös myytäessä ihmisille tuotteita, joita he eivät edes tienneet tarvitsevansa. Kuvaavana voi pitää amerikkalaisen Jimmy Kimmelin myöhäisillan ohjelmaa, jossa kadulla kulkevia ihmisiä pysäytettiin kokeilemaan Applen uusinta puhelinta. Todellisuudessa puhelin oli edellisen sukupolven malli, mutta tämä ei uutuuden autuuteen opetettua kuluttajaa häirinnyt, vaan kaikki haastateltavat ylistivät uutta mallia aiempaa paremmaksi. Vaikka ihmisillä oli itsellään täysin sama puhelin kuin heille uudempana esitelty, he silti kertoivat uuden mallin olevan kevyempi, isompinäyttöisempi, nopeampi ja kestävämpi. Niin pahasti ihmiset on indoktrinoitu uudistumisen ja edistyksen kulttuuriin, että he näkevät uutuudessa sellaista, mitä siinä ei oikeasti ole.

Jos pelkkä uudistunut malli ei riitä samaan kuluttajaa hankkimaan uutta tuotetta, on käytettävä muita keinoja. Muutaman vuoden käytössä olleen kamerani objektiivi meni epäkuntoon ja vein kameran takaisin liikkeeseen. Takuuaika oli ehtinyt päättyä ja minun olisi pitänyt maksaa huoltaminen itse. Liikkeessä myyjä kuitenkin sanoi, että kameran huoltaminen tulisi kalliimmaksi kuin uuden mallin ostaminen, joten minun ei tietenkään kannattanut lähettää kameraa huollettavaksi, vaan hankkia uusi. Tajusin joutuneeni suunnitellun vanhenemisen uhriksi.

En ole luddiitti, enkä vastusta kehitystä kehityksen itsensä vuoksi. En mielelläni vaihtaisi tämän vuosituhannen ohjaustehostimella, ABS-jarruilla, turvatyynyillä, ilmastoinnilla, luistonestolla ja ruiskumoottorilla varustettua autoani 80-luvun malliin. Toisaalta en myöskään osaa korjata uudesta autosta mitään toisin kuin vanhasta kotterostani, jonka pikkuvikojen korjaaminen onnistui helposti vaikka vanhassa navetassa. Nykyäänkin Kuubassa ja Venäjän syrjäseuduilla ajetaan paljon eilispäivän autoilla ja näissä paikoissa vanhojen autojen kunnossapito on kansalaistaito. En usko, että uusilla autoillamme on yhtä kestävää tulevaisuutta. Suunnitellun vanhenemisen kirous kun vaivaa koko yhteiskuntaamme.

Suunnitellun vanhenemisen idealla toteutettujen tuotteiden heikkouden huomaa konkreettisesti verrattaessa niitä tuotteisiin, jotka on toteutettu kestävyyttä ajatellen. Entisessä itäblokissa tuotanto oli keskusjohtoisesti valtion hallinnassa. Se oli myös tehotonta, sillä vapaan talouden spontaanista järjestyksestä johtuvaa resurssien luontaista allokointia ei ollut, vaan tuotanto suunniteltiin keskusvirastossa. Tällaisessa ympäristössä tuotteen eliniän tahallinen lyhentäminen olisi ollut järjetöntä, ja täysin päinvastoin kuin lännessä, idässä tuotteista pyrittiin tekemään kestäviä. Itä-Saksa oli alueen tehokkaimpia talouksia ja sen perintönä olevat tarvikkeet ovat läntisin silmin epätodellisen kestäviä. Dokumentissa Hehkulamppuhuijaus esitelty itäsaksalainen jääkaappi on omistajansa mukaan toiminut moitteettomasti 24 vuotta ilman, että edes lamppu on palanut. Kotonani oleva Upo-jääkaappi vetelee lamppu pimeänä viimeisiään, vaikka on vain kymmenen vuotta vanha.

Suunniteltua vanhenemista ei ole toteutettu lännessäkään kaikissa tuotteissa, mutta kestäviä tuotteita on osattava etsiä oikeista paikoista. Pienten yritysten tuotanto on monesti kestävämpää, sillä ne pyrkivät kilpailemaan suurten yritysten massatuotteiden kanssa laadulla. Valitettavasti niiden on vaikea saada tuotteitaan markkinoille, sillä tuotantokapasiteetti ja kysyntä ovat pientä, eikä niillä ole varaa ostaa urheilijoita ja populaarikulttuurin tähtiä mannekiineikseen. Toinen kestävää tavaraa myyvä taho on armeija. En ole ostanut moniakaan kestotuotteita muualta sen jälkeen, kun löysin muutama vuosi sitten armeijan ylijäämätavaraa myyvän Varusteleka-verkkokaupan. Armeijan käyttöön tarkoitetut tuotteet kestäviä laadultaan ja ajattoman tyylikkäitä. Suurin osa ihmisistä elää kuitenkin suunnitellun vanhenemisen kiusaamina itse ilmiötä edes tiedostamatta.

Suunnitellun vanhenemisen alkuperä

Suunnitellun vanhentamisen tuotantokulttuuria on käsitellyt jo edellä mainitsemani dokumentti Hehkulamppuhuijaus (Pyramids of Waste, 2010). Ohjelman nimi viittaa 1920-luvulla syntyneeseen kansainväliseen hehkulamppukartelliin, jonka tarkoituksena oli patenttien vaihtaminen ja tuotannon valvonta. Maailman vanhin toimiva hehkulamppu on palanut Livermoren paloasemalla Kaliforniassa jo vuodesta 1901 lähtien. On ironista, että hehkulamppua kuvaava nettikamera on jouduttu uusimaan jo kahdesti. Yli sadan vuoden elinikä tuotteelle olisi tuhoisaa hehkulampputeollisuuden kasvun kannalta, sillä myynti romahtaisi lamppujen kestäessä liian pitkään. Kartellin kokoukseen asti yritykset olivat mainostaneet lampuilleen jopa 2 500 tunnin elinikää, mutta siellä päätettiin hehkulamppujen eliniän rajoittamisesta tuhanteen tuntiin. Tuhannen tunnin säännön rikkomisesta kartelli langetti sakkorangaistuksia jäsenyrityksilleen. Vuosien ajan keksijät tekivät yhä pitempikestoisempia lamppuja ja hakivat patentteja yli 100 000 tuntia (>10 v.) kestäville lampuille, mutta yksikään näistä ei koskaan päässyt markkinoille.

Vuosikymmeniä kestävät hehkulamput kokivat saman kohtalon kuin alkuperäiset, lähes mitä tahansa kestäneet nylonsukat. Kun nylon keksittiin, se oli niin kestävää, ettei sukkien ostajan tarvinnut enää koskaan ostaa uusia. Tämä oli huono asia tekstiilitehtaiden näkökulmasta, ja tuotteen kehittelijät määrättiin tekemään kuidusta heikompaa, eivätkä nykyiset nylonsukat ole läheskään niin hyviä kuin voisivat. Suunnitellun vanhenemisen yliotteeseen asti insinöörit olivat pyrkineet suunnittelemaan tuotteet mahdollisimman kestäviksi ja helposti korjattaviksi. Yritykset kilpailivat tuotteidensa kestävyydellä ja helppohuoltoisuudella, mutta kaiken oli muututtava ja insinöörien omaksuttava uudenlaiset tavat tehdä tuotteita kulutuksen ylläpitämiseksi. Riittää, että kuluttaja on tyytyväinen tuotteeseen sen takuuajan verran ja tämän jälkeen mieluiten ostaa pian uuden. Ympäristölle koituva kuormitus oli toissijainen asia. Samoin se, että kokonaisuuden kannalta kertakäyttöisyyden kulttuuri haaskaa resursseja.

Vuonna 1929 alkoi suuri lama, joka pysäytti kulutuksen kasvun ja loi valtavan työttömyyden. Ekonomistit etsivät keinoja saada talous toimivaksi valtion toteuttamilla interventioilla liike-elämään. Ensimmäisen kerran suunniteltu vanheneminen esiintyy käsitteenä vuonna 1932 Bernard Londonin pamfletissa Ending the Depression Through Planned Obsolescence. Pamfletissaan London vaati, että tuotteiden lyhytikäisyydestä tulisi lakisääteistä ja liian pitkään toimivat tuotteet olisivat laittomia. Tällainen vaatimus on keynesiläisen talousajattelun viemistä äärimmilleen ja verrattavissa siihen, että valtio ryhtyisi rikkomaan kotien ikkunoita, jotta lasiteollisuudelle riittäisi kysyntää. Londonin ideaa suunnitellun vanhenemisen tekemisestä lakisääteiseksi ei koskaan toteutettu ja hän kenties itsekin tajusi ajatustensa olevan liian radikaaleja toteutettavaksi. Suunniteltu vanheneminen jäi kuitenkin elämään.

Konsumeristinen kulttuuri ja sen hyödylliset idiootit toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat olivat ainoa läntisen kulttuurin alue, joka ei ollut muuttunut rauniokasoiksi taistelujen ja terroripommitusten vuoksi, ja 50-luvulle saavuttaessa talous eli uutta kukoistuskautta. Tuolloin suunniteltu vanheneminen nousi jälleen ajankohtaiseksi. Ei enää niinkään pakottamalla ihmiset ostamaan käyttöiältään lyhytikäisiä tuotteita, vaan tekemällä ne mahdollisimman houkutteleviksi. Tuotteen rikkoutuminen tietyn ajan jälkeen oli vain yksi keino uuden kysynnän takaamiseksi, mutta vähintään yhtä tehokasta oli luoda muuttuvia trendejä markkinoimalla uutta tuotetta vanhan syrjäyttävänä. Vain köyhä ja tyylitiedoton käyttäisi edellisvuosien vaatteita, autoja ja huonekaluja uusien mallien ollessa tarjolla.

Trendien avulla tapahtuva vanhentaminen on jättänyt syvän jäljen tapaamme elää. Ei olisi musiikkiteollisuuden kannalta tuottavaa, jos uusi sukupolvi olisi tyytyväinen vanhempiensa kuuntelemaan musiikkiin, lukisivat kirjoja, käyttäisivät samoja vaatteita ja olisivat tyytyväisiä edellisen polven käyttämiin tarvikkeisiin. Ennen 1950-lukua ei ollut olemassa varsinaisia nuorisokulttuureja, mutta sen jälkeisinä vuosikymmeninä syntyivät rock-a-billyt, hipit, punkkarit ja hiphopparit. Normaaliin kasvuun kuuluvaa vanhempien arvomaailman haastamista ja oman identiteetin etsintää alettiin käyttää sumeilematta musiikki- ja vaateteollisuuden hyväksi. Nuorisolle myytiin kapinallisuuden tyyliä, jolla he kuvittelivat edustavansa vaihtoehtoista elämäntapaa. Todellisuudessa he palvelivat perinteitä haastaessaan vain yritysten intressejä, sillä traditionaalinen elämäntapa ei sovi yhteen kulutuskulttuurin kanssa. Kansainvälisen muotiliikkeen näyteikkunassa roikkuva paita tekstillä ”Punk’s not dead!” kertoo ironisuudessaan kaiken näistä nuorisokulttuureista. Uuden polven musiikki uhrasi laadulliset vaatimuksensa määrällisille ja sen sisältö latistui. Musiikin piti olla helposti kulutettavaa ja lyhytikäistä, jotta se palvelisi myynnin kasvua. Avointa seksuaalisuutta, rock-tähteyttä ja tähdenlentomaista elämäntapaa juhlistavat populaarikulttuurin esikuvat nousivat uuden sukupolven idoleiksi vanhan ajan kirjailijoiden, sotasankareiden, filosofien, taiteilijoiden ja tiedemiesten yli. Nuoriso saatiin uskomaan, että muutamalle soinnulle perustuvat, yksinkertaiset ja samalla peruskaavalla tehdyt kappaleet ovat edistyksellisiä ja kumouksellisia, ja että vanhempi polvi ei pidä niistä koska eivät niitä ymmärrä. Todellisuudessa kyse oli vain laadun heikkenemisestä ja musiikista tuli massatuotantotavaraa muiden hyödykkeiden ohella.

On ironista, että nykyiset omasta mielestään konsumerismia vastustavat vasemmistolaiset kannattavat kulttuurista ja arvorelativismia, jolla kertakäyttökulttuuri voidaan esittää täysin samanarvoisena oikean taiteen ja kestävien arvojen rinnalla. Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin ymmärrettävissä sen kautta, että perinteisen elämänmallin rikkominen palveli myös toisen maailmansodan jälkeisen uusvasemmiston päämääriä. 1920-luvun italialainen sosialisti Antonio Gramsci esitti, että Venäjän vuoden 1917 vallankumous ei koskaan olisi mahdollinen Länsi-Euroopassa, sillä sen henkinen ja moraalinen selkäranka oli aivan liian vahva. Saksassa vuoden 1919 Münchenin neuvostotasavalta oli kukistettu nopeasti, vaikka maa oli ensimmäisen maailmansodan jäljiltä moraalisessa alennustilassa ja sotilaallisesti heikko. Italiassa työläisväestö hylkäsi kommunistit ja sosialistit ja alkoi kannattaa entisen pasifistin, Benito Mussolinin sosialismia, vapaata yrittämistä, modernismia ja traditionalismia yhdistelevää fascismia. Vuosikymmen myöhemmin samankaltaisista aineksista koottu aate kasvoi totalitaristiseksi kansallissosialismiksi katkeroituneessa ja ilmapiiriltään tulehtuneessa Saksassa. Gramsci päätteli aivan oikein, ettei Kommunistinen internationaali voisi mitenkään edetä paljon vahvemmissa maissa, jos se ei edennyt edes ensimmäisen maailmansodan häviäjävaltioissa, vaan muuttui lopulta kommunismin kiivaimmaksi viholliseksi.

Gramsci esitti, että läntisen maailman kulttuurista perustaa ja omanarvontuntoa tulisi nävertää indoktrinaatiolla, disinformaatiolla ja moraalisella syyllistämisellä. Läntiselle kulttuurille merkittävät arvot tulisi esittää omina irvikuvinaan ja toisaalta sille vieraita, vahingollisia ja kilpailevia kulttuureja tulisi suvaita, edistää ja ihailla. Vastustajat tulisi kompromettoida esittäen heidät kehitystä vastustavina anti-intellektuelleina, natseina ja taantumuksen edustajina. Gramscin ideoiden käytännön toteutusta on Frankfurtin koulusta alkanut nykyvasemmiston ihailu monikulttuuria, nuorisoliikkeitä ja vaihtoehtoista elämäntapaa kohtaan ja toisaalta sen vastenmielisyys perinteisen työväenluokan arvoja kohtaan. He toteuttavat meemiensä kautta läntisen elämäntavan vastaista työtään tietämättä sen lähtökohdista. Huomaamattaan he ovat epäpyhässä liitossa vihaamansa globaalin talouseliitin kanssa. Lännen kulttuuriradikaali vasemmisto on edelleen sama Neuvostoliitossa pilkattu hyödyllinen idiootti kuin vuosikymmeniä sitten – vain sen edistämästä tradition tuhotyöstä hyötyvä taho on vaihtunut.

Kulutuskulttuurin vahingollisuus ja vaarallisuus

Konsumerismi haaskaa resursseja. Kun tuotteita ei suunnitella kestäviksi, vaan jatkuva uuden kysyntä pidetään keinotekoisesti yllä, kulutetaan rajallisia varantojamme. Sen sijaan että uutta tuotantoa käytetään vanhan ennenaikaiseen korvaamiseen ja trendien mukana pysymiseen, sitä voitaisiin käyttää lännen ja koko ihmiskunnan kannalta arvokkaampiin päämääriin. Kun insinöörit eivät tekisi vastentahtoisesti tuotteita heikommin kestäviksi, voisivat he säästyneellä ajalla, vaivalla ja resurssseilla suunnitella jotain oikeasti uutta ja mullistavaa. Nanokuitujen tuotantomenetelmien kehittäminen mullistaa ennen pitkää avararuusmatkailun ja on kyse vain siitä, kuka tekee sen ensin. High-tech & low-life -vimpaimiin erikoistuva Länsi ei välttämättä ole pioneeri, vaan tulevaisuuden avaruuden valloittaja voi olla jokin aivan toinen kulttuuri.

Konsumerismi kuormittaa ympäristöä. Lännen jätevuoret kasvavat ja ennen kuin käytöstä poistuneen teknologian kierrättämisestä tulee taloudellisesti kannattavaa, on keinotekoisella kulutuksella aiheutettu valtavia tuhoja elinympäristöllemme. Meidän ei tule torjua ympäristönsuojelutavoitteita siksi, että sen ovat omineet agendaansa vasemmistolaiset, vaan ympäristön hyvinvoinnin pitäisi olla kenen tahansa kunnia-asia poliittisesta kannasta riippumatta. Ei siksi, että luonto olisi vaarassa (onhan se vuosimiljoonien aikana kokenut paljon pahempaakin kuin ihmisen aiheuttamat tuhot – esimerkiksi permikauden lopulla katosi 95% kaikista merieläinlajeista) vaan siksi, että se on tuhoisaa omalle fyysiselle ja psyykkiselle terveydellemme.

Konsumerismi vääristää elämäntapamme. Kun tuotteiden kertakäyttöisyys ja trendien lyhytaikaisuus on tullut kulttuurin normaalitilaksi, ei voi välttyä epäilyltä tämän vaikutuksesta ihmisen muuhun elämänasenteeseen. Jos on helpompaa hankkia uusi kuin korjata vanha, niin toteutammeko tällaista elämänmallia myös ihmissuhteissamme ja menetämme kiinteät ja kestävät yhteisöt? Edistääkö konsumeristinen kulttuuri vieraantumista sosiaalisesta ympäristöstämme, heikentääkö se kansan ja kulttuurin yhteenkuuluvuutta? Avioero- ja yksinhuoltajatilastoja tarkastellen voimme nähdä ainakin korrelaation. Vuonna 1985 kouluikäisistä lapsista 8% eli perheissä, joissa oli vain yksi vanhempi, vuonna 1998 osuus oli 18% ja vuonna 2000 jo 23%. Tällainen kehitys on haitallista tuleville sukupolville, sillä äidin työssäkäynti yhdistettynä avioeroon lisää lasten alttiutta rikollisuuteen ja mielenterveyden häiriöihin [1.][2.]. Molempien vanhempien muodostamaan perheeseen verrattuna yksinhuoltajuus nostaa poikien itsemurhariskin kaksinkertaiseksi, lisää poikien rikosalttiutta 5 prosenttiyksikköä ja lisää tyttöjen abortteja ikävuosina 16-28 kahdeksan prosenttiyksikön verran[3.]. Vasemmiston epäpyhä liitto konsumerimin kanssa näkyy jälleen siinä, että huolimatta ei-traditionaalisen perheen ilmeisestä haitallisuudesta lapsille, he ovat vaihtoehtoisten perhemallien innokkaaimpia kannattajia. Vaihtoehtoiset perhemallit voidaan korostuneessa yksilökeisyydessään ja traditionvastaisuudessaan nähdä osana konsumeristisen elämäntavan eetosta.

Konsumerismi vaarantaa selviytymisemme epävakaina aikoina. Kun tuotteita ei tehdä pitkäikäisiksi tai helposti korjattaviksi, ei niillä ole käyttövarmuutta. Emme voi tietää, kuinka hyvin yhteiskuntarakenteemme kestää tulevaisuudessa. Emme voi tietää, milloin alkaa uusi 30-luvun kaltainen lama, ihmiset ryntäävät nostamaan tilinsä tyhjiksi, Euroopan keskuspankki aloittaa Zimbabwen kaltaisen talouspolitiikan, valtiomme menettää velanmaksukykynsä, velkaan perustuva raha menettää arvonsa tai Länsi-Euroopan maiden etniset jännitteet riistäytyvät käsistä. Iskeepä tällainen yhteiskunnan perusteita horjuttava kriisi milloin tahansa, on tärkeää että voimme tuolloin luottaa elämämme säilymisen kannalta tärkeisiin välineisiin ja tarvikkeisiin: ajoneuvoihin, elintarvikkeisiin, lämmitysjärjestelmiin ja aseisiin. Romahtaneessa yhteiskunnassa ei ole merkkiliikkeitä huoltamaan autoa tai muuta omaisuutta. Kaupat on tyhjennetty tarvikkeista ja barbaarilaumat tyhjentävät varastoja ja koteja. Tällainen nähtiin jo New Orleansin tulvien aikaan väestön ryöstellessä paikkoja sen sijaan, että olisivat pyrkineet korjaamaan tuhoja. Vakavan kriisin tapahtuessa suunniteltu vanheneminen on erityisen tuhoisaa, sillä ihmiset eivät normaalisti varaudu romahdusten varalle. Kuvitellaan, että survivalistinen varautuminen olisi bunkkerissa istuvien maailmanloppuneurootikkojen touhua, vaikka kyseessä ei olisi sen kummempi asia kuin vakuutuksen ottaminen. Eihän kukaan henkivaakutuksenkaan allekirjoittaja ajattele, että seuraavalla viikolla hän vammautuu liikenneonnettomuudessa.

Traditionalistinen taistelu kertakäyttökulttuuria vastaan

Konsumeristinen kulttuuri on ristiriidassa traditionalistisen elämäntavan kanssa. Traditionalisti arvostaa konkreettisten ja abstraktien asioiden kestävyyttä ja todellisen traditionalistin on toimittava kestävien arvojen puolesta. Läntisen ihmisen maailmankuvallinen fokus on siirrettävä individualistisia ja hedonistisia päämääriä tavoittelevasta ajattelusta kollektiivisiin saavutuksiin. Koko yhteiskunnan terveyden, hyvinvoinnin ja tietämyksen parantamiseen.

Traditionalistille oma elämä on vain yksi lenkki polvien välisessä ketjussa ja tämän ketjun jatkuuvuutta ja vahvuutta vaarantavat sekä ylikansallisten yhtiöiden markkinoima kulutuskeskeinen elämäntapa että nykyvasemmiston hyökkäys perinteisiä arvoja vastaan. Konsumerismin harhaanjohtuvuus ja pinnallisuus on nostettava esiin. Samoin on pilkattava ja rienattava nykyvasemmiston kaksijakoista ja tekopyhää suhtautumista kulutusyhteyiskuntaan, sillä kyseessä on vain saman onttouttaan kumisevan materialistisen ajattelun kääntöpuoli.

Emme voi voittaa kulttuuritaisteluamme vain vastustamalla meille epämieluisia asioita, vaan meidän on käännettävä asetelma toisinpäin. Meidän täytyy tarjota parempia ja kestävämpiä ideaaleja kuin nykyisen polven kulttuuri tarjoaa. Vastassamme ovat sekä ylikansallisten yhtiöiden ahneus ja vaikutusvalta korruptoituviin poliitikkoihimme, että vasemmiston traditoita vihaavat barbaarilaumat, jotka eivät itsekään osaa selittää vihaansa. Emme voi tehdä omasta ideologiastamme mediaseksikästä ja kaikille helposti omaksuttavaa, sillä se on mediaseksikyyden ja helpon omaksuttavuuden vastavoima. Ennemmin meidän on tehtävä nykyinen mediaseksikäs ja helposti omaksuttava elämäntapa kaikille sietämättömäksi. Meidän etumme on se, ettemme tee tätä oman rahallisen tai imagollisen etumme vuoksi, vaan koska katsomme edustavamme niitä arvoja, jotka kulttuurievoluutiossa ennemmin tai myöhemmin voittavat. Hedonistinen, itsekeskeinen, päihteiden turmelema, selkärangaton, heikko, vastuuta pakoileva, identiteettiään muista kulttuureista shoppaileva ja juureton nuorisokulttuurin idoli ei herätä kovin paljoa kunnioitusta kun hänet on kerran riisuttu trendikkäästä ja kuvitellun ihailtavasta imagostaan – kuin alaston keisari H. C. Andersenin sadussa ikään.

Tulevaisuus ei kuulu kertakäyttöisyydelle, konsumeristiselle ja trendikäälle elämäntavalle. Tällaisen pohjalle ei voi luoda kestävää ja vahvaa yhteiskuntaa, joka kestäisi yhteiskunnallisia murroskausia. Tulevaisuus kuuluu niille ideaaleille, jotka ovat kulttuurin evoluutiossa osoittautuneet vahvoiksi ja elinvoimaisiksi. Tulevaisuus kuuluu niille, jotka ymmärtävät olevansa osa suurempaa kokonaisuutta. Tulevaisuus kuuluu kertakäyttökulttuurista radikaalisti eroavalle traditionalistiselle elämäntavalle.

Lähdekirjallisuus

[1.] Pitkänen-Pulkkinen, L. 1981. Search for Alternatives to Aggression in Finland. Teoksessa Aggression in Global Perpective.

[2.] Hetherington, E., Cox, M & Cox, R. 1982 Effects on Divorce on Parents and Children. Teoksessa Non-Traditional Families.

[3.] Sauvola, A. 2001. Perhetaustan yhteys aikuisiän fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin. Väitöskirja.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Information

This entry was posted on syyskuu 18, 2012 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , .
%d bloggers like this: