SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Erillisyys (osa 2)

Flock of Sheep, Fiordland, Southland, South Island, New ZealandJUKKA AAKULA

Ranskalainen ohjaaja Louis Malle teki 1985 tositapahtumiin perustuvan elokuvan Alamo Bay. Filmi kuvaa tilannetta, missä vietnamilaiset pakolaiset alkavat USA:n hallituksen rohkaisemina harjoittaa ravustusta teksasilaisella ravustusalueella. Paikalliset ravustajat reagoivat vietnamilaisten saapumiseen kielteisesti ja yrittävät estää ravustuksen laittomilla keinoilla. Malle leimasi teksasilaiset rasisteiksi.

Taloustieteen termein teksasilainen ravustusalue on yhteisresurssi. Yhteisresurssiksi kutsutaan  luonnon tarjoamaa tai ihmisten luomaa hyödykettä, jonka käyttöä on hankalaa tai kallista kontrolloida ja joka käytössä kuitenkin kuluu. Yhteisresurssi on perinteellisessä yhteiskunnassa yhteismetsä, yhteislaidun, kalastusalue tai kastelujärjestelmä.

Kun teksasilainen ravustaja yritti estää vietnamilaisia kalastajia harjoittamasta ammattiaan, hän toimi kuten kalastajat ja paimentolaiset kaikkialla ja aina ovat toimineet: hän yritti estää ulkopuolisia käyttämästä yhteisresurssia  ja estää näin yhteisresurssin romahtamisen.

Toki kalastajia tai paimentolaisia motivoi osin nurkkakuntaisuus tai suoranainen rasismi ja he käyttävät keinoja, jotka nyky-yhteiskunnan lakien mukaan ovat kiellettyjä, kuten veneiden upottamista tai karjan tappamista. Mutta tavallaan he toimivat  juuri niin kuin vuonna 2009 taloustieteen Nobel-palkinnon saanut yhteisresurssien tutkija Elinor Ostrom suosittelee ohjeissaan, miten yhteisresurssin säilyminen voidaan taata:

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki panostus minkä he kohdistavat resurssiin, riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan. Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

(Lähde: Elinor Ostrom, ”Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action”, oma käännös)

Yhteisresurssin hallinta kuulostaa terminä tekniseltä. Kyseessä on kuitenkin kaikkien ihmisyhteisöjen olemassaolon oikeutuksen ydin. Yhteisresurssien hallinnan toimivuus on yhteisön tai valtion toimivuuden ensimmäinen mittari. Kaksoisvirtojen maassa ydinongelma oli saada kasteluvesi tehokkaasti joen rannasta sisämaahan. Ongelma ei ollut ensi sijassa rakennustekninen. Ihmiset oli saatava tekemään yhteistyötä kastelujärjestelmän rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi. Suomalaisten kyläyhteisöjen tapauksessa yhteistyötä vaativa ongelma oli kuivata suuri suo tai järvi viljelykäyttöön. Nyky-yhteiskunnan ongelma on luoda toimiva puolustus, sosiaaliturva ja koulutusjärjestelmä sekä turvata markkinoiden toimivuus.

Elinor Ostrom ja yhteismaan ongelma

Vuonna 2009 taloustieteen Nobel annettiin siis ensi kertaa naiselle – yhteisresurssien tutkijalle Elinor Ostromille. Yhteisreusurssi on perinteellisessä yhteiskunnassa yhteismetsä, yhteislaidun tai kastelujärjestelmä. Kehittyneisssä yhteiskunnissa yhteismetsät ja yhteislaitumet on yleensä yksityistetty, mutta uusia yhteisresursseja on syntynyt uusine ongelmineen. Puistot roskaantuvat, uimarannoilla on lasinsirpaleita, hyvinvointiyhteiskunnassa sosiaalihuollon kustannukset kasvavat tai ulkomailta muuttaa korkean sosiaalihuollon perässä työhaluttomia maahanmuuttajia.

Hankalimpia hallita ovat usemman valtion alueelle jakaantuneet yhteisresurssit. Meret happamoituvat tai ne ylikalastetaan, otsonikerros tuhoutuu ja ilmakehä lämpenee. Kansainvälisellä sopimuksella otsonikerroksen tuhoutuminen saatiin kuriin jo 80-luvulla, mutta kolmasosa maailman kalastusalueista on romahtanut alle 10%:iin alkuperäisestä kalakakannasta ja romahtaminen jatkuu. Vaikka kalastuksen rajoitussopimuksia tehdään, esimerkiksi Välimerellä Italia rikkoo sopimusta kategorisesti riippumatta hallituksen väristä.

Ostrom ei ole Nobel-palkinnon saajana mikään kiintiönainen. Hän oli vaikuttanut yhteisresurssien problematiikan ymmärtämiseen hyvin perusteellisesti melkein 60-vuotisen tutkijauransa aikana. Hänen tuotantonsa – esimerkiksi teos Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action – aukenee maallikkolukijalle suhteellisen helposti päinvastoin kuin useimpien taloustieteen nobelistien tuotanto. Kirjaa voisi melkeinpä kutsua seikkailuretkeksi mitä erilaisimpien paikallisten kulttuurien ytimeen.

Ostrom osoittaa tutkimuksessaan, että hyvin monet yhteisöt Filippiineiltä Sri Lankaan, Japaniin, Sveitsiin ja Balille ovat onnistuneet ilman muodollista omistusoikeutta ja ilman valtion kontrollia ratkaisemaan yhteislaidunten tai kastelujärjestelmien ylläpidon ja kalastusalueiden ylikalastuksen ongelmat. Keinot ovat perustuneet vuosisatojen aikana syntyneisiin yhteisön perinteisiin uskomuksiin ja instituutioihin. Esimerkiksi andalusialaisten ja valencialaisten kastelujärjestelmien ylläpito on jatkunut katkeamatta vuosisatoja siinä missä valtiovalta on siirtynyt muslimeilta kristityille, kuninkaalta tasavaltalaisille ja tasavaltalaisilta falangisteille.

Ekologi D.S. Wilson kirjassaan Darwin’s Cathedral: Evolution, Religion, and the Nature of Society ja eläintieteilijä Jared Diamond kirjassaan Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä kuvaavat samaa teemaa. Diamondin esimerkki Tikopia-saaren asukkaiden tavasta ratkaista väestönkasvun ongelma on puhtaudessaan äärimmäinen. Tikopia on viiden neliökilometrin syrjäinen saari Tyynellämerellä, ja ylijäämäväestön oli käytännössä mahdoton muuttaa muualle. Saaren asukkaat sopivat asukasluvun pysyvän aina tietyn rajan alapuolella. Resurssien säästämiseksi lihakarja hävitettiin jo 1600-luvulla ja siirryttiin puutarhaviljelyyn. Asukaslukua ylläpidettiin satoja vuosia rajoittamalla yksilön autonomiaa: yhteisö asetti väestön kasvun rajat. Yksilöt ja perheet valitsivat keinot rajoittaa oma kasvunsa sallittuihin rajoihin. Keinoihin kuuluivat esimerkiksi selibaatti ja lastenmurha. Dramaattisin keino oli panna nuorukainen yksinkertaisesti melomaan pois saarelta, mikä käytännössä merkitsi varmaa kuolemaa.

Elinor Ostromin Nobel-palkinto herätti riemua yllättävän monissa piireissä. Suomessa positiivisia arvioita esittivät erityisesti libertaarit  (CIEL: ”Miksi vapaudesta välittävien ihmisten pitäisi iloita Ostromin Nobel-palkinnosta”) ja anarkistit (Kapinatyöläinen: ”Yhteismaa ei ole tragedia”). Libertaarien ja anarkistien ilo onkin loogista, koska Ostrom haastoi vahvasti sen perinteisen käsityksen, että yhteisresurssin hallinta pitää joko ratkaista yksityistämällä, ja ellei tämä ei ole mahdollista, valtion on kontrolloitava yhteisresurssia. Ostrom osoitti, että yhteisresurssin hallinta onnistuu ainakin joissain tilanteissa paremmin autonomisten yhteisöjen aktiviteetin kautta. Esimerkkinä Niger, missä aavikoituminen onnistuttiin pysäyttämään, kun valtion kontrollin päättymisen jälkeen otettiin uudelleen käyttöön perinteinen tapa istuttaa puita peltojen reunoille.

Perinteinen suomalainen media ohitti Ostromin tutkimuksen ja teki Ostromista nimenomaan ensimmäisen naisen, joka sai taloustieteen Nobel-palkinnon.

Sen sijaan Ostromin palkinnosta iloittiin pitkälti täysin aiheetta siellä, missä yhteisresurssin tutkimuksen varhaisempaa perinnettä väheksyttiin ja ekologi Garret Hardinia pidettiin tylynä äärioikeistolaisena. Sinänsä on arvokasta, että suomalaiset tutkijat ovat julkaisseet suomen kielellä laajahkon analyysin yhteismaan ongelmasta ja Garret Hardinin ajattelusta. Simo Kyllösen, Juhana Lemetin, Niko Noposen ja Markku Oksasen toimittama kirja Kiista yhteismaista kärsii kuitenkin jossain määrin poliittisesta agendasta:  ympäristötutkija Thomas Wallgren leimaa Garret Hardinin lähinnä pahaksi ihmiseksi. Kirja väittää jo esipuheessaan tuovansa esiin ”Elinor Ostromin empiiriset tutkimukset, jotka kyseenalaistavat hardinilaisen mallin voimakkaasti”. Vaikka Marita Laukkanen käsittelee Ostromin ajattelua asiallisesti, Ostromille on kirjassa annettu ensi sijassa rooli Hardinin ajattelun kovana kriitikkona.

Ostrom edustaa kylläkin Hardinia nöyrempää lähestysmistapaa yhteisresurssin problematiikkaan. Siinä missä Hardin ykskantaan sanoo, että yhteismaat ovat tuhoon tuomittuja ilman yksityistämistä tai pakkoa, Ostrom toteaa että monet yhteisöt ovat mitä erilaisimmin keinoin kyenneet yhteisön autonomian avulla ratkaisemaan yhteismaan ongelman. Tähän tärkeään havaintoon Ostromin pehmoilu sitten jääkin. Jos Hardinista haluaa välttämättä löytää äärioikeistolaisuutta, samoilla kriteereillä sitä löytyy Ostromin ajattelustakin.

Kiista yhteismaista hämää lukijansa helposti, koska sivistynytkään suomalainen lukija ei tunne Elinor Ostromin ajattelua, eikä teos juurikaan lisää tietämystä.

Garret Hardin ja yhteismaan ongelma

Ekologi Hardin määritteli alunperin yhteismaan ongelman käsitteen nyt suomeksi käännetyssä artikkelissaan ”Yhteislaidunten Tragedia”:

Kuvittele kaikille avoin laidunmaa. Jokaisen karjankasvattajan voi olettaa vievän laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Näin voidaankin menetellä jopa vuosisatojen ajan heimosotien, karjan varastelun ja sairauksien pitäessä sekä ihmisten että heidän kasvattamiensa eläinten määrän hyvin maan kantokyvyn  rajoissa.Mutta viimein koittavat pitkään kaivatut rauhalliset ajat – ja samalla saapuu vääjäämätön tilinteon hetki. Silloin yhteislaidunten sisäinen logiikka nimittäin saa kaiken kääntymään  armottomasti murhenäytelmäksi.

Rationaalisena olentona karjankasvattaja pyrkii luonnollisesti kasvattamaan karjansa määrän mahdollisimman suureksi.  Enemmän tai vähemmän tietoisesti, joko ääneen tai hiljaa mielessään, hän kysyy: ”Miten minä hyödyn, jos kasvatan karjaani  vielä yhdellä päällä?” Tällä hyödyllä on sekä kielteinen että  myönteinen puolensa: 1) Myönteisenä tekijänä toimii eläimen tuotto. Koska karjankasvattajamme saa itselleen eläimen koko tuoton, myönteinen hyöty on lähes +1. 2) Kielteisenä tekijänä taas toimii eläimen aiheuttama lisäys laitumen liikakäyttöön. Laitumen liikakäytön tuottama hyödyn vähennys jakautuu kuitenkin kaikille karjankasvattajille. Yksittäisen omia päätöksiään  tekevän karjankasvattajan osuus on siis vain murto-osa vähentyneestä kokonaishyödystä –1. Kun rationaalinen karjankasvattajamme laskee yhteen nämä  häntä hyödyttävät tai haittaavat osatekijät, hänen ainoa järkevä johtopäätöksensä on päättää kasvattaa karjansa lukua, ensin yhdellä, ja sitten vielä yhdellä, ja sitten vielä…

Samaan johtopäätökseen päätyy jokainen yhteismaalla karjaansa laiduntava. Käsillä on tragedia. Heidät on kaikki sidottu järjestelmään, joka ajaa jokaisen heistä kasvattamaan karjansa määrää rajattomasti  – vaikka maailma on rajallinen. Kaikki rynnivät kohti lopputuloksena olevaa hävitystä, vaikka jokainen tavoittelee vain omaa  parastaan yhteiskunnassa, jossa uskotaan vapaaseen yhteismaan  käyttöön. Mutta vapaa laiduntaminen yhteismaalla koituu kaikkien tuhoksi.

Hardin näki yhteismaan ongelman ratkaisuina ensisijaisesti yksityistämisen tai pakon. Hän oli erityisen kiinnostunut väestöongelmasta. Hardinin ratkaisu globaaliin väestöongelmaan oli globaalin ongelman lokalisointi. Hardin totesi: rajoittakaamme väestönkasvun ongelma niihin maihin, jotka ovat kykenemättömiä ongelmaa hallitusti ratkaisemaan ja annettakoon niiden maiden ratkaista se sitten omalla hallisemattomalla tavallaan. Ajatus lähestyy ostromilaista ajatusta yhteisresurssin käyttäjien rajoittamisesta. Hardin kirjoitti artikkelissaan ”There is no Global population problem”:

Opetus on ilmeinen: älkäämme tehkö globaalia ongelmasta, joka voidaan ratkaista lokaalisti. Voi kuulostaa tyylikkäältä lisätä adjektiivi globaali sellaisten ongelmien nimen eteen jotka ovat laajalle levinneitä, mutta viisasta se ei ole. Esimerkiksi globaali nälkäongelma, globaali köyhyys tai globaali saastumisongelma.

Emme edisty väestöongelman suhteen, ja väestöongelma on kaiken nälän ja köyhyyden perussyy, ellemme deglobalisoi sitä. Populaatiot… ovat syntyneet lokaalisti, ja, päinvastoin kuin ilmaston saastuminen, pysyvätkin lokaaleina paitsi jos ihmiset epäviisaasti globalisoivat ne antamalla väestöylijäämien muuttaa paremmin hallittuihin maihin.

Jos väestönongelmat lokalisoidaan, kaikki maailman Tikopiat ratkaisevat ongelman hallitusti siinä missä Pääsiäissaaret ja Kongot ratkaisevat sen hallitsemattomasti sisällissotien ja ekokatastrofien kautta.

Elinor Ostromin ja Garret Hardinin ajattelun vertailua

Ostrom kritisoi Hardinia liiasta pessimismistä. Ostromin tutkimuksen opetus on, että monet perinteiset yhteisöt ja nyky-yhteiskunnankin instituutiot kykenevät päinvastoin kuin Hardin olettaa hallitsemaan yhteisresursseja tehokkaasti. Ostrom osoittaa väitteensä moninaisin esimerkein.

Mutta mistä Kiista yhteismaista pääosin vaikenee on se, millaisin keinoin yhteisresurssien hallinta onnistuu. Yhtesresurssin yhteisöllinen managerointi edellyttää Ostromin mukaan, että yhteisöillä on autonomia päättää yhteisresurssin käytöstä – myös siitä, kuka saa ja kuka ei saa käyttää yhteisresurssia. Autonomia estää siis tylysti ulkopuolisia käyttämästä resurssia.

Lisäksi Ostrom totesi jo ennen sosiologi Robert Putnamia sen, minkä ääneen sanomisella Putnam järkytti amerikkalaisia vasemmistoliberaaleja: paikallisyhteisön etninen ja sosiaalinen diversiteetti alentaa paikallisyhteisön toimivuutta.

Yhteisresurssin managerointi onnistuu Ostromin mukaan sitä paremmin, mitä homogeenisempi manageroiva yhteisö on. Etninen ja sosiaalinen diversiteetti on Ostromin mukaan este tai ainakin hidaste yhteisresurssin tehokkaalle manageroinnille. Ostrom kirjoittaa kirjassaan The Drama of the Commons, että kunnan etninen diversiteetti alentaa julkishyödykkeiden rahoitusta kunnan alueella,  koska eri etnisillä ryhmillä on eri preferenssit. Sosiaalisten sanktioiden tehokkuus on alempaa, kun yhteisö on etnisesti kirjava. Keniassa on havaittu, että korkea etninen diversiteetti alentaa vanhempien osallistumista koulun vanhempainneuvostoihin ja alentaa voimakkkaasti opettajien panostusta opettamiseen. Kastelujärjestelmien hoito onnistuu huonommin, kun kastelujärjestelmän hoitoon osallistuvat ovat jakaantuneet useaan eri sosiaaliseen tai etniseen ryhmään.

Johtopäätös

Toimittaja Timo Harakka toteaa Kärpästen herra -kirjan arvostelussaan, että ”yhteisöllisyys on pehmoinen sana, josta tulee mieleen joukkohali ja yhteislaulu leirinuotiolla”, mutta tosiasiassa se on jotain muuta. Se voi olla ulkopuolisten demonisointia ja ulossulkemista. Se voi olla yhteisön jäsenten laittamista ruotuun uhkaamalla yhteisöstä erottamisella. Yhteisöllisyys ei ole Ostromillekaan mikään universaali ratkaisu. Yhteisöllisyys on kuin tuli, jota tarvitaan, mutta joka voi myös tuhota. Se voi johtaa myös valtion libanonisaatioon ja sisällissotaan tai ihmisoikeuksien polkemiseen yhteisön sisällä.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Information

This entry was posted on joulukuu 27, 2012 by in Politiikka ja ideologia, Tiede and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: