SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Miten Ranska hunnutetaan

hbecq 3TIMO HÄNNIKÄINEN

Kun Michel Houellebecqin viimeisin romaani Alistuminen (Soumission, 2015) oli uunituore, ranskalainen vasemmistolehti Liberation totesi, että sen myötä ”äärioikeiston ajatukset ovat saapuneet korkeakirjallisuuteen.” Samanlaisia äänenpainoja kuultiin muualtakin. Muutaman vuoden takaisessa haastattelussa Houellebecq oli puolivitsailevaan tyyliinsä sanonut olevansa ”nihilisti, taantumuksellinen, kyynikko, rasisti ja häpeämätön misogyyni”, ja jatkanut: ”Minun ahtamiseni ’oikeistoanarkistien’ jokseenkin huonomaineiseen joukkoon olisi liian imartelevaa. Pohjimmiltani olen vain juntti.”

Houellebecq ei ole poliittisesti sitoutunut kirjailija, ja hänen romaaninsa ovat liian moniselitteisiä palvellakseen minkään ryhmän propagandaa. Mutta hänen kysymyksenasettelunsa ovat samoja kuin kansallismielisellä tai ”identitaarisella” oikeistolla. Alistuminen oli tuomittu ärsyttämään liberaaleja, sillä sen lähtöasetelma kiistää lapsellisen monikulttuurisen päiväunen eri etno-kulttuuristen ryhmien rauhanomaisesta rinnakkainelosta ja olettaa, että islam ja länsi ovat samaan elintilaan joutuessaan luonnollisia vihollisia, joista yksi ennen pitkää voittaa ja toinen tuhoutuu. Samalla kirja osoittaa tekijänsä tuntevan uuden oikeiston ajatusmaailman: viittauksia Ranskan identitaariseen liikkeeseen ja sitä innoittaneisiin filosofeihin löytyy runsaasti, ja monet romaanin ajatuskulut vaikkapa demografiasta, Euroopan geopoliittisesta asemasta ja sukupuolesta ovat tuttuja oikeistokirjallisuudesta.

Alistuminen kuvaa Ranskan luisumista muslimihallinnon alaisuuteen lähitulevaisuudessa, muttei ole mikään karkea eurabia-hahmotelma. Älynsä ja sumeilemattomuutensa puolesta se on samaa tasoa kuin Jean Raspailin Le camp des saints. Sen asetelmien toteutuminen ainakaan romaanissa kuvatulla aikajaksolla on hyvin epätodennäköistä, mutta Houellebecq ei tavoittelekaan realismia vaan sepitää poliittisen kuvitelman nostaakseen peilin tämänhetkisen sivilisaation eteen.

Vuonna 2022 Ranskassa järjestetään vaalit, joiden voittajaksi näyttää suoriutuvan Marine Le Penin johtama Kansallinen rintama (Front National). Nationalistien merkittävin kilpailija on fiktiivinen Muslimiveljeskunta-puolue, joka on saanut suuren suosion arabitaustaisen väestön keskuudessa ja ajaa Ranskaan islamilaista yhteiskuntaa. Äänestyspaikkoihin kohdistuvan sabotaasin takia vaalitulos kuitenkin mitätöidään, ja ennen uusia vaaleja vasemmistolaiset ja oikeistoliberaalit puolueet solmivat vaaliliiton Muslimiveljeskunnan kanssa. Seurauksena on islamistien murskavoitto ja ovelan poliittisen visionäärin Ben Abbesin valitseminen presidentiksi. Asteittain Abbes ja Muslimiveljeskunta alkavat vakiinnuttaa maahan uutta järjestystä.

hbecq 4Houellebecq ei säästele satiirista myrkkyä vaalikamppailun ja koko modernin parlamentarismin kuvauksessa. Tärkeintä poliittisessa pelissä ei ole maan etu vaan vastustajan päihittäminen, vaikka se vaatisi maansa myymistä vieraiden haltuun. Niinpä vasemmistolle ja liberaalille oikeistolle ei tuota mainittavia vaikeuksia liittoutua sekulaaria yhteiskuntaa vastustavan, patriarkaalisuutta ja perhekeskeisyyttä korostavan muslimipuolueen kanssa. He kun vihaavat kansallismielisiä paljon enemmän kuin rakastavat itseään tai arvojaan. Samoin monissa keskeisissä kysymyksissä löytyy helposti yhteisymmärrys: Muslimiveljeskunta ei esimerkiksi lainkaan vastusta EU-integraatiota, kunhan vain Turkki ja Pohjois-Afrikan maat otetaan mukaan unioniin. Merkillepantavaa on, että naisasialiikkeen reaktiota vaalitulokseen romaanissa ei edes mainita. Houellebecqille lienee itsestäänselvää, että moderni feministi suostuu kyllä elämään miehen määräysvallassa, kunhan mies ei ole valkoinen.

Kiinnostavinta on kuitenkin se, että romaanissa islamisaatiolle ei löydy edes merkittävää konservatiivista, nationalistista tai traditionalistista vastavoimaa. Ben Abbes pelaa korttinsa äärimmäisen taitavasti. Hän ei ole jihadisti eikä turvaudu väkivaltaan, sillä hänen ei yksinkertaisesti tarvitse. Riittää, että Muslimiveljeskunta saa tavanomaiset vasemmisto- ja oikeistopuolueet yhteistyökumppaneikseen ja pitää muut rauhallisina konservatiivisella sosiaalipolitiikalla. Itse asiassa puolue tekee joukon uudistuksia, jollaisista konservatiivit ovat kauan haaveilleet: uskonnollisten yhteisöjen asemaa vahvistetaan, koulutusmenoja supistetaan, naisia kannustetaan valitsemaan perheenäidin rooli työelämän sijaan, käytännön ammatteja suositaan. Muslimiveljeskunta ottaa talouspolitiikkansa ohjenuoraksi alkujaan katolilaisuudesta juontuvan distributismin, pienyrittäjyyttä ja perheyksikköä suosivan kolmannen tien opin. Käsi sydämelle: kenen konservatiivin tai traditionalistin mielestä tällaiset uudistukset olisivat huonoja? Niiden suosion varjolla Muslimiveljeskunnan on helppo laillistaa moniavioisuus, saattaa voimaan huivipakko, miehittää yliopistot ja virastot muslimeilla ja ylipäätään vaivihkaa islamilaistaa ranskalainen yhteiskunta.

Ben Abbes ymmärtää, että hänellä ei ole kiire. Väestökehitys on hänen puolellaan: tulevaisuus kuuluu niille, jotka ovat ahkerimpia lisääntymään ja siirtävät arvonsa tuleville polville. Uskontoonsa vakavasti suhtautuvat katolilaiset ovat jo vähemmistönä, ja heidän uskontonsa on alkanut maailmaasyleilevässä asenteessaan muistuttamaan yhä enemmän teististä versiota humanismista. Maallistuneet ovat sekä vähälapsisia että niin liberaaliutensa halvaannuttamia, ettei heillä ole tarjota tuleville polville identiteetin rakennusaineksia. Miksi vainota sellaisia, jotka ovat jo siirtymässä syrjään? Maahanmuuttajalähiöiden mellakointikin vähenee Muslimiveljeskunnan valtaannousun jälkeen, sillä musliminuoret tuntevat Ranskan kuuluvan nyt heille eivätkä halua tärvellä omaansa. Vanha Eurooppa siirtyy hautaansa pehmeän demografisen kansanmurhan keinoin.

Houellebecqin proosa ei ole koskaan nojannut psykologiseen henkilökuvaukseen, ja tällä kertaa hänen kertoja-päähenkilönsä ei oikeastaan ole henkilöhahmo lainkaan, vaan tietyn ihmistyypin edustaja. Keski-ikäinen kirjallisuuden professori François on yhteiskuntaan sopeutunut mutta olemassaoloonsa epämääräisen tyytymätön mies, jolta kuitenkin puuttuvat poliittiset intohimot. Hän on siis juuri sellainen ihminen, jonka sielusta muutosta tavoittelevat poliittiset liikkeet taistelevat. François on tutustunut länsimaisen yhteiskunnan tarjoamiin onnen välikappaleisiin kuten irtoseksiin ja kulutushyödykkeisiin siinä määrin, että tietää niiden tuottavan pääasiassa tyhjyyttä. Häntä ei saa barrikadeille, mutta tarjoamalla jotain mielekästä hänestä saa passiivisen kannattajan. Viime kädessä mikä tahansa järjestys lepää tällaisten ”miesten vailla ominaisuuksia” harteilla.

hbecqFrançois on tehnyt elämäntyönsä tutkimalla J.-K. Huysmansia, naturalistia ja dekadenttia, joka myöhemmässä vaiheessa uraansa kääntyi katolilaiseksi. Hän viettää joitakin päiviä Ligugén luostarissa, jossa Huysmans aikoinaan ryhtyi oblaatiksi. François ei kuitenkaan koe kristillistä heräämistä, vaan omaksuu romaanin lopussa islamin. Siinä missä kristinuskolla olisi tarjottavanaan vain itsekieltäymystä, muhamettilaisuus antaa François’lle sitä mitä hänen kaltaisensa yksinäinen, illuusioton ja seksuaalisesti turhautunut mies haluaa: hyväpalkkaisen työn Sorbonnessa, monta vaimoa, asunnon muodikkaasta kaupunginosasta ja vieläpä mahdollisuuden toimittaa Huysmansin kootut teokset. Houellebecq piirtää kuvan akateemisen ihmisen ikuisesta opportunismista: yliopistointellektuellien perimmäiset tavoitteet ovat seksi, valta ja sosiaalinen hyväksyntä, ja he ovat valmiita kannattamaan mitä tahansa aatetta, joka onnistuu antamaan niitä heille. Jos poliittinen islam jonakin päivänä saisi Houellebecqin kuvaamalla tavalla vankan jalansijan länsimaisissa korkeakouluissa, intellektuellit heittäisivät nopeasti menemään Adornon, Foucaultin ja Žižekin ja ottaisivat tilalle Sayyid Qutbin ja Yusuf al-Qaradawin.

Mutta Houellebecq näyttää myös oikeiston älymystössä kytevän opportunismin. François’n mentorina islamiin kääntymisessä toimii yliopistomies Robert Rediger, joka on nuorempana toiminut identitaarisessa liikkeessä mutta sitten siirtynyt poliittisen islamin leiriin. Redigerin mukaan islam edustaa nykymaailmassa ainoaa voimaa, joka voi pelastaa vanhuudenheikon Euroopan ja tehdä siitä jälleen suuren sivilisaation:

Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan, ei sen paremmin kuin antiikin Rooma 400-luvulla. Moraalin ja perheiden turvaamisen kannalta oli historiallinen onnenpotku Euroopalle, että maanosaan tulvi maahanmuuttajia, joiden perinteistä kulttuuria leimasivat yhä luonnolliset hierarkiat, naisten alistaminen ja vanhusten kunnioittaminen. He tarjosivat vanhalle mantereelle mahdollisuuden kehittyä uuteen kultakauteen. Jotkut näistä maahanmuuttajista olivat kristittyjä, useimmat toki kuitenkin muslimeja.

Rediger on fiktiivinen hahmo, eikä islamistien riveihin loikanneita identitaareja ole ainakaan toistaiseksi näkynyt. Mutta ainakin minulle hän tuo mieleen ne oikeiston elementit, jotka näkevät Venäjässä ja Vladimir Putinissa eurooppalaisen sivilisaation pelastajan. Redigerin tavoin he näyttävät pitävän kansallismielisyyttä ja traditionalismia universaaleina aatteina, joilla ei ole tekemistä geneettisten, historiallisten ja paikallisten siteiden kanssa. Kaikilla poliittisilla laidoilla on olemassa kiusaus hylätä oma kansansa ja hypätä kenen tahansa vallitsevaa järjestelmää vastustavan ja epämääräisiä lupauksia ”suuruudesta” antavan kelkkaan.

Alistuminen on taitavasti laadittu aateromaani, josta voi tehdä monenlaisia johtopäätöksiä. Lukijan ratkaistavissa on sekin, onko se dystopia- vai utopiaromaani. Yksi kiistämätön sanoma sillä kuitenkin on: tämänhetkiseltä eurooppalaiselta sivilisaatiolta puuttuu substanssi. Kestävät yhteisölliset siteet ovat biologisia, uskonnollisia tai taloudellisia – useimmiten kaikkia niitä yhtä aikaa. ”Yhdistyneessä” Euroopassa kaksi ensin mainittua elementtiä ei ole lainkaan läsnä, ja pelkät taloudelliset edut eivät riitä pitämään kasassa monia pieniäkään yhteisöjä, kansakunnista ja valtioliitoista puhumattakaan.

Nykyinen Euroopan Unioni perustuu etnisten ja historiallisten juurten kieltämiselle, se yrittää olla pelkkä kansalliset rajat ylittävä puhdas idea ilman mitään affektiivista muistia. Jopa jotkut kansallismieliset kärsivät tästä epämääräisyyden ideologiasta uskotellessaan konformistisesti, että kuka tahansa joka opettelee paikallisen kielen ja noudattaa maan lakeja voi olla suomalainen, ranskalainen, britti, saksalainen ja niin edelleen. Ilman veri- ja heimoyhteyden tunnetta Eurooppa on pelkkä maantieteellinen alue, tarjolla kenelle tahansa riittävän mahtavalle asettumaan taloksi. Sellaisessa Euroopassa alkuperäiskansat ovat jääneet ansaan yhä vieraammaksi muuttuvaan ympäristöön. Kuten François toteaa juutalaisen tyttöystävänsä muuttaessa perheineen Israeliin muslimihallinnon tieltä: ”Minulla ei ole Israelia.”

Michel Houellebecq: Alistuminen (suomentanut Lotta Toivanen, WSOY 2015)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma "Kunnia" (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

 

%d bloggers like this: