Kansallismielisten sisäänpäinkääntymisestä

AKSELI POHJALAINEN

–

Kansallismielisen liikkeen kasvu on ollut kansainväliselläkin tasolla viime vuosina hyvin nopeaa. Toimintamme saa laajaa näkyvyyttä, nuorisomme on herännyt ja paluumuutto on puheenaiheena ympäri Eurooppaa. Kuten nopean kasvun tilanteilta voi odottaa, liike-energia on kuitenkin kriittisinä hetkinä synnyttänyt useita haitallisia trendejä ja ilmiöitä liikkeeseemme. Nämä ilmiöt hyödyntävät nykytilassa ensisijaisesti vastustajiamme ja voivat tyrehdyttää orastavan kasvumme. Tarkoitan ensi sijassa kolmea ilmiötä ja tavoitetta, jotka kumpuavat monista eri muuttujista, mutta joiden kaikkien lopputuloksena on kansallismielisen liikkeen sisäänpäinkääntyminen ja tehokkaan vaikuttamisen halvaantuminen.

–

Alakulttuurit

Kansallismieliselle liikkeelle on vuosikymmenten aikana kehittynyt oma alakulttuurinsa, joka ulottuu medioista musiikkiyhtyeisiin. Suomen ja Euroopan maailmansotien jälkeinen kansallismielinen liike on kietoutunut erityisesti erilaisten metallimusiikin alalajien ympärille. Moni näkee näiden alakulttuurien vuosikymmeniä kestäneen työn suomalaisen kansallismielisyyden kivijalkana, mutta voidaan myös kysyä, onko alakulttuuripainotteisuus ollut suomalaiselle kansallismielisyydelle todellisuudessa nettonegatiivista ja kuplauttavaa. Alakulttuurikehitystä tarkastellaan vuonna 2021 ilmestyneen Kansallismielisen liikkeen strategia -pamfletin metapolitiikkaa käsittelevässä luvussa. Kirjoittaja tunnistaa metapolitiikan saralla myös monia oikeita ja tärkeitä ilmiöitä, kuten korkeakoulutuksen merkityksen, aatemaailman esilläolon ruohonjuuritasolla sekä vasemmiston suorittaman pitkän marssin instituutioiden läpi. Pamfletissa tuodaan esiin, miten metapolitiikalla kulttuurivasemmistolaisuudesta on tehty yhteiskunnallinen normi, jota levitetään yhteiskunnan kaikilla alueilla ja jonka avulla vasemmistolaiset aktivistit saavat suojatyöpaikkoja.

Kirjoitus kuitenkin ontuu kuvatessaan tapoja tehdä kansallismielistä metapolitiikkaa ja soveltaa samoja keinoja. Pamfletin ensisijainen ratkaisu on luoda enemmän uusia vaihtoehtoisia medioita ja rakentaa oma kulttuurimme vaihtoehdoksi valtavirralle: ”Voimme ylittää meitä varten pystytetyt esteet rakentamalla omat mediamme sekä oman kulttuurimme ja markkinoimalla näitä massoille. Tätä on toki tehtykin viime vuosina paljonkin, mutta esimerkiksi Suomessa monet vaihtoehtomediat tuntuvat olevan Perussuomalaisten äänitorvia, mikä vesittää niiden sanomaa.”

Kirjoittaja siis käytännössä tarkoittaa, että kansallismielisten tulisi jatkossakin tuottaa sisältöä vain ja ainoastaan sille varsin suppealle yleisölle, joka on jo valmiiksi kanssamme samaa mieltä ja kuluttaa kansallismielisiä vaihtoehtomedioita. Lopputuloksena on vain kuplautumista ja marginaaliin ajautumista. Kansallismieliset tuottavat sisältöä vaihtoehtomedioiden vakiintuneelle yleisölle sen sijaan, että nostaisivat ikäviä tosiseikkoja esiin paikoissa, joissa heillä olisi eniten annettavaa ja todellinen mahdollisuus vaikuttaa ihmisiin.

Tällaisiin marginaaleihin ajautuva ei usein tule hyvin toimeen valtavirtayhteiskunnassa, mutta on löytänyt poliittisen kodin kansallismielisestä yhteisöstä. Hän lukee ainoastaan kansallismielisiä vaihtoehtomedioita, juhlii RAC-konserteissa ja harrastaa liikuntaa kansallismielisissä liikuntakerhoissa. Siinä ei ole sinänsä mitään hävettävää, mutta siitä tulee helposti ansa. Ainoa voittava strategia on olla läsnä ympäröivässä yhteiskunnassa ja julkaista sisältöä myös kuplamme ulkopuolisille. Sisältöä, joka toimii siltana Overtonin ikkunan sisäpuolelta sen ulkopuolelle. Meidän on saavutettava etenkin ne, joiden ajattelu on jo myötämielistä isänmaallisuudelle ja konservatiivisuudelle, mutta joilta puuttuu johdonmukainen aatemaailma ja keinot toteuttaa arvojaan poliittisesti.

Kansallismielisten omat mediat ja verkkoalustat ovat tietenkin elintärkeitä sanomamme levittämiseen. Kansallismielistenkin on pysyttävä perillä ajankohtaisista tapahtumista ja muiden liikkeiden tavoin he tarvitsevat myös oman vakiintuneen kannattajakuntansa. Historiallisesti monet vastakulttuurit ovat vaikuttaneet valtakulttuuriin, ja niillä on roolinsa myös viiteryhmän kasvualustana. On kuitenkin selvää, että kansallismielisten ei pidä suunnata syvemmälle omiin riveihinsä, vaan ympäröivään yhteiskuntaan. Vaihtoehtomedioilla tulisi olla tarkasti määritelty kohderyhmä, eikä se saa koostua vain samoista lukijoista, kuin muillakin vaihtoehtomedioilla. Vain valtakunnallisesti näkyvä poliittinen liike, joka tavoittaa myös riveihinsä vielä kuulumattomat, voi onnistua.

Tarkastellaan esimerkkinä edellisen vuosituhannen kulttuurivasemmistolaista opiskelijaliikehdintää, sillä heidän metapoliittinen strategiansa valitettavasti onnistui. He eivät muodostaneet omaa kommuuniaan tai kuplaansa, jotta heidän ei tarvitsisi sietää porvariston keskuudessa elämistä. Sen sijaan he tekivät kaikkensa viedäkseen tilan julkisessa keskustelussa ja pääsivät samalla korkeisiin akateemisiin sekä yhteiskunnallisiin asemiin. Vaikka Neuvostoliitto romahti, lustraation puutteessa entiset taistolaiset ja opiskelijaradikaalit jatkoivat yhteiskunnallisen hegemonian kannalta tärkeiden instituutioiden johtoon, missä he pitkälti hallitsivat viime vuosikymmenten poliittista keskustelukulttuuria Länsi-Euroopassa. Kansallismielisen liikkeen ei tule oppia vain omista virheistään, vaan myös vastustajaltaan. Kansallismielisten tulee tehdä oma pitkä marssinsa instituutioiden läpi, ei muodostaa uusia sitkeitä kuplia, jotka marginalisoivat liikettä lisää. Miten voimme haaveilla voitosta, jos teemme sitä mitä vastustajamme haluavatkin meidän tekevän?

Toinen kommunistien oppi, jota kansallismieliset voivat hyöyntää nykypäivänä, on lähtöisin Mao Zedongin sissisodankäyntiä käsittelevästä kirjasta On Guerrilla Warfare. Maon mukaan ”maaseutu on kuin vesi, jossa sissit uivat kuin kalat”. Taistelu onnistuu kun sillä on ”puhdasta vettä ja happea” eli paikallisväestön tuki. Samalla maaseutu luo sissitaistelijan tarvitsemat edellytykset liikkua alueella, jota vastustaja ei kykene kontrolloimaan. Kuvaus rinnastuu täydellisesti nykypäivän informaatiovaikuttamisen toimintaympäristöihin, joissa vastustaja ei voi tehokkaasti hallita tiedon kulkua eikä kansallismielisten toimintaa. Kansallismielisen järjestön tulee tunnistaa toimintaympäristössään ne alueet, joissa sen sanomalle ollaan riittävän vastaanottavaisia. ”Informaatiosissisodan” ei kuitenkaan pidä rajoittua verkossa tapahtuvaan vaikuttamiseen. Aivan samalla tavalla on mahdollista tunnistaa poliittiselta kentältä ne alueet, joissa voimme kulissien takana luoda verkostoja ja tavoittaa ne, jotka ovat jo jollakin tavalla alttiita ajatusmaailmallemme. Meidän on löydettävä etenkin ne, joiden arvomaailma on omamme kaltainen mutta joiden ymmärrys oikeanlaisesta politiikasta on vielä ristiriitainen – esimerkiksi yleisluontoisissa taskulämpimissä konservatiivis-isänmaallisissa liikkeissä toimivat.

Viime vuosina kansallismielisessä liikkeessä on vihdoin alettu huomata, että koko alakulttuuri keskittyy pitkälti salakapakoiden metallimusiikkikonserttien ympärille. Nuorten kansallismielisten keskuudessa on havaittu musiikkiyhteisöjen homogeeninen ja ikääntynyt osallistujakunta ja koko kohdeyleisön kapeus. Valitettavasti ratkaisuksi on tarjottu lähinnä lisää kuplautunutta alakulttuuria. Esimerkiksi Active Club Uusimaa on tehnyt uuden aluevaltauksen ”kansallismielisen nistiräpin” saralla. Perusteluksi sanotaan, että nuorison tavoittamiseksi on puhuttava nuorison kielellä. Todellisuudessa strategia ei liikuta Overtonin ikkunaa haluamaamme suuntaan eikä normalisoi kansallismielisyyttä laajemman yleisön keskuudessa. Liike suuntautuu yhdestä marginaalista toiseen, alakulttuurista alakulttuuriin. Voi myös kysyä, onko lähiöiden huumausainekulttuuri ja afrikkalaismusiikki oikeasti jotakin sellaista, jonka pohjalta haluamme rakentaa nuorison tulevaisuutta?

Edellä siteeratun Kansallismielisen liikkeen strategia -pamfletin ja Active Club Uusimaan ideat on selvästi johdettu Yhdysvalloissa syntyneestä Nationalism 3.0 -liikkeestä. Sen ajatusmaailmaan kuuluu perinteisen teoriaan ja hierarkkisiin organisaatioihin perustuvan toiminnan hylkääminen. Tavoite on luoda hajautettu vastakulttuuri, johon kuuluvat omat artistit, elintavat ja pukeutumistyyli. Johtoajatuksena on, että estetiikka ja trendikkyys vetoavat ihmisiin paremmin kuin tieto, puheet, teoria tai argumentointi. Käsityksen todistaa vääräksi jo aiemmin mainittu vasemmistolaisen opiskelijaradikalismin menestys: sillä voittajaksi selviytyy aina tehokkaasti järjestäytynyt pieni vähemmistö, eivät estetiikkaan nojaavat oikeamieliset löyhät kaveriporukat. Nationalism 3.0 -ajattelua hyödyntävät liikkeet ovat toki onnistuneet rekrytoimaan erityisesti nuorisoa ja pääsemään otsikoihin, mutta heidän käytännön saavutuksensa ovat jääneet vähäisiksi. Sisäänpäinkääntynyt kupla, joka saa laajempaa julkisuutta lähinnä väkivaltakohujen takia, vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan yksiselitteisesti kielteisellä tavalla. Nationalism 3.0 -ajattelussa on monia muitakin valuvirheitä. Argumentoinnin puuttuessa estetiikka vetoaa korkeintaan aatteen valmiisiin kannattajiin, ja heistäkin vain osaan. Koko muu yhteiskunta jää käytännössä katvealueeksi. Active Club ja muut Nationalism 3.0 -ajatukseen kietoutuvat liikkeet eivät ole tähän mennessä onnistuneet hyödyntämään ihmisresurssejaan strategisesti ja heidät yhdistetään lähinnä mielenosoitusten väkivaltaisiin välikohtauksiin.

Esimerkiksi ruotsalainen kansallismielinen vaikuttaja Marcus Follin (tunnetaan myös pseudonyymilla The Golden One) teki vuonna 2024 usean videon, jossa kertoi ruotsalaisen kansallismielisen liikkeen rappiosta. Liikehdintä oli alkujaan laajaa ja aktiivista, mutta kuihtui lopulta kokonaan saamatta minkäänlaista valta-asemaa. Syynä oli keskittyminen pelkkään katuaktivismiin, alakulttuuriin ja itsensä kehittämiseen. Esimerkkinä liikkeestä, joka on puolestaan saanut aikaan todellisia muutoksia, voi mainita itävaltalaisen identitaariaktivisti Martin Sellnerin johtaman identitaariliikkeen ja siitä kehittyneen Institute for Remigrationin, joka tietoa, teoriaa, metapolitiikkaa ja taidokasta viestintää yhdistelemällä on tehnyt paluumuutosta valtavirtaisen ajatuksen Euroopassa. Pitkäjänteinen työ on johtanut siihen, että vuonna 2026 valtavirtapoliitikot puhuvat avoimesti siirtolaisten paluumuutosta ja Save Europe Act -vetoomus on hyvää vauhtia saavuttamassa Euroopan unionin vaatimat miljoona allekirjoitusta.

Alakulttuurien merkittäviä negatiivisia sivuvaikutuksia ovat myös kansallismielisen yhteisön pirstaloituminen ja viholliskuvien epäselkeys. Alakulttuureissa suhtautuminen oman kuplan ulkopuolisiin on tyypillisesti negatiivista, usein jopa antisosiaalista. Toista alakulttuuria tai alakulttuurien ulkopuolisia pilkataan, eikä kommunikaatioyhteyksiä synny. Kansallismielisten ryhmien viholliskuvat muodostuvat aivan liian usein toisista kansallismielisistä. Vasemmisto sen sijaan on paikannut omaa hajanaisuuttaa luomalla selkeän viholliskuvan. He ovat yhdistäneet keskenään riitaisat ryhmät maolaisista anarkisteihin antifasismin lipun alle. Kansallismielisten tulisi samalla tavalla ryhmittyä yhtenäisen antimarxilaisen identiteetin taakse.

–

Oman tontin rakentajat

Oman tontin rakentaja viittaa ihmistyyppiin, joka on poliittisesti perillä asioista ja tunnistaa yhteiskunnan alennustilan, mutta syystä tai toisesta pidättäytyy aktiivisesta toiminnasta. Hän keskittyy vain oman elämänsä kunnostamiseen. Oman tontin rakentaja saattaa esimerkiksi sanoa, että ”suurin kansallismielinen teko on hankkia lapsia.” Usein taustalla on kyvyttömyys sopeutua poliittisen vaikuttamisen pitkäjänteiseen luonteeseen. Muutoksen hitaus voi horjuttaa uskoa poliittiseen vaikuttamiseen. Oman tontin rakentaja saattaa myös kuvitella, etteivät laajemmat yhteiskunnalliset kehityskulut vaikuta hänen omaan elämäänsä.

Mutta vaikka oman tontin rakentaja jättäytyy politiikan ulkopuolelle, ei politiikka jätä häntä ulkopuolelleen. Aggressiivinen osapuoli voittaa aina reaktiivisen osapuolen. Jos yksi ajaa häikäilemättä omia etujaan ja toinen pyrkii säilyttämään saavuttamansa edut, konflikti päättyy ennen pitkää jonkinlaiseen komromissiin. Puolustusasemissa oleva harvemmin kykenee palauttamaan aiemmin vallinnutta tilaa, hyökkääjä taas saa jatkuvasti uusia pieniä voittoja. Näin jokainen uusi kompromissi on yksi askel lähemmäksi hyökkääjän tavoitetta. Yhteiskuntamme nykytilan on mahdollistanut se, että konservatiivien ja isänmaallisisten enemmistö on oman tontin rakentajia ja kulttuurivasemmisto ajaa aggressiivisesti omaa agendaansa.

Ilmiötä kuvaa osuvasti John O’Sullivanin laki: ”Jokainen organisaatio, joka ei ole oikeistolainen, muuttuu ajan myötä vasemmistolaiseksi.” Vasemmistolaisuuden muuttumaton ydin on ollut ja tulee aina olemaan suvaitsemattomuus muita aatteita kohtaan. Vasemmistolaiset kitkevät pois vastustajansa, jos vain saavat siihen mahdollisuuden. Tästä voi oppia vain sen, että selviytyäkseen kansallismielisen liikkeen tulee toimia samoin. Yhdelläkään isänmaallisella ei ole varaa olla ajamatta omia tavoitteitaan kaikin keinoin.

Verkossa törmää usein poliittista keskustaa pilkkaavaan lausahdukseen ”haluan vain grillata rauhassa”. Kansallismielisten vastustajat eivät tule sallimaan oman tontin rakentajan rauhallista hiljaiseloa. Heti kun vain mahdollista, he vaativat oman tontin rakentajia joko tanssimaan heidän pillinsä mukaan tai kärsimään seuraukset. Vaikka lasten hankkiminen, oikein kasvattaminen ja oman elämänsä kunnostaminen on jokaisen kansallismielisen velvollisuus, siihen rajoittuminen mahdollistaa yhteiskunnallisen vallan siirtymisen kansallismielisten vihollisille.

Hyvä esimerkki tästä ovat uskonnolliset herätysliikkeet. Niille tunnusomaista on jyrkkä konservatiivisuus, yhteiskunnallisen vaikuttamisen vieroksunta ja ankara keskittyminen oman yhteisön kehittämiseen. Vaikka herätysliikkeillä on suuri yhteiskunnallinen potentiaali, muu yhteiskunta ajaa niitä koko ajan ahtaammalle. Vaikka lestadiolaisilla on vankka jalansija esimerkiksi keskustapuolueessa, puolueen johto ajaa heidän intresseilleen vastakkaisia asioita.

Oman tontin rakentajien on ymmärrettävä, että yhteiskunnan ulkopuolelle ei voi sulkeutua, ja ettei politiikkaan kuulu nopeat pikavoitot tai ehdottomuus. Politiikka ei koostu yksistä vaaleista, joissa yhden puolueen heikko tulos tarkoittaa, että kaikki on menetetty. Metapolitiikka on vuosikymmeniä kestävää määrätietoista vaikuttamista, joka on meidän kaikkien velvollisuus.

–

Rinnakkaisyhteiskunta

Kansallismielisille haitallinen suuntaus on myös rinnakkaisyhteiskuntaan pyrkiminen. Rinnakkaisyhteiskuntaan pyrkivät haluavat kehittää samoja asioita kuin oman tontin rakentajat, mutta koko alakulttuurin mittakaavassa. Alakulttuuri ei rajoitu vain yhtyeisiin tai medioihin, vaan vapaa-aika, asuinalue, perhe-elämä sekä työllistyminen pyritään kaikki rakentamaan alakulttuurin ympärille. Lapsia hankitaan kansallismielisten kanssa ja heidät kasvatetaan kansallismielisin periaattein kotikoulussa toisten kansallismielisten lasten kanssa. Usein ilmiöön yhdistyy amerikkalaisperäinen homestead-ihanne eli pyrkimys maatalouteen perustuvaan ja aatteellisesti yhdenmukaiseen kyläyhteisöön.

Ilmiössä on runsaasti hyviäkin puolia, ja rinnakkaisyhteiskunta voisi toteutuessaan tarjota kansallismieliselle yhteisölle paljon hyvää. Se loisi kansallismielisille kasvualustan, jossa ei tarvitsisi huolehtia cancel-kulttuurista tai maalittamisesta. Haasteena on tavoitteen laajuus, mutta siihen pyrkiminen voi olla itsessäänkin haitallista. Siihen sisältyy sisäänpäinkääntymisen ja metapolitiikan laiminlyönnin riski. Ongelma syntyy jo silloin, jos ystäväpiiri tai kansallismielisten perheiden muodostama yhteisö on niin kiinteä, että sen ulkopuolella ei ole tarvetta toimia. Ryhmäkiinteys on luonnollisesti tärkeää mille tahansa ryhmälle, mutta se ei saa kuplauttaa toimintaa. Rinnakkaisyhteisön rakentamisen hintana ei saa olla tehokas vaikuttaminen, sillä edes täydellisen rinnakkaisyhteiskunnan korkea syntyvyys ei tuottaisi riittävästi uutta kannattajakuntaa eikä yhteiskunnallista hegemoniaa.

Herätysliikkeet toimivat tässäkin hyvänä vertailukohtana. Niiden luomien rinnakkaisyhteiskuntien korkeine lapsilukuineen ja kertyneine omaisuuksineen pitäisi olla konservatiivisen kristinuskon linnakkeita. Mutta kuten edellä mainitsin, niiden vaikutus laajempaan yhteiskuntaan on jäänyt mitättömäksi ja niiden toimintaa ajetaan vuosi vuodelta ahtaammalle. Jos hyvä kasvatus ja yhdenmukainen mielipideympäristö riittävät kasvattamaan oikeamielisen uuden sukupolven, miksi herätysliikkeillä on laajemman yhteiskunnan paineen alla valtavat poiskääntymislukemat?

Uskonnollisista liikkeistö tosin löytyy myös onnistuneita esimerkkejä nykyisten rinnakkaisyhteiskuntien kaltaisista yhteisöistä, ja niiden menestyksen syitä on hyvä analysoida. Ehkä paras esimerkki tavoitteissaan onnistuneesta rinnakkaisyhteiskunnasta on Rooman valtakunnan alkukirkko, joka monta sataa vuotta kestäneellä määrätietoisella toiminnalla selviytyi vainoista ja kasvoi lopulta valtionuskonnoksi. Alkukirkkoa vainottiin monissa vaiheissa ankarasti, toiminta oli vainokausina salaista ja keskittyi seurakuntalaisten koteihin ja tiiviiseen lähipiiriin. Kristinuskon kasvun mahdollistivat keskivertoa korkeampi syntyvyys, lähetystyö, vahvat perhesiteet ja vahva identiteetti.

Alkukirkon tapauksessa rinnakkaisyhteiskunnaksi muodostuminen oli suurelta osin seurausta ankaran vainon luomista olosuhteista ja prosessi oli hyvin hidas, yli 300 vuoden mittainen. Lisäksi ensimmäisen vuosisadan Rooman valtakunta oli hyvin erilainen yhteiskunta, kuin nykyinen, jossa valvontakeinot ovat huomattavasti kehittyneempiä. On myös tärkeää huomata, että alkukirkko ei missään vaiheessa sortunut täydelliseen eristäytymiseen. Vaikka tuon ajan kristityt elivät lähinnä oman yhteisönsä keskuudessa, julkista toimintaa harjoitettiin erityisesti saarnaamalla silloin kun se oli mahdollista. Vainojenkin aikana jatkuvaa lähetystyötä tehtiin salaisesti ja uusia kristittyjä kastettiin koko ajan.

Rinnakkaisyhteiskunnaksi muodostumista on siis nykytilanteessa vältettävä kaikissa paitsi niissä olosuhteissa, joissa se on välttämätön edellytys selviytymiselle. Silloinkin rinnakkaisyhteiskunta on ennen kaikkea selviytymistaktiikka, ei tehokas kasvustrategia. Vaikeimmissakaan oloissa emme saa kääntyä sisäänpäin, vaan rekrytoinnin ja maanalaisen metapoliittisen toiminnan on jatkuttava. Rinnakkaisyhteiskunnan tiettyjä piirteitä kannattaa tosin tavoitella sikäli kun niistä on konkreettista hyötyä. Vahvan organisaatiorakenteen ja kestävän yhteisön saavuttaminen on edellytys liikkeen laajentumiselle. Kansallismieliset voivat perustaa omia yrityksiään ja siten tulla vastustuskykyisiksi maalittamiselle. Kansallismielisten tulee pitää yhtä, verkostoitua laajalti ja auttaa toisiaan tarpeen vaatiessa. Kansallismielisten kannattaa opiskella omavaraisuutta tukevia taitoja mutta muistaa samalla, että heidän täytyy toimia valtavirtayhteiskunnassa ja vaikuttaa siihen.

–

Lopuksi

Yhteiskuntamme nykytila ei ole sattumaa, vaan seurausta pitkäjänteisestä ja kärsivällisestä metapoliittisesta työstä. Jotta saisimme poliitikot puhumaan oikeista aiheista ja tekemään haluamiamme päätöksiä, on meidän ensin nostettava kissa pöydälle. Läsnäoloamme tarvitaan kaikkialla, missä on yhteyksiä päivänpolitiikkaan. Kuten Juho Kusti Paasikivi sanoi, viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Emme voi vaikuttaa siihen millaiset kortit meille on jaettu, mutta meidän tulee pelata ne oikein emmekä voi sulkeutua omiin oloihimme. Kansallismielisten tulee ajaa omia etujaan muun yhteiskunnan keskuudessa, ei jäädä sen ulkopuolelle. Kommunistit ymmärsivät jo varhain, että modernissa maailmassa todellinen taistelu käydään hegemoniasta. Se käydään ensi sijassa instituutioissa, ei kaduilla. Jotta kansallismielinen liike kykenisi vastustamaan kodin, uskonnon ja isänmaan tietoista rapauttamista, on sen hallittava samat strategiat.

Tämän kirjoituksen poleemisesta luonteesta huolimatta tarkoitukseni ei ole kokonaan tyrmätä kuvaamiani ilmiöitä. Ne sisältävät usein tavoitteita, joihin kansallismielisten on syytäkin pyrkiä. Mutta niiden lukuisat valuviat tuottavat kokonaisuudessaan vaihinkoa kansallismielisyyden nousujohteiselle kasvulle. Kirjoituksen tarkoitus on herättää keskustelua ja auttaa löytämään uusia ratkaisuja, joissa huomioidaan kuvattujen ilmiöiden niin hyvät kuin huonot puolet.

Kansalaiset eivät ajattele loogisesti. Suuri enemmistö ei perusta äänestyskäyttäytymistään rationaaliseen, pitkäaikaiseen suunnitteluun. Puolueiden linjatkaan eivät ole muuttumattomia. Emme ehkä voi äänestää tietämme ulos nykyhetkestä, mutta pitkäjänteisellä metapolitiikalla voimme pakottaa normaalin epänormaaliksi ja epänormaalin normaaliksi. Näin vasemmisto on toiminut vuosikymmenet, ja niin voimme mekin toimia. Overtonin ikkunan muutoksia tarkastellessa huomaa, että pitkällä aikavälillä muutos on selvästi meidän puolellamme. Nykyään arkipäiväinen maahanmuuton ja liberaalin demokratian arvostelu oli mahdottomuus vielä kymmenen vuotta sitten. Muutos on myös eksponentiaalista. Kun riittävä kriittinen massa saavutetaan, asiat etenevät itsestään. Vielä emme kuitenkaan ole siinä pisteessä, joten kaikki sisäänpäinkääntyneisyys ja demoralisaatio ovat myrkkyä liikkeellemme.

–

–