Suur-Suomen oikeutukset

Suomen Sisun kannanotto, julkaistu alkujaan järjestön verkkosivuilla 27.5.2026.

–

Suur-Suomi on luultavasti jokaiselle suomalaiselle etäisesti tuttu käsite. Se kuitenkin vaihtelee, kuinka hyvin kukin tuntee käsitteen historian. Monen tietämys Suur-Suomesta rajoittuu sukupolvien yli kantautuneisiin kuulopuheisiin tai historian oppikirjojen lyhyehköihin mainintoihin. Näiden pohjalta Suur-Suomi nähdäänkin lähinnä vain sodan ajan suomalaisten hulluna imperialistisena päähänpälkähdyksenä. Tällainen kuva johtuu suurelta osin suomettumisesta ja Neuvostoliiton järjestelmällisestä historiankäsityksen vääristämisestä. Tosiasia on kuitenkin se, että Suur-Suomen oikeutukset ovat tänä päivänä yhtä ajankohtaisia kuin ennenkin, ja pääsemme tutustumaan niihin helpoiten historian avulla.

–

Historia ja nykypäivä

Kovin moni on tuskin kuullutkaan Suomen rajan ulkopuolisista heimoista tai sukukansoista millään koulun oppitunnilla. Jos arvon lukija kuitenkin sattuu tietämään näistä veljeskansoista, ei hän ole luultavasti kuullut niistä muussa kuin kansallismielisessä asiayhteydessä tai iltapäivälehtien artikkeleissa tiputeltuina tiedonmuruina Venäjän hyökkäyssodan alettua. Joissakin onnekkaissa tapauksissa Suomen sukukieliä on käsitelty äidinkielen oppitunnilla, ja silloinkaan tuskin kovin seikkaperäisesti. Historiallisesti suomalaiset ovat vain pieni osa suurta suomensukuisten heimojen rypästä, joka on asuttanut pohjoista Venäjää jo kauan ennen slaaveja. Vielä 1900-luvun alussa suomensukuiset olivat vahva enemmistö asuinalueillaan slaavilaisen asutuksen keskittyessä vain muutamiin kaupunkeihin.

Hyvänä esimerkkinä toimii Itä-Karjala, joka jäi Suomen itsenäistyessä osaksi Neuvosto-Venäjää. Tällöin karjalaiset olivat vielä enemmistö alueillaan, mutta saivat pian huomata, että Venäjän alla heidän hiljaiseloaan ei kunnioiteta. Rakenteellisten muutosten ja vastaavalla tavalla orjuutetun ukrainalaisen väestön pakkosiirtojen avulla karjalaisista tehtiin asuinalueillaan nopeasti vähemmistö.

Venäläisille tämäkään ei ollut tarpeeksi, vaan karjalaisia aktiivisesti kansanmurhattiin, sillä karjalaisten erillinen kulttuuri nähtiin selvänä uhkana Venäjän valta-asemalle Karjalassa. Harmillisesti karjalaiset eivät jääneet ainoaksi heimoksi, jonka olemassaoloa yritettiin ja yritetään tänä päivänäkin kadottaa.

Kaikkiin suomensukuisiin heimoihin kohdistuu sama uhka. Vielä 1920-luvulla inkeriläisiä oli noin 150 000, mutta vuonna 1992 enää vain 80 000. Heistäkin puolet asuivat Siperiassa pakkosiirrettyinä. Nykyisistä inkeriläisistä 90 prosenttia asuu Suomessa, sillä Venäjällä heitä aktiivisesti vainotaan identiteettinsä vuoksi. Monia suomensukuisia on tapettu tässä venäläistämisprosessissa, suoranaisessa väestönvaihdossa, jossa suuri osa kulttuurista on häpeilemättä hävitetty.

Ongelma ei koske ainoastaan historiaa, vaan eritoten tätä päivää! Venäjällä suomensukuiset heimot ovat autonomisia vain symbolisesti. Neuvostoliiton ajoilta periytyvissä “tasavalloissa” ei esimerkiksi opeteta omaa äidinkieltä eikä korkeihin virkoihin pääse muuten kuin taitamalla venäjän kielen täydellisesti. Suomensukuisten heimojen omaa kulttuuria, identiteettiä, maantiedettä tai historiaa ei myöskään opeteta kouluissa.

Samaa kohtelua on historian läpi kokenut Suomi ja Suomen kansa aina vanhasta vihasta isoonvihaan ja venäläistämiskausiin. Isonvihan aikana suoritettiin suomalaisten kansanmurha tappamalla lähes 40% maamme väestöstä, ja lisäksi suomalaisia naisia raiskattiin ja lapsia vietiin Venäjälle orjiksi. Samalla tavoin Venäjä menettelee tällä hetkellä Ukrainassa: pakkosiirtää väestöä Venäjälle ja raiskaa alaikäisiä tyttöjä.

Venäläistämiskaudella Suomeen kohdistettiin samanlaisia itsemääräämisoikeuden ja oman kielen käytön rajoituksia kuin rajan toisella puolella asuviin suomalaisiin heimoihin nykyään. Bobrikovin aikana kouluissa siirryttiin Suomen maantieteen ja kulttuurin opettamisesta Venäjän maantieteen ja kulttuurin opettamiseen. Jo Venäjän vallan alkuvaiheessa lukuisat kielilait, kuten vuoden 1850 laki, pyrkivät kieltämään ja rajoittamaan suomen kielen käyttöä. Suomalaisilta pyrittiin viemään monien muiden oikeuksien ohella kansallinen identiteetti.

Suomen valtion alkuperäinen ja syvin tarkoitus on olla kaikille suomensukuisille heimoille yhteinen koti. Koti, joka yhdistää kaikki heimot saman lipun alle. Suomalaisuuden määritelmä ei itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä rajoittunut vain suuriruhtinaskunnan rajojen sisälle, vaan siihen luettiin kaikki itämerensuomalaiset. Nykyisen niin kutsutun tynkäsuomalaisuuden määritelmä alkoi sementoitua vasta jatkosodan loputtua.

Tässä onkin juurisyy sille, miksi heimosotia käytiin: haluttiin vapauttaa muut rajantakaiset heimot Venäjän ikeen alta. Lukuisista heimoista Suomi onnistui vapauttamaan kuitenkin vain Viron. Moni näkee heimosotien ja Suur-Suomen tarkoituksen imperialistisena suuruudenhulluutena, mutta oliko Viron vapautuskin imperialismia? Sehän jopa onnistui, ja voimme nähdä kuinka Viron kansa nauttii vapaudestaan. Voisikin sanoa, että ne, jotka ovat Suur-Suomea vastaan, ovat myös Suomen valtion perimmäistä tarkoitusta vastaan. Suomi on syntynyt kodiksi kaikille suomensukuisille heimoille, ei vain rajan tälle puolelle jääneiden onnekkaiden heimojen kodiksi.

Kynnyskysymys ei myöskään ole heimokansojen järkkymätön yhdistäminen Suomeen, vaan ensi sijassa niiden vapaus. Ongelmaksi ei muodostu jonkin heimon itsenäisyystahto, sillä Suomen ja minkä tahansa toisen heimon yhteistyö olisi luonnostaan niin syvää, että Suur-Suomen tarkoitus varmasti toteutuisi myös useiden itsenäisten valtioiden mallissa. Tällä hetkellä heimojen itsenäisyys ei Venäjän vallan takia toteudu millään tasolla.

On huomattava, että venäläiset eivät ole ainoa kansa, joka on yrittänyt poistaa suomalaisia tai suomalaisia heimoja maailmankartalta. Tähän ovat historian aikana syyllistyneet myös ruotsalaiset ja norjalaiset. Pohjois-Ruotsissa suomenkielisiä lapsia rangaistiin, ja joidenkin väitteiden mukaan rangaistaan yhä salaa, jos he puhuvat suomea koulun alueella tai julkisissa yhteyksissä. Tämän tyyppisin toimin yrittävät naapurimaamme kitkeä ja hävittää sukuheimojamme, jotka ovat asuttaneet joitakin Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan alueita jo kauan ennen germaaneja. Sorron taakka ei paina vain avoimen aggressiivista Venäjää, vaan myös ystävällisiä naapurimaitamme Norjaa ja Ruotsia.

–

Geopolitiikka ja maanpuolustus

Geopoliittiset ja maanpuolustukselliset oikeutukset Suur-Suomelle ovat ilmiselviä, jos on koskaan sattunut lukemaan Suomen ja Venäjän yhteisestä historiasta. Venäjä on aina ennemmin tai myöhemmin alkanut havitella Suomen maa-alueita – olivatpa ne itsenäisiä tai eivät. Jokaista yhdeksää rauhan vuotta kohden Suomen ja Venäjän välillä on aina 1000-luvulta alkaen ollut ainakin yksi sotavuosi. Tänäkin päivänä Venäjä uhkailee Suomea hyökkäyksellä NATO-yhteistyön takia.

Moni piti geopoliittista varautumista Venäjän uhkaan vielä vajaa vuosikymmen sitten turhana, koska Venäjä ei enää koskaan hyökkäisi ja nykymaailmassa hyökkäyssotia ei muutenkaan enää käytäisi. Väitteiltä katosi pohja Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Venäjän laajentumispyrkimykset ja sen naapureilleen tuottama alituinen uhka kävivät selväksi kaikille.

Venäjä on imperiumi, jonka valloitushalua pitää tarkastella vuosisatojen ja jopa vuosituhansien, ei vuosikymmenien perspektiivissä. Monen mielestä Karjalaa tai Donbassia ei tulisi vaatia takaisin, koska ne “on jo raiskattu ja niiden uudelleenrakentamisesta muodostuisi merkittävä kuluerä”. Mutta jos me tai Ukraina emme kehtaa vaatia alueitamme takaisin ja Venäjä jatkaa alueidemme napsimista, löydämmekö itsemme ennen pitkää Ruotsista? Jos meiltä puuttuu tahtoa vaatia omaamme takaisin, teemme karhunpalveluksen tuleville sukupolville, jotka joutuvat kantamaan Venäjän alati kasvavan uhan taakan. Se on kansakunnallemme kuin housuun kusemista pakkasella.

Suomi ei kykene takaamaan rauhaa muuten kuin maanpuolustuksellisin keinoin. Suomen paras turva on mahdollisimman heikko Venäjä ja vähintään kolmen kannaksen raja, joka helpottaisi puolustusta ennennäkemättömällä tavalla. Näin voimme myös turvata heimokansojemme geopoliittiset intressit.

Suomi ei ole ainoa maa, jolla on aluevaatimuksia Venäjälle. Tällaisiin maihin kuuluu muiden muassa Japani, ja Venäjä miehittää ja sortaa lukuisia alueita, jotka haluaisivat joko olla itsenäisiä tai kuulua jonkin muun valtion alaisuuteen.

–

Väestötieteellinen oikeutus

Väestötieteellinen – eli kulttuurinen, kielellinen ja etninen – oikeutus Suur-Suomelle on helpoin perustella, sillä Suur-Suomi perustuu ensisijaisesti väestöllisesti yhtenäiseen kansallisvaltioon. Suomensukuiset ovat nimensä mukaisesti sukulaiskansojamme. Tämä väestöllinen yhtenäisyys kyseenalaistetaan nykyään usein, mutta on helposti todistettavissa, että suomensukuisten heimokansojen perimä, kielet ja kulttuurit ovat kytköksissä omiimme.

Suomalaisten perimästä kuulee ristiriitaisuuksia ja valheita, jotka periytyvät suoraan suomettumisen ajan koululaitoksesta ja opetuksesta. Kouluissa opetetaan hyvin vähän mitään heimokansoista saati edes suomalaisten suorasta yhteydestä vaikkapa virolaisiin. Moni suomettumisen aikana koulua käynyt saattaakin ajatella, että virolaiset olisivat “rantaryssiä” tai muutoin etnisesti slaaveja, mikä ei pidä alkuunkaan paikkaansa. On järkyttävää, miten järjestelmällisesti kansan tietoisuudesta on viety muistikuvat sukulaisistamme: moni ei joko tiedä suomensukuisten heimojen olemassaolosta, luulee heitä aikoja sitten sukupuuttoon kuolleiksi tai pitää heitä etnisesti venäläisinä. Mikään näistä käsityksistä ei ole totta. Geneettiseltä koostumukseltaan suomalaiset ovat vähemmän Pohjois-Venäjän suomensukuisia väestöjä sekä virolaisia. Geneettinen yhteys Moskovan tuolla puolen asuviin ersiinkin on läheisempi kuin ruotsalaisiin naapureihimme.

Vaikka Venäjä ja Neuvostoliitto ovatkin pyrkineet sulauttamaan näitä heimoja slaaveihin, ei siinä ole täysin onnistuttu. Miljoonat suomensukuisten heimojen edustajat puhuvat äidinkieltään, ovat etnisesti särkymättömiä ja vaalivat alkuperäistä kulttuuriaan.

Näillä suomensukuisilla heimoilla on selvästi tahtoa taistella vastaan, mutta onnistuminen on mahdotonta ilman Suomen valtiollista apua. Vuonna 2014 Itä-Ukrainan sodan alettua Itä-Karjalassa oltiin järjestämässä kansanäänestys Kalevalan, entisen Uhtuan, itsenäisyydestä. Pian järjestäjät kuitenkin katosivat, eikä kansanäänestystä ehditty pitää. Samanlainen vastarinnan merkki nähtiin vuonna 2019, kun udmurttilainen aktivisti Albert Razin sytytti itsensä tuleen vastalauseeksi Venäjän sorrolle Udmurtian tasavallassa Uralin juurella, missä elää paljon suomensukuisia vähemmistökansoja. Viimeisin vastarinnan pilke on löytynyt Ukrainan sodan paukkeen keskeltä, kun Ersän kansan vanhin Syres Boläen osallistui Ukrainan puolella ersäläisten sotilaiden kanssa sotaan Venäjää vastaan. Monet muut suomensukuiset kansat, kuten karjalaiset, ovat myös muodostaneet omia joukkojaan Ukrainan puolelle.

Vastarintaa Venäjää vastaan heimokansojen keskuudessa käydään aktiivisesti, mutta sen menestyminen on epätodennäköistä ilman Suomen valtiollista tukea.

–

Taloudellinen oikeutus

Monelle tavalliselle kaduntallaajalle Suur-Suomi on ensisijaisesti taloudellinen menoerä. Tällaisessa ajattelussa mutkia on kuitenkin vedetty suoraksi sen enempää miettimättä. Yleinen näkökulma on se, että esimerkiksi Karjalan “uudelleenrakentamiseen” uppoaisi paljon rahaa ja se johtaisi Suomen taloudelliseen heikentymiseen.

Tosiasiassa uudet alueet toisivat Suomelle paljon pääoma- ja sijoituspotentiaalia, mikä kiinnostaisi sijoittajia. Suuret uudet maa-alueet kiinnostaisivat Suomeen kuuluvina ulkomaailmaa aivan eri tavalla kuin samat maat Venäjän hallinnon alla. Ne kiinnostaisivat varmasti yrityksiä ja sijoittajia ja loisivat täysin uudenlaiset markkinat alueelle. Luultavasti tämä jo itsessään kustantaisi “uudelleenrakentamisen”.

Eniten uudet alueet vaikuttaisivat kuitenkin asuntomarkkinoihin, sillä paljon uusia halpoja taloja ja tontteja olisi saatavilla. Kyselyn mukaan suomalaisista neljännes olisi valmis muuttamaan Karjalaan, jos Venäjä antaisi sen Suomelle. Tonttien ollessa jo ennestään halpoja, muuttoliike ja markkinoiden siirtyminen toisivat suuren mittakaavan muutoksen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Yhtenä argumenttina Karjalan “uudelleenrakentamista” vastaan esitetään myös Karjalan kauniit luonnonmetsät, joissa taltioituu Suomen kansallismaisema. On selvää, että ne tulisi suojella jopa lain voimin, sillä Suomessa on ajettu alas melkeinpä kaikki luonnonmetsät. Onko ylipäänsä tarvetta tai velvollisuutta rakentaa aivan kaikkea sortunutta alusta? Eikö alueen luonnolla voi olla itseisarvoa ilman joka kulmaan ulottuvaa asfalttiviidakkoa?

Kuolan niemimaa toisi uutta pontta taloudelle jäämeren vilkastuvan liikenteen myötä, sillä jäämeren kauppaliikenne on jatkuvasti kasvava ala. Samoin Karjalassa ja Kuolan niemimaalla sijaitsee monia mineraalirikkaita kaivoksia, jotka jo itsessään luultavasti rahoittaisivat “uudelleenrakentamisen”. Esimerkiksi Petsamossa sijaitsee Euroopan rikkain – suomalaisten rakentama – nikkelikaivos Kolojoella. Venäläisen tehottomuuden ja nykyaikaisen teknologian puutteen takia tämänkin resurssin hyödyntäminen on kuitenkin jäissä.

Miksi tavallisen kaduntallaajan tulisi olla kiinnostunut heimojen hyvinvoinnista, kun Suomessa on niin mukavaa? Miksi uhrautua toisten hyvinvoinnin puolesta? Sukulaisista on velvollisuus pitää huolta. Ja jos se ei riitä syyksi, kannattaa huomioida, että kun Venäjä on hoitanut sukulaisemme, se ottaa kohteekseen meidät.

Historia ja eritoten viime ajat ovat tuoneet ilmi sen tosiasian, etteivät pienet kansat selviä yksinään. Kansalliselle selviytymisellemme onkin elintärkeää, että mikään heimoistamme ei jää yksin. Suur-Suomen myötä voimme viimein yhdistää kansamme heimojen pirstaleet kauniiksi kokonaisuudeksi ja turvata vahvana yhtenäisenä linnakkeena jokaisen heimon selviytymisen sekä rauhan jatkumisen.