Kirjat

ANDRIJ KRASNJAŠTŠIH (suomentanut Jukka Mallinen)

–

Harkovalainen kirjailija Andrij Krasnjaštših (Andrii Krasniashchykh) väitteli James Joycen Ulysseksesta. Niinpä hän painottaa, että irlantilaiset eivät ole englantilaisia, vaikka käyttävätkin englantia. Samoin viimeistään Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainan venäjänkieliset eivät ole venäläisiä, vaan venäjänkielisiä ukrainalaisia.

Hän puolustaa kirjallisuusperinteen väkevöittämää venäjää puolikielisen Putinin alamaailman slangilta ja tympeältä neukkujankutukselta. Hän on puolustanut venäjää keräämällä Venäjän armeijan tiedotuksista rikasta materiaalia karkeista kieli-, oikeinkirjoitus- ja tyylivirheistä.

Krasnjaštših opetti Harkovassa Karazinin kansallisen yliopiston Ulkomaisen kirjallisuuden ja klassisen filologian osastossa, kunnes se pommitettiin raunioiksi. Nyt hän on evakossa Pultavassa, missä hän syntyi 1970. Hän julkaisee säännöllisesti tunnetussa ukrainalaisessa Ukrainska Pravda -verkkomediassa ja useissa ukrainalaisissa ja englanninkielisissä kirjallisissa aikakauslehdissä ja on saanut ukrainalaisia ja amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 2000 hän perusti Harkovan kirjallisuuslehden SP:n.

Krasnjaštših on julkaissut kirjat ”Ukrainalainen Nostradamus”, ”Harkova maailmankirjallisuuden peilissä”, ”Kirjailijoita Harkovassa. Boris Slutski” ja ”Sholem Aleichem”. Hänen kertomuksiaan pommituksista ja evakoista on julkaistu englanniksi, saksaksi, viroksi, latviaksi, puolaksi ja tšekiksi.

(Jukka Mallinen)

–

***

Vitsit moskoviiteista ovat hauskoja. Ryssistä. Ryssät – SS – pässit.

Vitsit moskoviiteista auttavat sinun ymmärtämään kuka olet, erottautumaan. Lapsesta saakka olen rakastanut vitsejä moskoviiteista.

Mutta nationalisteja en uskonut. Luin, luin kaikkia: Tereljaa, ja Malanjukia. Luin kuin Dan Brownia: että nasauttivatkin. Rysy on naurettava, ei pelottava. Ne kirjoittivat pelottavasta rysystä, joka tappaa, vihaa Ukrainaa. Heille jokainen rysy on pelottava.

”Osui suoraan parvekkeeseemme Harkovassa. Nyt olemme kuin tulipalosta paenneita.

Naapurit ilmoittivat. Jotka jäivät kellariin.

Kaverit, jotka mursivat oven ja sammuttivat, heittelivät isän kirjat parvekkeelta, nyt tuuli on lennättänyt isän kirjaston ympäri Saltovkaa.

Naapurin nainen valitsi kadulta yhden kirjan, palamattoman.”

Isä on filologisen tiedekunnan varadekaani.

Opeteltiin koulussa. Ulkoa.

–

Haluavatko venäläiset sotaa?

Kysykää niiltä sotilailta,

jotka lepäävät koivujen alla,

ja kertokoot heidän poikansa,

haluavatko venäläiset sotaa.

–

Lehtien ja julisteiden kahinassa

sinä nukut, New York, sinä nukut, Pariisi.

Vastatkoot unenne teille,

haluavatko venäläiset sotaa.

–

Kysykää äideiltä,

kysykää vaimoltani,

silloin tulisi teidän ymmärtää.

haluavatko venäläiset sotaa?

–

Juuttui mieleen niin, että sanat travestoituivat päässä: ”Kysykää saatanalta”, ”Tulisi teidän kaikki tappaa”.

Laulun tähän Jevtušenkon runoon esitti Mark Bernes. Hänen talonsa Harkovassa, en tiedä onko se säilynyt. Se on lähellä seminaaria, johon osui pommi, kuulin kun se tapahtui, minäkin asun siinä lähellä.

En tiedä, missä kunnossa on Šuljženkon talo. Tai Buninin, tai Hlebnikovin – hänen talonsa vieressä on turvallisuuspalvelu, johon tähdättiin maaliskuun toisena, ja osuttiin taidemuseoon, jossa oli Aivazovskia, Repiniä ja Levitania.

Dunajevskin talo on Jaroslav Viisaan kadulla, sitäkin pommitettiin.

Pommitetaan joka paikkaa. Koko kaupunki on raunioina.

Harkova on torikaupunki. Markkinakaupunki. Kauppakaupunki. Kauppiaiden kaupunki. Vaakunassa on Merkuriuksen sauva, jonka ympärillä kiemurtelee kaksi käärmettä. Ja runsaudensarvi.

”Kasvoin suuressa basaarissa Harkovassa”. (Boris Slutski). Ja hänen kanssaan koko venäläinen sodanjälkeinen kirjallisuus. Brodsky lausui ulkoa tätä runoa. Oppilas. Jevtušenko – oppilas. Ja kaikki, kenet mainitsetkin.

”Kuten sanottiin Hevosbasaarissa.” Harkovan kielellä. Venäläis-ukrainalaisella. Josta tuli runouden kieli. ”Erikseen haluaisin juoda Harkovan Hevosbasaarille”.

Nyttemmin ei ole runouden kieltä. Ei venäläis-ukrainalaista. Ei Hevosbasaaria. Kaksi vainajaa, kahdeksantoista haavoittunutta. Kortteli, jossa Slutski asui, on tuhoutunut.

”Minulle tuli mahdollisuus käydä lähiaikoina Hevosaukiolla, talo 9”. Kirje vuodelta 1943. Harkovan vapautuksen aikaan. ”Otan toimeksiantoja myös esikaupunkeihin”. Nekin ovat tuhoutuneet.

Ei ole ”Satu”-toria Holodnaja-vuorella. Se tuhottiin yhtenä ensimmäisistä. Radiotori Työn sankareitten kadulla on tuhottu. Sekin yhtenä ensimmäisistä. Ei ole kuuluisaa Barabašovia. Paloi pommituksessa. Kaikki seitsemän hehtaaria. Mikä ei palanut, sitä pommitettiin uudestaan muutaman päivän päästä. Vielä maineikkaampaa Blagbazia tulitettiin. Pemmitettiin ja tuhottiin Kunnallinen tori. Ja Sumin tori.

Pammitettiin päivällä. Torit olivat toiminnassa.

Tämä oli Meletinskin isän talo. Juuri sen, ”Myytin poetiikka”. Bahtin, Meletinski, Lotman. Losev, Averintsev.

Meletinski syntyi 1918 Harkovassa, muutti kolmen vuoden iässä Moskovaan.

Meletinskin isä oli arkkitehti. Miten monta taloa hän rakensi Harkovaan, ei ole tiedossa. Säilynyt on kuusi. Tai enää viisi.

Seitsemäntoistavuotiaaksi asuin naapuritalossa. Kävin tässä luokkatoverin luona lukemassa läksyjä. Priimuksen. Istuttiin samassa pulpetissa.

Istuttiin parvekkeella. Erkkerissä. Pommituksen jälkeen otetuissa valokuvissa ei sitäkään ole.

Venäläiset kirjailijat, en pysty katsomaan venäläisten kirjailijoitten kirjoja. Kaikki se on valetta, vilpillisyyttä, temppuilua, ettei tarvitsisi sanoa tärkeintä: miten te vihaatte meitä, Ukrainassa asuvia. Niin venäläisiä kuin ukrainalaisiakin, kaikkia. Kolmesataa vuotta yhdessä, kolmesataaviisikymmentä. Jopa Tšehov, joka rakasti Ukrainaa, jopa Bunin – nyttemmin luen teitä toisin. Jos vielä luen. Te valehtelitte rakkaudestanne. Teitä lukenut Putin ja koko kopla ei ole oppineet mitään, ei ymmärtänyt mitään. Kuka on syyllinen? Kopla – koko Venäjä.

Ukrainassa kaatuneen sotilaan repusta löytyi pieni kultainen risti, suusta revittyjä kultahampaita, lapsen, leppäkertun muotoiset korvarenkaat. Ja Bulgakovin kirja.

Mitä varten kerroin niille? Venäjänmaalaisissa aikakauslehdissä, kirjallisissa lehdissä – Ukrainasta? Harkovalaisesta, ukrainalaisesta Slutskista? Kopelevista ja Ukrainan renessanssista? Garšinista ja Vvedenskista. Mitä varten kerroin itsestäni. Että olen ukrainalainen, vaikka venäläinen. Kuka minua kuunteli, valmistellen sotaa.

Kaupoissa kaikki on kallista. Juusto ”Rossijskij” on halpaa. Kukaan ei ota sitä.

Makkara ”Moskovskaja” on hyvää. ”Äiti, mitä sinä – syöt sitä?’

Jääkaapissa ”Kremljovskaja”-makkaraa. Ostettu ennen sotaa.

Jollakin – ”Ostankinskajaa”. Toisella ei enää ole jääkaappia.

Käytettyjen tavaroiden kaupassa on uusia juttuja, merkkitavaraa, varmaan varastosta – mutta Venäjän trikolorin väreissä. Niitä ei edes kokeilla. Näkevät – kävelevät ohi.

Jäin pois ”yandex”-sähköpostista. Olin siinä vuosisadan neljänneksen, puoli elämää. Koko kirjeenvaihto, arkistot.

Sinne tulee varmaan viestejä. Venäjänmaalaisilta tuttavilta. Kirjoittavat, pahoittelevat kovasti. Katuvat. Pyytävät anteeksi Venäjän puolesta. Ovat huolissaan, mitä minulle kuuluu.

En usko heitä. En halua kuulla heistä. Ottaa vastaan anteeksipyyntöjä. En pahoittele sitä puolta elämää. Luulkoot, että minut on tapettu. Minut kyllä tapettiinkin 24. helmikuuta.

Lena lukee Nadjalle ”Robinson Crusoeta”. Venäjännöksenä – mutta ”Töesella päevalla, kuutettatoista, olles niissä tuumoissa lähsin väha kaukemalle – sinna, kussa niituit lopettavat.“ Sanoo, että se ei ollut ensimmäinen kerta. Se tulee automaattisesti, tiedostamatta.

Laxness, armas Laxness, mitä sinä tässä, miksi sinäkin. Miksi ei kelvannut. Ei, venäläiset pommit löivät sinutkin pois minusta, en voi lukea sinua, luen vain niistä.

Islanti. Todellakin, kolmas maailmansota. Koko maailma vedetty mukaan. Kaikki iskun kohteena.

Me emme julkaisseet Nadja Agafonovaa. Runoilijaa Nikolajevista. Hänen miestään Aleksei Torhovia julkaisimme, häntä emme. Odotimme parempia runoja. Se oli kymmenen vuotta sitten.

Borodin: ”Tänään kirjoittivat, että hänet kiskottiin raunioiden alta, tunnistettiin. Aleksei on jossakin sotimassa”. ”Muistatko, kun oli ensimmäinen festari, te kaikki olitte meillä yötä.”

Hän kuoli pommiin Nikolajevin aluehallinnossa.

Muistan. Muistan kaiken. Ja painan tarkasti mieleen.

Harvinainen sana ”hulina” (ven. butša). Ennen muistin sen Majakovskista:

–

Kiertänyt

maapallon olen

lähes

kokonansa,

ja elämä

on hyvää,

ja elää

on hyvä.

Vaan hulinassamme

kamppailevassa, kiehuvassa, –

vielä parempi.

–

Sitten tulee vielä kauheampaa:

–

Kiemurtelee

kadun käärme.

Talot

käärmettä pitkin.

Katu – on minun.

Talot – minun.

–

Kidutuskellari Butšassa. Kuusitoista ruumista. Ammuttu polviin, etteivät voisi lähteä karkuun. Ja päähän. Naapurihuoneeseen on perääntyessä jäänyt hylättyä tavaraa. Suklaalevy. Haukattu. Tjuttševin nide. Auki joltakin sivulta. Ehkä tästä:

–

Ei Venäjää järjellä voi ymmärtää,

ei yhteisellä kyynärällä mitata:

sillä on erityinen luonto –

Venäjää voi vain uskoa.

–

Senja Rovinski:

”Eiväthän ne ole lukeneet mitään, mitä sinä, mikä Bunin, mikä Tšehov? Eivät ne lukeneet edes Mumua.

Mutta tämä on ainoa nelirivi, jonka niin Putin kuin koko hänen kaartinsakin tuntee lapsesta asti ja toistelee joka kerta, kun tekee konnamaisuuksia.

Tässä nelirivissä juuri onkin venäläisen fasismin olemus, tämä juuri on lohikäärmeen pesä, itse pahan olemus, sen neula.”