Mikko Aspan haastattelu

Mikko Aspa tunnetaan suomalaisen vaihtoehtokulttuurin monitoimimiehenä, joka pyörittää jatkuvasti päätähuimaavaa määrää eri hankkeita.

Aspan projekteista tunnetuimpia lienevät brutaalia power electronicsia esittävä Grunt ja black metal –yhtye Clandestine Blaze. Omien projektiensa lisäksi Aspa julkaisee muuta musiikkia, mm. Freak Animal ja Northern Heritage –levy-yhtiöiden kautta. Metallimusiikin ystävien keskuudessa elää sitkeästi sellainenkin huhu, että Aspa olisi myös mystisen Deathspell Omega –yhtyeen vokalisti.

Viime aikoina Aspan muista projekteista tapetilla on ollut suomenkielistä, kansallismielistä rockia esittävä Vapaudenristi, jonka keikan myös Sarastus kävi aiemmin tänä vuonna katsastamassa. Aspa pitää myös Lahdessa sijaitsevaa Sarvilevyt-levykauppaa.

Keskustelimme Aspan kanssa taiteesta, musiikista, massa- ja vaihtoehtokulttuurien välisistä eroista ja elämänmenosta yleensä. Kysyimme myös miehen näkemystä juuri nyt akuutista ”pakolais”kriisistä ja muista kovaa vauhtia päälle kaatumassa olevista ongelmista. Haastattelijana toimi Jarno Alander.

–

***

–

Jarno Alander: Mikä sai sinut alunperin lähtemään valitsemallesi tielle? Olet selvästi ahkera ja aikaansaava henkilö, joka olisi luultavasti menestynyt lähes alalla kuin alalla. Onko kyseessä vain sisäinen pakko, vai onko taustalla myös joitain kokemuksia, jotka ovat ohjanneet sinut tekemään sitä mitä teet?

Mikko Aspa: 90-luvun alun laman kourissa varhaisteininä vietetty elämä pienessä kaupungissa ei sisältänyt loputtomasti vaihtoehtoja. Olin aina kiinnostunut omaehtoisesta tekemisestä ja se on suuntautunut mahdollisuuksien puitteissa kaikkeen mikä kiinnostaa ja yksi asia johti toiseen. Ensin ”kuvataiteiden” ja sarjakuvan puitteissa, edeten musiikkiin ja kaikenlaiseen muuhun. Jo 15-vuotiaana nauhoitin ja julkaisin omaa materiaalia. Kommunikoin postitse ympäri maailmaa samoja kiinnostuksenkohteita jakavien ihmisten kanssa. Aika ennen internettiä oli huomattavan erilaista, mutta jokainen kontakti johti jonnekin.

Mikään ”alakulttuuri” ei synny omasta tahdosta, vaan sen mahdollistaa laajempi ryhmä ja aikakausi. Ilmentymät olisivat varmasti olleet jotain muuta jos olosuhteet olisivat olleet toisia. Koko elämäni aikana populaarikultturi laajana ilmiönä ei ole puhutellut minua muutamia päähänpinttymiä lukuunottamatta. Nykymuotoisen massojen viihdekulttuurin arkisimmat muodot ei kiinnosta pätkän vertaa.

Olen pääsääntöisesti ajautunut marginaalisten äärimmäisyyksien pariin. Joihinkin samaistuen, toisiin lähinnä ymmärrystä osoittaen, tutkivasta perspektiivistä. Etenkin näinä päivinä, kun vallitsevan yhteiskunnan ja edes jollain tapaa ajattelevien (suuntaan tai toiseen!) ihmisten välillä näyttää olevan hillitön välimatka, ei ole mitään syytä sitoutua annettuihin arvoihin. Ennemminkin heittää bensaa liekkeihin.

En tiedä miten ”menestys” pitäisi määritellä. Yksi webkameralla kuvattu pätkä oksentamisesta tai pepputreeni instagrammissa saa enemmän yleisöä ja huomiota kuin suurin osa elämäni aikana tekemäni asioista. Itseäni tämä ei häiritse. Henkilökohtainen menestyminen ei ole niin olennaista kuin esimerkiksi elää mielekästä elämää jossa tekemisellä on tarkoitus.

Menestys lienee jokaisen itsensä määriteltävissä sen mukaan, mihin pyrkii. Tuleeko mieleen sellaista, jota haluaisit tulevaisuudessa saavuttaa mutta et vielä ole saavuttanut? 

Olen sekä varsin paatunut, että ehtinyt tehdä niin paljon, etten koe äärimmäistä innostuksen tunnetta jostain yksittäisestä tapauksesta. Se ei tarkoita etteikö asia olisi mielekästä. Tavoittelen mahdollisuutta irtautua yhä kauemmas taloudellisten realiteettien maailmasta. Se ei tosin ole nytkään mitenkään merkittävässä roolissa, mutta toivottavasti jatkossa vielä vähemmän.

Katsotko kaikkien erilaisten projektiesi olevan osa jotakin suurempaa elämäntyötä, jota pitäisi tarkastella kokonaisuutena?

Merkittävä osa tekemisistäni ei ole ollut erityisen julkista, joten todellisen kokonaiskuvan tarkkailu on ulkopuoliselle mahdotonta. Olen alusta lähtien pyrkinyt häivyttämään tekijää taustalle antaen materiaalin itsensä puhua. Tarkoituksena karsia populaarikulttuurissa ilmenevää vääristynyttä ”henkilökulttia” ja pyrkiä sisällyttämään persoonallisuus materiaaliin itsensä. Tavoite on materiaalin kyky puhutella sellaisenaan, eikä siitä kenen nimi ja naama on näkyvissä.

Osa tekemisistäni on tunnettuja, osa säilyttänyt anonyymin luonteensa tähän päivään asti. Kaikki materiaali voidaan nähdä osana isompaa kokonaisuutta. Lähes kaiken tuotannon välissä on hyvin selkeitä yhtymäkohtia. Etäisimmät reunat voivat näyttäytyä vähintäänkin ristiriitaisilta ulkopuolisen silmissä. Kokonaisuus on henkilökohtainen tie ja myös keskeneräinen. Kokonaisuutta katsoessa on mahdollisuus nähdä tiettyjä aikakausia ja kehityskaaria. Pohjimmiltaan omissa motiiveissa mikään ei ole olennaisesti muuttunut. Käsittelen asioita jotka kiinnostavat ja jotka koen olennaisiksi ja tärkeiksi. Käsittelytavat ja mahdollisuudet tulkita eri projekteja vaihtelevat.

Joissain, varsinkin ulkomaisissa, julkaisuissa olen nähnyt tällaista henkilökulttia siellä täällä viriteltävän. Se liittynee osittain siihen että Suomi on Keski-Euroopan ja Pohjois-Amerikan perspektiivistä kaukainen ja jopa hieman mystinen paikka. Ilmeisesti siis jos joku sanoo pitävänsä jostain projektistasi, mutta ei jostain toisesta, hän on ymmärtänyt jotain väärin?

Ei ole ymmärtänyt väärin. Vaikka esimerkiksi Clandestine Blazen, Vapaudenristin ja Gruntin välillä on selviä yhteneväisyyksiä, on kyse musiikillisesti, esteettisesti ja ”strategisesti” hyvin erilaisesta materiaalista. Tarkoitan että jokaisen projektin on seistävä omilla jaloillaan, omilla ansioillaan. Taustalla vaikuttava persoona jättää väistämättä kädenjälkensä, mutta se on toivottavasti muuta kuin pelkkä allekirjoitus. Maailma on täynnä bändejä ja taidetta jotka saa huomiota puhtaasti tekijöiden ”brändin”, ei sisältönsä vuoksi. Tämä on tilanne jota pyrin välttämään.

Eräässä netistä lukemassani haastattelussa sanoit, että tavoiteenasi keikalla on olosuhteiden täysi kontrolli. Toisaalta vaihtoehtomusiikissa keikkapaikat ja niiden olosuhteet joskus ovat mitä ovat, esimerkiksi PA-laitteiston yms. osalta. Pyritkö samaan edelleen? Kuinka paljon ylipäätään kulutat aikaa valmistautumalla keikkoihin?

En muista tälläistä haastattelua. Jos heitän oletuksen mihin asia liittyi, se on ehkä liittynyt kykyyn tulla toimeen missä tahansa tilanteessa. Olkoon se esiintymistilaksi suunniteltu teknisesti ihanteellinen ympäristö tai päivänvalossa soitettu keikka kehnoissa puitteissa huoneen nurkassa.

Mitään rajoittavaa kontrollia en ylistä, koska sillä on taipumusta johtaa ennalta valmistellun orjalliseen toistamiseen, jolloin mitään aitoa ei tapahdu tekemisen hetkessä. Kontrolli on hyvä jos sen ymmärtää hallussa olevana taitona. Kyky reagoida haastavissa tilanteissa ja olla valmis pistämään itsensä likoon kun tietyt turvaverkot olisivat poissa. Tämä on ero tekijämiesten ja suorittajien välillä.

Keikkoihin valmistaudun vaihtelevasti. On oltava tarpeeksi sisältöä, mutta riittävä pelivara spontaaniuteen. Linja on että keikat otetaan tosissaan, eikä kyse ole vain tekosyystä matkustamiseen, ryyppäämiseen tai ”hauskanpitoon”. Ei myöskään urasta tai cv-listojen täyttämisestä.

OK, pahoittelen jos ymmärsin väärin. Tuo hetkessä eläminen on tietenkin tärkeää keikoilla. Luulisi että harmittaa, kun yleisö tuntuu yhä enemmän keskittyvän keikkojen tallentamiseen, kokeakseen ne varsinaisesti vasta myöhemmin sosiaalisessa mediassa?

Ymmärrän hyvin tarpeen tallentaa kulttuuria. Olen nauhoittanut tai kuvannut lukemattoman määrän keikkoja. Sen sijaan en ymmärrä että tätä tekee niin suuri ihmismäärä ja niin kehnosti. Mikä funktio voisi olla 30 sekunnin puhelimella kuvatulla videopätkällä? Tai kuvalla jonka ainut rooli on muistuttaa sen ottaneelle ihmiselle että on ollut paikalla? Itse näkisin että tallentajille, raportoijille ja arkistoijille on tehtävänsä, mutta olisi hienoa jos ne joita tuo taakka ei koske, pystyisivät heittäytymään kokemukseen täyspainoisesti.

Itse edustan linjaa joka mielellään pyrkii viemään taiteen pois trendibaareista, festivaalisirkuksista ja vastaavista. Sillä on merkitys kokemukseen. Emme ole populaarikulttuurissa epäonnistuneita hylkiöitä, vaan tietoisesti sen ulkopuolella. Tiettyjä yhteisiä piirteitä ei tarvitse väkisin karistaa.

Onko tulevaisuudessa odotettavissa vielä uusia aluevaltauksia, esimerkiksi uuden musiikkigenren tai kokonaan uuden taiteenalan tai formaatin muodossa? Uskotko jatkavasi eri projektiesi kanssa ns. täältä ikuisuuteen, vaan tuleeko jossain vaiheessa aika kaventaa ja syventää kenttää, niin sanotusti? 

Pääasialliset lafkat, bändit ja ydintoiminta on aina jatkunut suhteellisen samana. Siinä rinnalla elää paljon hetkessä tapahtuvaa väliaikaista puuhastelua. Minä en usko liiallisen erikoistumisen olevan mikään ideaali. Monesti se näyttäytyy samana kuin yhden tempun opettelu. Todellisuus voi asettaa rajoja toiminnan jatkumisen mahdollisuuksiin (vrt. levyjen kysyntä tai jakelun mahdollisuudet tai kokonaisen formaatin katoaminen), mutta tuskin edessä on lopettaminen. Lähinnä valita uudet toimintatavat jos vanhat eivät ole mahdollisia.

Et vaikuta kovin poliittiselta henkilöltä, mutta toisinaan kuulee puskista huutelua, että olet äärioikeistolainen, natsi tai mitä lie. Vapaudenristillä on tietysti poliittisiksi tulkittavia tekstejä, mutta itse näen ne juuri etnonationalismina, johon liittyy tietty ehdottomuus, nimittäin että suomalaisuus tai mikä tahansa muu kansallisuus liittyy verenperintöön, joka joko ihmisellä on tai ei ole (esimerkkinä kappale ”Ei maata ilman kansaa”). Ajatuksia tähän?

Tämä riippuu suuresti miten määrität poliittisen. Jos kyse on siitä, edustanko jotain tarkasti määriteltyä oikeaoppisuudestaan tarkkaa poliittista linjaa tai puoluetta tai äänestänkö vaaleissa, vastaus on tietysti: en todellakaan.

Jos kysymyksenasettelu on joku toinen, voi ilmetä että olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Minulle politiikka on sama kuin maailmankatsomus. Minua ei niinkään kiinnosta hallinnointi ja talouden vivahteet jotka dominoivat politiikkaa. Minua kiinnostaa ne taustalla olevat kysymykset. Edustan ihmiskeskeisyydestä ja liberaaleista, humanistisista arvoista irtautuvaa radikalismia, mutta en ole erityisen dogmaattinen sen suhteen kenen kanssa milloinkin voi työskennellä asian eteen.

Edelliseen liittyen, saatko paljon ns. vihapostia?

Mikä on vihaa ja paljonko on paljon? Mielestäni tätä asiaa paisutellaan ihan turhaan. Onhan se selvää että tekemisilleni on sekä arvostajat että kielteisesti suhtautuvat. Tämä on pelin henki, eikä siitä voi ruikuttaa.

Clandestine Blazelta tuli aiemmin tänä vuonna uusi levy, ja CB soittaa käsittääkseni ensimmäistä kertaa koko olemassaolonsa aikana täysmittaisen live-setin Nidrosian Black Massissa joulukuussa. Voidaanko keikkaa pitää jatkona viime vuoden Black Flames of Blasphemy -festivaalille, jossa esitit pari CB-kappaletta (”Psychopatia Sexualis” ja ”Fist of the Northern Destroyer”) yhdessä Mglan kanssa? 

Se on jatkoa kyseiselle keikalle. CB on joitain vuosia sitten kokeillut eri kokoonpanolla live esiintymisen mahdollisuuksia. Lopputulos oli puoli julkisesti esitetty biisin, mutta homma ei silloin edennyt pidemmälle.

Miten yhteistyö Mglan kanssa sai alkunsa? 

Tunnen Mglan perustajajäsenen jo niiltä ajoilta kun Mgla oli tehnyt vasta instrumentaalidemoja rumpukoneen avustamana. Jo silloin oli läsnä joku selittämätön elementti, joka lupasi enemmän kuin demot konkreettisesti tarjosi. Kutsuin Mglan mukaan Crushing The Holy Trinity -settiin niillä suhteellisen pienillä meriiteillä. Se selittämätön henki joka oli ollut läsnä jo ensimmäisissä nauhoituksissa konkretisoitui ja on vuosien varrella jalostunut entisestään.

Meillä oli ollut puhe soittaa muutamia kappaleita treenikämpällä eräällä Puolan vierailullani. Hoidin silloin laulun ohella rumpujen soiton. Lopulta päädyttiin ajatukseen että pari kappaletta voisi vetää livenä.

Vaikka sanotkin tunnelmaa selittämättömäksi, osaisitko mitenkään kuvailla, miten tunnistat hengenheimolaisen, kun sellainen vastaan tulee?

Tässä tapauksessa kyseessä oli musiikin lisäksi mahdollisuus kommunikointiin. Oli selvää että hommassa on potentiaalia ja näkemystä. Minua kiinnostaa henkilöinä ihmiset joilla on näkemystä ja kykyä astua virran ulkopuolelle ja jotka eivät ole kaikin puolin täysin ennalta-arvattavia.

Ja kysynpä samantien käänteisen kysymyksen: mikä saa sinut toteamaan, että ”tämän ihmisen kanssa en halua olla misssään tekemisissä”?

Opportunismi ja taipumus selkäänpuukotukseen. Samoin löysyyden ja itsesäälin ilmenemiseen toleranssi ei ole kovin hyvä. Näidenkin ominaisuuksien riivaamien ihmisten kanssa pystyy tulemaan toimeen jos tietää mitä on odotettavissa. Usein valintoja ei tarvitse tehdä, koska muut tekevät ne puolestani.

Monet CB:n mielestäni parhaista kappaleista saattaa olla vaikea sovittaa live-versioksi. Minkälainen keikka on odotettavissa? 

Tämä pitää paikkansa. Monia kappaleita ei ole tehty livetilanteeseen tai edes koettavaksi missään ”sosiaalisessa” tilanteessa, puhumattakaan viihteeksi. Kappaleet on valikoituneet lähinnä sen mukaan miten ne toimivat livenä. Suurin osa on aggressiivisempia ja ytimekkäämpiä kappaleita. Keskitytään enemmän uuteen tuotantoon kuin tarpeeseen elätellä mitään nostalgia-arvoja. En ole aikeissa tehdä mitään nykymaailmassa suosittuja ”erikoiskeikkoja”. Kappaleet on valittu tukemaan toimivaa settiä kokonaisuutena, ei muuta.

Entä jos joku muu keikka/festivaalijärjestäjä haluaa Clandestine Blazen tapahtumaansa, mitä pitää tapahtua, että se on mahdollista?

Pari muuta keikkaa on suunnitteilla, mutta ei vielä julkistettu. Kysyntää olisi paljon. Keikan jälkeen tietää haluanko tehdä. Minua jossain määrin ärsyttää konsepti ”metallimusiikkifestivaalista”, mutta tietyissä rajoissa se voi olla hyväksyttävää. Samoin black metal -kiertue ei tunnu luontevalta itselleni. Mielummin soittaisin mahdollisimman pienissä tapahtumissa. Tulevaisuudesta en osaa sanoa tarkemmin.

Aktivoituuko Nihilist Commando vielä joskus uudelleen? 

Nihilist Commando on aktiivinen, siinä määrin mitä yhden miehen bändi voi olla. Eli uusia nauhoituksia tulee jossain vaiheessa. Monia keskeneräisiä nauhoituksia on jäänyt viimeistelemättä, koska ne ei ole täyttäneet vaatimuksia.

Nicole 12 -projekti herätti aika lailla keskustelua, joka ei varmasti tullut sinulle yllätyksenä. Pidätkö debattia mitenkään hyödyllisenä, vai olisiko pitänyt keskittyä vain itse musiikkiin? 

Yleisesti ottaen nähdään vain ennalta arvattava ketju ärsykkeitä ja reaktioita. Reagoivat tahot ovat melkein jokaisessa keskustelussa sylkeä erittävän koiran tasolla. He eivät yksinkertaisesti voi itselleen mitään. Näiden ehdollistettujen reaktioiden tutkiminen voi olla mainiota. Se sisältää myös suorat analogiat mihin tahansa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Vrt. Suomessa meneillään olevat kuumat aiheet. Keskustelu tapahtuu lähinnä niiden kesken, jotka kykenee seuraamaan tätä automaation lailla etenevän reaktioketjun kulkua parin askeleen etäisyydeltä.

Nicole 12 oli 12 vuotta kestänyt projekti, joka kuoli vuosipäivänään 11.6.2011. Jokainen julkaisu lähestyi aihetta hieman erilaiselta kantilta, mutta en usko että näistä taiteellisemmista vivahteista tai kysymyksenasetteluista on ollut mitään oikeaa keskustelua? Ja siinä suhteessa voisi todeta juuri päinvastoin: ei pitäisi keskittyä musiikkiin vaan kokonaisuuteen! Monille projekti näyttäytynee vain helppona ja vastenmielisenä äärimmäisyyksien eksploitaationa. Ottaen huomioon aiheen hillittömyyden, tuota elementtiä ei tietenkään voi kieltää, mutta se ei ollut vain ainoa taso.

Noissa selkäytimestä lähtevissä automaattisissa reaktioissa on minusta myös aika paljon paljon performanssia tai rituaalia, joka suoritetaan omille kavereille, ideologiselle viiteryhmälle tai maailmalle yleensä. Laumasieluisuus tuntuu pikemminkin yleistyvän, vaikka ihmisillä on tietoa saatavilla enemmän kuin koskaan omien mielipiteiden muodostamisen tueksi. Raflaavan taiteen tai musiikin puolestapuhujat ovat usein sanoneet, että sen ansiona on ravistella ihmisiä ajattelemaan itse. Onko tällainen mielestäsi arvokas tavoite?

Se on arvokas tavoite, mutta en osaa arvioida sen toteutumisen realiteetteja. Mikä tahansa taide on luotu herättämään kokijan omia tunteita ja ajatuksia. Olkoon sitten yksilöllisiä tai suurempia kollektiivisia tuntemuksia. Mikään ei estä kollektiivisen kokemuksen olemista todellinen ja kaikkea muuta kuin negatiivisesti latautunut ilmaisu ”laumasieluisuus” tarkoittaa. Esim. ajatus puhutella ihmisiä mistä tahansa yhteisöllisyyteen liittyvistä teemoista sisältää välittömästi elementtejä, jotka yksilökeskeisyyteen tukehtuneet ihmiset niputtavat ”laumasieluisuuteen”.

Loputon modernin maailman yksilöiden massa on latteampi ja tasapaksumpi kuin tietyt taustaoletukset rehellisesti hyväksyvä jonkun tietyn ryhmän jäsen. Mieti nyt sitäkin miten kauhistuttavassa maailmassa elämme, kun joku vieläkin kokee olevansa mies, nainen tai vaikka suomalainen! Nämä ryhmät ovat aika moniulotteisia, toisin kuin samanlaisia liitoksistaan natisevia kehikkojaan tyhjästä kyhänneet nalkuttajat.

Ala- tai vastakulttuurin lähtökohta on poikkeuksetta ajatus tekijästä ja yleisöstä joka poikkeaa valtavirran normista. Tavoitteena ei välttämättä ole edes käännytystyö, vaan varsin elitistinen ajatus että ne tajuaa jolla on kapasiteetti tajuta. Tietty elitistinen ja hierarkkinen pohjavire on oikeastaan välttämättömyys.

Sitten kysymys, johon et ehkä halua vastata, mutta kysyn silti: tuleeko Deathspell Omegalta vielä joskus uutta levyä? 

Tulevaisuus näyttää ja tästä kertoo tai on kertomatta bändiä julkaiseva levy-yhtiö.

Jotkut ovat esittäneet sellaisenkin ajatuksen, että koko DO:n tarkoitus on olla jonkinlainen psyykkinen / henkinen hyökkäys kuulijaa kohtaan. Itse en saa sellaista vaikutelmaa, mutta on mielenkiintoista, että joku kokee asian näin. Osaatko kommentoida tätä? 

Yleisellä tasolla kommentoituna, lähes kaikki musiikki on hyökkäys kuulijaa kohtaan. Joillekin negatiivinen, joillekin positiivinen. Esimerkiksi Freak Animal -levy-yhtiön toiminta on usein kiteytetty pyrkimykseen julkaista materiaalia, joka herättää kuulijassa vahvoja tunteita. Myös moni sellainen joka on näennäisesti ”vain musiikkia”. Tuo ilmaisu kuulostaa sinänsä musiikin arvoa väheksyvältä. Uskon että jo ääni itsessään voi antaa paljon ja sen tehtävä on provosoida jotain. Mielummin jotain energistä kuin laiskaa.

Deathspell Omegan kohdalla rohkenen tulkita, että bändin kuuntelijoiden määrän suhteutettuna musiikin sisältöön täytyy tarkoittaa, että etupäässä kyseessä on hyökkäys kuulijaa kohtaan.

Kysyn vielä yhdestä projektistasi, nimittäin Vapaudenrististä. Harmillisesti missasin Riimuradion lähetyksen, jossa kerroit käsittääkseni enemmän bändistä, joten pahoittelen, jos joudut toistamaan itseäsi. Itselleni RAC ei ole koskaan juuri uponnut, ainakaan kotioloissa levyltä kuunneltuna. Vapaudenristi muodostaa siihen kuitenkin poikkeuksen, ehkä perus-RAC:ta minusta huomattavasti laadukkampien sanoitusten takia. Kerrotko vähän, miksi ja minkälaisissa olosuhteista projekti perustettiin?

Olen kuunnellut monenlaista punk-vivahteista musiikkia lähestulkoon yhtä kauan kuin muutakin vaihtoehtoisemaa musiikkia. Olen myös vaikuttanut ns. punkskenessä tavalla tai toisella sieltä asti. Nuorena pojankloppina on helposti ryhmäpaineelle altis, ja oli luonnollista vastustaa esim. ”fasismia”, isolta osalta siksi ettei kukaan oikein osannut sanoa mitä tämä fasismi tarkalleen on. Jo eräs varhainen Grunt-julkaisu peruttiin eräällä lafkalla, koska sanoitukset olivat liian fasistiset. Tämä aiheutti hieman mietiskelyä mikä sanomisistani teki ”fasistista”?

Ennen pitkää oli selvää, että nihilistisen kapinoinnin ja loputtoman oksennuksen seasta alkaa hahmottua joitain suuntaviivoja. Pelkkä tutustuminen esim. hieman mielenkiintoisempaan sekä esoteerisempaan identiteettipolitiikkaan herätti välittömän huomion, että tämähän on juuri se mitä olen itse hahmotellut. Nuorempana henkilönä ei samaistunut jokaiseen nakkarilla turpasaunoja tarjoavaan känniläiseen tai virsiä veisaavaan konservatiiviseen pukumieheen, joita sujuvasti ”natseiksi” kutsuttiin, heh… Modernissa maailmassa varsin syvälle piilotetusta alakulttuurista ja sieltä löytyvästä aatteesta tai elämänasenteesta saadut kokemukset aiheuttivat erilaisen reaktion.

Olen aina ollut raadollisen ja rupuisen, mutta rehellisen musiikin ystävä. Vaikka osaan arvostaa teknistä osaamista ja korkealentoista visionääristä kykyä luoda uutta musiikkia, minuun vetoaa oikeastaan parhaiten saundi, joka syntyy tilanteessa jossa tekijä operoi taitonsa rajojen tuolla puolen. Parhaiten se tulee ilmi kun laitat lauman katutappelijoita kitaranvarteen. Heillä ei ole ikinä ollut intoa nörttimäiseen sormiharjoitusten toistoon tai tarvetta todistaa muusikon pätevyyttä. Vain palava halu tuoda julki vihanpurkaus tai muu energialataus. Moni vanha punkbändi omaa tämän ulottuvuuden. Hyvin harva uusi kykenee välittämään sen tunteen minulle. Sen sijaan etenkin vanhassa RAC-skenessä elementti on korostunut äärimmilleen.

Minuun vetoaa erityisesti karkea, rosoinen, maskuliininen ja tympeä takominen. Materiaali mikä ei pyri mihinkään epäpuhtaaseen tavoitteeseen. Niin iso osa rock’n’rollista on kesytetty ja silitelty sisäsiistiksi viihteeksi. RAC-nimityksen alle menevä materiaali on eristetty kaikesta itsensä ulkopuolisista mahdollisuuksista. Kyseessä lienee viimeinen ilmentymä vallassa olevan kulttuurin vastaisesta todellisesta outlaw rock’n’rollista. Lähes jokainen alakulttuuri on nostettu museoiden seinille ja nostalgisten dokumenttien aiheiksi, tämä viimoinen rock’n’rollin kapinan pesäke päätyy edelleen vain varoittavaksi esimerkiksi ellei lähitulevaisuudessa myös viranomaisten silmätikuksi. Se että merkittävä osa genressä liikkuvasta materiaalista on suhteellisen tylsää tai mielikuvituksetonta, ei ole haitaksi. Päädymme lopulta vain kysymykseen, oletko irrallisena kuulijana täällä vaatimassa viihdykettä vai oikeasti mukana.

90-luvun puolella lainailin kaverilta No Remorse -tyyppisiä klassikoita ja ne oli hyväksi havaittu. Samoin tietyt kotimaiset itsestäänselvyydet oli tuttua tavaraa. Vasta 2000-luvulla aloin aktiivisesti haalimaan alan levyjä. En ole juuri ikinä vain passiivinen sivustakatsoja. Jos joku asia kiinnostaa, olen mukana kokonaisvaltaisesti. Vapaudenristi syntyi vuoden 2006 aikana ja eka demo tuli heti seuraavan vuoden alussa. Kyseessä ei ollut määrätietoista agendaa ajava projekti, vaan kirjoitin biisejä asioista jotka oli vahvana mielessä. Moni kappale käsitteli lähinnä arkista vitutusta. Levitin demoja postitse tai keikoilla. Mitään tavoitteita albumin teosta tai keikkailusta ei ollut.

Bändimuotoinen täyden kokoonpanon Vapaudenristi on huomattavasti uudempi, joka syntyi vasta ensimmäisen albumin jälkeen. Sitä oli edeltänyt neljä julkaistua demoa ja useita muita nauhoitussessioita. Vapaudenristi ei ole minkään ryhmittymän sanansaattaja, mutta olemme soittaneet monenlaisten porukoiden kemuissa. Vapaudenristi ui sujuvasti niin karskimmilla miesten kerhoilla kuin taiteellisemmin suuntautuneissa ympyröissä. Bändi ei seuraa mitään dogmaattista linjaa vaan on nyt 10 vuoden ajan kirjoittanut materiaalia sen mukaan mikä on fiilis. Alkuaikojen hahmottomampi vihanpito on siirtynyt selvästi maailmankatsomuksellisempaan suuntaan vuosien saatossa. Bändille on tullut todella paljon palautetta siitä, miten tekstit ovat genren yleistasoa parempia. Tämä koskee varmasti lähinnä kirjoitusasua, sillä aatteellisesti mitään varsinaisesti uutta ei ole tarjolla. Itse uskon että aatteellinen painotus on läsnä monissa suomalaisissa aktiivisissa alan bändeissä ja tekstien taso yleisesti on varsin hyvä. Kyse on usein lukijan kyvystä luopua ironisen fiilistelyn ja sivusta naureskelun helppoudesta.

Sitten vielä vähän yleistä höpinää. Juuri nyt Suomen ja oikeastaan koko Euroopan tulevaisuus vaikuttaa synkältä. Itse uskon, että tästä noustaan vielä, mutta sitä ennen käydään aika syvällä, mahdollisesti ympäri Eurooppaa nähtäviin kansannousuihin ja sisällissotiin asti. Miten itse näet tulevaisuuden? Missä määrin koet, että ulkopuoliset yhteiskunnalliset olosuhteet vaikuttavat tai rajoittavat toimintaasi?

Itse olen varma että tulemme näkemään radikalisoitumisen ja kansannousun ympäri Eurooppaa, tavalla jonka luultiin jo olevan vain osa menneisyyttä. Pelkkä havainto että Suomessa, missä perinteisesti kansalaisia ei ole saanut kadulle oikein millään ilveellä, yht’äkkiä vuonna 2015 ympäri maata mobilisoituu kaduilla satapäin ihan tavallisia kansalaisia. Se voi näyttäytyä monelle populaation määrään verrattuna olemattomalta sivuseikalta, mutta toinen tulkinta on havaita täysin mullistava muutos yhteiskunnan tapahtumissa.

Voi olla tarpeen hyväksyä ajatus ettei kyse ole vain hetkellisestä kriisistä jonka jälkeen palataan takaisin ”normaaliin”. On täysin mahdoton oletus että hedonismi ja mukavuudenhalu yksinään voisi pitää aisoissa rapautuvia kansakuntia, joiden populaation yhä suuremmat osat kokee että jotain laajamittaista on pielessä. Tämänhetkiset ongelmat profiloituu esimerkiksi maahanmuuttoon tai talouteen, mutta alla kuplii ihan toisen tasoiset ongelmat kuten kestämätön suhde ympäristöön ja sitä myötä perustavanlaatuiset kysymykset ihmiselämästä. Mitä se on tai pitäisi olla. Itse en näe että mikään mieto ja löysä kompromissi vastaisi edessä oleviin ongelmiin. En usko että mikään pieni viilaus tämänhetkisten ongelmien tiimoilta auttaisi siihen mistä taustalla olevissa ongelmissa näyttää olevan kyse. Eli esimerkiksi nykymuotoisen elämäntavan jatkumisen mahdottomuus tai nykymuotoisen humanistisen arvomaailman vastaukset esille tuleviin kysymyksiin.

Itse kokisin että ns. vaihtoehtoisen kulttuurin tehtävänä olisi herätellä niitä ajatuksia jotka edesauttaa prosessia liukumaan eteenpäin. Herättellä kysymyksiä elämästä joka voi olla hyvin toisenlainen kuin tämä hetki. Mahdollisesti tarjota rituaalin kaltaisia kokemuksia jotka pohjustaa mahdollisuuksia reagoida tulevaan. Ei tyytyä vain esittämään ratkaisuja joilla voitaisiin palata askel taaksepäin jos edessä on vain paluu täysin samoihin ongelmiin. Itse näkisin että on hyvin vähän relevantteja puitteita millä edes valtion kokoiset ihmisryhmät voisi valjastaa johonkin yhteiseen päämäärään. Yksi hyvä lähtökohta johonkin positiiviseen on dynaaminen kansallisaate, jonka potentiaali on tuskin lypsetty tyhjiin ihmiskunnan tähän asti nähdyssä historiassa. Ei paluuta menneeseen, vaan kyky luoda uudelleen elinvoimaista ja relevanttia, tiputtaen vanhoja painolasteja ja säilyttäen vahvan perspektiivin.

Oletko sattumalta sukua Sigurd-Wettenhovi-Aspalle?

En ole.

Jos on vielä näiden jälkeen jotain hampaankolossa, niin sana on vapaa.

Kiitoksia haastattelusta ja hyvää jatkoa Sarastukselle!