SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vihaavatko uuskonservatiivit eurooppalaisia?

PAUL GOTTFRIED   (suomentanut Heikki Luoto)

Alkuperäinen kirjoitus on julkaistu 30.1.2015

Muutama kuukausi sitten tapasin eräässä konferenssissa huomattavan straussilaisen tutkijan, joka opettaa eräässä itärannikon yliopistossa. Melkein välittömästi hän aloitti ryöpytyksensä ”eurooppalaisia” vastaan, jotka hänen mukaansa ”viimeistelevät Hitlerin työtä.” Ainoa positiivinen poikkeus keskustelukumppanini pitkässä vuodatuksessa olivat englantilaiset, ”jotka eivät koskaan olleet antisemiittejä ja valitsivat Churchillin.” Kiihkoisa englantilaisnainen, joka kuuli nämä huomiot, kajautti: ”Niin, koska keskiajalla karkotimme kaikki juutalaiset. Joten ei ollut ketään jota kiduttaisimme.”

Tutkija ei kuitenkaan näyttänyt huomanneen purkauksensa pinnallisuutta ja jatkoi katkeraa arvosteluaan. Vaikka hän vihasi erityisesti saksalaisia natsien rikoksista, hän toi esille selkeän käsityksensä, että lähes kaikki Manner-Euroopan maat olisivat tehneet juutalaisille saman kuin natsi-Saksakin.

Vielä muutama päivä sitten oletin näin myrkyllisiä purkauksia kuulevan vain kaikkein äärimmäisimmiltä uuskonservatiiveilta. Vaikka tuon ryhmän kaikki jäsenet näyttävät vihaavan saksalaisia, en olisi uskonut vihan kohdistuvan myös muihin eurooppalaisiin. Uuskonservatiiveilla ja straussilaisilllahan on tapana puhua ”lännestä”, ja oletettavasti tämän käsitteen tai kulttuuriyhteisön pitäisi sisältää eurooppalaiset. Olen kuitenkin huomannut termiä käytettävän kovin suppealla tavalla. Hyvinä eurooppalaisina pidetään niitä, jotka ottavat vastaan käskyjä Yhdysvaltain ulkoministeriöltä ja amerikkalaiselta medialta, tai ainakin uuskonservatiivisesti suuntautuneilta. Heidän odotetaan myös julkisesti pahoittelevan holokaustia, vaikka heillä ei olisi osuutta natsien rikoksiin. Sanomattakin on selvää, että näiden ”hyvien eurooppalaisten” odotetaan tukevan Israelia, mikä tarkoittaa Israelin oikeiston politiikan tukemista. Eurooppalaiset sanomalehdet tai poliitikot tuomitaan välittömästi uuskonservatiiviseen ”valtionkiroukseen”, jos ne esimerkiksi arvostelevat Israelin hallitusta siirtokuntien lisäämisestä Länsirannalle.

Charles Krauthammer

Naiivi välinpitämättömyyteni kuulemaani vihapuhetta kohtaan jatkui kuukausia, kunnes 27.1.2015 kuuntelin Fox-kanavan uuskonservatiivisten tähtipanelistien pahimpia ulostuloja, joita esitettiin yksityisesti tai toisten juutalaisten tai nöyrien alamaisten seurassa. Sitten kuuntelin Charles Krauthammeria, joka juontaja Bret Baierin selvästä kehotuksesta raivosi viisi minuuttia Auschwitzin vapauttamisen 70-vuotispäivästä ja ”eurooppalaisen antisemitismin paluusta.” Krauthammerin mukaan antisemitismi on eurooppalaisen sivistyksen ominaispiirre (uskokaa pois, en liioittele hänen tunteenpurkauksensa vimmaisuutta!). Vaikka eurooppalaiset ”pakotettiin käyttäytymään hyvin viimeiset 70 vuotta”, nyt heihin on palannut juutalaisviha ja -vaino, joista he eivät koskaan sisimmässään luopuneet. Pian ”kaikki juutalaiset lähtisivät Euroopasta”, mikä Krauthammerin mielestä oli hieno ajatus, koska hän uskoi ranskalaisten, saksalaisten ja italialaisten aikovan tehdä lopun intohimoisesti vihaamastaan kansasta.

Krauthammer oli selvästikin yllytetty tällaiseen hysteeriseen liioitteluun, mutta erityisen järkyttävän hänen esiintymisestään teki se, että hän kieltäytyi kertomasta koko totuutta Euroopassa tällä hetkellä esiintyvästä juutalaisvastaisuudesta. Se ei missään tapauksessa ole lähtöisin nationalisteilta tai traditionalisteilta, vaikka Glenn Beckin kaltaiset ”konservatiiviset” kommentaattorit toistuvasti pyrkivät yhdistämään Marine Le Penin ja Ranskan Front Nationalin maailmasotien välisen ajan antisemitismiin. Euroopassa ovat nähtävillä kulttuurivasemmiston voiton hedelmät, joista yhtä vihapuheesta syytteen saanut ranskalainen kirjailija Renaud Camus kutsuu nimellä ”Le grand remplacement.” Ranskan kantaväestö korvataan Pohjois-Afrikasta tulleilla muslimeilla, joita tukevat rasismin vastustajat (joista viime aikoihin asti suhteettoman moni on ollut juutalainen). Juutalaisjärjestöt ja juutalaiset aktivistit Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa ja Italiassa olivat kauan väestönvaihdon edistämisen eturintamassa, ja seurauksena on syntynyt ”no-go”-alueita Euroopan kaupunkeihin.

On sanomattakin selvää, että monikulttuurisen yhteiskunnan luomista tukeneet ranskanjuutalaiset vasemmistopoliitikot, kuten Jean-Claude Gayssot, Laurent Fabius, Jack Lang, Jacques Attali ja Dominique Strauss-Kahn, eivät ole joutuneet kärsimään vastuuttomasta politiikastaan. Tällä hetkellä erikoisesti pukeutuvat ortodoksijuutalaiset ja köyhät sefardijuutalaiset ovat erityisessä vaarassa islamisoituneilla alueilla. Yhä useampi heistä äänestää Front Nationalia. Tämä ei juurikaan muistuta maailmansotien välistä tilannetta. Antisemiitit eivät ole kristittyjä, vaan ehdottomalta valtaosaltaan muslimeja tai maallistuneita antikansallismielisiä vasemmistolaisia, ja Euroopan perinteinen oikeisto on alusta alkaen vastustanut muslimien määrän kasvua.

Uuskonservatiivien ja heidän kanssaan liittoutuneiden liberaalien toimittajien ongelmana on se, että he yrittävät kovasti olla näkemättä totuutta. He haluavat mieluummin syrjäyttää kansallisten yhteisöjensä säilyttämistä yrittävät eurooppalaiset, sen sijaan että syyttäisivät Euroopan vasemmistoa tai voimatonta keskustaa, jonka USA:n poliittiset toimijat haluavat pitää vallassa. Amerikan eliitti haluaa Yhdysvaltain eduille alistetun Euroopan, joka ei palaa takaisin minkäänlaiseen oikeistolaisuuteen tai ”poliittiseen epäkorrektiuteen”.

Amerikkalaismedialla on myös outo käsitys demokraattisen hallinnon edellytyksistä. Ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq suomii tilannetta bestseller-romaanissaan ”Alistuminen”. Romaanin päähenkilön mukaan hyväksyttävä parlamentaarinen politiikka on supistunut ”keskenään pääosin samankaltaisten keskusta-oikestolaisten ja keskusta-vasemmistolaisten puolueiden vaihteluun.” Houellebecqin kirjassa puolueet ennalta-arvattavan yhteistyökykyisinä luovuttavat Ranskan Muslimiveljeskunnan asettamalle presidenttiehdokkaalle estääkseen oikeistolaisen Front Nationalin vaalivoiton.

Voidaan helposti kuvitella valekonservatiiviemme syyllistyvän tällaiseen typeryyteen Yhdysvalloissa. He kauhistelevat aina kaikkea todellista oikeistolaisuutta. Ja tässä lienee Krauthammerin itsepetoksen ydin, jota voisi kuvata ”harhaanjohtavan paradigman pakkomielteeksi”. Hän ja hänen kaverinsa eivät voi luopua ajatuksesta, että ”vihollinen”, siis heille sopiva vihollinen, olisi antisemitistinen oikeisto. Heillä on eksistentiaalinen tarve uskoa, että eurooppalaiset noudattavat vuosituhantisia antisemitistisiä päähänpinttymiään. Nämä menneen maailman orjat eivät halua ottaa huomioon, että nykyisin väkivaltaan syyllistyvät pääasiassa ei-eurooppalaiset sekä ne eurooppalaiset, jotka inhoavat eurooppalaista perintöään. Nykyinen kriisi ei toista mitään historiallista kaavaa. Toistuvaa on vain Krauthammerin ja muiden uuskonservatiivien kyvyttömyys antaa periksi.

Paul Gottfried on amerikanjuutalainen historioitsija ja paleokonservatiivinen filosofi. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu hänen kirjoituksensa ”Kuinka vasemmisto voitti kylmän sodan”.

 

%d bloggers like this: