Mielenosoitusten osoitteet hukassa

SEPPO OIKKONEN

–

Tampereella järjestettiin Vapunpäivänä ”Sinimustan liikkeen” mielenosoitus, jonka rivistöön yritti tunkeutua vastamielenosoittajien joukosta kaksi naista, jotka kantoivat banderollia tekstillä ”Natsit vittuun!” Naisiin reagoitiin heti varsin aggressiivisesti nyrkein, ja maahan kaatunutta potkittiin armottomasti. 

Jälkipuheita on sitten riittänyt niin lehdistössä kuin televisiokanavilla. Toimittajat ja kommenteista päätellen myös suuri yleisö ovat reagoineet aikalailla yhtä välittömästi ja samanasteisen moraalikiihkon vallassa kuin mikä varsinaisia toimijoitakin oli motivoinut. Jälkiviisaus tyypillisesti ryhdistäytyy jälkiviisasteluksi, jossa pannaan paha kiertämään ja potkitaan puolestaan moraalipaatos naisia pahoin pitäneiden ”natsien” niskaan. 

Kun yhteistä moraalipaatosta vahvistetaan, jätetään kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki kognitiiviset dissonanssit käsittelemättä. Kukaan ei esimerkiksi kysy, miksi ko. naiset alun alkaenkaan tunkeutuivat heille vihamieliseen joukkoon. Sinimustan liikkeen mielenosoitus oli etukäteen viranomaisille ilmoitettu – siinä mielessä ”laillisempi” kuin antinatsien vastamielenosoitus. Naiset olivat kuitenkin etukäteen suunnitelleet provokaatiotaan. 

Keskustelussa huomio on kiinnitetty esimimerkiksi kysymykseen, saavatko ”natsit” mielenosoituksissa esiintyä naamioituna. Kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota siihen, että naamioituja esiintyi kummankin osapuolen riveissä.  

Kaikki tällaiset kaavasta poikkeavat tulkinnat on etukäteen tuomittu vain ”natsien” puolusteluiksi. Vaikka omakin maamme on viime aikoina joutunut kohtaamaan esimerkiksi hybridivaikuttamisen ja jopa -sodankäynnin uusia muotoja, joissa lähetetään hajottamistarkoituksessa ristiriitoja herättäviä joukkoja vihollisen maaperälle, tässä mielenosoitustapauksessa niistä ei mitään yleisempää ole opittu. 

Ei edes sitä yleisinhimillistä, yhteisöolennoille ominaista tosiasiaa, että juuri moraalitekijät luovat ne näkymättömät yhteisöä sisältä käsin yhteen sitovat langat, joihin yleinen luottamus perustuu, ole missään keskustelussa nostettu esiin. Pelkkä reaktiivinen leimaaminen ja puolen valinta on riittänyt. 

Tilaisuus olisi oiva, jos yhteisömoraalin tosiasioita haluttaisiin nostaa esiin. Nyt nostetaan esiin vain alitajunnan taantuneita tuntoja – tarvetta olla ”oikeassa”, mikä tässä tarkoittaa siis annettujen reagenssien pohjalta tapahtuvaa valintaa, tarvetta olla ”oikealla puolella”. 

Tilaisuus olisi oiva, jos hauaisimme nostaa esille yhteiskuntamme kahtiajakautumistaipumukset.  

Tilaisuus olisi myös oiva, jos meille lajityypillisesti ominaista taipumusta ”uhriajatteluun” haluttaisiin nostaa esiin ja oppia jotain yleisinhimillisistä ominaisuuksistamme. 

Tilaisuuksia oppia jotain uhrisamaistumisen taipumuksistamme ei pitäisi jättää käyttämättä, koska uhrirooleihin samaistuminen käy kulttuurisen narsismimme maailmassa kohtaloksemme.

***

Freudilaisittain uhrirooliin samaistuminen on voimaannuttavinta mitä alitajunta voi yksilölle tarjota.

Selityskään ei ole niin vaikea, etteikö normaalilla itseanalyyttisella taipumuksella sitä voisi ymmärtää. Kyseessähän on niin yleisnhimillinen psyykenmekanismi, ettei siltä kukaan ole kehityksessään voinut välttyä.

Olemme kaikki syntymämme jälkeen vain vaikutusten ja vaikutelmien vastaanottajia, siis ”objektin”, ”kohteen”, ja äärimerkityksessä nimenomaan ”uhrin” roolissa, ja jokaisen meistä mielen pohjalle syntyy ensin meitä hoivaavan ihmisen hahmo, siis ”Sinä”, ja vasta vuosia myöhemmin varsinaisesti muodostuu se kokemuksellinen fokus tai raami, jota sanomme ”Minäksi”.

Tästä meille lajityypillisestä yleisen ihmisidentiteetin ja minäidentiteetin marssijärjestyksestä suoraan seuraa, että läpi elämämme elämme kaikki ikään kuin toinen toisemme sielussa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme. Tämä ”kultaisen säännön” moraali on todellakin, ihan tutkitustikin, yleisinhimillinen, niin paljon kuin eri uskonnot ja ideologiat ovatkin ihmisen historian mittaan sitä yrittäneet yksityisomaisuudekseen omia.

Kun ihmismieli kriisiytyy, se pelkää ja haluaa paeta, ja taantuu — ja turvallisimmat pakopaikat ovat niitä kaikkiallisuuden ja kaikkivaltaisuuden tuntoja, jotka psyykemme pohjalla ovat varhaisimmasta lapsuudestamme tallella. Siksi uhrorooliin samaistuminen kytkeytyy niin yleisesti identiteetin kriisiytymiseen — ihmisen historiassa aikalailla kaikkiin uskontoihin liittyy jopa ritualisoituneita muotoja uhriajattelusta.

Pohjimmiltaan uhriajattelusta näissäkin mielestäni aika naurettavissa ja merkityksettömissä nykypäivän näytelmissä on kyse. Elämme länsimaailmassa kulttuurisen narsismin aikoja, ja samat aikalaiset, jotka kaipaavat kokemuksellisia efektejä, ovat myös juuri niitä jotka elävät arkipäiväänsäkin aika syvällä uhrisamaistumisen antamissa ”nautinnoissa”. Emme saa sulkea silmiämme emmekä korviamme siltä, että makeantuskaiset viisut ovat aikamme sävel – sielun kipu koetaan lauluissa samaistuttavana ja jopa syvällisenä.

Itseäni kovasti harmittaa, että Eino Leinon runoja on pilattu esittämällä niitä tuskaisen narsismin sävyillä – Eino Leino oli toki suomalaisten elämäntuntojen tulkki, mutta hän ei ollut narsisti. Hänen identiteettinsä löytyivät maailmankirjallisuudesta.

–

–