Kätketty ja ikuinen Eurooppa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kun kuulin historioitsija Dominique Vennerin julkisesta itsemurhasta vuonna 2013, tunteeni olivat ristiriitaiset. Vennerin motiivi oli selvä, eikä siinä ollut huomauttamista: hän halusi ravistella maanmiehensä ja muut eurooppalaiset tietoisiksi massamaahanmuuton polttavasta uhasta. Siinä hän onnistui ainakin hetkeksi, sillä identitaarien ja muiden Euroopan alkuperäiskansojen puolustajien asia sai valtavasti julkisuutta hänen kuolemansa myötä.

Vennerin itsemurha oli taistelevan, ei alistuvan ihmisen teko. Hänen motiivinsa olivat erilaiset kuin vaikkapa Stefan Zweigin, toisen vapaaehtoisella kuolemalla kulttuurinsa rappioon reagoineen intellektuellin. Zweig teki vaimonsa kanssa kaksoisitsemurhan Brasiliassa, jonne hän oli paennut natsien vainoja. Hän oli lohduttoman masentunut tilasta, johon Eurooppa oli ajautunut ja kirjoitti itsemurhaviestissään: ”Minusta on parempi lopettaa hyvissä ajoin ja pystyssä päin elämä, jossa henkinen työ merkitsi puhtainta iloa ja henkilökohtainen vapaus korkeinta hyvää.” Zweig lopetti elämänsä, koska näki tulevaisuudessa vain arvojensa negaation. Vennerin ratkaisu oli puolestaan yritys vaikuttaa tulevaisuuteen äärimmäisellä uhrauksella, usuttaa jälkipolvet kääntämään ajan suunta. Se oli tarkoitettu lopulliseksi argumentiksi hänen ihanteidensa puolesta.

Paikan valinta oli puolestaan kyseenalaisempi. Vennerin läheisin samaistumiskohde oli antiikin pakanallinen traditio; hän oli monissa haastatteluissa ja kirjoituksissa kertonut ihailevansa roomalaisten elämänasennetta ja muutenkin sitoutuvansa antiikin arvomaailmaan. Miksi hän siis valitsi kuolemansa näyttämöksi kristittyjen pyhän paikan? Varsinkin kun Ranskan katolilaisten, joista monet ovat hänen kanssaan muuten samanmielisiä, näkökulmasta itsemurha Notre-Damen alttarilla oli yksinkertaisesti pyhäinhäväistys. Halusta rienata ei voinut olla kyse, sillä Venner oli sanonut pitävänsä Chartresin katedraalia yhtä itsestäänselvänä ja arvokkaana osana eurooppalaista kulttuuriperintöä kuin Stonehengeä ja Parthenoniakin. Eikö vanhan vastavallankumouksellisen olisi ollut sopivampaa ampua itsensä Luxembourgin palatsin edessä senaatin kokouksen aikana?

Oli miten oli, Vennerin kuolema oli linjassa hänen nuoruuden aktivisminsa kanssa. Hänen elämässään toiminnallinen ja mietiskelevä elämä yhdistyivät harvinaisen saumattomasti. Vuonna 1956 entinen Algerian sodan laskuvarjojääkäri osallistui Ranskan kommunistipuolueen toimistojen valtauksiin protestina Unkarin kansannousun tukahduttamiselle. Myöhemmin hän istui vankilassa osallisuudestaan maanalaisen nationalistijärjestö OAS:n toimintaan. Taisteluvuosiensa jälkeen Venner loi uran poliittiseen ja sotahistoriaan erikoistuneena historioitsijana. Hänen teoksensa puna-armeijan historiasta sai Ranskan akatemian palkinnon vuonna 1981. Hänen Ranskan vastarintaliikkeen historiaa käsittelevä kirjansa Histoire critique de la Résistance (”Vastarintaliikkeen kriittinen historia”, 1995) herätti vasemmistossa myrkyllisiä reaktioita painottaessaan kansallismielisten vastarintataistelijoiden johdonmukaisuutta verrattuna kommunisteihin, jotka ennen Saksan ja Neuvostoliiton sotaa tekivät yhteistyötä miehittäjän kanssa ja miehityksen päätyttyä käyttivät asemaansa poliittisten vastustajiensa murhaamiseen. Kuitenkin jopa vasemmistolaiset kriitikot kiittelivät Vennerin kaksiosaista Venäjän sisällissodan historiaa Les Blancs et les Rouges (”Valkoiset ja punaiset”, 1997) perusteellisuudesta ja tasapuolisuudesta.

Erityisen mielenkiintoinen on Vennerin ”traditionalistinen” teoria, jota hän muotoili varsinkin teoksessaan Histoire et tradition des Européens (”Eurooppalaisten historia ja traditio”, 2002). Kirja on tekijänsä mukaan ”tarkoituksellinen provokaatio, joka kuitenkin valaisee selvää tosiasiaa.” Venner uskoi eurooppalaisen sivilisaation yhteiseen kulttuuriseen pohjaan, joka on ollut eri tavoin läsnä kaikissa maanosan historian kehitysvaiheissa. Tämä ajatus on Vennerin koko maailmankuvan avain, ja se on myös keskeinen temaattinen lanka ensimmäisessä englanniksi käännetyssä Vennerin teoksessa, brittiläisen Arktos-kustantamon tänä syksynä julkaisemassa haastattelukirjassa The Shock of History.

Shock of History koostuu Vennerin keskusteluista historianfilosofiaan erikoistuneen toimittaja Pauline Lecomten kanssa. Ranskaksi vuonna 2011 ilmestynyt kirja on tarkoitettu kokoavaksi yleisesitykseksi Vennerin poliittisista ja historianfilosofisista ajatuksista. Keskustelut kiertyvät hänen kirjallisen tuotantonsa, suosikkiteemojensa ja esikuviensa ympärille. Vain 144-sivuisessa kirjassa ehditäänkin käydä läpi kunnioitettava määrä aiheita Homeroksen eepoksista 1900-luvun maailmansotiin.

Luvussa ”Euroopan pirstoutunut muisti” Venner selittää tapaansa käyttää tradition käsitettä. Traditio ei hänen kielenkäytössään viittaa mihinkään erityiseen perinteen muotoon, vaan joukkoon ”kätkettyjä jatkuvuuksia”. Vennerin mukaan virallinen käsitys eurooppalaisen sivilisaation historiasta on pitkälti harhaa ja perustuu lähinnä liberaalien tulkintojen mielivaltaiseen soveltamiseen. Häntä kiinnostaa ”salattu historia”, piilevät henkiset pohjavirrat jotka elävät ja vaikuttavat vaihtuvista virallisista ideologioista huolimatta.

Vennerin käsitys traditiosta on vastakkainen kaikelle nostalgisoinnille: traditio ei ole menneisyyttä, vaan päinvastoin jotakin mikä ei suostu jäämään historiaan. Kyseessä on eräänlainen ”sisäinen kompassi, kiintopiste kaikille normeille jotka sopivat meille ja selviytyneet kaikista muuttamisyrityksistä.” Ulkoiset tekijät eivät vaikuta traditioon, vaan traditio päinvastoin muokkaa ulkoisia tekijöitä.

Vennerille tradition historiallinen koti näyttää löytyvän antiikista. Kristinusko oli alkujaan Lähi-Idän juutalaisten keskuudessa syntynyt uskonto, mutta sen levitessä sitä muokkasivat sisältäpäin nykyeurooppalaisten esivanhemmat: roomalaiset, gallialaiset, germaanit. Pyhimyskultissa näkyi selvänä antiikin monijumalaisen pakanuuden kädenjälki, ja kreikkalaisten ja roomalaisten filosofiset ja kaunokirjalliset tekstit pysyivät elossa munkkien kopioidessa niitä luostareissa. Vasta reformaation jälkeen nämä vaikutteet ovat alkaneet hitaasti kadota kristinuskosta, ja se on muuttunut yhä universaalimmaksi ja abstraktimmaksi.

Tradition pohjavirtojen jatkuvuudesta Venner antaa mielenkiintoisia esimerkkejä, joista monet liittyvät sukupuolten välisiin suhteisiin. Naisten näkyvyys yhteiskunnassa on eurooppalaiselle sivilisaatiolle leimallinen piirre, minkä pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten vyöry mantereelle on yhä selvemmin osoittanut. Feminiinisyyden sosiaalinen kunnioitus ja aistillisen rakkauden arvostus eivät kadonneet antiikin aikojen jälkeen, ja 1500-luvulla alastonveistosten perinne heräsi henkiin uskonpuhdistajista huolimatta. Eurooppalainen sivilisaatio on pitänyt kiinni vastakohtaisesta mutta myös vastavuoroisesta suhteesta miehen ja naisen välillä, mikä näkyy niin Venuksessa ja Marsissa kuin neidossa ja ritarissa. Vastavuoroisuudelle perustuvan rakkausavioliiton ihanne on läsnä jo Homeroksen runoudessa. Vastaavaa ihannetta ei löydy Aasian viisaiden kirjoituksista, Koraanista puhumattakaan. Niiden tolvanoiden, joiden mielestä länsimaisten konservatiivien käsitykset sukupuolirooleista ovat verrattavissa Taleban-liikkeen politiikkaan, olisikin terveellistä perehtyä Vennerin kirjoituksiin.

Venner nostaa esiin myös yksilöitä, joiden toimintaan käsitys kätketystä traditiosta on vaikuttanut. Mielenkiintoisimpia näistä on Claus von Stauffenberg, saksalaisen sotilassuvun vesa ja Hitlerin vastaisen heinäkuun salaliiton keskushahmo. Stauffenberg ja muut salaliittolaiset on usein esitetty jonkinlaisina liberaalin demokratian esitaistelijoina, mutta todellisuudessa heitä innoitti kansalliskonservatiivinen ajatteluperinne. Nuorta Stauffenbergia innosti Stefan Georgen nationalistishenkinen symbolistinen runous, ja hän uskoi ”salaiseen” saksalaiseen traditioon, joka eli historian myllerryksistä huolimatta ja jonka puolesta henkiseen eliittiin kuuluvien ihmisten oli vaikeissa tilanteissa uhrauduttuva. Hänen mielestään Hitler ja kansallissosialistinen hallinto olivat muuttuneet uhkaksi koko Saksan olemassaololle, ja heidät oli syrjäytettävä tämän kätketyn ja ikuisen tradition nimissä. Kaksi viikkoa ennen attentaattia Stauffenberg kirjoitti veljensä kanssa manifestin, jossa selvitettiin teon motiiveja. Tekstissä sanottiin muun muassa:

Tiedostamme länsimaisen kulttuurimme suuret traditiot, helleenisten ja kristillisten juurten yhteensulautuman. Haluamme Uutta Järjestystä, jossa kaikki saksalaiset muodostavat valtion tukipylvään ja valtio puolestaan takaa heille vapauden ja oikeudenmukaisuuden. Hylkäämme kuitenkin egalitaariset valheet ja kumarramme luonnon vakiinnuttamia hierarkioita. Kaipaamme kansakunnan maaperään juurtunutta väestöä, joka elää kosketuksissa luonnonvoimiin, löytää onnensa elämän kiertokulusta sekä ylpeästi ja vapaasta tahdostaan hallitsee alhaisia ahneuden ja kateuden intohimoja. Haluamme johtajia, jotka edustavat kaikkia yhteiskuntaluokkia, ovat tasapainossa pyhien voimien kanssa ja lietsovat toisiaan kurinalaisuuteen ja uhrimieleen.

Mielenkiintoista on, että Venner käsittelee Stauffenbergin kuolemaa eräänlaisena ulkoistettuna itsemurhana. Hänen mukaansa Stauffenberg luultavasti tiesi, että vallankaappausyrityksellä oli niukasti mahdollisuuksia onnistua, mutta päätti uhrautua pelastaakseen kansansa maineen ja elvyttääkseen turmeltuneen hallinnon vääristämän tradition. Tulkinta on perusteltu, mutta kertoo varmasti vähintään yhtä paljon Venneristä itsestään kuin Stauffenbergistä. Luvussa ”Kuoleman kohtaamisesta” Venner selvästikin perustelee omaa – epäilemättä jo tuolloin kypsynyttä – itsemurhapäätöstään puhumalla Stauffenbergistä, Cato nuoremmasta, Pierre Drieu La Rochellesta ja muista vapaaehtoisen kuoleman valinneista.

Vennerin mukaan tradition jatkumiselle on kaksi perusedellytystä. Yksi on keskenään samansukuisten kansojen perinnölliset kyvyt, toinen on henkisen perinnön säilyminen. Ensimmäistä peruspilaria horjuttavat siirtolaismassat, joita virtaa Eurooppaan entistä pidäkkeettömämmin. Henkistä perintöä puolestaan uhkaa sen tiettyjen puolien ylikorostuminen muiden kustannuksella. Nietzschen tavoin Venner näkee länsimaisen ajattelun ongelmien juuret Sokrateessa ja Platonissa, jotka kohottivat metafyysiset periaatteet ja abstraktit käsitteet välittömän kokemuksen ja empirian yläpuolelle. Tästä epätasapainosta johtaa linja moderniin universalismiin, joka ei kykene ymmärtämään identiteettien merkitystä, kulttuurien ja kansojen eroavaisuuksia.

Nykyhetken universalistinen ja individualistinen eurooppalainen on kyvytön kuvittelemaan tulevaisuutta vallitsevan, liitoksissaan natisevan järjestelmän tuolla puolen. Hän on ”alaston ja suojaton” maailmassa, jossa muut pyrkivät kostonhimoisesti tai opportunistisesti käyttämään häntä hyväkseen. Venner siteeraa Ranskan muslimineuvoston puheenjohtajaa Dalil Boubakeuria, jonka mukaan islam on samanaikaisesti ”uskonto, yhteisö, laki ja sivilisaatio”. Jos eurooppalaiset eivät ymmärrä juurten, yhteenkuuluvuuden, sisä- ja ulkoryhmän merkitystä, muut kyllä ymmärtävät.

Kaikesta huolimatta Venner korostaa optimismiaan. Hänen mielestään ”uudestisyntymä”, tietoiseksi tuleminen itsestään ja juuristaan, on väistämättä edessä Euroopassa. Hänen ennustuksensa saattaa olla käymässä toteen, sillä käynnissä oleva siirtolaiskriisi ja vallanpitäjien kyvyttömyys hallita sitä on pakottanut tavalliset ihmiset kaikkialla Euroopassa reagoimaan. Venneriä ei ole mielekästä syyttää pelkuruudesta, kun hän poistui näyttämöltä juuri ennen ratkaisevan kamppailun käynnistymistä. Hän poistui työnsä tehneenä ja jätti perinnöksi vaikuttavan laajuisen, identiteettimme avaimia käsittelevän kirjallisen tuotannon. Mutta kenties vielä merkittävämpi perintö on toivon sanoma ja kutsu toimintaan, joka on kuultavissa tuoreen haastattelukirjan joka sivulta.

–

Dominique Venner: The Shock of History. Religion, Memory, Identity (Arktos, 2015)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.