Ajattelua suomen kielellä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kielitieteilijä Janne Saarikiven esseekokoelma Kieli vie on osuvasti nimetty. Saarikivelle kieli on ennen kaikkea kollektiivista puhetta, jonka käyttäjä järjestelee uudelleen sanoja ja niiden välittämiä merkityksiä, siis muiden luomia ikivanhoja raaka-aineita. Kielen sanat ja rakenteet asettavat rajat kaikelle, mitä puheessa tai tekstissä voi olla. Lisäksi sanojen merkitykset kytkeytyvät aikaan, paikkaan ja siihen ihmiskehoon, joka kussakin ajassa ja paikassa toimii.

Kieli siis vie yksilöä paljon enemmän kuin yksilö kieltä, vaikka ihmisistä onkin tapana puhua kielenkäyttäjinä. Kieli vie myös Saarikiven proosaa ja sen lukijaa. Saarikiven perehtyneisyys lukuisiin eläviin ja kuolleisiin kieliin tuottaa pitkiä assosiaatioketjuja, jotka vastaavat moniin kysymyksiin ja herättävät vielä enemmän uusia. Aihepiiri kasvaa huomattavan laajaksi kirjan sivumäärään nähden: tekoäly kielen tuottajana, eläinten puhe, kirjoitusjärjestelmien historia, mielisairaudet, kotimaanmatkailu…

Paitsi kielentutkijana, Saarikivi tunnetaan paikallisuuden puolestapuhujana. Kuten hänen aiemmatkin teoksensa, Kieli vie asettuu paikallisyhteisöjen, paikalliskielten ja paikallistajunnan puolelle globaalia, keskitettyä ja standardisoitua ”maailmankulttuuria” vastaan. Saarikivi peräänkuuluttaa pienempää maailmaa, joka on samalla suurempi. Kun yhdenmukaistettujen turistikohteiden sijaan matkustaa uteliaalla mielellä vaikkapa Keravalle, voi paljastua monenlaista mistä valtaosa nykysuomalaisista ei tiedä mitään.

Paikallisuuseetoksen kannalta erityisen kiinnostava on essee ”Voiko suomen kielellä ajatella?” Saarikivi käsittelee siinä länsimaisen filosofian traditiota, jonka käsitteistö on käytännössä kokonaan peräisin muista kielistä kuin suomi. Mannermaisen filosofian piirissä saksalaiset ja ranskalaiset ovat luoneet omakielistä käsitteistöä kuten Dasein, Gewesenheit tai différance, mutta Suomessa ei ole edes pyritty vastaavaan. Niinpä suomen kieli ei juuri kehity ”analyyttisen, kieleen sitoutuvan ajattelun ja maailmankuvan luomisen välineenä.” Kuitenkin meitä pienemmässä Virossa on ollut yrityksiä vironkielisen filosofian luomiseksi.

Saarikiven mielestä suomella olisi hyvät mahdollisuudet kehittyä omaehtoiseksi filosofian kieleksi, jolla olisi tarjottavaa kansainvälisestikin. Hän nostaa esiin ilmaisuvoimaisia sanoja, joille ei muista kielistä löydy täsmällistä vastinetta. Yksi niistä on verbi ”viitsiä”, joka viittaa samanaikaisesti kykyyn ja tahtoon. Jos joku ei viitsi, hän pystyisi kyllä muttei tahdo. Millaiseksi vaikkapa Schopenhauerin tai eksistentialistien ajattelu olisi kehittynyt, jos heillä olisi ollut käytössään viitsimisen käsite?

Kyse on muustakin kuin hauskasta ajatusleikistä. Merkityksellisyys syntyy paikallisesti, siinä kielessä jota ihmiset jokapäiväisessä elämässään käyttävät. Filosofian ongelmat voivat olla universaaleja, mutta niiden ratkaisumallien on oltava paikallisia. Filosofian kieli ei ole matematiikan kaltainen sellaisenaan kaikkialle sovellettava merkitysjärjestelmä. Eikä mikään formaalin logiikan järjestelmäkään ole omaksuttavissa muuten kuin kielen ja siihen kuuluvan symbolijärjestelmän välityksellä. Silloin astuvat kuvaan erilaiset mielikuvat ja vivahde-erot, joiden merkitystä ei voi sivuuttaa.

Globaaleihin ratkaisuihin Saarikivi suhtautuu ylipäätään epäluuloisesti. Ilmastonmuutoksen, lajikuolemien ja liikaväestön kaltaiset ongelmat vaikuttavat eri alueisiin eri tavoin, ja yhdenmukaistetut hoitosuunnitelmat luultavasti vain pahentaisivat niitä. Tässä Saarikivi ajattelee samansuuntaisesti kuin ekologi Garrett Hardin, jonka mukaan ei ole yhtä maailmanlaajuista väestöongelmaa, vaan pikemminkin 180 erillistä, jotka vain paikalliset hallitukset kykenevät tehokkaasti ratkaisemaan. Hardin peräänkuuluttaa ympäristöongelmien deglobalisaatiota – termi, jota Saarikivikin monessa kohtaa käyttää.

Antiglobalismistaan huolimatta Saarikivi ei ole nationalisti. Hänen nationalismia kohtaan esittämänsä arvostelu on samankaltaista kuin hänen aiemmissa kirjoissaan:

Nationalismi jos mikä on nimittäin kansainvälistä. Se korostaa kansakuntien kulttuuritraditioiden suurta merkitystä ja keskinäistä eroa, mutta tuottaa täsmälleen samanlaisia kansallisten kulttuurien irvikuvia, joihin kuuluvat liput, marssilaulut, sotasankarit, uhritarinat ja ratsastajapatsaat. Nationalismi on modernismia, eli halua kohti uutta, kaukaista, edistyksellistä ja universaalia.

Tässä Saarikivi ei osoita yhtä monipuolista ymmärrystä kuin monia muita ilmiöitä käsitellessään. Hän näkee nationalismissa sen pintarakenteen, johon kuuluvat juurikin hänen mainitsemansa kansallislaulut, liput ja muistomerkit. Ne ovat käytännön välineitä ”kuvitellun yhteisön” lujittamiseksi, ja niiden voima on yleisessä tunnistettavuudessa. Risti, kuunsirppi ja kahdeksanpuolainen kärrynpyörä yhdistävät uskontokuntia samaan tapaan, vaikka paikalliset uskonnonharjoittamisen perinteet vaihtelevat suuresti.

Kuten kaikki aatesuunnat, nationalismi sisältää paljon vastakkaisuuksia. Siinä on yhdenmukaisuutta ja moninaisuutta, tasavertaisuutta ja hierarkiaa, modernia ja arkaaista korostavia juonteita. Kansanperinteen tallentaminen, murteiden tutkimus, suomenkielisen kaunokirjallisuuden luominen ja heimoaate ovat nekin nationalistisia projekteja. Sitä on olennaisilta osin myös Saarikiven oma paikallisuuden edistäminen, jolle on vaikea nähdä tulevaisuutta ilman kansallisvaltioita.

Edellä sanomani ei tarkoita, että Saarikiven nationalismikritiikille pitäisi viitata kintaalla. Nationalismi, joka perustuu lätkämaajoukkueen kannattamiseen, maanpuolustusintoiluun ja lipun heristämiseen vailla mitään syvempää ymmärrystä suomen kielen ulottuvuuksista tai toista maailmansotaa edeltävästä historiasta ei ole vakavasti otettavaa eikä luultavasti edes elinkelpoista. Kansallismielinen politiikka on suhtautunut kulttuurikysymyksiin tähän mennessä melko välinpitämättömästi, vaikka ne ovat olennaisempia kuin se, voittavatko seuraavissa vaaleissa demarit vai persut. Suomalaisesta kulttuurista on tapana puhua itsestäänselvyytenä, selventämättä mitä kaikkea siihen oikeastaan sisältyy, ja keinoista sen edistämiseksi on vielä hämärämpi käsitys. Suomen kieleen kohdistuvat uhatkin on kunnolla tiedostettu vasta hiljattain. Saarikiven pakista löytyy työkaluja, jotka eivät ole vain hyödyllisiä vaan välttämättömiä kansallismielisille, jos haluamme ymmärtää mitä puolustamme.

Loppua kohti Kieli vie saa synkkiä ja vihaisia sävyjä. Alkujaan Särö-lehden verkkosivuilla eri otsikolla ilmestynyt ”Tekoälyä tuuraamassa eli katsaus johtajiemme paskapuheeseen” on analyysi poliittisen kielenkäytön sisällyksettömyydestä, aiheesta johon kielentutkimus ei tässä maassa ole juuri kajonnut. Saarikivi ottaa tarkasteluun kaksi viime vuonna ilmestynyttä poliittista muistelmateosta, Sanna Marinin Toivo on tekoja ja Alexander Stubbin Vallan kolmio. Ensin mainittua hän luonnehtii ”self-help-oppaista kootuksi fraasikokoelmaksi” ja jälkimmäistä ”löysien itsestäänselvyyksien kokoelmaksi”. Marin edustaa vasemmistoa ja Stubb oikeistoa, mutta kun poliittiset fraasit riisutaan, kirjoista paljastuu yksi ja sama ihmistyyppi:

Sitä luonnehtii kovan kilpailun individualismi, omaa itseään referoiva narsismi, toksinen positiivisuus ja pinnallisuus tai välinpitämättömyys suhteessa ympäristönsä suomalaiseen kulttuuritraditioon.

”Tekoälyä tuuraamassa” tuo mieleen George Orwellin tunnetun esseen ”Politiikka ja englannin kieli” (1946), johon Saarikivi viittaakin. Myös Orwell moittii oman aikansa poliittista kieltä konkreettisuuden puutteesta, väljähtyneiden metaforien ja valmiiden fraasien käytöstä. Mitäänsanomattoman tyylin takana on puutteellinen ymmärrys omista todellisista tarkoitusperistä tai vaistonvarainen pyrkimys pitää ne piilossa. Voisi sanoa, että mikään ei ole muuttunut Orwellin ajoista. Paitsi tietysti se, että yksilön narsismista on tullut politiikassa ideologista sidonnaisuutta tärkeämpi tekijä. Poliitikot kirjoittavat ensi sijassa itsestään, heidän edustamansa asiat koostuvat epämääräisyyksistä kuten ”sukupolveni arvot”. Mutta itsestäänkin he paljastavat kovin vähän; he pikemminkin markkinoivat itseään tuotteina, joihin liittyy joukko yleisesti ihailtuja ja puoluerajoista riippumatta varsin yhdenmukaisia ominaisuuksia.

Kirjan päätösessee ”Kielitieteen sielunmessu” on Saarikiven hyvästijättö Helsingin yliopistolle, jossa hän on työskennellyt valtaosan urastaan. Suomalais-ugrilaisten kielten pysyvä professuuri jäi häneltä saamatta, luultavasti miehuuden, keski-ikäisyyden ja – mikä hämmentävintä – suomalaisuuden takia:

Katson huvikseni vanhan oppiaineryhmäni nettisivuja. Siellä luetellaan 26 opettajaa, joista 20 on naisia. Paitsi sukupuoli, heistä useampia yhdistää mielessäni kiltteys ja joustavuus, monia ehkä myös keskiluokkaisuus, pyrkyryys ja konfliktien välttely. Tässä porukassa olisin monin tavoin erilainen. Mutta tämä porukka ei ole minua valinnut ja se vaihtuu muutenkin nopeasti, koska yliopistojärjestelmän on kuulemma kansainvälistyttävä. Tämä ei tarkoita sitä, että tutkijat julkaisisivat kansainvälisesti merkittävää tutkimusta – sitä he ovat tehneet aina. Nykysuomeksi ”kansainvälistyminen” tarkoittaa sitä, että avoimiin tehtäviin valitaan suomalaisen yliopistojärjestelmän ja yhteiskunnan ulkopuolelta tulevaa väkeä, joka ei tunne suomen kieltä tai suomalaista yhteiskuntaa, eikä haluakaan tuntea.

Lähtöä vanhasta opinahjosta ja työyhteisöstä Saarikivi kuvaa pääosin huojentavaksi, koska se ei muutenkaan ollut enää pitkään aikaan muistuttanut sitä sivistysyliopistoa, jossa hän oli akateemisen uransa aloittanut. Siitä oli tullut ”uusliberalistinen yliopisto”, kovan kilpailun ja selkäänpuukottamisen paikka, jossa tutkijat alistetaan jatkuviin pisteytyksiin, arviointeihin ja valintoihin. Lyhyistä määräaikaisista tehtävistä käydään katkeraa taistelua. Ilmapiiri muuttaa työntekijöiden keskinäiset suhteet jakomielisiksi: he ovat toisilleen samanaikaisesti ystäviä, kollegoita, kilpailijoita ja vihollisia.

Huippuyliopistohenki ei ole suotuisa laadukkaalle tutkimukselle. Siellä toistuu länsimaisen työelämän vallitseva kaava: valtaosa tutkijoiksi valmistuneista jää ilman rahoitusta, rahoitusta saaneiden aika tärvääntyy loputtomaan kokoustamiseen, raportointiin ja muihin monotonisiin työtehtäviin. Suomalaiselle, suomenkieliselle sivistysyliopistolle ei löydy puolustajia miltään poliittiselta suunnalta. Oikeisto haluaa yliopistosta yksityisin varoin toimivan tuotekehitysosaston metsä- ja teknologiateollisuudelle, vasemmisto suojatyöpaikan ideologisesti oikeaoppisille tutkijoille. Poliittiseen ristituleen joutuu tutkimus, joka ei tavoittele ensi sijassa aineellista hyötyä tai poliittista korrektiutta, vaan on kiinnostunut totuudesta sen itsensä takia. Aikoinaan sellaista asennoitumista tiedonhankintaan pidettiin sivistyksen ihanteena.

Saarikivi ennustaa vapaalle tutkimukselle uutta pimeää aikakautta, mutta korostaa että tiede on selvinnyt sellaisten yli ennenkin. Jo nyt suuri osa arvokkaimmasta tutkimuksesta tehdään toimeentulon rajamailla ilman akateemista asemaa. Keskiajalla antiikin sivistystä säilytti luostarilaitos, ja Saarikivi toivoo tieteentekijöiden organisoivan uuden ”luostarilaitoksen”, keskinäisen verkoston joka mahdollistaa riippumattoman tutkimuksen kenties askeettisemmissa mutta pakkosuorittamisesta vapaissa oloissa. Itse hän on ottanut askeleen tähän suuntaan yhtenä Suomen Vapaan Tiedeinstituutin perustajista. Ehkä sen kaltaiset saarekkeet säilyttävät elävää suomen kieltä ja sillä ajattelemisen kykyä parempiin aikoihin.

–

Janne Saarikivi: Kieli vie. Teos, 2026.

–

–