Turha uhraus

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaoperaatio Somaliassa 1992-1995 oli sekasortoinen, tähtitieteellisen kallis, tuhansia ihmishenkiä vaatinut ja täysin tulokseton. Varsinainen humanitaarinen työ ja toimivan hallinnon rakentaminen maahan ei koskaan päässyt kunnolla käyntiin, sillä keskenään taistelevia ryhmittymiä ei saatu pakotettua rauhaan. Kaaoksen viimeisteli huono yhteistyö siviili- ja sotilashallinnon välillä sekä YK-henkilöstön muuttuminen auttajasta paikallisten asejoukkojen maalitauluksi. YK:n lähdön jälkeen Somalia on pysynyt levottomana maana heikkoine ja tiheään vaihtuvine hallituksineen, aseellisine selkkauksineen ja nälänhätineen.

Suomalainen Ilpo Mikkola toimi operaation aikana YK:n lentoliikenneosasto Air Operationsin päällikkönä Mogadishussa. Sitä ennen hän oli toiminut vuodesta 1973 saakka YK:n sotilas- ja siviilitehtävissä. Somaliassa tekemiensä päiväkirjamerkintöjen pohjalta hän kirjoitti muistelmateoksen Kova vuosi Mogadishussa, joka on juuri ilmestynyt Warelia-kustantamon julkaisemana. Reippaan suoraviivaisella tyylillä kirjoitettu kirja on paitsi tragikoominen silminnäkijälausunto, myös kuvaus länsimaisen ylimielisyyden seurauksista sekä maasta, josta muuttaneita jälkeläisineen asuu Suomessa parisenkymmentä tuhatta.

Somalia on tyypillinen luhistunut valtio, josta puuttuu tehokas keskushallinto ja jossa jatkuvaa konfliktitilaa pitävät yllä keskenään vihamieliset paikalliset yhteenliittymät. Valtiottomuudesta tai minimivaltiosta haaveileville se on arvokas oppitunti siitä mitä todella tapahtuu hallinto-, verotus- ja väkivaltamonopolin lakatessa olemasta. Afrikkalaisissa puitteissa poikkeuksellisen maan Somaliasta tekee se, etteivät sen sisäiset ristiriidat kumpua etnisestä kirjavuudesta. Väestöltään homogeenisessa maassa poliittisen eripuran kasvualustana on klaanijärjestelmä. Klaani on laajennettu perhekunta, joka riittävien valtiollisten instituutioiden puutteessa tarjoaa myös sosiaaliturvan ja henkivakuutuksen. Klaani on kansallisuutta tärkeämpi identifikaation kohde, ja klaanijohtajien keskinäiset valtakiistat kärjistyvät helposti väkivallan asteelle. Somalien klaanisidonnaisuudesta voi saada selkeän kuvan vaikkapa suomalaisella työpaikalla, jossa kaksi eri klaaneihin kuuluvaa somalisiivoojaa ei suostu työskentelemään samoissa tiloissa.

Klaanijärjestelmään kuuluva nepotismi ja korruptio eivät kadonneet mihinkään kommunistisen sotilasdiktaattori Siad Barren valtakaudella, vaikka hän sai aluksi kansansuosiota yrittäessään modernisoida hallintoa. Hyödyntäessään omia klaanisiteitään poliittisissa tukahduttamistoimissa Barre nostatti muut klaanit itseään vastaan, ja lopputuloksena oli sisällissota ja kansakunnan hajoaminen.

Klaanisidonnaisuuden merkitystä YK-johto ei kunnolla ymmärtänyt. Mikkolan kirjassa risuja saa etenkin amerikkalainen sotilasjohto, jonka käsissä operaatio rapppeutui sotilaalliseksi yhteenotoksi vihamielisen klaanijohtaja Mohamed Farrah Aididin kanssa. Yhdysvallat vastasi paikallisten asejoukkojen aggressioon maksimaalisella voimankäytöllä ja uskoi tilanteen rauhoittuvan itsestään kunhan Aidid saadaan pois päiviltä. Kuvaava on Mikkolan keskustelu amerikkalaisen amiraali Jonathan Howen kanssa. Mikkolan kysyttyä, miten Aididin vangitsemisen jälkeen järjestetään vaalit ja miten vangitsemisen aiheuttamaan mellakointiin reagoidaan, Howe vastasi: ”Kyllä se siitä, kaikki järjestyy aikanaan, kunhan ensin saamme Aididin kiinni. (…) Rähinää tulee ehkä ensin, mutta se vaimenee ja kuolee pois parissa päivässä… siviileillä ei ole syytä minkäänlaiseen huoleen.”

Amerikkalaisten asenne herätti ennennäkemätöntä raivoa Aididia kansallissankarina pitävien somalien keskuudessa, ja muitakin YK-joukkoja alettiin pitää vihollisina. Sinko- ja kranaatti-iskuja YK:n keskustukikohtaan Mogadishussa tuli päivittäin, ja amerikkalaisten luvattua palkkion Aididin luovuttamisesta Aidid lupasi vastavetona 10 000 dollarin tapporahan jokaisesta YK-henkilöstön jäsenestä. Ongelmia ei suinkaan helpottanut amerikkalaisten ylimielinen suhtautuminen somalitaistelijoihin: heitä pidettiin primitiivisenä asejoukkona, jonka hyvin aseistettu ja kurinalainen ammattiarmeija saisi nopeasti nujerrettua.

Konflikti amerikkalaisten ja Aididin välillä huipentui Mogadishun taisteluksi nimettyyn välikohtaukseen, jossa neljä Black Hawk -helikopteria ammuttiin alas ja 19 amerikkalaissotilasta kaatui. Vaikka somalien tappiot taistelussa olivat tuhannen kaatuneen luokkaa, amerikkalaisille tapaus oli massiivinen media- ja arvovaltatappio. Tiedotusvälineisiin levitessään kuvat häväistyistä ja riepotelluista amerikkalaissotilaiden ruumiista käänsivät julkisen mielipiteen Somalian-operaatioon osallistumista vastaan.

Toisaalta amerikkalaiset olivat ainoita, jotka logistiikallaan ja etenkin aseistuksellaan kykenivät tarjoamaan riittävät turvatakuut YK-operaatiolle. Heidän alkaessaan hiljalleen vetäytyä alkoi koko operaation lähtölaskenta. YK-hallinnon aika ja voimavarat kuluivat lähinnä oman väen suojeluun ja hallinnointiin. Siihen, mitä tukikohdan muurien ulkopuolella tapahtui, ei juuri voitu vaikuttaa.

Useimmat YK:n toimet tilanteen rauhoittamiseksi pääkaupungissa olivat lähinnä näytösluontoisia. Mikkola mainitsee erityisen hyvänä esimerkkinä aseiden keräämisen paikallisilta kauppiailta. Koska rohkeus ja resurssit eivät riittäneet puolisotilaallisten joukkojen riisumiseen aseista, aseet kerättiin sieltä mistä niitä helpoimmin sai – tavallisilta kansalaisilta. Somalian kaltaisessa levottomassa maassa kaikki kulkivat aseistettuina jo oman ja perheensä turvallisuuden takia, ja aseista riisutut kauppiaat joutuivat operaation jälkeen välittömästi ryöstäjien uhreiksi.

Jo valmiiksi umpikujamaista tilannetta pahensi YK-hallinnon sekava byrokratia, tuhlailevuus sekä epäluotettavat urakoitsijat ja alihankkijat. Operaation loppuvaiheessa hallinnon henkilökuntaan kuuluvia jopa epäiltiin uhanalaisten eläinten osien salakuljettamisesta. Valtavista ongelmista ei puhuttu julkisesti ja tiedonannoissa mainostettiin marginaalisia voittoja, sillä tärkeintä oli arvovallan säilyttäminen. Mikkola kirjoittaa:

YK:n humanitaarinen osasto julisti saavutuksiaan, kuten sitä, kuinka monta alueellista tai maakuntaneuvostoa taas oli saatu toimintaan muualla maassa. Tämä oli totta, mutta ei ollut vaikea suhtautua saavutuksiin skeptisesti Mogadishun kaaoksen keskellä. Se neuvosto, joka oli tänään saatu jalkeille kovin ponnisteluin, saattoi romahtaa heti seuraavassa hetkessä. Koko asia tuntui teoreettiselta ja näkymättömältä. Saavutus tai sen kesto ja hyödyllisyys ei ollut millään tavalla mitattavissa. Somalit ovat kautta historiansa neuvotelleet keskenään, jos ovat sen katsoneet tarpeelliseksi ja ovat neuvotella halunneet. Paimentolaisten Xeer-käräjät olivat olleet yleisesti käytännössä satoja vuosia, kunnes eurooppalaiset 1800-luvulla tulivat mestaroimaan viisaine neuvoineen. YK:n puolipakolla perustamat neuvostot tuntuivat epäaidoilta. Niihin valitut naiset olivat siellä pelkkää rekvisiittaa ja ainoastaan sen vuoksi, että YK:n humanitaarinen osasto sitä halusi. Ja takeena avustushanojen pysymisestä auki.

Sama mekanismi on nähtävissä vaikkapa tämän hetken Suomessa, erityisesti maahanmuuttoa koskevassa uutisoinnissa. Erilaisista kotouttamis- ja työllistämisprojekteista uutisoidaan näyttävästi ja esiin nostetaan yksittäisten maahanmuuttajien menestystarinoita, vaikka todellinen kokonaiskuva olisi aivan muuta. Nykyiseen maahanmuuttokeskusteluun antaa hirtehisen lisänsä myös Mikkolan kertomus hänen avustajakseen palkkaamastaan paikallisesta Abdista:

Samoihin aikoihin Abdi pyysi minua sponsoroimaan maahanmuuttohakemustaan humanitaarista syistä Suomeen. Hän oli tietoinen, että Suomessa ”kaikki on ilmaista ja palkkaa saa vaikka ilman työntekoa…” Ihmettelin tätä Abdin outoa käsitystä, jonka hän kertoi kuulleensa ystäviltään, niiltä samoilta, jotka olivat onnitelleet häntä suomalaisesta pomosta.

Kaukopuheluita YK:n laskuun soittava, nimikirjoituksia väärentävä ja olemattomia ylityötunteja kirjaava Abdi osoittautui työntekijänä murheenkryyniksi, mutta hänestä ei oikein päässyt eroonkaan. YK:n palkkalistoilta ei voinut erottaa ketään hyödyttömyyteen vedoten, ja pitkän ja monimutkaisen erottamisprosessin aikana erotettava saattaa syyttää palkkaajaansa rasismista tai seksuaalisesta ahdistelusta, jolloin asianomainen joutuukin taistelemaan omasta työpaikastaan.

Yhdellä tasolla Kova vuosi Mogadishussa on tilitys epärehellisyydestä, virkavaltaisuudesta, luottamuksen puutteesta, tarpeettomasta väkivallasta, hyvien aikeiden päätymisestä täydelliseen haaksirikkoon. ”Ymmärsimme, että emme olleet saaneet aikaiseksi mitään”, Mikkola kirjoittaa. ”Kaikki uhraukset olivat olleet turhaa.” Kuitenkin kirja on myös verrattoman hauska, todellinen mustan ja absurdin huumorin aarrearkku. Kafkamaista byrokratiaa, outoja sattumuksia ja omalaatuisia persoonallisuuksia Mikkola kuvaa taitavan tarinaniskijän otteella. Kun kertoja näkee helikopterista tukikohdan jätevesistä huolehtimaan palkatun paikallisen urakoitsijan tyhjentävän lastinsa muitta mutkitta mereen, ei asialle voi kuin nauraa, vaikka kyseessä onkin masentava esimerkki länsimaisen ympäristönormiston ja paikallisten toimintatapojen täydellisestä kohtaamattomuudesta.

Kirjan sanoma on selvä: demokratiaa, oikeusvaltiota, nykyaikaista infrastruktuuria, tehokasta keskushallintoa ja muita länsimaisen elämäntavan hedelmiä ei voi tuoda sinne missä niistä ei olla kiinnostuneita. Ylipäätään kolmannen maailman ongelmia on mahdoton ratkaista nopeilla ulkoapäin tulevilla toimenpiteillä. Kirjan viimeisessä luvussa Mikkola viittaa sambialaisen taloustieteilijä Dambisa Moyon teokseen Dead Aid (2009), jonka mukaan jatkuva vastikkeettoman rahan syytäminen Afrikan kriisialueille on luonut korruption, tehottoman hallinnon ja taloudellisen riippuvuuden kierteen. Parempana ratkaisuna Moyo pitää mikroluottoja ja kaupankäynnin vähittäistä edistämistä olojen rauhoituttua. Tämäntyyppistä asteittaista liike-elämän ehdoilla tapahtuvaa osallistumista Kiina on hyödyntänyt jo pitkään, ja tulokset ovat olleet länsimaista kehitysapua lupaavampia. Jos Somalian kaltaisten maiden tilanteeseen on ratkaisu, se piilee niiden omalla maaperällä, ei suurissa apuoperaatioissa tai siirtolaisuudessa.

–

Ilpo Mikkola: Kova vuosi Mogadishussa (Warelia, 2018)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.