Identitaarisen Euroopan puolustus

MIKA KERÄNEN / FRÉDÉRIC PICHON

Ei liene mitään yllättävää siinä, että Civitas-instituutti on noin yleisesti ottaen varsin euroskeptinen kollektiivi. Tämän yleisen skeptisyyden puitteissa järjestön kannattajien keskuudessa esiintyy kuitenkin varsin monipuolinen kirjo näkemyksiä eurooppalaisuudesta ja Euroopan integraatiosta; kaikki näkökannat eivät suinkaan ole ahtaan nationalistisia. Käännän tähän hieman lyhentäen ja muutenkin kevyesti toimittaen Revue Civitas –aikakauskirjan numerossa 16. kesällä 2005 julkaistun puheenvuoron ko. aiheesta.

Kirjoittaja on lakimies ja Civitas-aktiivi Frédéric Pichon. Pichon on myös Europae gentes –kansalaisjärjestön puheenjohtaja. Identitaarinen tai kommunitaarinen kansakuntakäsitys nousi Ranskassa ainakin puolikorrektiksi puheenaiheeksi viimeistään presidentti Sarkozyn virkakauden alussa. Tämä näkemys pyrkii avoimesti haastamaan universalistisen tai kosmopolitaanisen kilpailijansa, joka on enemmän tai vähemmän yksinvaltaisesti hallinnut Ranskassa vuosikymmeniä. Mutta samaa identiteettiin nojaavaa lähestymistapaa voi soveltaa koko Euroopan mittakaavassa, myös tätä rakasta Euroopan unioniamme ajatellen. Itse asiassa Pichonin keskeinen teesi on, että eurooppalaisten kansakuntien (ja niitäkin pienempien paikallisyhteisöjen) identiteetti on sitä turvatumpi mitä vahvempi ja identiteetistään tietoinen Euroopan konfederaatio on.

Sattumoisin tässä esitetty identitaarinen Eurooppa-näkemys on hyvin lähellä omaani. Ei toki niin että pitäisin sen toteutumista näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa lainkaan todennäköisenä, kuten Pichon kaikesta päätellen pitää. Silti on hyvä muistuttaa tällaisenkin vision olemassaolosta. Pichonin tavoin lähden siitä, että eurooppalaisten kansakuntien hermeettinen eristäytyminen toisistaan ei ole hyväksi niille itselleenkään, saati sitten Euroopalle. Suvereeni kansallisvaltio on nykytilanteessa toki kaikista realistisesti tarjolla olevista vaihtoehdoista vähiten huono, mutta ei yhtään sen enempää.

Muistutettakoon vielä, että tämä artikkeli on laadittu samoihin aikoihin, kun ranskalaisia puhutti kysymys ehdotuksesta EU:n perustuslaiksi. Toukokuun lopussa 2005 eli vain viikkoa tai paria ennen artikkelin julkaisuajankohtaa ranskalaiset olivat melko selvin numeroin hylänneet perustuslain kansanäänestyksessä, minkä seurauksena koko projekti menikin sitten jäihin.

MILLAISEN EUROOPAN HALUAMME? – Frédéric Pichon (suom. Mika Keränen)

Vaikka nyt ajankohtainen kansanäänestys Euroopan perustuslaista lietsoo kiihkeitä intohimoja, se ei valitettavasti ole onnistunut herättämään todellista keskustelua Euroopan luonteesta. Sillä perustuslakiluonnoksen juridisten muotoilujen taakse on kokonaan jäänyt fundamentaalinen kysymys itsensä Euroopan määritelmästä, sen maantieteellisistä, kulttuurisista ja poliittisista rajoista, sen suuntautumisesta. Sen sijaan että asettaisimme Ranskan ja Euroopan toisiaan vastaan meidän olisi hyödyllisempää pohtia kahta keskenään perusteellisesti ristiriidassa olevaa näkemystä Euroopasta.

Kaksi visiota – kauppiaiden Eurooppa vs. identitaarinen Eurooppa

On olemassa visio transatlanttisesta ja painopisteeltään taloudellisesta Euroopasta; nykyisen Unionin luojista tämä idea henkilöityy ennen muuta Jean Monet’hen. Sitten on visio mannereurooppalaisesta konfederaatiosta, joka kunnioittaa sen muodostavien eurooppalaisten kansakuntien historiallisia ja kulttuurisia juuria; ja tätä eurooppalaiseen identiteettiin nojaavaa visiota kehitteli nykyisen Unionin perustajaisistä ennen muuta Robert Schuman.

Ensin mainitusta talouspainotteisesta näkökulmasta Euroopalla ei ole lukkoon lyötyjä rajoja sen enempää kulttuurillisesti kuin maantieteellisestikään. Tässä skeemassa ei ole siis mitään periaatteellista estettä sille, että EU laajenisi historiallisesti ei-eurooppalaisten kansakuntien keskuuteen. Näin ymmärretyllä Euroopalla ei ole tarvetta muodostua poliittisesti vahvaksi toimijaksi, ja se delegoikin vastuun sotilaallisesta puolustuksestaan kernaasti Yhdysvalloille integroitumalla transatlanttisen järjestön (Naton) osaksi, jonka puitteissa sillä on kuitenkin pelkkä vasallin rooli. Tällainen Eurooppa on amerikkalaisten mieleen, ja Yhdysvaltain poliittinen johto rohkaiseekin näkyvästi kaikkea tähän suuntaan vievää integraatiokehitystä.

Identiteettipainotteinen visio puolestaan määrittelee Euroopan sen historiallisen ja hengellisen perinteen mukaisesti ymmärtäen Euroopan kreikkalais-roomalaisen antiikin ja kristinuskon perilliseksi. Tässä näkemyksessä Euroopalla on selkeät maantieteelliset rajat, ja se on halukas tulemaan maailmanpoliittisesti vahvaksi toimijaksi. Globaalia geopoliittista tilannetta on jo pitkän aikaa vahvasti leimannut amerikkalainen hegemonia. Itsenäinen, koko maailman mittakaavassa voimakas Eurooppa toimisi geopoliittisesti tasapainottavana tekijänä, veisi maailmaa moninapaisempaan suuntaan ja pehmentäisi sivilisaatioiden yhteentörmäystä.

On valittaen todettava, että Euroopan unionissa nykyään vallalla oleva suunta on vahvasti Jean Monet’n vision mukainen. Nykyisenkaltainen heikko EU paitsi vahvistaa Naton roolia, myös nakertaa omaa perustaansa avaamalla jäsenyystoiveita Turkin kaltaisille maille, mitä optiota myös Yhdysvallat innokkaasti tukee tietäessään sen heikentävän Eurooppaa entisestään. Nyt vallalla oleva suunta integraatiossa on perusteitaan myöten paitsi eurooppalaisten kansankuntien myös historiallisesti ymmärretyn Eurooppa-kokonaisuuden etujen vastainen.

Kaiken ylläsanotun jälkeen todettakoon, että teknokraattien ja kamasaksojen Eurooppaa kohtaan suunnatun legitiimin kritiikin ei saa antaa johtaa kaiken eurooppalaisen yhdentymiskehityksen tai kaikkien ylikansallisten eurooppalaisten rakenteiden torjumiseen.

Irti turhista peloista

Yleiseurooppalaiset rakenteet herättävät varsinkin itsenäisyysintoilijoiden (souverainistes) keskuudessa pelkoja ranskalaisten erityislaadun katoamisesta tässä kehityksessä. Tämä pelko on useimpien sitä tiedostamatta peräisin siitä juuriltaan jakobiinisesta ideologiasta, joka ilmenee Ranskassa niin vasemmiston kuin oikeistonkin joukoissa yleisissä, lähes myyttisissä käsityksissä ”yhdestä ja jakamattomasta tasavallasta” (République une et indivisible). [Tämä totalitaariselta kalskahtava ilmaus on peräisin jakobiineilta ja se toistuu muodossa tai toisessa kaikissa Ranskan tasavaltalaisissa perustuslaeissa, joita on kyllä viimeisten parin vuosisadan kuluessa ollut käytössä kymmeniä. suom. huom.]

Jos kohta kansallisen identiteetin puolustaminen onkin välttämätöntä näinä globalisaation aikoina, on silti valitettavaa, että itsenäisyyden (souveraineté) ja identiteetin käsitteet niin usein menevät keskenään sekaisin. Suvereniteetti on institutionaalinen ja juridinen termi kun taas identiteetti on kulttuurinen käsite, ja sellaisena se on sekä henkinen että konkreettinen. On täysin mahdollista puolustaa kiihkeästi Ranskan kansallista suvereniteettia puolustamatta kuitenkaan ranskalaista identiteettiä.

On olemassa peräti sellaisia kansallisen suvereniteetin varjelun muotoja, jotka toimivat suoraan vastoin kansallista identiteettiä. Juuri tällaisesta on kyse Ranskassa vallitsevassa jakobiinisessa ja sentralistisessa kansallisuuskäsityksessä. Siksi tuntuu jotenkin paradoksaaliselta todeta, kuinka oikeistomme itsenäisyysintoilijat, sellaiset kuin Philippe de Villiers, puolustavat Ranskan jakobiinista valtiota yhdistynyttä Eurooppaa vastaan, vaikka juuri tämä samainen jakobiinivaltio on tuhonnut Ranskan kristillisen identiteetin, kuten se on tuhonnut myös Ranskan maakunnalliset paikalliskulttuurit (erityisesti kieltämällä paikalliset kielet).

Paikalliset identiteetit tasavalta on korvannut kollektiivisella identiteetillä, joka ei perustu konkreettisiin tosiasioihin vaan abstraktin, universalistisen ja messianistisen ideologian omaksumiseen. Kyseinen ideologia on ihmisoikeusaate, joka ei loppujen lopuksi ole mitään muuta kuin kaikesta transsendenttisesta riisuttua, maallistettua ja vääristeltyä kristinuskoa.

Subsidiaarisen Euroopan puolesta

Puhe konfederatiivisesta Euroopasta aiheuttaa monille henkisen oikosulun, eivätkä he kykene näkemään tässä käsitteessä mitään muuta kuin kansallisten identiteettien tuhon. Reaktio johtuu suurelta osin siitä, että vaistomaisesti ajatellaan oman ranskalaisen ultrakeskitetyn valtiomallimme nousemista ylikansalliselle eurooppalaiselle tasolle. Tämä pelko puolestaan on peräisin siitä väärinkäsityksestä, joka koskee federalismin perimmäistä luonnetta; ei näet ymmärretä, että loppujen lopuksi federalismissa on kyse asiasta, joka tunnetaan myös subsidiariteetin nimellä.

Subsidiariteetti tarkoittaa sitä, että päätökset, jotka koskevat tiettyä organisaatiota tai yhteisöä, olkoonpa kyseinen yksikkö kuinka pieni hyvänsä (perhe, kaupunki, kanttooni, alue…), on tehtävä niin matalalla tasolla kuin suinkin mahdollista. Vasta siinä vaiheessa kun on ilmeistä, että yksiköllä ei ole edellytyksiä tehdä itseään koskevia päätöksiä, on lupa siirtää prosessi ylemmälle tasolle. On itsestään selvää, ettei tällainen lähtökohta voi olla vaaraksi sen enempää kansalliselle, maakunnalliselle kuin paikallisellekaan identiteetille.

Voidaanpa sanoa niinkin, että jos subsidiariteettiperiaatetta sovellettaisiin kaikille yhteisöllisyyden tasoille, alkaen mahdollisesta Euroopan konfederaatiosta alaspäin aina paikallisyhteisöihin saakka, silloin niin kansalliset kuin paikallisetkin identiteetit olisivat selvästi paremmin suojellut kuin ne ovat nykyisen keskitetyn, ideologisen jakobiinivaltiomme puitteissa. Tässä mielessä myytti ”yhdestä ja jakamattomasta tasavallasta” on tehnyt huomattavasti enemmän hallaa Ranskan kansalliselle identiteetille kuin konsanaan joku Maastrichtin sopimus.

Kansanäänestyksessä Euroopan perustuslaille annettuja ei-ääniä on siis monenlaisia. Kansojen Euroopan kannattajien ”eitä” on visusti varottava sekoittamasta itsenäisyysintoilijoiden ja jakobiinien ”eihin”. Meidän kannaltamme perustuslain torjunnassa on kyse ennen muuta eurooppalaisen identiteetin ja sen historiallisten juurten epäselvistä tai täysin riittämättömistä määrittelyistä jo perustuslakiluonnoksen alkusanoissa. Sama on sanottava yhteisen eurooppalaisen [Natosta riippumattoman] puolustuksen poissaolosta asiakirjassa.

Kansanäänestyksen lopputuloksesta huolimatta meillä kansojen Euroopan kannattajilla on syytä jatkaa valistustyötämme kansalaistemme keskuudessa. On saatava ihmiset ymmärtämään Euroopan kansakuntien tiiviimmän yhdistymisen välttämättömyys. Yhdentymisen on tapahduttava tavalla, joka ei vaaranna kansakuntien erityispiirteitä ja niiden identiteettejä. Nykymuotoinen unioni ei meille kelpaa. Euroopan kansakuntien on yhdistyttävä nykyistä tiiviimmin yksinkertaisesti siitä syystä, että kotimaanosaamme uhkaavat monet vaarat edellyttävät sitä. Vain yhdistynyt, poliittisesti, sotilaallisesti ja diplomaattisesti vahva Eurooppa voi vastata ajan haasteisiin.

Torjuntavoitot Wienin porteilla ja Lepantossa, jotka määrittivät vuosisatoja sitten Euroopan lopulliset rajat, olivat ennen muuta Euroopan yhteisiä voittoja. Pyhän paavi Pius V:n aloitteesta kaikkein selväjärkisimmät eurooppalaiset vaikuttajat rohkaistuivat katsomaan ahtaiden kansallisvaltiollisten intressiensä tuolle puolen ja ymmärsivät kansallista tasoa korkeamman hyvän, so. eurooppalaisen sivilisaation ja kristinuskon, puolustaminen edellytti ylikansallisia poliittisia ja sotilaallisia rakenteita. (Tässä on syytä muistaa Ranskan kyseenalainen liittoutuminen Turkin kanssa keisari Kaarle V:tä vastaan…)

Euroopan tuleva konfederaatio ei voi olla yhtenäisvaltio samassa mielessä kuin nykyiset kansallisvaltiot ovat, sillä eurooppalaiset eivät halua hylätä kansallisia ja kulttuurisia identiteettejään. Vain syvimmältä olemukseltaan subsidiaarinen Euroopan konfederaatio on mahdollinen; se ei siis ota itselleen yhtään sen enempää valtaa kuin on välttämätöntä ja jättää suosiolla kaiken muun kansallisille ja niitäkin matalammille paikallistasoille.