Hyvä dystopia (Katkelma)

TENHO KIISKINEN

–

Kirjoitus on katkelma Tenho Kiiskisen loppuvuodesta ilmestyvän kirjan ”Hyvä dystopia” nimiesseestä.

–

Antropologi ja historioitsija Joseph A. Tainterin 1980-luvun lopussa esittämä teoria yhteiskuntien romahduksesta on kokenut saman kohtalon kuin moni muu pioneerityö. Jokainen aihetta vakavasti käsitellyt kirjoittaja on tutustunut siihen, mutta se ei ole tyydyttänyt ketään, ja teoriaa on usein syytetty hataraksi ja liian yksinkertaiseksi. Se on outoa, sillä Tainterin esitys on vain niukkasanainen, ei laiha. Hänen mukaansa kompleksiset eli hallinnon ja talouden osalta monimutkaiset ja pitkälle eriytyneet yhteiskunnat ovat kautta aikain romahtaneet saavutettuaan pisteen, jossa järjestelmä ei enää kykene ylläpitämään itseään.

Länsi-Rooma piti itsepäisesti kiinni liian suuresta hallintoalueestaan, virkamieskunnastaan ja armeijastaan, ja se yritti epätoivoisesti korjata alijäämäänsä lisäämällä verotusta ja kierrossa olevan rahan määrää. Verotus johti nopeasti riistoon ja nälänhätään, rahan lisääminen taas hyperinflaatioon, sillä se tehtiin laskemalla kolikoiden arvometallipitoisuutta. Lopulta maanviljelijät olivat niin epätoivoisia, että he menettivät tyystin uskollisuutensa Roomaa kohtaan ja hyväksyivät minkä tahansa muun valtion alamaisuuden. Maya-intiaanien kaunis valtakunta katosi, koska liian suuri väestö yritti pakkautua liian pienen hedelmällisen alueen sisään, eivätkä johtajat ymmärtäneet keskittyä tuotantoväestön aseman parantamiseen. Se päinvastoin pakotettiin mukaan ”taidekisaan”; eli ahertamaan suurenmoisten mutta sitä turhempien rakennushankkeiden kanssa, joiden on arveltu toimineen lähinnä eliitin propagandana ja pelotteena. Pohjois-Amerikan Chacon kanjonin anasazit olivat roomalaisten tavoin liian ahneita valloituksissaan ja liitettyään itseensä useita kaukaisia yhdyskuntia he yrittivät eräänlaista varhaista sosialismia, jossa yhdyskuntien varallisuutta tasattiin rikkailta köyhille. Kuten arvata saattaa, järjestelmä hyödytti lopulta vain kaikkein kurjimpia alueita, ja anasazit antoivat valtakuntansa romahtaa kuivuuden koetellessa heidän karua asuinseutuaan – kriisi, josta oli selviydytty monta kertaa aiemmin, mutta jota vastaan ei enää haluttu taistella. Nämä ovat Tainterin kolme esimerkkiä romahduksesta. Kun arvostelemme häntä tänä päivänä, meidän tulisi muistaa, ettei tähtäimessä ollut alun alkaenkaan vallankumouksellinen teoria, vaan muutaman historiallisen säännön osoittaminen.

Tainterin mielestä romahdus ei tarkoita väistämättä suurta onnettomuutta – laajojen ihmisjoukkojen väkivaltaista kuolemaa ja katoamista – vaan kyse voi olla pelkästä ”johdonmukaisesta oikaisuliikkeestä”, jonka myötä ihmiset saavat jälleen suunnan elämälleen. Poliittinen kunnianhimo ja sotahulluus on tällöin ainakin hetken pannassa, ja kansalle suodaan sen kipeästi kaipaama lepo. Asiat palautuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa kun valtiohirviö hajoaa ja sen jakautuminen pieniin yksiköihin tekee työnteosta taas kannattavaa. Jos perusongelma on suuressa järjestelmässä ja sen aiheuttamassa kohtuuttomassa rasituksessa, useimmat epäkohdat katoavat itsestään sen kaatuessa. ”Hallittu” tai pitkään odotettu romahdus on siunaus olosuhteissa, joissa status quo ei enää palvele enemmistön etua. Tainter ei uskalla sanoa paljoa mayoista, joista tiedetään hyvin vähän, mutta Länsi-Rooman ja Chacon tuho olivat hänen mukaansa tervetulleita niiden asukkaille. Ehkäpä Tainterin mutkaton asenne selittää hänen kohtaamansa vieroksunnan tutkijoiden parissa? Hän ei sure mennettyä loistoa, ei yhden ainoaa artefaktia, ei ainutlaatuista kirjoitusta ja taidetta, elävän kulttuurin luovaa sydäntä, joka sykkii aikansa ja jättää jälkensä. Tainter inhoaa nostalgiaa ja runollista historianfilosofiaa. Mystiset käsitykset eivät kerro mitään, sillä elämänvoiman sammuminen ei johdu sielusta tai sen puutteesta. Enemmän kuin tragedia, perikato on tekninen ilmiö.

Laskevassa rajatuotoksessa panokset kasvavat samalla kun hyödyt vähenevät. Yhteiskunnan on yhä vaikeampi ylläpitää edes nykyisiä toimintojaan, koska jokainen hyöty tai tuotto on yhä kovemman työn takana, eikä sen tuoma vähäinen kasvu synnytä innovaatioita tai muutu luovaksi pääomaksi, monopolimiehen taskussa polttavaksi rahaksi, jonka pienyrittäjä saa. Järjestelmä siis syö tuottonsa. Roomalaisten menestys perustui valloitettujen alueiden rikkauksiin, ja vastaava modernin ajan energiapiikki – roomalaisten kulta ja hopea, orjat ja vilja – olisi uusi valtava öljykenttä, mullistava teknologinen keksintö tai jonkin nerokkaan tuotteen läpimurto kuluttajamarkkinoilla. Näiden energiapiikkien tuoma etumatka ei tietenkään kestäisi ikuisesti, sillä kilpailijat seuraisivat perässä, mutta niiden tuoma kasvu lisäisi kansallista vaurautta, ja ehdotukset tilanteen pelastamiseksi kertovat paljon siitä epätoivosta, jonka vallassa kasvua nyt haetaan. Kehittyneiden maiden pitäisi laillistaa huume- ja seksikauppa ja tehdä siitä turismia. Aseteollisuuden myynti- ja kehittämisoikeudet voisi vapauttaa kansainvälisistä sopimuksista, ja teollisuusvakoilua pitäisi hillitä sekä nostamalla tulleja että kiristämällä patenttioikeuksia (kansainvälinen teollisuusvakoilu ei ole edelleenkään laitonta, ja se on ollut jatkuva kiistanaihe etenkin Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä). Nämä ratkaisut kielivät epätoivosta, ja vaikka osa niistä toimisi, ne tuskin vastaisivat täysin kenenkään toiveisiin. Teollisessa mittakaavassa tapahtuva prostituutio ja huumekauppa lisää minkä tahansa yhteiskunnan hajaannusta. Aseiden myynti kenelle tahansa on moraalitonta ja vaarallista. Vakoilijat olisi hyvä saada kuriin, mutta kaikki vakoilevat, ja kuinka kauan jotakin patenttia voisi oikeasti suojata? Edes länsimaiden köyhillä ei olisi älypuhelimia ilman vakoilua.

Roomalaiset käsittivät hyvin, ettei liian suureksi kasvaneen armeijan ja virkamieskunnan elättämisessä ollut järkeä, mutta poliittinen paine esti keisareita lopettamasta siipeilyä. Jotkut yrittivät ja heidät murhattiin. Roomalaiset eivät kuitenkaan ehtineet tarpeeksi pitkälle teknologiassa. Tainter osoittaa tilastollisesti, että modernit yhteiskuntamme ovat kärsineet jo vuosikymmenien ajan laskevasta rajatuotoksesta – ja on kerrassaan järkyttävää, ettei tilanne ole muuttunut sitten 80-luvun, kuten mies on itsekin hiljattain todennut. Kaikki keskeiset osa-alueet on koluttu loppuun – tai siltä ainakin näyttää. Esimerkiksi lääketiede on suhteellisesti erittäin hyödytöntä ja kallista. Kun ihminen on voittanut niin sanotut helpot taudit, joihin kuolleisuus oli ennen suurta, hän on päätynyt etsimään hoitokeinoja sairauksiin, jotka ovat tyypillisiä vanhuudelle, eivätkä ne lisää mainittavasti hyviä elinvuosia. Voimme tehdä inhimillisyyden nimissä monia kalliiksi käyviä päätöksiä, mutta se ei vähennä niiden typeryyttä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä ”tieteen vakaa edistyminen edellyttää mittasuhteiden ja kustannusten eksponentiaalista kasvua”. Tämä on taloustieteestä johdettu inhimillinen laki.

Typeryys on silti näennäistä, koska tieteessä pienikin askel on edistystä, ja se olisi mahdoton ottaa ilman suuria panoksia. Jos unohdamme nyt gerontologian, alussa on perustutkimus, läpimurto ja suuret edistysaskeleet. Niitä seuraa laskeva rajatuotos: tieteen kuiva kausi, jossa rakennetaan vanhan päälle ja odotetaan uutta. Tulokset ovat yleensä vaatimattomia ja maallikon silmin hyödyttömiä, mutta olennaista on ymmärtää, ettei seuraava tieteellinen läpimurto olisi mahdollinen ilman kuivaa kautta ja sen aikana tehtävää tylsää aherrusta. Tiede ei voi hypätä yhdenkään vaiheen yli. Jos mayat olisivat ymmärtäneet jotakin väestötieteestä, he olisivat joko muuttaneet uskontoaan, kehittäneet ruoantuotantoaan tai aloittaneet sodan naapuriheimoja vastaan. Sen sijaan he päättivät luottaa ihmeeseen ja tappoivat parhaat miehensä työllä, kunnes he pakenivat.

Moderni yhteiskunta ja korkea teknologia eivät luultavasti ole täysin verrannollisia menneisyyden imperiumeihin edes sellaisessa löyhässä mielessä, jossa ihmiset ovat aina olleet olemassa heimoina ja kansoina. Tainterin mukaan kompleksisuuden kasvu tapahtuu aina koko järjestelmän ehdoilla, eli sen jokaisen alueen ja yksikön on sopeuduttava muutokseen suurin piirtein samanaikaisesti ja täytettävä vähimmäisvaatimukset pysyäkseen kyydissä. Järjestelmä ei voi ottaa etuaskelta yhdellä sektorilla ja olla koskematta muihin. Näin sanoo tehokkuuden ja toimivuuden vaatimus, ja voimme havaita saman periaatteen esimerkiksi sosiaaliturvassa. Edes syrjäytynyttä ei saa jättää rauhaan. Työmarkkinoille kelpaava tai ei, myös syrjäytyneen on opeteltava uusia tietoteknisiä taitoja ja omistettava ainakin yksi tarvittava laite, jolla pitää yhteyttä viranomaisiin. Hänen on raportoiva kurjuudestaan suullisesti ja kirjallisesti ja osallistuttava kursseille, joiden ainoa tarkoitus on työllistää niiden vetäjät. Vaikka nöyryyttäminen tuntuisi tarpeettomalta, se kuuluu systeemin luonteeseen. Sosiaalityöntekijöiden on käytettävä työssään viimeisintä teknologiaa, jonka on vastattava julkisen sektorin yleistä kehitystasoa. Elämme kovin merkillisessä maailmassa, joka on silti omalla tavallaan johdonmukainen. Sairas tai työtön ei ole virallinen ammatti, mutta nämä tarpeettomat ihmiset luovat töitä muillle tarpeettomille.

Managerivaltion – tässä amerikkalaisen tai eurooppalaisen julkishallinnon – asiantuntijat vastaavat toimenkuvaltaan Rooman lopunaikojen virkamieskuntaa, ja heidän henkilökohtainen funktionsa on sama riippumatta heidän tehtäviensä hyödyllisyydestä. Tämä koulutettu luokka on elätettävä pitkällä aikavälillä ilman taloudellisen kasvun tuomaa pelivaraa. Mutta, kuten Tainter muistuttaa, kun yhteiskunta panostaa jatkuvasti kompleksisuuteen ongelmanratkaisukeinona, jossakin kohdassa kehitystä rajatuotos muuttuu alenevaksi. Panostuksen syy on yleensä halussa säilyttää vallitseva tilanne (ja luonnollisesti turvata sen edunsaajat), mutta historialliset esimerkit todistavat että romahdus johtuu pysymisestä väkisin laskevan rajatuotoksen tiellä. Tainterin selitys ei ole puhtaasti taloustieteellinen: ”Kun kompleksinen yhteiskunta kohtaa rajatuotoksen alenemisen, romahdus seuraa jommastakummasta tai kummastakin syystä: ei ole riittävästi varantoja, joiden turvin kohdata rasituspiikit, ja yliverotettu maksajakunta vieraantuu.” Velka ja alijäämä ovat vastaansanomattomia todisteita rakenneongelmista, joita ei välttämättä voi ratkaista. Vieraantuminen on reagointia, joka liittyy muuhunkin kuin talouteen. Se on ihmisten tekemä arvio todellisuudesta, ja pessimismi on joskus ainoa terve tapa suhtautua.

Käsitys yhteiskunnan liikkeellepanevasta voimasta ei myöskään ole puhdasoppinen. Tainterin mielestä kompleksista yhteiskuntaa ei voi syntyä ilman pyhyyden kokemusta. Yhteiskunnalla on oltava aineeton keskus, ”yhteiskuntarakenteen vertauskuvallinen lähde”, joka antaa oikeuslaitokselle ja hallinnolle niiden moraalisen arvovallan. Keskus on myös järjestyksen ja jatkuvuuden symboli ja se edustaa kansalaisille osallisuutta pyhyydestä, jostakin mikä on selvästi heidän yläpuolellaan: ”Tässä mielessä jokaisella kompleksisella yhteiskunnalla on virallinen uskonto.” Keskuksen pyhyys ja moraalinen auktoriteetti ovat yhteiskunnan pysyvyyden kannalta yhtä välttämättömiä kuin sen synnyn kannalta. Tainter yrittää kaiketi ilmaista, että ihmisten mielikuvat ja uskomukset näyttelevät ratkaisevaa roolia, kun he sitoutuvat työskentelemään ylisukupolvisen valtioprojektin puolesta, eikä tietyltä hengelliseltä ulottuvuudelta voi näin ollen välttyä tai edes pidä. Tainterin käsitys liikkeellepanevasta voimasta ei siis ole täysin rationalistinen tai valistushenkinen, vaan se lähenee hänen inhoamaansa mystisyyttä. Tämä ei ole kuitenkaan ongelmallista itse sanoman kannalta, sillä myönnytys on pienin mahdollinen.

Pitäisikö meidän silti ottaa kevyt sivuaskel? Tainterin hylkäämä historianfilosofi Oswald Spengler uskoi länsimaiden romahduksen tapahtuneen vuoden 1800 tienoilla; samoihin aikoihin kun Napoleon oli voimansa tunnossa ja Mozart kuoli. Silloin elinvoimainen kulttuuri sammui ja siirtyi vanhuudenheikkoutta muistuttavaan sivilisaatiovaiheeseen, jolle on ominaista kaikenlainen jäljittely ja kyynisyys sekä yleinen uskon ja itseluottamuksen puute. Spengler ei toki osannut ennakoida, mihin teollinen vallankumous johtaisi korkean teknologian osalta, vaikka hän vaikuttaa osuneen kiistatta oikeaan siinä, että tämän vuosituhannen alun ”suuri taistelu” käytäisiin kansallisen solidaarisuuden ja kansainvälisen kapitalismin välillä. Otimmepa Spenglerin vakavasti tai emme, läntinen Eurooppa on pärjännyt mainiosti ilman uskontoa.

Kristinusko hajosi toden teolla 1960-luvun kulttuurivallankumouksessa, ja se menetti nopeasti asemansa niin sanottuna vallitsevana paradigmana kaikkialla muualla paitsi Yhdysvalloissa. Aseman menettämisessä oli kyse ennen kaikkea uskottavuudesta. Kristinusko vajosi taikauskoksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kulttuurivallankumouksen kanssa käsi kädessä kulkenut tietomäärän kasvu jättänyt kansalle muuta vaihtoehtoa, ja kuten on tapana sanoa, me emme voi valita uskoamme. Tieteellinen tieto voitti. Paradigman vaihtuminen materialismiin ei kaipaa todisteluja, mutta siitä käy valaisevana esimerkkinä Britannia. On lähes käsittämätöntä, miten suuri osa sen parhaasta kirjallisuudesta vanheni silmänräpäyksessä. C. S. Lewisin (1898-1963) kaltainen ensimmäisen maailmansodan veteraani omisti elämänsä kristillisen teologian popularisoinnille, ja hän oli suosittu luennoitsija vielä toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, kun sotia edeltänyt kirkkokuntien yhteisöllisyys oli yhä voimissaan ja julkinen sana piti kristillistä identiteettiä tärkeänä moraalin kannalta. Lewisin lukeminen tänään on enimmäkseen vaivaannuttavaa. Me emme ole enää kiinnostuneita lähimmäisenrakkaudesta, avioliiton edellyttämästä kovasta työstä tai pode syyllisyyttä itsetyydytyksestä. Emme pidä sisäistä kasvua niinkään keinona vähentää harjoittamaamme henkistä väkivaltaa itseämme ja muita kohtaan, vaan keinona kehittää itseämme tehdäksemme jonkin (taloudellisesti) hyödyllisen asian. Kielteiset mielialat, pahat sanat ja ajatukset ovat useimmille meistä pelkkää kemiaa, eivät hälyttäviä merkkejä sielumme tilasta. Se vähä, mikä Lewisissa enää puhuttelee, liittyy hänen ajattomiin huomioihinsa ihmisyydestä, ei siihen mitä hän toivoi meidän tekevän. Tämä on surullista, sillä aikamme olisi totisesti itsekritiikin tarpeessa.

Amerikkalaisena Joseph A. Tainter voi ehkä sivuuttaa kysymyksen uskonnosta, koska hänen kotimaansa on loistava poikkeus. Kristinuskon, patriotismin ja kapitalismin liitto jättää toki sijan epäilyyn, mutta siitäkin mahdollisuudesta huolimatta että kapitalismi olisi aidosti alisteinen uskonnolle, jokin liikuttaa amerikkalaisia varsin tehokkaasti. Ajatellaan nyt Yhdysvaltoja, Eurooppaa ja koko kehittynyttä maailmaa yhdessä. Hyväksytään teorian puitteissa, etteivät romahduksen historialliset ehdot (varojen loppuminen ja kansan vieraantuminen) täyty yhdessäkään tapauksessa ja ne ovat säilyttäneet pyhän ”keskuksensa”. Jumala ja isänmaa on ehkä korvattu materialismilla ja individualismilla ja ne ovat saattaneet muuttua jopa uskonnoksi, mutta keskus on siitä huolimatta olemassa.

Palaamme laskevaan rajatuotokseen. Jos nykyisen yhteiskuntamme kriisi ei liity motivaatioon, syy on kustannuksissa, mutta velkaantuminen ei voi periaatteessa romahduttaa kansallisvaltiota. Se johtuu Tainterin mukaan modernin maailman rakenteesta. Maa on raamatullisesti täynnä, ja jos kehittynyt valtio on vaarassa ajautua kaaokseen, sen yhtä kehittyneet naapurit tai liittolaiset rientävät apuun. Maailmanpankki hoitaa ylivelkaantuneen valtion velkajärjestelyn sille enemmän tai vähemmän edullisin ehdoin, ja on käytännössä hyvin epätodennäköistä, että naapuri haluaisi nielaista sen pantiksi veloistaan, sillä hallinnon vaihtaminen ei yksinään tarkoita romahdusta. Pelkkä alueellinen laajeneminen on hyvin kallista ja yleensä järjetöntä. Ellei suunnitelmana ole alkuperäisen väestön riisto ja kansanmurha, isännän velvollisuuksiin kuuluu kansan oikeudenmukainen kohtelu ja huolenpito, infrastruktuurin ylläpito ja talouden ja hallinnon pyörittäminen. Todellinen romahdus voi tapahtua vain ja ainoastaan valtatyhjiössä. Se tarkoittaa tilannetta, jossa kilpailija tai vieras valloittaja ei yritä nousta valtaan ja korvata entisiä vallanpitäjiä. Romahdus voi siis tulla vain yhteisön sisältä.

Tainter ei ennakoinut arkkivihollistaan Spengleriä paremmin, että joidenkin sektorien kehitys karkaisi käsistä. Nyt 2020-luvun puolivälissä on kuitenkin ilmeistä, ettei ”tehokkuuden ja toimivuuden vaatimus” ole toiminut lineaarisesti. Teknologian vaikutus yhteiskuntaan ei ole symmetrinen. Näemme tämän erityisen hyvin maatalouden ja tekoälyn kehityksessä. Teholannoitteet ovat ylittäneet kaikki odotukset ja lisänneet maailman ruoantuotantoa niin paljon, että voimme jo puhua ympäristöaktivistien tavoin luonnottoman kasvun mahdollistamasta luonnottomasta väestönkasvusta. Kukaan ei toistaiseksi tiedä varmasti, millaisia vaikutuksia tietyillä lannoitteilla on ekosysteemiin pitkällä aikavälillä, mutta rajatuotos on kaikkea muuta kuin laskeva. Teholannoitteiden käyttö on kannattavaa hamaan tulevaisuuteen niin kauan kuin väestömäärä ei laske tuntuvasti, ja vaikka osa ympäristövaikutuksista voidaan laskea perinteisillä päästöihin ja pitoisuuksiin liittyvillä menetelmillä, koko biosfäärin tilaa on silti hyvin hankala arvioida. Jos pelkät lannoitteet sisältävät katastrofin ainekset, on tekoäly sitten villi hevonen tai musta joutsen, ainakin olemukseltaan. Jokin, mitä ei voi ennakoida tai mikä ilmestyy sattumalta.

On oikeastaan aivan sama, mistä aloitamme tarkastelun. Jos pohdimme mihin tekoäly pystyi vuonna 2010 ja miten se on edistynyt tähän vuoteen mennessä, voimme jo pelkän kuluttajateknologian perusteella todeta, että elämme vallankumousta. Hollywoodin studiot ovat luoneet tekoälyn avulla ainakin yhden virtuaalitodellisuudessa elävän näyttelijän, jolle on annettu naisen nimi. Tekoäly on tehnyt disinformaatiota levittäviä videoita, joissa tunnetut poliitikot häpäisevät itsensä. Se voi pelata verkkopelejä pelaajan puolesta, kirjoittaa kirjoja ja säveltää musiikkia. Suurin osa valuutta- ja osakekeinottelusta on automatisoitu jo vuosia sitten, ja tekoälysovellukset tekevät myös huomattavan osan kaikista pienistä ja keskisuurista pankkien laina- ja ostopäätöksistä. (Termi fintech viittaa edellä mainitun kaltaisiin rahoitusteknologian uusiin innovaatioihin, termi insurtech taas vakuutusteknologiayhtiöihin, jotka tekevät arvionsa tekoälyn avulla.) Tekoäly auttaa myös kotitöissä, sillä tavallisten kodinkoneiden muuttaminen älylaitteiksi vähentää inhimillistä työtä, mutta samalla se heikentää yksityisyyttä ja aiheuttaa lukemattomia tietoturvallisuuteen liittyviä riskejä. ”Hakkeroitu sydämentahdistin” on kieltämättä vahva sanapari. Jotkut pitävät tekoälyn kykyä tuottaa esimerkiksi ”turvallista” lapsipornoa hyvänä keinona ennaltaehkäistä rikollisuutta, mutta suuressa kuvassa riippuvuutemme korkeasta teknologiasta lisää järjestelmän haavoittuvuutta, eikä kaikkien arkipäiväisten toimintojen kytkemisessä verkkoon ole välttämättä mieltä.

Sektorien epätasainen kehitys ei kumoa laskevan rajatuotoksen teoriaa, mutta se pakottaa ennen pitkää kysymään, voisiko moderni yhteiskunta vain kaataa vähemmän kehittyneiden alueidensa aiheuttamat kustannukset kehittyneiden niskaan. Niin on tapahtunut usein menneisyydessä. Ferdinandin ja Isabellan hallitseman Espanjan kukoistus perustui 1500-luvulla lähes yksinomaan konkistadorien lähettämiin aarteisiin. Kun britit olivat merten herroja kuningatar Viktorian aikana, heidän kauppalaivastonsa toimivat vain hiukan espanjalaisia tai hollantilaisia hienovaraisemmin. Näille hallinnoille oli ominaista, että yksi vahva sektori ruokki monta heikkoa. Ja eläväthän useat vientivetoiset maat saman periaatteen mukaisesti myös nykyisin ja niillä pyyhkii melko hyvin. On selvää, ettei maatalouden ja tekoälyn – laajemmin korkean teknologian – räjähdysmäinen edistys voi sopia vanhaan kuvaan, mutta öljymaiden antama esimerkki osoittaa, että vastaus kysymykseemme on periaatteessa kyllä. Epätasaisesti kehittynyt järjestelmä voi sinnitellä ainakin jonkin aikaa antamalla rikkailta köyhille.

Teorian koetteleminen Lähi-idän öljykeitailla olisi kuitenkin virhe, sillä ne ovat meistä kulttuurisesti aivan liian kaukana; hirvittävän eriarvoisuuden, korruption ja mielivallan syövyttämiä maapahasia. Muistetaan, mitä Tainter sanoi. Tasavertaiset modernit valtiot eivät voi romahtaa samalla tavoin kuin historialliset imperiumit, koska niiden kohtalo on yhteensidottu (ydinsodat, ilmastonmuutos ja muut vastaavat katastrofit sisältävät tietenkin luonnollisen varauksen). Jos kuitenkin haluaisimme yksityiskohtaisemman vastauksen siihen, voisivatko modernit yhteiskuntamme jatkaa tulonsiirtopolitiikkaansa ”ikuisesti” ja välttyä näin romahdukselta, johon roomalaiset ja anasazit lankesivat, meidän kannattaisi hetkeksi unohtaa tekoäly ja maatalous. Pelkkä velkaantuminen ei voi Tainterin mukaan aiheuttaa romahdusta, mutta voiko finanssitalous synnyttää niin suuren vieraantumisen, että se johtaa romahdukseen?

–

–