SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Manifesti ja sodanjulistus

identity 2TIMO HÄNNIKÄINEN

Niin sanottujen pehmeiden arvojen valtakaudella on luotu harvinaisen kova yhteiskunta. Niiden nojalla on myyty suuri osa kansallisomaisuutta yleisen kulutusjuhlan rahoittamiseksi, ylikoulutettu ihmisiä työttömäksi ja jätetty tulevien sukupolvien maksettavaksi gargantuamainen valtionvelka. Ne ovat synnyttäneet ilmapiirin, jossa rikkaat eivät halua maksaa veroja eivätkä köyhät tehdä töitä ja ylipäätään jokainen odottaa saavansa valtiolta enemmän kuin sille antaa.

Näin ei alunperin pitänyt käydä: tarkoitus oli rakentaa kehittyvän teknologian ja kasaantuvan vaurauden avulla maailma, jossa vallitsisi rauha, yltäkylläisyys ja suvaitsevaisuus. Mutta hyvinvoinnin rakentajat kompastuivat optimistiseen ihmiskuvaansa. Ei aavistettu, että ihminen tavoittelisi tulevaisuuden onnelassakin ensi sijassa omaa etuaan ja käyttäisi järjestelmää hyväkseen. Että hän tahtoisi jakaa vain muiden vaurautta, ei omaansa. Toinen kompastuskivi oli idealistisen sukupolven perimmäinen materialismi: kun hyvinvointi käsitettiin ensi sijassa aineelliseksi, valtiovalta ryhtyi enemmän kuin koskaan aiemmin arvioimaan kaikkea vain kovana valuuttana. Kansantalouden kasvua ihastellessa unohdettiin matala syntyvyys, väestön ikääntyminen, julkisen talouden velkaantuminen, ekologinen syöksykierre, ruumiillisen työn arvostuksen lasku, perheiden hajoaminen, kasvavan maahanmuuton aiheuttama demografinen paine ja lukemattomat muut koko Eurooppaa koskevat vitsaukset.

Arvoliberalismille ja materiaaliselle vauraudelle rakentuvan yhteiskuntamallin lanseeranneella sukupolvella on länsimaissa monta nimeä. Ranskassa ja Saksassa käytetty ”vuoden ’68 sukupolvi” viittaa vuoden 1968 opiskelijalevottomuuksiin osallistuneisiin nuoriin radikaaleihin, Suomessa vakiintunut termi on ”suuret ikäluokat” tai täsmällisemmin ”60-lukulaiset”. Yhtä kaikki kyseessä ovat pian toisen maailmansodan jälkeen syntyneet, jotka elivät nuoruutensa 1960- ja 70-luvuilla ja joiden aatemaailmaan kuului vakiintuneiden instituutioiden ja auktoriteettien arvostelu, seksuaalinen vapaus, kansainvälisyyden korostaminen, solidaarisuus entisten siirtomaiden kansoja kohtaan sekä feminismin ja marxilaisuuden muunnelmat.

Tämä sukupolvi määritteli ne arvot, joihin useimpien Euroopan maiden poliittinen ja kulttuurinen eliitti sekä Euroopan Unioni edelleen nojaavat. Niiden johdannaisiin kuuluu monikulttuurisuuden oppi, jonka mukaan eurooppalaisilla kansoilla ei ole taloudellista mahdollisuutta eikä moraalista oikeutta etnis-kulttuuriseen itsesuojeluun, vaan mantereen on muututtava kaikentyyppisten rotujen ja kulttuurien yhteisöksi. 60-70-lukujen radikaaleista aktivisteista kuten Daniel Cohn-Bendit’sta ja Satu Hassista on tullut vallitsevaa järjestystä vartioivia byrokraatteja, ja EU-kriittisten puolueiden kannatuksen noustessa media varoittelee polttouuneista ja Euroopan muuttumisesta Pohjois-Koreaksi.

60-lukulaisten vakiinnuttaman arvomaailman kannattajilla on muutenkin ilmeisiä vaikeuksia ymmärtää, miksi kaikki eivät viihdy heidän rakentamassaan ihanneyhteiskunnassa. Viime elokuussa Suomessa uutisoitiin Kansallisesta nuorisotutkimuksesta, jonka mukaan 40% nuorista suhtautuu kielteisesti maahanmuuttoon. ”Hiljaisen rasismin leviämisestä” huolestuneet toimittajat elävät todellisuudessa, jossa monikulttuurisuutta edustavat etniset ravintolat – ”rasististen” nuorten todellisuutta ovat yhä maahanmuuttajavaltaisemmat koulut sekä yhä turvattomammat kadut ja asuinalueet.

Utopian rakentaneen ja siinä elämään tuomitun sukupolven välille on muodostunut kuilu. 60-lukulaisten jälkeläisistä monet omaksuivat vanhempiensa ihanteet, mutta toisille ne paljastuivat valheiksi, joiden takaa löytyi vain yksinäisyyttä, juurettomuutta ja mielekkäiden tulevaisuudenkuvien puutetta. Näiden pettyneiden tuntoja on romaaneissaan kuvannut monitasoisesti ranskalaiskirjailija Michel Houellebecq, joka totesi vasemmistolaisten kulttuuriradikaalien ja suurpääoman puhaltaneen yhteen hiileen heikentäessään avioliiton, perheen, uskonnon ja kansallisvaltion kaltaisia instituutioita, jotka seisoivat hedonismin ja kulutuskulttuurin tiellä. Mutta varsinaista ohjelmanjulistusta ei tämä ”kadotettu sukupolvi” ole saanut – ainakaan ennen viime kevättä, jolloin ilmestyi itävaltalaisen Markus Willingerin manifesti Die identitäre Generation, joka käännettiin saman tien englanniksi ja julkaistiin nimellä Generation Identity.

21-vuotias Willinger on yliopisto-opiskelija ja poliittinen aktivisti, joka on osallistunut ”identitaarisen nuorisoliikkeen” toimintaan. Liike sai alkunsa Ranskassa vuonna 2002, kun Génération Identitaire -järjestö perustettiin oikeistoradikaalin Bloc Identitaire -ryhmän nuorisojärjestöksi. (Bloc Identitairesta ja identitaarisesta liikkeestä on Sarastuksessa aiemmin kirjoitettu täällä ja täällä.) Hiljalleen Génération Identitaire eriytyi omaksi organisaatiokseen ja levisi muihin Euroopan maihin. Saksassa liike tunnetaan nimellä Identitäre Bewegung ja Britanniassa nimellä Generation Identity.

identity 4Willingerin kirjan alaotsikko on ”Sodanjulistus vuoden ’68 sukupolvea vastaan”, ja tekstissä puhutellaan suoraan 60-lukulaisia ja vaaditaan heitä tilille. Kyseessä ei ole yksityiskohtainen analyysi 60-luvun radikaalipolven vaikutuksesta eurooppalaisiin yhteiskuntiin, vaan manifesteille tyypilliseen tapaan tyyli on lyhyttä ja iskevää poliittista julistusta, joka ei kaihda paradoksejakaan (”Emme ole yhtä vaativaisia kuin te, mutta haluamme paljon enemmän.”). Willinger on koonnut teesinsä 41 alaotsikon alle: käsiteltäviä teemoja ovat mm. seksuaalisuus, rasismi, demokratia, kansainväliset suhteet, islam, taide ja etnopluralismi.

Juuri manifestimuoto tekee Generation Identitystä kiinnostavan: 103-sivuisesta kirjasesta kasvaa spirituaalinen ohjelmajulistus. Willinger kuvaa eurooppalaisten nuorten hämmennystä maailmassa, jossa heiltä on viety kulttuuritraditiot, uskonkappaleet ja kotimaat. Niiden tilalle tarjotaan sekakulttuuria ja kulutusta. Willinger ei kuitenkaan jää porvarillisten konservatiivien tapaan märehtimään menetyksiä ja haaveilemaan kellon kääntämisestä taaksepäin, vaan tekee ahdingosta voimanlähteen. Hänen teeseistään huokuu vitaalisuus, jollaiseen valitettavan harvoin törmää uuden oikeiston retoriikassa. Jopa nihilismi ja rappio ovat myönteisiä voimia, jos ne innostavat vanhan järjestyksen kaatamiseen ja avaavat tien johonkin suurempaan. 60-lukulaiset suuntasivat kritiikkinsä kaikkea vakiintunutta kohtaan ja julistivat seinäkirjoituksissaan ”sisäisen poliisin tappamista” ja ”kieltämisen kieltämistä”. Nyt jälkipolvet kääntävät heidän kriittiset aseensa heitä itseään päin:

Olette opettaneet meille yhden asian: meidän ei pidä uskoa mihinkään. Olemme sisäistäneet tämän opetuksen paljon paremmin kuin tajuattekaan.

Kyseenalaistakaa, kritisoikaa ja epäilkää kaikkea – niin opetitte meille. Ja ”kaikella” tarkoititte ennen muuta vanhoja arvoja kuten perhettä, perinnettä ja isänmaata.

Me seurasimme esimerkkiänne, kritisoimme, kyseenalaistimme ja epäilimme kaikkea.

Mutta kun sanomme ”kaikkea”, me todella tarkoitamme kaikkea. Ennen muuta me tarkoitamme teitä.

60- ja 70-lukujen kapina suuntautui vanhemman polven tekopyhyyttä vastaan, ja nyt uuden establishmentin muodostaneille entisille kapinallisille saattaa tulla yllätyksenä, että heidän oma tekopyhyytensä paljastetaan armottomasti. Vallanpitäjät puhuvat diversiteetistä, mutta todellisuudessa vain yhdenmukaistavat kaiken vaatiessaan Eurooppaan ja koko maailmaan yksiä markkinoita, yhtä hallintomuotoa ja yhtä käsitystä ihmisoikeuksista. He ylistävät ”moninaisuutta” samalla kun heidän lapsensa käyvät kouluja, joissa on ”80% tai enemmän ulkomaalaistaustaisia oppilaita. Veitsiä heiluttavia turkkilaisia, huumeita kauppaavia afrikkalaisia ja fanaattisia muslimeita.” Kun lapset kehtaavat valittaa oloistaan, heitä syytetään rasisteiksi:

Älkää puhuko meille toisesta maailmansodasta ja Hitleristä kun me puhumme Mehmed Valloittajasta ja Mustafasta. Älkääkä kertoko meille, että maahanmuuttajat ovat aivan samanlaisia kuin mekin, kun joka päivä näemme etteivät he ole.

Jatkuvaa taloudellista kasvua ja suurinta mahdollista vaurautta tavoitelleen sukupolven tekopyhyys kulminoituu siinä, että viime kädessä he ovat pyrkineet vain turvaamaan oman vaurautensa ja eläkepäivänsä velalla, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan. 60-lukulaiset elivät kypsän aikuisikänsä matalan työttömyyden ja alhaisten verojen aikana, jolloin koulutus takasi pitkän työuran. Heidän jälkeläisensä suorittavat kaksi tutkintoa ja saavat sen jälkeen parhaassa tapauksessa pätkätyön. Valtiollisen velkataakan ohella jälkipolvien huoleksi jäävät myös supistuvat luonnonvarat, joilla hyvinvoinniksi nimitetty kulutusjuhla on maksettu.

Vuoden ’68 sukupolven pahin perintö tuntuu Willingerin mielestä kuitenkin olevan jäytävä yksinäisyyden ja juurettomuuden tunne. Nuoret pakenevat sitä melkein minne tahansa: päihteisiin, lyhyisiin seksisuhteisiin, internetiin. Tietokone- ja videopelit ovat monille ainoa keino löytää merkityksellisiä elämyksiä: niiden maailmassa on edelleen yhteenkuuluvuutta, sankaruutta, eeppisiä taisteluita ja aitoa rakkautta.

Yhtenä merkittävänä pakopaikkana toimivat erilaiset alakulttuurit ja brändätyt pukeutumistyylit. Niiden pariin hakeutuville olisi helppoa hymähdellä ja moittia heitä taipumisesta mainonnan tai vertaispaineen alla, mutta viime kädessä viiteryhmähakuisuus heijastaa intensiivistä halua kuulua edes johonkin yhteiskunnassa, joka korostaa näennäistä yksilöllisyyttä identiteetin kustannuksella. Kun perhe, kansallistunne, uskonto ja ammattikunta puuttuvat, astuvat kuvaan gootit, emot, punkkarit ja ernut. Toiset hakevat yksinäisyydessään voimaa täydellisen riippumattomuuden tunteesta ja ”surffailevat” alakulttuurista toiseen ilman sitoumuksia.

Generation Identity päätyykin saarnaamaan identiteettien takaisinvaltaamista. 60-lukulaiset hyökkäsivät kiinteitä kulttuurisia, paikallisia ja sukupuolisia identiteettejä vastaan universalismin ja tasa-arvon nimissä, mutta globaalin harmonian sijaan saivat aikaan kaikista maailmoista turvattomimman. Willingerin ”identitaarisen sukupolven” edustajat haluavat jälleen olla miehekkäitä miehiä ja naisellisia naisia, kuulua kansakuntiin, kulttuureihin ja sivilisaatioihin, edustaa ammattikuntia ja olla ylpeitä historiastaan. Identiteetti itsessään tuo elämälle sisällön, perustuupa se todellisuuteen tai myyttiin – tai molempiin, kuten useimmat identiteetit.

Willinger hylkää ihmiskunnan kaltaiset abstraktiot, mutta nostaa eurooppalaisuuden mantereen kansallisia, paikallisia, kulttuurisia ja muita identiteettejä yhdistäväksi tekijäksi. Hän tunnustautuu yhdistyneen Euroopan kannattajaksi, mutta katsoo EU:n epäonnistuneen hankkeessa. EU:lla oli mahdollisuus rakentaa eurooppalaiset yhteismarkkinat ja eurooppalainen sotilasliitto ilman kansallisvaltioiden itsenäisyyden rajoittamista, yhtenäisvaluuttaa ja Euroopan parlamenttia. Se olisi voinut myös muodostaa eurooppalaisen liittovaltion mantereenlaajuisine vaaleineen, puolueineen ja hallintoineen. Mutta ”vapaiden isänmaiden yhteisön” ja liittovaltion sijaan syntyi järjestelmä, jossa yhdistyivät molempien vaihtoehtojen huonoimmat puolet. Nykyinen EU on riitaisa ja hatara kokonaisuus, jossa todellista valtaa eivät käytä kansallisvaltiot eikä vahva keskushallinto, vaan lobbausryhmät ja kansainväliset suuryritykset. Yksityiskohtaista mallia uuden yhdistyneen Euroopan perustaksi Generation Identity ei esitä, mutta vaatii tehottoman ja kansalaisista etääntyneen mallin korvaamista suoralla demokratialla. Sveitsi on Willingerille jonkinlainen malli koko mantereen tulevaisuudelle: päätöksenteon paikallistasolle hajauttanut, yhtenäinen, sotilaallisesti vahva ja keskittynyt vain itsensä puolustamiseen.

Willingerin manifesti ei ylipäätään ole yksityiskohtainen poliittinen ohjelma. Se ei etene loogisesti argumentoiden, vaan muodostaa sekalaisen aihekoosteen, jota identitaarinen eetos pitää kasassa. Se on tarkoitettu nostattamaan henkeä ja piirtämään laajoja suuntaviivoja. Generation Identitystä tekee tärkeän radikaalin juuri sen identiteettipolitiikka. Heimoutuminen, ihmisen laumaeläinpuoli, on liberaalissa yhteiskunnassa samanlainen kauhistuksen aihe kuin seksi oli viktoriaanisessa yhteiskunnassa. Se on, mutta yritämme olla kuin sitä ei olisikaan. Ja mitä perusteellisemmin yritämme kieltää tai kätkeä ihmisen laumasidonnaisuuden, sitä merkillisemmissä muodoissa se tunkeutuu esiin. Asettaessaan identiteetin sukupolvitaistelun polttopisteeseen Generation Identity saattaa olla tämän vuosituhannen mullistavin aatteellinen julistus.

Markus Willinger: Generation Identity (Arktos, 2013)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: