Yhteisöllisyyden manifesti

JUKKA AAKULA

–

Tanskan vasemmistolaisen pääministerin Mette Fredriksenin maahanmuuttolinja on herättänyt ihailua suomalaisten maahanmuuttokriittisten keskuudessa. Maahanmuuttokriittisyys ei olekaan mitenkään sisäsyntyisesti oikeistolainen ominaisuus. Amerikkalainen sosialistisenaattori Bernie Sanders on kritisoinut maahanmuuttoa silloin, kun se alentaa alimpien sosiaaliluokkien tulotasoa nostaessaan vähemmän koulutetun työvoiman tarjontaa:

Avoimet rajatko? Ei. Se on Kochin veljesten ehdotus. … Tämän maan oikeistohan rakastaa avoimien rajojen politiikkaa. Haetaan joukoittain ihmisiä, jotka tekevät töitä kahden tai kolmen dollarin tuntipalkalla. Hienoa heille, vai kuinka. En usko siihen. … Uskon, että meidän on tehtävä yhteistyötä muiden teollisuusmaiden kanssa ja käytävä maailmanlaajuisen köyhyyden kimppuun. Mutta se ei onnistu niin, että teemme ihmisistä tässä maassa köyhempiä.

Sanders on kritisoinut myös demokraattipuolueen liiallista keskittymistä identiteettipolitiikkaan. Vuoden 2024 presidentinvaalien jälkeen Sanders totesi, että demokraatit hävisivät vaalit, koska he korostivat liikaa rotua, sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista, mutta liian vähän työväenluokan taloudellisia ongelmia. Sandersin mukaan identiteettipolitiikka ei riitä poliittiseksi strategiaksi ilman konkreettista talousohjelmaa. Sanders on kritisoinut myös sitä, että osa demokraattisesta eliitistä käyttää identiteettipuhetta peittämään taloudellisen eriarvoisuuden ja luokkajaon.

Saksalaisen vasemmistopoliitikon Sahra Wagenknechtin kirja Die Selbstgerechten vuodelta 2021 (Yhteisöllisyyden manifesti, Särötär 2025) nostaa kuitenkin maahanmuuttokriittisyyden ja identiteettipoliitikan kritiikin toiselle tasolle – aivan Wagenknechtin poliittisen ajattelun ytimeen. Hänelle laaja maahanmuutto ei pelkästään kasvata työn tajontaa ja siten alenna palkkatasoa, vaan heikentää myös työläisten yhteisöllisyyttä eli yhteenkuuluvuutta ja alentaa silläkin tavoin palkkatasoa.

Työläisten yhteisöllisyys on Saksassa perinteisesti merkinnyt laajaa ja voimakasta ammatiyhdistysliikettä. Yrityksen työntekijöiden etninen monimuotoisuus merkitsee usein yhteenkuuluvuuden tunteen ja keskinäisen solidaarisuuden laskua:

Yritysjohto käyttää henkilöstön kansallista, etnistä ja kielellistä jakautumista tietoisena strategiana estääkseen lakot ja järjestäytymisen ammatiyhdistyksiin.

Maahanmuuton haluttu vaikutus ei kuitenkaan ole pelkästään työmarkkinoiden pullonkaulojen estäminen ja sen myötä työntekijöiden neuvotteluvoiman heikentäminen. On aina ollut melkeinpiä tärkeämpää, että ulkomaiset työläiset eivät aluksi ole järjestäytyneet ammattiyhdistyksiin eivätkä ole juuri tunteet kuuluvansa yrityksen muuhun henkilöstöön. Suurempi maahanmuuttajien määrä yrityksissä on siten tarkoittanut vähemmän yhteenkuuluvuutta henkilöstön keskuudessa ja siten heikompaa asemaa palkkakiistoissa.

Yhteenkuuluvuuden tunteen puuttuminen työsuhteen alussa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti (ja joskus ei ollenkaan) johtunut kulttuurisista syistä. Se on liittynyt puhtaasti siihen, että vierastyöläisillä on erilaiset tarpeet ja tavoitteet kuin kotimaisella henkilöstöllä. Jos maahanmuuttajat tulevat heikomman talouskehityksen alueelta, kuten useimmiten on asian laita, heillä on erilaiset odotukset palkkauksen ja työehtojen suhteen kuin kotimaisilla työntekijöillä. Uuteen maahan vastikään muuttanut henkilö, joka elää siellä kenties vain tilapäisesti ja jolla on perhe muualla, vertaa hänelle tarjottuja työehtoja ennen kaikkea siihen, mitä hänellä muutoin olisi kotimaassaan. Siksi hän usein tyytyy huomattavasti huonompiin tuloihin eikä ole kiinnostunut palkkataisteluista. Muulle henkilöstölle tästä syntyy kilpailua, joka tekee heidän omien elinolojensa parantamisen vaikeammaksi.

Toinen ongelma on se, että uusien maahanmuuttajien integroituminen on heikompaa kuin 60-luvun turkkilaisten vierastyöläisten. Wagenknechtin mukaan poliittinen islam vaikeuttaa integroitumista ja tämä heikentää sosiaalista koheesiota, mikä vaikuttaa ammattiyhdistysliikkeen kykyyn toimia yhtenäisenä työväenliikkeenä. Tämä on linjassa Wagenknechtin kulttuurikonservatiivisen käsityksen kanssa, jossa yhteiset normit ja yhteiskunnallinen koheesio ovat keskeisiä. Wagenknecht kutsuukin itseään vasemmistokonservatiiviksi.

Ammatiyhdistysliike on aiemmin usein vastustanut laajaa maahanmuuttoa:

1900-luvun toisella puoliskolla, jolloin ammattiyhdistykset olivat kaikkialla vaikutusvaltaisia ja työntekijöiden hyväksikäyttö ja voitontavoittelu pidettiin hallinnassa politiikalla, maahanmuuttajilla ei ollut juuri pääsyä teollisuusmaiden tavanomaisille työmarkkinoille. He tosin olivat usein töissä samassa yrityksessä, mutta oikeudellisesti erillisillä ehdoilla. Siten he eivät olleet suoraan paikallisten kilpailijoita. Mitä paremmin organisoituja tiettyjen alojen ammattiyhdistykset olivat, sitä ankaramppia olivat rajoitukset. Joillain aloilla ammattiyhdistysten onnistui jopa kokonaan estää maahanmuuttajien työllistyminen. Ne eivät tehneet sitä, koska olisivat olleet rasistisia – kuten sellaista strategiaa nykyään mustamaalattaisiin – vaan koska niillä oli vain sillä tavoin mahdollisuus saada jäsenilleen korkeammat palkat ja paremmat työolosuhteet.

Saksalainen perinteinen sosialidemokraattinen liike, jolla oli vahva asema Weimarin tasavallassa 1919-1933, sai maahanmuuttovirrat tehokkaasti hallintaan:

Se, että muuttoliike Itä-Euroopasta pitkälti tyrehtyi Weimarin tasavallan aikana, johtui ennen kaikkea ammattiyhdistysten painostuksesta ja sosiaalidemokraattien tuesta tässä asiassa. Ensimmäisen maailmansodan loputtua laadittiin laki, jonka mukaan kotimaiset työntekijät olisivat yleisesti etusijalla työntekijöitä palkattaessa. … Kun Saksassa oli vielä keisarikunnan aikaan 1,2 miljoonaa ulkomaalaista työntekijää, oli heistä vuonna 1924 jäljellä enää 174 000. Koko Weimarin tasavallan aikana heidän määränsä ei juuri ylittänyt kahdensadan tuhannen rajaa.

Natsit ratkaisivat halvan työn ongelman myöhemmin omalla brutaalilla tavallaan ja kyyditsivät Puolasta ja Neuvostoliitosta kahdeksan miljoonaa siviiliä, jotka raatoivat kahden miljoonan työhön velvoitetun sotavangin ohella lähes ilman palkkaa asepajoissa ja Kolmannen valtakunnan pelloilla. Monet kuolivat tai menettivät terveytensä.

(…)

Toisen maailmansodan loputtua panostettiin jälleen vapaaehtoiseen muuttoliikkeeseen, aluksi tosin erittäin pienissä rajoissa. Siinä Saksassa auttoivat eri rekrytointisopimukset; tärkein niistä solmittiin Turkin kanssa 1961. Tuolloin toimia ei tosin piilotettu kauniiden humanitäristen, avusta ja solidaarisuudesta kertovien puheiden taakse, vaan on aivan selvää, mistä oli kyse: halpatyövoimasta, jonka ei ollut tarkoitus asettua asumaan, vaan olla tilapäisesti käytettävissä likaisimpiin ja huonoimmin palkattuihin töihin, joiden loputtua he saisivat lähteä. Saksassa työskenteli 2,5 miljoonaa niin sanottua vierastyöläistä, kunnes sosiaalidemokraattinen liittokansleri Willy Brandt päätti 1973 lopetta tällaisen politiikan pysäyttämällä rekrytoinnin kokonaan.

Oliko Brandt siis AfD-mielinen, kysyy Wagenknecht sarkastisesti.

Wagenknecht analysoi myös maahanmuuton ja globalisaation vaikutuksia maahanmuuton lähtömaihin ja väittää tutkimuksiin viitaten, että maahanmuuton ja globalisaation vaikutukset ovat usein vähemmän hyvät. Edelleen Wagenknecht analysoi pakolaisuutta sekä kohdemaan kannalta että pakolaisten itsensä kannalta. Pakolaiseksi länsimaihin pääsi esimerkiksi 2015 vain hyvin pieni joukko kaikista pakolaisista, ja pakolaisten enemmistön etu olisi, että heidän auttamiseensa käytetyt resurssit keskitettäisiin lähtömaiden lähialueille. Wagenknecht viittaa Oxfordin yliopiston taloustieteen emeritus professorin Paul Collierin ja muuttoliikeasiantuntija Alexander Bettsin kirjaan Refuge: Transforming a Broken Refugee System (2017).

Pakolaisasiantuntijoiden kannasta huolimatta Angela Merkel avasi Saksan rajat ja siten oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannatuksen nousuun. Heti pakolaisten vastaanoton jälkeen vuonna 2016 pidetyissä osavaltiovaaleissa itäisissä Mecklenburg-Etu-Pommerissa ja Saksi–Anhaltissa AfD nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Läntisissä Baden-Württembergin ja Rheinland-Pfalzin vaaleissa siitä tuli kolmanneksi suurin.

Vasemmisto – myös DDR:n Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen perillinen Die Linke – tuki Merkelin päätöstä avata rajat vuonna 2015. Die Linke korosti humanitaarista vastuuta ja kansainvälisiä velvoitteita. Jo kuusi vuotta ennen kirjan julkaisemista Die Linkessä vaikuttanut Wagenknecht kritisoi Merkelin päätöstä. Wagenknechtin ja Linken ristiriita kiristyi hiljalleen ja lopulta Wagenknecht erosi puolueesta ja perusti oman puolueen vuonna 2023 – puolueen nimeksi tuli Bündnis Sahra Wagenknecht (BSW).

–

Wagenknecht ja kansallisvaltio

Wagenknecht ei puhu yhteisöllisyydestä vain perinteisestä työväenliikkeen näkökulmasta, vaan julistautuu myös kansallisen yhteisöllisyyden (kansallisvaltion) kannattajaksi, vaikka toki tunnistaakin saksalaiseen kansallisvaltioon liittyvät historialliset ongelmat. Loppujen lopuksi kansallisvaltio on Wagenknechtin mukaan se, joka tarjoaa hyvinvointiyhteiskunnan, turvaa demokratian jne.

Mielenkiintoista on, että hiukan Wagenknechtin linjoilla tuntuu olevan suomalainen vihreä älykkö ja professori Heikki Hiilamo. Myös Hiilamo näkee Ylen kolumnissaan kansallisvaltion sosiaalisen koheesion tärkeänä demokratian käyttövoimana:

Valtio on kansalaisten turvakseen muodostama yhteisö, jossa täytyy olla mahdollisuus keskustella kiihkottomasti siitä, keitä ja millä ehdoilla hyväksytään yhteisön jäseniksi ja solidaarisuuden piiriin. Maahanmuuttajien sosiaaliturva ei ole vain ihmisoikeus- tai perustuslakikysymys – se on myös demokratiakysymys. Demokratia ei lepää vain lakien ja oikeuksien varassa. Se tarvitsee yhteisön, joka kokee kuuluvansa yhteen. Ilman jaettua identiteettiä luottamus rapautuu. Juuri luottamus on demokratian hiljainen käyttövoima.

Talousliberalistisen näkemyksen mukaan kansallisvaltioita ei tarvita. Wagenknecht katsoo talousliberalismin edistävän EU-integraatiota nimenomaan siksi, että EU:ssa sosiaalista tulonjakoa (vahvaa valtiota) on vaikeampi ajaa läpi.

Davosin Maailman talousfoorumin perustaja Klaus Schwab määräsi kehityksen suunnan jo vuonna 1999 sanomalla, “ettei suvereenejä valtioita enää tarvita”. Foorumi, jolla rikkaat ja mahtavat kokoontuvat vuosittain, julkaisi 2010 konseptin otsikolla Global Redesign Initiative, jossa pieni piiri tekee selväksi, millaiseksi se kuvittelee maailman hallinnon tulevaisuudessa: jatkossa kansallisvaltioiden tai niiden yhteistyöjärjestö YK:n ei pitäisi huolehtia globaaleista ongelmista, vaan ongelmien ratkaisusta vastaisivat ”monikansalliset eturyhmät” — siis ensi sijassa maailmanlaajuisesti toimivat konsernit ja niiden rahoittamat valtioista riippumattomat järjestöt. On ilmiselvää, keiden etuja tuolla tavoin löydetyt ratkaisut palvelisivat.

(…)

Ei ole suinkaan sattumaa, että Euroopan liittovaltion idea oli ääriliberaalin ekonomistin Friedrich August von Hayekin suosiossa. Muun muassa Maggie Thatcher käytti hänen talousteoriaansa ohjenuoranaan, Hayek, joka näki markkinoiden jokaisessa korjausliikkeessä ja kaikessa sosioekonomisen vakauden politiikassa tien orjuuteen, perusteli mieltymystään eurooppalaiseen liittovaltioon nimenomaan sillä, että ylikansallinen valtio olisi heikko valtio ja että sellaiselta ei voida odottaa olennaista sosiaalilainsäädäntöä eikä edistyksellistä verotusta eikä toimivaa työntekijän suojaa. Hayek oli ainakin rehellisempi kuin ne, jotka perustelevat samaa vaatimusta “eurooppalaisella idealla” ja taistelulla kansallismielisyyttä vastaan.

–

Yhteisöllisyys merkitsee myös velvollisuuksia

Yhteisöllisyys merkitsee Wagenknechtin mukaan myös velvollisuuksia. Ei ole oikeuksia ilman velvollisuuksia. Wagenknecht viittaa John F. Kennedyn virkaanastujaispuheessaan esittämään julistukseen: ”Älkää kysykö, mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne – kysykää mitä te voitte tehdä maanne puolesta.”

Cicero totesi asian jo paljon aiemmin:

Koska emme ole täällä vain itseämme varten, meidän tulee lisätä oma panoksemme yhteiseen hyvään, ja jakamalla velvollisuutemme taitojemme, työpanoksemme ja hallitsemiemme resurssien mukaisesti vahvistaa ihmisten keskinäistä yhteyttä.

Vuoden 2024 talousnobelisti Daron Acemoğlu nosti Ciceron huomautuksen esille New York Timesin kolumnissaan A Renewed Liberalism Can Meet the Populist Challenge, jossa pohdiskeli demokratian uudistumisen mahdollisuuksia. Acemoğlu ei julistautunut konservatiiviksi, mutta tunnisti sen ongelman, että liberalismi korostaa vapauksia velvollisuuksien kustannuksella.

–

Vasemmistoliberalismin kritiikki

Wagenknechtin kirjan kriitiikki ei varsinaisesti kohdistu oikeistoon (talousliberaaleihin ja oikeistopopulisteihin). Wagenknecht tekee toki pesäeron oikeistoon, mutta hyökkää nimenomaan vasemmistoliberalismiksi kutsumaansa aatetta vastaan.

Myös vasemmistoliberalismi on suuri tarina, jonka julkinen vastakaiku voimistui sitä enemmän, mitä enemmän rennon uusliberalismien viestit haalistuivat. Suvaitsevaisuuden puutteensa ja muita mielipiteitä kohtaan osoitetun vihamielisyytensä vuoksi tätä tarinaa pitäisi oikeastaan kutsua vasemmistoliberalismiksi. Nimitystä vasemmistoliberalismi käytetään tässä kirjassa vain siksi, että se on joitakin vuosia sitten vakiintunut kuvaamaan maailmankuvaa, josta seuraavilla sivuilla on kyse.

Vasemmistoliberalismin helmasynti on Wagenknechtin mielestä se, että keskittyessään vähemmistöjen oikeuksien, globalismin, maahanmuuton ja identiteettipolitiikan edistämiseen vasemmistoliberalismi on de facto ryhtynyt talousliberaalien käsikassaraksi.

Siinä missä perinteinen vasemmisto painotti alempien sosiaaliluokkien ja erityisesti työläisten etuja, ja samanarvoista kohtelua kaikkia kohtaan sukupuolesta ja syntyperästä riippumatta, vasemmistoliberalismi puhuu nimenomaan vähemmistöjen oikeuksista. Tavallinen maanviljelijä tai valkoihoinen heterohitsari ei Wagenknechtin mukaan kiinnosta vasemmistoliberaaleja. Perinteinen elämäntapa, normaalius ja kansallisvaltio ovat nekin vasemmistoliberalismin inhokkeja.

Usko, kansa ja kotimaa ovat vasemmistoliberaleille taantumuksen tunnusmerkkejä. Normaaliutta pidetään epämiellyttävänä ja normeja rajoittavina, kun taas yksilöllisyyttä ja itsensä toteuttamista pidetään tärkeinä. Erityistä merkitystä vasemmistoliberaleissa keskusteluissa saavat kysymykset syntyperästä, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta jättäen varjoonsa keskustelun sosioekonomisista ongelmista. Lisäksi kyse on paljolti kielestä ja oikeiden ilmaisutapojen säännöistä. Vasemmistoliberalismi on lifestyle-vasemmistolaisten maailmankuva …

Kun ihmiset jaetaan etnisiin vähemmistöihin ja kantaväestöön tai naisiin, homoseksuaaleihin ja heteromiehiin – sen sijaan että heitä tarkasteltaisiin yhteiskuntaluokan tai taloudellisen aseman näkökulmasta – heidän kykynsä edistää taloudellisia etujaan heikkenee.

Kuten klassinen liberalismi, myös perinteinen vasemmisto halusi luopua erioikeuksista ja eduista, jotka eivät perustu omiin suorituksiin ja vaivannäköön. Toisin kuin klassinen liberalismi, perinteinen vasemmisto kuitenkin piti yhdenvertaisuutta lain edessä vain ensimmäisenä, riittämättömänä askeleena kohti edellä mainittua päämäärää. Juuri siksi perinteisen vasemmiston päätavoite liittyi sosioekonomisiin rakenteisiin. Se korosti omaisuudenjaon ja taloudellisen vallan merkitystä. Nämä saattavat johtaa siihen, että hyväksikäyttö ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus määrittävät ihmisten elämää, vaikka yhdenvertaisuus lain näkökulmasta toteutuisikin.

Identiteettipolitiikka toimii tässäkin juuri päinvastoin. Se siirtää huomion pois yhteiskunnan rakenteista ja omistussuhteista ja kohdistaa sen yksilön ominaisuuksiin, kuten etnisyyteen, ihonväriin tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Kun perinteinen vasemmisto rohkaisi ihmisiä määrittelemään identiteettinsä ennen kaikkea yhteiskunnallisen aseman perusteella eli esimerkiksi työläisiksi, identiteettiteoria taas näkee tärkeimmän ihmisen identiteettiä määrittävän tekijän piirteissä, jotka ovat olemassa hänen sosiaalisen ja yhteiskunnallisen elämänsä ulkopuolella ja niistä riippumattomina. Näin sosiaalisia ryhmiä hajotetaan, millä on kohtalokkaita seurauksia juuri siellä, missä yhteenkuuluvuus olisi ensiarvoisen tärkeää omien etujen hahmottamiseksi. Jos yrityksen henkilöstö jakautuu ennen kaikkea etnisyyden tai ihonvärin mukaan sen sijaan, että puolustautuisi yhdessä johdon leikkaussuunnitelmaa vastaan, on se jo hävinnyt taistelun.

Talousnobelistit Acemoğlu ja James A. Robinson osoittavat kirjassaan Economic Origins of Dictatorship and Democracy Wagenknechtin valtiota koskevien argumenttien pätevyyden: valtiossa, joka on etnisesti niin jakautunut, että äänestyskäyttäytyminen on etnisesti määräytynyttä, tulonsiirrot rikkailta köyhille ovat vähäisempiä, koska eliitti – vaikka olisi itsekin jakaantunut etnisesti – kykenee helpommin vaikuttamaan tulonjakopolitiikkaan itselleen edullisella tavalla.

Erityisen koomisia piirteitä identiteettipolitiikka saa, kun vaikkapa homoseksuaalinen valtiotieteiden maisteri kuvittelee edustavansa myös homoseksuaalia rekkakuskia, koska heidän identiteettinsä on perustavanlaatuisesti sama ja siten myös heidän etunsa.

Identiteettipoliittinen vasemmistoliberalismi, joka kannustaa ihmisiä määrittelemään identiteettinsä syntyperän, ihonvärin, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella, kehittelee yhteisiä intressejä sinne, missä niitä ei ole. Lisäksi se jakaa ihmisiä juuri siellä, missä yhteenkuuluvuus olisi erityisen tärkeää. Se tekee niin esittämällä vähemmistöjen väitettyjä tavoitteita jatkuvasti enemmistöjen tavoitteille vastakkaisina ja kannustaa vähemmistöihin kuuluvia erottautumaan enemmistöstä ja viihtymään keskenään. Ymmärrettävästikin tämä johtaa ennen pitkää enemmistön tunteeseen, että sen pitää puolustella omia pyrkimyksiään vähemmistöjä vastaan.

–

Mitä tarjottavaa Wagenknechtillä on?

Wagenknechtin kirja kuvaa siis Wagenknechtin ja BSW-puolueen poliittista ideologiaa. Ideologiassa on tyypillisiä eurooppalaisia (ääri)vasemmistolaisia piirteitä, kuten vasemmistolainen talouspolitiikka, ammattiyhdistysten roolin painottaminen, talousliberalismin kritiikki ja ns. rauhanaate eli amerikkalaisten sotilaallisen aktiivisuuden kritiikki.

Toisaalta Wagenknecht julistautuu konservatiiviksi – vasemmistokonservatiiviksi. Hän kritisoi voimakkaasti nykyvasemmiston (“vasemmistoliberalismin”) identiteettipolitiikkaa, maahanmuuttopolitiikkaa, kansallisvaltion vierastamista, eri tavalla ajattelevien demonisointia ja globalisaation kannattamista. Wagenknecht syyttää kirjassaan vasemmistoliberalismia oikeistolaisen talousliberalismin tosiasiallisesta edistämisestä.

Kirjaa voisikin varauksetta suositella kaikille suomalaiselle, mutta erityisesti vasemmistoliberaaleille, joita Suomessa kutsutaan vihervasemmistoksi – ellei kirja niin selkeästi vastustaisi Ukrainan aseapua, Euroopan militarisoitumista Venäjän uhkaa vastaan ja Venäjän kauppasaartoa, ja kannattaisi neuvotteluja Venäjän kanssa muka ratkaisuna Ukrainan sotaan.

Toisaalta painottaessaan 1) kansallisvaltion arvoa eli kansallista yhteisöllisyyttä individualismin sijaan ja 2) velvollisuudentuntoa yhteisön päämääriä kohtaan pelkän liberaalin itsekkyyden sijaan, hänen kirjansa tarjoaa kyllä työkaluja myös suomalaisille.

Meille kansallinen yhteisöllisyys tosin merkitsee ensi sijassa yhtenäisyyttä Venäjää vastaan ja velvollisuus kansallista yhteisöä kohtaan nimenomaan aseelliseen puolustustaisteluun valmistautumista ja siihen osallistumista, jos Venäjä hyökkää.

–

Sahra Wagenknecht: Yhteisöllisyyden manifesti. Suomentanut Riikka Johanna Uhlig. Särötär, 2026.

–

–