SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Bloc Identitaire – Identiteettipolitiikkaa Ranskassa

bloc identitaireJARKKO PESONEN

Ranska on moneen kertaan historiassa ollut esinäyttämö Euroopan kulttuuriselle, poliittiselle ja sosiaaliselle kehitykselle. Ensimmäinen Länsi-Rooman romahduksen, kansainvaellusten ja barbaarisotien jälkeinen länsieurooppalainen suurvalta nousi nykyisen Ranskan alueelta Kaarle Suuren johdolla, ranska oli pitkään kansainvälinen diplomaattikieli ja Napoleonin Ranskan monet yhteiskunnalliset uudistukset ensimmäisestä lennätinverkosta katujen numerointitapaan näyttivät suuntaa muillekin Euroopan valtioille. Ranska muistetaan myös punamyssyisistä jakobiineistaan ja vuoden 1968 vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismistaan, eikä viimeinen vuosikymmen ole millään tavalla ollut poikkeus tähän Ranskan kohtalonomaiseen osaan eurooppalaisten kansojen keskuudessa.

Vuonna 2005 uutisoitiin Suomessakin Ranskan levottomuuksista. Lehdistön mukaan ”nuoriso” oli polttanut autoja, koteja ja hajottanut kauppojen ikkunoita sen jälkeen, kun kaksi maahanmuuttajataustaista nuorta olivat poliisia piiloutuessaan käristäneet itsensä sähkömuuntajassa. Mellakat levisivät ympäri Ranskaa ja lähiöt alkoivat muistuttaa kolmannen maailman kriisipesäkkeitä. Presidentti Jacques Chirac julisti maahan hätätilan 8. marraskuuta ja sisäministeri Nicolas Sarkozy vaati muutoksia ulkomaalaispolitiikkaan.

Suurimmat mediat pyrkivät vaikenemaan mellakoista peläten uutisoinnin lisäävän äärioikeiston kannatusta. Poliittisesti korrektit mielipideautomaatit löysivät tavalliseen tapaansa syyn levottomuuksiin kantaväestöstä. Näin teki myös Ranskan vihreiden entinen presidenttiehdokas Noël Mamère syyttäessään ranskalaisia naisia siitä, että he eivät ole tarpeeksi halukkaita harrastamaan seksiä maahanmuuttajamiesten kanssa, mikä aiheuttaa levottomuuksiin johtavaa seksuaalista turhautumista. Vasemmisto myös järjesti mielenilmauksia mellakoivien ulkomaalaisten karkoitusten estämiseksi ja valtiollisen hätätilan kumoamiseksi.

Kaksi vuotta myöhemmin autot ja talot paloivat jälleen kun kaksi teini-ikäistä muslimia kuoli törmättyään varastetulla moottoripyörällä poliisiautoon. Kuvausten mukaan mellakoissa käytettiin palopommien ohella metsästysaseita ja 130 poliisia loukkaantui ”sissisodaksi” kuvatuissa yhteenotoissa.

Ranskan kaupunkien lähiöissä käydään jatkuvaa matalan intesiteetin taistelua kulttuurisesta hegemoniasta. Tämä taistelu kärjistyy toisinaan mellakoiksi, mutta merkittävämpi asia on kaupunginosien muuttuminen vähitellen de facto islamilaisten maahanmuuttajien hallitsemiksi. Kun maahanmuuttajaväestö alueella on ylittänyt kriittisen rajan, kantaväestö alkaa omaehtoisesti muuttaa alueelta pois. Samalla alue houkuttelee omanlaistensa pariin kaipaavia uusia tulijoita. Yksittäisiä alueelle jääviä alkuperäisasukkaita kohtaan syntyy painostusta ja viime kädessä väkivaltaa, jotta jälleen yksi pala Eurooppaa saataisiin umman piiriin.

Kuten muuallakin niissä Euroopan maissa, jotka ovat ottaneet vastaan miljoonia afrikkalasia ja arabisiirtolaisia, on Ranskassakin oikeistoradikalismi vahvempaa kuin koskaan. Äärivasemmiston avoin väkivalta, median mustamaalaus ja poliittisen eliitin pyrkimykset tukahduttaa protesti ovat tuskin lainkaan vähentäneet kannatusta. Ennemminkin näyttäisi siltä, Euroopan valkoisen väestön syyllistäminen, positiivisen syrjinnän kaksinaismoralismi ja euroopan alkuperäisasukkaiden etnisen omanarvontunnon kiistäminen ovat vain voimistaneet vastareaktioita.

Eniten julkisuutta saanut nationalistinen ryhmittymä on ollut 10-18% kannatusta nauttinut puolue Front National, joka edustaa valtavirtaista nykyaikaista oikeistopopulismia. Radikaalista traditionalistisesta näkökulmasta tarkastellen kuitenkin mielenkiintoisempi on huomattavasti pienempi rymittymä Bloc Identitaire ja sen nuoriso-osasto Génération Identitaire. Tämä noin 3 000 aktiivin järjestö on saanut julkisuutta etenkin Poitiersien keskeneräisen moskeijan katolla toteutetulla laittomalla mielenosoituksella ja videollaan, jossa he ”julistavat sodan” ranskalaisen identiteetin, kulttuurin, omanarvontunnon ja etnisen olemassaolon puolesta. He ovat myös jakaneet ruokaa ranskalaisille kodittomille ja vähä-osaisille, mutta toiminta kiellettiin muukalaisvihana, koska ruoka sisälsi sianlihaa ja oli siten viranomaisten mukaan syrjivää muslimeja kohtaan.

Vuonna 2003 muodostunut Bloc Identitaire sijoittuu poliittisesti kolmannen tien liikkeisiin, sillä se vastustaa amerikkalaista ja islamilaista kulttuuri-imperialismia, etnistä sekoittumista ja puolustaa ranskalaista traditionaalista elämäntapaa. Siinä missä Front National asettaa etusijalle kansallisvaltion ja maahanmuuttajien sopeutumisen vuoden 1789 vallankumouksesta juontuviin tasavaltalaisiin arvoihin kansallisvaltion kehyksissä, Bloc Identitaire kannattaa etnisesti rajoittuvia, mutta useamman tason sisältäviä identiteettejä. Digital Crusaders -verkkolehden haastattelussa keväällä 2012 järjestön puheenjohtaja Fabrice Robert linjasi järjestön arvoja:

Meille on tärkeää puolustaa näkemystä etnokulttuurisesta identiteetistä. Tämän takia kamppailumme on kohdistettu puolustamaan kolmea identiteettimme tasoa: paikallista (maakunnallista), historiallista (ranskalaista) ja sivilisationistista (eurooppalaista). Front Nationalille nämä identiteetit ovat keskenään vihamielisiä. Meille ne ovat toisiaan täydentäviä, ne kuuluvat kokonaisuuteen.

Identitaarinen liike sisällytttää itseensä laajan joukon erilaisia ihmisiä. Bloc Identitairen riveissä on paikallisyhteisöllisyyttä kannattavia sosiaalidemokraatteja, katolilaisia traditionalisteja, pääasiassa ympäristökysymyksistä kiinnostuneita sekä esikristillisiin kulttuureihin arvonsa perustavia pakanoita. Heitä kuitenkin yhdistää päämärä paluusta identiteettipolitiikkaan ja yhteiset viholliset poliittisessa eliittissä.

Identitaarit lähtevät ajatuksesta, että olemme maan ja sukulinjan hedelmiä, lenkkejä elämän ketjussa. Identitaarina oleminen ei tarkoita dogmatiikkaa – yhtä ainoaa totuutta-, eikä ideologiaa – älyllisiä ja todellisuudelle vieraita rakennelmia. Identitaarina oleminen viittaa elämämme todellisuuteen. (Fabrice Robertin haastattelusta.)

Bloc Identitaire katsoo, että hallitsevat poliitikot ovat etääntyneet kansasta ja muodostavat yläluokan tavallisen Euroopan kansojen yli, eivätkä päättäjät halua kuulla hallintoalamaisiksi alistettujen kansalaisten kriittisiä ääniä. Tässä mielessä tilannetta voisi pitää samankalataisena kuin Euroopassa monarkian aikana, jolloin maan kuninkaaliset olivat sukua muiden maiden hoveille, eivätkä välttämättä missään kohtalonyhteydessä hallitsemansa maan kansaan.

Bloc Identititaire ei pidä mielekkäänä asetella Euroopan eri valtioita ja kansoja vastakkain, sillä ne jakavat eroistaan huolimatta laajalti samat arvot ja kulttuurisen taustan. Eurooppalaiset valtiojärjestelmät ovat toissijaisia, eikä noita järjestelmiä sinänsä uhkaa mikään – seikka, joka voi osittain selittää joidenkin poliittisten päättäjien asenteita. Sen sijaan uhka kohdistuu länsimaisiin sivilisaatioihin, niiden väestöön ja kulttuuriin niin poliittisen korrektiuden ja euroopan ulkopuolelta suuntautuvan maahanmuuton kuin amerikkalaisen populaari- ja kertakäyttökulttuurin muodossa. Yhteiskunta voi selvitä talousromahduksesta, mutta se ei selviä pysyvästä demografisesta muutoksesta ja kantaväestön syntyvyyden romahtamisesta. Tämän vuoksi demografisia muutoksia aiheuttavat poliittiset päätökset ovat paljon merkityksellisempia kuin mitkään muut, sillä nämä muutokset ovat pysyviä ja kohtalokkaita.

Merkittävä ero oikeistopopulismiin on ideologisen lähtökohdan ohella Bloc Identitairen ulkoparlamentaarinen toiminta, joka perustuu näkemykseen yhteiskunnallisen muutoksen synnyttämiseen kulttuurihegemonian muutoksen kautta.

Me olemme Antonio Gramscin[1.] seuraajia. Me uskomme, että saadakseen maassa poliittista valtaa on ensin onnistuttava valloittamaan ihmisten mielet. Kamppailun kulttuurihegemoniasta täytyy olla kaikenkattavaa ja toteuduttava erilaisten toimintamallien avulla: propagandaoperaatiot, yhteisön verkostoutuminen, vaihtoehtoisten medioiden luominen, internet-näkyvyyden kehittäminen ja niin edelleen.(Fabrice Robertin haastattelusta.)

Erilaisen strategian vuoksi järjestö eroaa myös rakenteelisesti perinteisistä hierarkkisista järjestöistä ja on pikemminkin paikallisten ryhmittymien verkostoitunut yhteisö kuin konventionaalinen puolue. Se tekee yhteistyötä muiden samanmielisten voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen, ajatushautomoiden ja poliittisen järjestöjen kanssa. Bloc Identitaire on näyttävillä julkisilla tempauksillaan pakottanut valtavirtamedian raportoimaan itsestään, ja vaikka uutisointi on luonnollisesti tapahtunut negatiivisessa sävyssä ja vaikka äärivasemmisto on pyrkinyt vastustamaan järjestöä väkivaltaisinkin protestein, on kaikki julkisuus toiminut viime kädessä identitaarien eduksi. Äskettäisessä mielipidekyselyssä 79% ranskalaisista oli sitä mieltä, että islamin valta maassa on kasvanut liikaa, mutta mediassa tällaisia mielipiteitä suljetaan marginaaliin ”ääriajatteluna”. Vuosikymmenten ajan poliittisesti epäkorrektin mielipiteen ilmaisu on ollut sosiaalinen itsemurha, mutta Bloc Identitairen kaltaiset järjestöt avaavat tilaa ”väärää tietoisuutta” edustavan mielipiteen ilmaisemiselle ja rohkaisevat hiljaista enemmistöä toimimaan arvojensa puolesta. Bloc Identitaire on siten toimintamalleiltaan sekoitus metapoliittista vaikuttamista avoimesti ilmaistuihin mielipiteisiin ja kadulla tapahtuvaa aktivismia.

Bloc Identitairessa on paljon samaa kuin Italian Casa Poundissa[2.], sillä molempien strategiana on vallata yhteiskuntaa takaisin samankaltaisin menetelmin, joita äärivasemmisto 40 vuotta sitten käytti saadakseen omat ihanteensa hegemoniseen asemaan. Mutta kuten Génération Identitairen videossa sanotaan, tuolloinen sukupolvi yritti vapauttaa itsensä perinteistä mutta vapautti itsensä vain velvollisuuksistaan kansaansa kohtaan. Uusi sukupolvi, joka koutuu kantamaan edeltäneen toteuttaman yhteiskunnallisen kokeilun hedelmät, voi heittää nämä arvot takaisin heidän kasvoilleen.

Bloc Identitaire ja Casa Pound osoittavat esimerkillään, että menestyäkseen poliittisen korrektiuden tukahduttamassa mielipideympäristössä on oltava valmis olemaan avoimesti konsensuksen vastainen. Kotimaisessa maahanmuuttokritiikissä on häiritsevän päällekäyvää anteeksipyytelevä asennoituminen ja pyrkimykset liennyttää sanomaansa peläten mitä muut ajattelevat. On naiivia ajatella, että kulttuurista hegemoniaa voisi muuttaa pelaamalla hegemoniaa edustavien sanelemilla ehdoilla.

[1.] Antonio Gramsci (1891-1937) oli italialainen marxisti, joka kehitti teorian kulttuurihegemoniasta, jossa yhteiskunnan johtajuus täytyy luoda monilla eri tasoilla.

[2.] Alarik Notisin artikkeli Casa Poundista https://sarastuslehti.com/2012/12/14/casapound-ja-italian-malli/

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Information

This entry was posted on joulukuu 28, 2012 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: