SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ei ole olemassa globaalia väestöongelmaa

GARRETT HARDIN   (suomentanut Jukka Aakula)

Tämä kirjoitus on käännös Kalifornian Santa Barbaran Yliopiston ekologian professori Garrett Hardinin alun perin vuonna 1989 kirjoittamasta artikkelista There is No Global Population Problem” ja se on julkaistu Sarastuksessa The Social Contracts -lehden luvalla.

Kääntäjä on lisännyt tekstiin kommentteja siltä osin, kuinka hyvin Hardinin ajatukset ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Otsikot ja kursivoinnit ovat kääntäjän lisäämiä tekstin hahmottamiseksi.

Hardinin akateeminen ja julkinen ura keskittyi 50-90-luvuille, mutta hänen vaikutuksensa on edelleen hyvin voimakas. Suomeksikin julkaistiin vuonna 2011 Hardinin työtä arvioiva melko kriittinen kirja “Kiista yhteismaista: Garrett Hardin ja selviytymisen politiikka”, jonka ovat toimittaneet Simo Kyllönen, Juhana Lemetti, Niko Noponen & Markku Oksanen.

Vuoden 2009 Nobelin taloustieteen palkinto annettiin toiselle yhteismaan ongelman tutkijalle Elinor Ostromille, jonka 60 vuotta jatkuneen akateemisen työn jotkut haluavat – virheellisesti – nähdä jopa Hardinin työn romuttamisena.

Ostrom eroaa Hardinista tutkimuskohteen osalta. Hardin on uusmalthusilainen, joka painottaa väestöongelmaa (melkein) kaikkien yhteismaan ongelmien äitinä ja uskoo pakon käyttöön väestöongelman ratkaisussa. Ostrom on tutkinut ensi sijassa lokaaleja ei yksityisessä omistuksessa olevia yhteismaita kuten kalastusalueita ja kastelujärjestelmiä – ja luottaa tavallaan pehmeämpiin ratkaisuihin ongelmien yhteydessä. Toisaalta keskeinen ratkaisukeino ostromilaisessa työkalupakissakin on ulossulkeminen.

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se, kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaiken heidän resurssiin kohdistamansa panostuksen riistävät heiltä sellaiset ihmiset, jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.” (Elinor Ostrom, ”Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action”, oma käännös)

***

Ei ole olemassa globaalia väestöongelmaa

Optimismin romahdus

On kulunut melkein kaksi sataa vuotta siitä kun Thomas Malthus häiritsi ihmisten unta loistavalla esseellään Essay on Population. Tänään maailman väestö on viisinkertainen ja väestön kasvun vauhti on melkein nelinkertainen Malthusin aikaan verrattuna. Joka vuosi maaallon on elätettävä 90 miljoonaa uutta ihmistä. Väestönkasvu on saatava hallintaan.

Monia keinoja on ehdotettu ja joitakin on puolella sydämellä kokeiltu. Näistä kokeiluista on kristallisoitunut ymmärrys, että olemme ajautuneet tilanteeseen, jolle kirjailija Joseph Heller antoi nimen Catch-22: Jos ehdotus saattaisi toimia, se ei ole hyväksyttävä. Jos se on hyväksyttävä, se ei toimi.

On helppoa löytää ei-hyväksyttäviä keinoja rajoittaa väestön määrää: valitaan diktaattori ja annetaan hänen ampua ylimääräväestö. Mutta me emme valitse [diktaattoria]. Sellainen ratkaisu “toimisi” vain teoreettisessa, politiikan ulkopuolisessa mielessä. (Homo Sapiens, poliittinen eläin, kuten Aristoteles ihmistä kutsui, ei elä politiikan ulkopuolella.) Tai sitten jätämme tekemättä mitään ja odotamme vakavan ylikansoituksen tuottavan itse hoitokeinonsa nälkäkuolemien ja massasairastumisten muodossa. Voimmeko kutsua sellaista toimimattomuutta “ratkaisuksi”?

Catch-22 -väitteen toisen osan tarkastelu voi olla hedelmällisempää. Jos ymmärrämme tarkkaan, miksi hyväksyttävät ehdotukset epäonnistuvat, voimme korjata ne. Humanisteina, jotka ovat sitoutuneet ongelmien rationaalisen analysointiin, olemme hyvässä asemassa löytääksemme toimivia ratkaisuja. Mutta todellinen ratkaisu ylikansoitukseen voi olla yhtä tuskallinen humanisteille kuin muillekin. Tehokas ratkaisu ei ole ilmeinen, koska kuten Freud meitä opetti, esitietoinen [preconscious] mieli suojelee rauhaansa sulkemalla pois tuskalliset ajatuskulut.

Yksinkertaisin puolustuskeino vaarallisia ajatuskulkuja vastaan on olettaa, että on olemassa luonnon itsekorjaava mekanismi. Sellainen oletus toimi melko hyvin Malthusin aikaisessa taloustieteessä. Siihen aikaan jotkut hallitukset olivat määränneet kiinteät hinnat tuotteille estääkseen ahneita kauppiaita nylkemästä asiakkaitaan. Valitettavasti hintasäännöstely aiheutti enemmän harmia kuin hyvää. Hintojen vapauttaminen – “laissez-faire -talous” – toimi paremmin. Kauppiaat, jotka olivat liian ahneita, saivat vähemmän tuloja, jotkut menivät konkurssiin. Yleisesti ottaen laissez-faire hyödytti asiakkaita laskemalla hintoja.

Analogisen päättelyn avulla jotkut optimistit argumentoivat 1900-luvulla laissez-faire -lähestymistavan puolesta väestönkasvun ratkaisemisessa. He määrittelivät “demografiseksi transitioksi” kutsumansa prosessin, joka automaattisesti pysäyttää väestönkasvun ennen kuin se tuottaa liiallista vahinkoa. Koska euroopalaisten hedelmällisyys laski heidän rikastuessaan, meidän pitää vain auttaa tämän päivän köyhiä rikastumaan. Viimeinen puoli vuosisataa on todistanut, että laissez-faire -lähestymistapa ei toimi. Köyhiä on paljon enemmän kuin anteliaita rikkaita, ja köyhät lisääntyvät nopeammin. Afrikan väestö kasvaa 10 kertaa niin nopeasti kuin Euroopan.

Argumentti, että vaurastuminen johtaa alempaan syntyvyyteen, saa tiettyä tukea vauraiden maiden kokemuksista. Teollinen ja urbaani elämäntapa saa osan ihmisistä haluamaan mieluummin paremman auton kuin toisen lapsen. Köyhissä, vähemmän teollistuneissa ja vähemmän urbaaneissa maissa varallisuuden nousu johtaa pikemminkin parempaan terveydenhuoltoon, alentuneeseen lapsikuolleisuuteen ja väestönkasvun nopeutumiseen. Vanhassa sanonnassa “rikkaat rikastuvat ja köyhät saavat lapsia” on enemmän viisautta kuin teoriassa demografisesta transitiosta.

(Kommentti: Vaurastuminen ja koulutustason nousu näytti – päinvastoin kuin Hardin väitti – pitkään mm. YK:n analyyseissa todella ratkaisevan väestöongelman. Tosiasiassa monet entiset ja nykyiset kehitysmaat ovat todella onnistuneet alentamaan syntyvyyttään kestävälle tasolle. Esimerkkinä Etelä-Korea, Kiina ja Intian Keralan osavaltio. YK on kuitenkin muuttanut kantaansa: Afrikan väestönkasvu ei seuraa samoja uria kuin muun maailman.

YK:n Väestöosaston johtaja John Wilmoth toteaa, että aiemmin tutkijat olettivat, että väestötrendit Afrikassa seuraavat samoja uria kuin muissa maissa…. Näin ei ole käynyt.”

Seuraavan 85 vuoden aikana Afrikan väestö kasvaa 3.5-5 miljardiin ihmiseen nykyisestä runsaasta miljardista.)

Pakon voima

Kiina saattaa olla löytänyt keinon päästä väestöansasta. Mitä Kiina on tehnyt ja mitä voimme oppia sen kokeiluista? Meidän pitää tunnustaa, ettemme tiedä niin paljoa kuin haluaisimme tuosta valtavasta maasta. Kiinan väestö on neljä kertaa suurempi kuin USA:n. Hallituksen politiikka ei näytä kovin stabiililta; ulkopuolisten pitää seurata uutiskatsauksia melkein päivittäin tietääkseen, mitä maassa tapahtuu. Joka tapauksessa osaa Kiinasta on hallittu niin, että äärimmäinen väestönkasvun kontrolli näyttää mahdolliselta.

Suurissa teollisuuskaupungeissa tärkeä päätösentekoelin on “tuotantoryhmä”, jonka muodostavat samassa tehtaassa toimivat yksilöt. Kyetäkseen kontrolloimaan väestönkasvua hallitus on antanut tuotantoryhmän naisjäsenille avainaseman. Keskushallinto antaa jokaiselle ryhmälle seuraavan vuoden budjetin – esimerkiksi montako säkkiä riisiä ja montako vauvaa ryhmän kuuluu seuraavana vuonna tuottaa. Keskushallitus on tehnyt selväksi, että vauvabudjetin ylittäminen ei kasvata vähääkään ruokabudjettia, ei seuraavana vuonna eikä myöhemmin. Paikalliselle tuotantoryhmälle on jätetty päätettäväksi, keille sen ryhmän jäsenille annetaan lupa hankkia vauva sinä vuonna.

Kiinassa ei puhuta naisen “oikeudesta” lisääntyä tai avioparin “oikeudesta ykstyisyyteen”. Päätöksenteko-oikeus on tuotantoryhmällä, koska ryhmällä on budjetti seurattavana. Tuotantoryhmän naiset kokoontuvat yhdessä päättämään, kuka saa ja kuka ei saa hankkia lapsia seuraavana vuonna. Voiko sellaisen järjestelmän kuvitella toimivan USA:ssa?

Kiinassa se toimii, ja ilmeisen hyvin. Kiinalainen perinne ja ja kiiinalaiset ihanteet mahdollistavat ryhmän edun asettamisen yksilön edun edelle. Jos nainen tulee raskaaksi ilman lupaa, toiset naiset painostavat hänet tekemään abortin. Länsimaalaiset reagoivat tällaiseen kauhistellen, mutta idässä sellainen pakottaminen on verrattavissa siihen, että länsimaalainen ihminen pakotettaisiin nostamaan pudottamansa roskan maasta yleisessä puistossa. Molemmissa tapauksissa ympäristön katsotaan kuuluvan ryhmälle; roskaaminen ei ole yksilön oikeus.

Miksi kiinalaiset naiset ovat kontrolloitavissa? Vastata voi yhdellä sanalla: häpeä. Kunnolla sosiaalistettu ihminen häpeää toimia vastoin ryhmää, jonka kanssa hän elää ja suunnittelee tulevaisuutta. Häpeä on tehokas kontrollointitapa – olettaen, että ryhmän jäsenmäärä on pieni.

Sen, että lukumäärillä on suuri merkitys ihmisen käyttäytymisen muovaamisessa, tiedämme oman maanosamme hutteriittien kokemuksista. Tämä ahkerasti työtä tekevä uskonnollinen ryhmä toimii Karl Marxin esittämän kristillis-sosialistisen ihanteen mukaan: “Jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Kaksisataa vuotta on opettanut hutteriiteille, että tällainen voi toimia vain pienissä, 100-250 ihmisen ryhmissä. Jos ryhmän jäsenten määrä on pieni, sääntöjen noudattamisesta lipsuvat voidaan häpeän avulla saada toimimaan paremmin. Kun yksilöiden määrä nousee yli 150:n, vapaamatkustajat tuhoavat sosiaalisen yhtenäisyyden. Hutteriitit vastaavat uhkaan säännöllisesti tapahtuvalla ameebamaisella yhteisön jakaantumisella. Päätöksentekoon osallistuvien määrä minimoidaan.

Hutteriittien ja kiinalaisten yhteinen kokemus osoittaa, että vapaaehtoinen väestönkasvun kontrolli voi toimia ilman juridisia sanktioita vain pienissä ryhmissä, jotka ovat jatkuvassa läheisessä yhteistyössä keskenään päivittäin. Häpeä toimii, kun “jokainen elää jokaisen toisen taskussa”.

(Kommentti: Kiinalainen yhteiskunta on Hardinin kuvaamasta tilanteesta muuttunut autoritäärisestä kommunistimaasta autoritääriseksi kapitalistimaaksi, mutta kiinalaisen väestöpolitiikan tehokkuus on edelleen ilmeinen.)

Kiinan mallia ei voi kopioida länteen, mutta sitä voi soveltaa

Mikä sitten on todennäköisyys sille, että amerikkalainen yhteiskunta kokonaisuudessaan kykenisi kontrolloimaan väestönkasvua vapaaehtoisuuteen perustuen? Käytännössä nolla – tällä hetkellä. Meillä ei ole kiinalaisten tuotantoryhmien vastinetta, jonka varaan voisimme rakentaa. Ellemme kykene etenemään tai halua edetä Kiinan suuntaan, meidän on löydettävä väestökontrollin keinot, jotka perustuvat oman yhteiskuntamme perinteisiin.

Tarkastelkaamme uudelleen Kiinan järjestelmää. En tiedä, onko kiinan kielessä vastinetta sanalle ”pakottaminen”, mutta jos on, uskoisin että kiinalaiset kykenevät myöntämään väestökontrollinsa oikeutuksen takertumatta länsimaalaisten tavoin tuohon sanaan. Jokaisen tuotantoryhmän naisen on ymmärrettävä, että toisia pitää kontrolloida häpeän avulla, eikä hän itse ole tässä poikkeus. Kontrolli saavutetaan yhdessä sovitun yhdessä pakottamisen avulla [mutual coersion, mutually agreed on]. Vastavuoroisuus poistaa uhan joutua ryhmän ulossulkemaksi.

Garrett Hardin

Voiko sellaisen pakon organisoida meidän yhteiskunnassamme? Tietysti voi. Itse asiassa näin on tehty aikojen alusta saakka. Yhdessä sovittu yhdessä pakottaminen on hyvä kuvaus mistä tahansa demokratiassa sovitusta rajoittavasta laista. Saattaisin haluta ryöstää pankin, mutta en varmasti haluaisi sinun tekevän niin. Joten, koska en tiedä mitään tapaa jolla saada toiset vapaaehtoisesti pidättäytymään pankkien ryöstämisestä, autan säätämään lain joka estää kaikkia – myös minua – tekemästä niin.

Pitääkö yhteisen päätöksen olla yksimielinen? Varmasti ei. Lain säätämiseen tarvitaan pelkkä enemmistö. Jossakin tapauksissa – esimerkkinä kieltolaki – vaaditaan suuri enemmistö. Mutta yksimielisyyden vaatiminen veisi kaiken pohjan toimivalta demokratialta.

Mutta millä keinoin amerikkaliset voisivat saavuttaa tehokkaan väestökontrollin? Emme tiedä vielä. Amerikkalaiset ovat liian laiskoja yrittääkseen todella löytää ratkaisun. Köyhät maat – jotka ovat paremmin motivoituneita – voivat onnistua meitä paremmin. Minkä tahansa menetelmän on osoittautuakseen tehokkaaksi perustuttava ihmisluontoon – Kiinan menetelmällä on tämä ominaisuus. Ihmisiä on palkittava teoista, joka edistävät ensi sijassa ryhmän etua. (Ryhmän edulla tarkoitetaan kaikkien ryhmän yksilöiden etua.) Kiinassa häpeän välttäminen on tehokas palkinto. USA:ssa meidän pitää todennököisesti tarjota rahallista palkkiota suhteellisesta steriiliydestä. Voisimme esimerkiksi rajoittaa lapsista saatavat verohelpotukset kahteen lapseen, tai ehkä vain yhteen. Tai hallitus voisi antaa avustuksen jokaiselle 20-30-vuotiaalle naiselle niin kauan kuin tämä ei ole raskaana. Kekseliäisyyttä tarvitaan.

(Kommentti: Ihmisluonnon keskeisiä piirteitä on viimeaikaisen tutkimuksen mukaan ns. normipsykologia. Ihmisyhteisöt luovat aina normeja, joita ryhmän jäsenten edellytetään noudattavan. Ihmisellä on luontainen taipumus sosiaalistua oman ryhmänsä normeihin. Perimmäinen evolutiivinen syy on rangaistusten välttäminen, mutta sosiaalistumisesta on tullut siinä määrin osa biologista ihmisluontoa, että normien noudattaminen on ihmislajeille luontaista suhteellisen pienellä pakottamisella. Häpeän tunne on keskeinen osa ihmisluonnetta.

Hardin on liian pessimistinen sen suhteen, etteikö häpeän uhka voisi toimia amerikkalaisessakin yhteiskunnassa, mutta hänen käsityksensä ihmisluonnosta vastaa nykyajan tieteellistä käsitystä.)

Maahanmuuton rajoittaminen

Sillä aikaa [kun yritämme löytää keinoja väestönkasvun kontrolloimiseen] ensimmäinen askel kohti väestönkasvun kontrollia on välttämätön ja kenties mahdollinen: maahanmuutto on lopetettava tehokkaasti ja pian. Ilman maahanmuuttoa nykyiset hedelmällisyystrendit, mikäli ne jatkuvat samanlaisina, pysäyttävät USA:n väesönkasvun viidessäkymmenessä vuodessa. Mikäli siinä vaiheessa syntyisi tarve, hallitus voisi tarjota kannustimia vanhemmuuden edistämiseksi, jotta saataisiin väestömäärä tasapainoon. Mutta kaikki tämä on niin kaukana tulevaisuudessa, ettei hyödytä miettiä yksityiskohtia.

On tärkeämpää, että tiedämme mitä jatkuva maahanmuutto aiheuttaa Amerikalle. Perspektiivin saamiseksi ottakaamme lähtkohdaksi kaksi tosiseikkaa. Ensinnäkin USA ottaa vastaan enemmän maahanmuuttajia kuin maailman muut noin 180 kansakuntaa yhteensä. Toiseksi USA:n väestönkasvu on kehittyneiden maiden korkein. Kolmanneksi maahanmuutto USA:han on nousussa, ei laskussa. Neljänneksi, kun maahanmuutto lisätään luonnolliseen kasvuun (syntyvyyden ja kuolleisuuden erotukseen), väestönkasvu ei osoita mitään tasaantumisen merkkejä ennen kuin olemme köyhtyneet. Kaikki huoli väestömäärän alenemisesta on onttoa.

Viime aikoina USA on ottanut yli miljoona maahanmuuttajaa vuodessa. Jokainen ehdotus maahanmuuton pysäyttämiseksi synnyttää parun: “Me olemme maahanmuutajien kansakunta”. Mutta niin on jokainen kansakunta. Kansakunnan luonnonhistoria on yksinkertainen: ulkopuoliset muuttavat maahan, joka on enemmän tai vähemmän tyhjä. Maa täytyyy. Syntyy ylikansoitusta. Portit suljetaan. Rajoittamaton maahanmuutto on ominaista uudelle kansakunnalle. Rajoitukset ovat merkki kypsästä kansakunnasta.

Joku kysyy: “Eikö monimuotoisuus ole tärkeä terveen kansakunnan osatekijä?” Ennen kuin vastaamme, meidän on otettava huomioon, että Japani ottaa vastaan nolla maahanmuuttajaa vuodessa. Onko amerikkalaisilla otsaa väittää, etteivät japanilaiset pärjää modernissa maailmassa? Japanilaiset eivät hyväksy uusia ihmiskehoja, mutta he hyväksyvät uusia ideoita – mistä tahansa. Nykyajan kommunikaatiomenetelmien vallitessa ideoita ei enää tarvitse panna ihmiskehon sisään. Viisas kansakunta päästää sisään vain ideat ja jättää ihmiskehoista huolehtimisen niille maille, jotka ovat ne tuottaneet. Tämä on selvitytymisen tie. Patriotismi on melko epämuodikasta nykyään, mutta voiko omatuntoaan kuunteleva humanisti olla piittaamatta niistä ihmisistä, joiden kanssa hän on päivittäin tekemisissä?

(Kommentti: Hardinin kirjoituksesta on kulunut 40 vuotta ja hänen ennustuksensa, että joskus kaukana tulevaisuudessa, esimerkiksi vuonna 2029, kehittyneiden maiden väestönkasvu on laskenut niin alas että kuolleisuus on ylittänyt selvästi syntyvyyden, on toteutunut varsinkin Euroopassa nopeammin kuin Hardin oletti. Suunnilleen joka toisessa maailman maassa syntyvyys on laskenut alle kahden. USA:ssakin syntyvyys on laskenut 1,9:ään.)

Väestöongelma on deglobalisoitava

Lopulta joku huutaa: “Mutta väestönkasvu on globaali ongelma, Tarvitsemme globaaleja ratkaisuja!”. Ennen kuin panikoimme, tarkastelkaamme sanaa globaali. Jotkut ongelmat varmasti ovat globaaleja. Esimerkiksi happosateet. Esimerkiksi kasvihuonepäästöt. Molemmat esimerkit koskevat ilmakehää, joka on aina ollut jakautunut koko maapallon yli. Myönnettäköön, että on vaikea luoda sellaisten globaalien ongelmien ratkaisemiseen tarvittavaa globaalia yhteistyötä, mutta suppeammat ratkaisut eivät toimi.

Tarkastellaanpa nyt maanteiden kuoppia. Kuoppia on kaikkialla, mutta onko se riittävä syy luoda kansainvälinen kuoppaviranomainen rakaisemaan ongelmaa? Täytettäisiinkö kotikatusi kuopat nopeammin, jos globalisoisimme ongelman?

Johtopäätös on ilmeinen: älä koskaan globalisoi ongelmaa, jos se voidaan ratkaista lokaalisti. Voi olla tyylikästä, muttei viisasta, lisätä adjektiivi globaali sellaisten ongelmien eteen, jotka ovat ainoastaan laajalle levinneitä – esimerkiksi “globaali nälkä”, “globaali köyhyys” ja “globaali väestöongelma”.

Emme voi ratkaista väestöongelmaa, kaiken nälän ja köyhyyden perussyytä, ellemme deglobalisoi sitä. Populaatiot, kuten maanteiden kuopat, ovat syntyneet paikallisesti, ja päinvastoin kuin ilmaston saastuminen, pysyvätkin paikallisina elleivät ihmiset epäviisaasti globalisoi niitä antamalla väestöylijäämien muuttaa paremmin hallittuihin maihin. Marxin sääntö “jokaiselle tarpeidensa mukaan” on kansakunnan tuhoutumisen resepti.

Meillä ei ole yhtä globaalia västöongelmaa, vaan pikemminkin 180 erillistä väestöongelmaa. Kaikkea väestönkasvun kontrollia on toteutettava lokaalisti. Paikalliset hallitukset ovat parhaita valitsemaan paikallisesti optimaaliset keinot. Se, että yksi kansakunta pakottaisi toisen soveltamaan omia eettisiä periaatteitaan, on ristiriidassa kansakuntien itsemäärämisoikeuden kanssa ja vaarantaa maailman turvallisuuden. Ainoa legitiimi vaatimus, jonka kansakunnat voivat asettaa toisilleen, on: “Älä yritä ratkaista omaa väestöongelmaasi siirtämällä omaa ylijäämäväestöäsi meille”. Kaikkien kansakuntien pitäisi hyväksyä tämä kanta ja useimmat hyväksyvätkin. Valitettavasti monet amerikkalaiset tuntuvat uskovan, että kansakuntamme voi ratkaista kaikkien muiden väestöongelmat.

Olen esittänyt korkeintaan hahmotelman “väestöongelmasta”, mutta tämä varmaankin riittää osoittamaan humanisteille, että meillä on lähitulevaisuudessa paljon pohdittavaa. Humanismi, kuten tiede, on itseään korjaava järjestelmä. Humanistien ei kuuluisi jämähtää virheelliseen ajattelumalliin vain siksi, että se on perinne. Humanistien tulee maailman luonteen syvemmän ymmärtämisen kautta uudelleenarvioida vanhoja asenteitaan oikeuksiin yleensä, universaaleihin ihmisoikeuksiin, yksilön ensisijaisuuteen, pakottamiseen, ympäristön imperatiiveihin, ihmisen tarpeisiin, anteliaisuuteen ja velvollisuuksiin jälkeläisiämme kohtaan. Etsiminen tulee olemaan tuskallista, mutta usko järjen voimaan voi antaa meille voimaa tehdä mitä on tehtävä.

(Kommentti: Hardinin vaatimukset maahanmuuton lopettamisesta tai rajoittamisesta on tuomittu useaan kertaan epäinhimillisinä ja jopa moraalittomina. Muun muassa Kiista Yhteismaasta-kirjan yksi kirjoittaja Thomas Wallgren väittää, että Hardinin ajatusten tenhovoima perustuu pikemmin emotionaaliseen kovuuden ihailuun kuin älylliseen ajatteluun. Kuitenkin Hardinin ehdotus maahanmuuton kieltämisestä on periaatteessa samaa ihmisten ulossulkemista yhteisresurssien – kuten suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan – ääreltä kuin mitä Ostrom edellyttää paikallisten yhteisresurssien osalta alussa siteeratussa kommentissaan.

Oleellisinta kuitenkin on, että ainakin tämänhetkisen YK-analyysin perusteella optimistinen lähestysmistapa ei toimi. Olemme ajautumassa ekokatastrofiin, ellei väestöongelmaa ratkaista. Ennakkovaroituksena ekokatastrofista näemme tänään lukuisten eläinlajien kuolevan sukupuuttoon ja ilmaston lämpenevän ihmisen toiminnan tuloksena.)

%d bloggers like this: