SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kuinka vasemmisto voitti kylmän sodan

wall-2

PAUL GOTTFRIED   (suomentanut Heikki Luoto)

Puhe H. L. Mencken -klubin vuosittaisessa tapaamisessa Baltimoressa 22. lokakuuta 2010.

Minulta kysytään usein, miksi tarvitaan itsenäinen tai sitoutumaton oikeisto. Eivätkö republikaanit Sean Hannity, Sarah Palin ja Rich Lowry kata kaikki tarpeemme? Miksi luomme oikeistoon uuden liikkeen, kun FOX-kanava ja 1700-luvun peruukeissa marssivat keski-ikäiset Teekutsuliikkeen jäsenet hoitavat homman puolestamme? Miksi antaa demokraateille aseita osoittamalla, että meidän puolemme on jakautunut? Eikö meidän pitäisi yhdistyä lyödäksemme Nancy Pelosin, Harry Reidin ja muut demokraatit?

Täydellinen vastaus kysymykseen vaatisi enemmän kuin kymmenen sivua. Ei todellakaan ole mitään keinoa käsitellä tätä viittaamatta Hegeliin. Suuri saksalainen filosofi väitti, että käsitteiden ja liikkeiden todelliset määritelmät ovat välttämättä geneettisiä. Tällaisia määritelmiä ei voida käsitellä oikein, ellei palata määriteltävän alkuperään. Puu ei ole sitä miltä se aluksi näyttää vaan kyseisen objektin historia taimesta lähtien. Samoin ei ole mitään keinoa ymmärtää missä olemme juuri nyt, ellemme tiedä missä olimme aiemmin. Kaikkien instituutioiden ja liikkeiden nykytila heijastaa niiden hyvin riitaisaa dialektista kehittymistä. Hegelin mukaan vastakkaiset voimat voidaan koota pysyvästi yhteen synteesissä vain, jos luontaiset ristiriidat ratkaistaan. Ennen kuin tuohon pisteeseen on päästy, väittelyä on jatkettava kunnes jotain olennaista on saatu muodostettua.

Tarkoitukseni ei ole kiusata teitä Hegelin käsitteillä. Pikemminkin pyrin tuomaan esiin oikeiston keskeneräisen dialektiikan, jotta ymmärtäisimme miksi emme kuulu virallistettuun ”konservatiiviseen liikkeeseen” ja miksi siitä on tullut vasemmiston kaiku. Aloitan yleistyksellä. Meidän näkökulmastamme katsoen vasemmisto saavutti lähes kaiken 1900-luvun loppupuoliskolla kaikkialla länsimaissa. Mutta voittanut vasemmisto ei ollut neuvostovaltaan yhdistetty ikääntyneiden johtama varuskuntasosialismi. Tällä vasemmistolla oli hyvin vähän tekemistä pussihousuisten miehitysarmeijoiden, tehottoman tavara- ja palvelutuotannon ja atomiaseiden kanssa. Nimenomaan radikaali vasemmisto voitti länsivaltioissa, jotka pinnistelivät harjoittaakseen tasa-arvoisempia demokratian muotoja.

white-guiltKommunismin jälkeisellä vasemmistolla on jatkuva tehtävä, riippumatta siitä oliko kyseessä Amerikan kansalaisoikeusliike ja sen myöhempi vaikutus feministeihin, seksuaalivähemmistöihin ja laittomiin maahanmuuttajiin, tai antifasismin nousu ja länsimaiden syyllistäminen Ranskassa, Italiassa, Espanjassa ja Alankomaissa, tai saksalaisten pakkomielle jauhaa epädemokraattista menneisyyttään ja vaivaantua Sonderweg -historiastaan. Se etsii menneisyyden vääryyksiä ja erityisesti sellaisia, joista syytetään valkoisia kristittyjä ja indoeurooppalaista sivilisaatiota.

Lienee turha käsitellä tämän vasemmiston ominaisuuksia, koska useimmat teistä jo tuntevat ne. Suosittelen kirjaani The Strange Death of European Marxism, jossa osoitetaan miten nykyvasemmisto eroaa Marxin teoriasta ja kommunismin käytännöstä. Tätä liikettä kutsutaan tavallisesti kulttuurimarxismiksi, ja se vastustaa kaikkea mikä ei ole riittävän radikaalia. Sen kannattajat syyttävät porvarillista yhteiskuntaa ”rasismista”, ”seksismistä”, ”homofobiasta” ja Hitlerin kolmannen valtakunnan kauhuista. Tämä post-marxilainen vasemmisto vetoaa lännen huonoon omatuntoon siitä, että se on alistanut kaikkia muita eikä ole riittävän ponnekkaasti vastustanut ”fasismia”.

Vaikka Euroopassa tämä vasemmisto puolustaa kommunistihallintoja ja tyypillisesti vähättelee Stalinin ajan Neuvostoliiton rikoksia, se ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kiinnostunut sosialismista. Ennen kaikkea se haluaa uudistaa yhteiskunnan ja integroida lännen kansallisvaltiot maailmanlaajuisiin organisaatioihin. Se haluaa avata länsimaat kehitysmaalaisten maahanmuutolle sekä suosia uskontoja, jotka eivät ole kristillisiä tai juutalaiskristillisiä. Monet ovat saattaneet huomata, että EU:sta on tullut merkittävä työkalu tässä sosiaalisessa kokeilussa.

Tälle vasemmistolle ja kristilliselle teologialle on yhteistä syyllisyyden ja sovitustarpeen korostaminen. Kristillisiä käsityksiä on ujutettu uudistuneeseen vasemmistoteologiaan, jossa on kehitetty vallankumouksellisten pyhimysten ja uhrien kultti, ja joka on tuottanut poliittisesti korrektiin muistamiseen keskittyvän liturgisen kalenterin. Tällä korviketeologialla syyllistetään ryhmiä, joiden odotetaan ilmaisevan ehdotonta katumusta menneisyyden uhreina pidettyjä kohtaan.

Jo ennen neuvostoimperiumin kaatumista jälkimarxilainen vasemmisto alkoi syrjäyttää kommunismia länsimaiden suurimpana vasemmistoideologiana. 60-luvulla nuorisokulttuuri oli hylännyt porvarilliset käyttäytymisnormit ja juurtunut Eurooppaan yhteistoiminnassa kolmannen maailman vallankumouksellisten kanssa. Ranskan ja Italian suurten kommunistipuolueiden kaadereista alkoi virrata energiaa nuorten radikaalien riveihin. Tämä nouseva eliitti oli enemmän huolissaan naisten, maahanmuuttajien ja homojen syrjinnästä kuin kiinnostunut tuotantovoimien kansallistamisesta. Vaikka tämä uusi linja tuli julki Pariisissa toukokuun 1968 väkivaltaisina mielenosoituksina ja Punaisten prikaatien muodostumisena Saksassa ja Italiassa, merkkejä linjamuutoksesta näkyi jo aiemmin.

radicals-1Milanolainen poliittisen historian tutkija Danilo Breschi osoittaa tarkkanäköisessä kirjassaan Vallankumoushaave: Italian vasemmisto ja 68-sukupolven alkuperä, miten kommunististen nuorisojärjestöjen ja lakkojen johtoon nousi henkilöitä, joita vanhat kommunistit nimittivät ”dekadentiksi porvarisnuoriksi.” Italian 60-luvun lakkoihin sekaantuneet olivat kapitalismin vastustajiksi tunnustautuneita radikaaleja Katolinen toiminta -liikkeestä, trotskilaisista ryhmittymistä ja etnisistä vähemmistöistä. Alle 30-vuotiaiden mielenosoittajien todelliset tavoitteet olivat kunnianhimoisempia, mutta myös toteuttamiskelpoisempia. Tarkoituksena oli sosiokulttuurinen muutos jota johdettaisiin ylhäältä käsin. Elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinin ja Marx-tutkija Lucio Collettin kaltaiset marxismin kannattajat vastustivat kiivaasti näitä vallananastajia ja vaativat heidän poistamistaan kunniallisten vasemmistolaisten kokoontumisista. Colletti meni niin pitkälle, että kutsui poliisit poistamaan toimistostaan nämä ”dekadentit”. Pasolini seurasi huolestuneena heidän agitointiaan ja sanoi heidän lausuntojaan ”verbaaliksi taudiksi.”

Jälkimarxilaisen ja antiporvarillisen vasemmiston sympatia kommunistipuolueille oli vähäisempää kuin heidän myötämielisyytensä muita sosialistiryhmiä ja erityisesti vihreitä kohtaan. Vihreiden siirtäessä painopistettään luonnonsuojelusta länsimaiden täyttämiseen kehitysmaiden köyhillä sekä vaihtoehtoisten elämäntapojen edistämiseen, he tulivat erottamattomaksi osaksi post-marxilaista vasemmistoa. Kylmän sodan lopulle tultaessa aika oli ajanut kommunismin ohi länsimaissa, koska kulttuurimarxilainen vasemmisto oli ottanut sen paikan ja muokkasi Länsi-Euroopan politiittisen spektrin vasenta puolta.

Ranskan, Italian ja Saksan kommunistipuolueet jatkoivat kulttuurimarxilaisuuden linnakkeina, mutta eivät yleensä sen elinvoimaisina keskuksina. Samanlainen prosessi eteni neuvostoimperiumissa hitaammin. Esimerkiksi Itä-Saksassa kulttuuriradikaalit saivat näkyvyyttä kommunistivirkailijoiden silmien alla, erityisesti Stasi-ilmiantaja Gregor Gysi (joka sittemmin nousi Die Linke -puolueen johtoon). DDR:n romahtaminen mahdollisti näiden radikaalien liittymisen lännen aateveljiinsä, jotka ajoivat samoja antiporvarillisia projekteja kuten homojen ja feministien oikeuksia, fasismin vaaroista jankuttamista sekä kansallisvaltioiden muuttamista maailmanlaajuisen johtamisjärjestelmän haarakonttoreiksi.

Joku saattaisi yrittää haastaa perusteluitani väittämällä, ettei tällä ole mitään tekemistä FOX:in, National Review’n tai Glenn Beckin kanssa. Konservatiivinen liike julistaa olevansa vasemmistovastainen. Se pilkkaa islamin ihannointia ja puolustaa läntistä demokratiaa ja naisten oikeuksia. Se puolustaa Yhdysvaltain valtion suvereniteettia kansainvälisiä järjestöjä vastaan. Hyväpalkkainen republikaanisatiirikko Mark Steyn pilkkaa jatkuvasti eurooppalaisia ja kanadalaisia länsivastaisten fanaatikkojen hyysäämisestä. En siis voi väittää, että viralliset konservatiivimme edustavat kulttuurimarxilaista tai liberaalikristillistä hapatusta.

Mutta itse asiassa väitän juuri niin.

Lisäksi väitän, että virallistettu keskusta-oikeistomme ja lännen post-marxilainen vasemmisto eroavat toisistaan lähinnä kvantitatiivisessa mielessä. Vasemmiston ajaessa ehdotonta poliittista korrektiutta, konservatiivinen liike tekee samaa vähemmän äärimmäisellä tavalla. Mutta molemmissa ryhmissä näkyy eri tasoisena sama yleinen kulttuurimuutos. Kuten vasemmistomme ja Länsi-Euroopan valtavirtainen ajattelu, myös täkäläiset 30-40-vuotiaat konservatiiviset kirjoittajat on liotettu vasemmistolaisessa kulttuurissa. Tämän seurauksena he kaikki uskovat asioihin, joita edes kommunismia kannattaneet 50-luvun aikuiset tuskin olisivat ymmärtäneet.

Ei ole liioiteltua sanoa, että naisten syrjintää vastustavien lakien puolestapuhuja Sarah Palin on sosiaalisesti radikaalimpi kuin Ranskan ja Italian kommunistijohtajat kuusikymmentä vuotta sitten. Vaikka vanhan koulun kommunistit suosivat kylmän sodan aikana Neuvostoliittoon juurtunutta keskusjohtoista taloutta, he eivät kuitenkaan olleet innokkaita tekemään seksismistä rangaistavaa, toisin kuin Palin. He vähät välittivät homoista, kunnes kommunistipuolueet joutuivat post-marxilaisten piirittämiksi. Tuon aikakauden kommunisteille olisi ollut mahdotonta hyväksyä ”homojen oikeuksia” ja seurata näin Jonah Goldbergia, Charles Krauthammeria, John Podhoretzia, uuskonservatiivien New York Postia ja WSJ:ia. Ranskan ja Italian kommunistiliikkeiden toisen maailmansodan jälkeistä historiaa käsitelleet Annie Kriegel ja Andrea Ragusa väittävät puoluejohdon jopa tahtomattaankin kuuluneen porvarilliseen aikakauteen. He korostavat kommunistipuolueiden ilmentäneen Vatikaanin toista kirkolliskokousta (alkoi vuonna 1962) edeltäneitä sosiaalisia asenteita.

Steyn ja Christopher Caldwell oikeutetusti kritisoivat islamilaisuuden invaasiota Eurooppaan, tätä nimenomaan eurooppalaista monikulttuurikokeilu. Mutta näitä kriitikkoja ei häiritse Amerikan halukkuus ottaa kansalaisekseen kenet tahansa. He uskovat maahamme mahtuvan paljon nykyistä enemmän väkeä. Avaamme ovemme koko maailmalle, tai ainakin universalistisen uskontunnustuksemme vahvistaneille, julistautumalla ”kansakunnan ehdotelmaksi” (propositional nation), jota pitävät kasassa ihmisoikeudet ja usko universaaliin demokraattiseen tasa-arvoon.

national-reviewKahtena viime vuosikymmenenä konservatiivisen liikkeen kuuluisuudet ovat sanoneet seuraavaa: Martin Luther King toimi nimenomaan konservatiivisena kristittynä teologina johtaessaan kansalaisoikeusvallankumousta; homojen avioliitto oikein ymmärrettynä voi olla konservatiivinen perhearvo; meillä on velvollisuus opettaa muslimeja kunnioittamaan naisten ja homojen oikeuksia. Juuri nämä ideat tekevät meistä ”lännen”, ja jos todella arvostamme myöhäismodernin ajan äskettäisessä vaiheessa ilmennyttä sivilisaatiomme loistoa, meidän tulisi levittää kaikkialle maailmaan arvokkaita ihanteitamme. Saman logiikan mukaisesti ihmisoikeususkomuksemme haastaneita, varsinkin niitä rajuimmin haastaneita 1800-luvun vastavallankumouksellisia, voisi pitää ”liberaaleina”. Muutoinhan nämä mukakonservatiivit olisivat omaksuneet amerikkalaisen demokraattisen tasa-arvon uskontunnustuksen!

Hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon vasemmistolaiset ajattelumallit ovat vaikuttaneet oikeistoon, on William F. Buckleyn reaktio liberaalien ja neokonservatiivisten medioiden hyökättyä antisemitisteiksi leimattuja Joe Sobrania ja Pat Buchanania vastaan. Vuoden 1991 joulukuun ja 1992 maaliskuun National Review’ssä sekä myöhemmin kirjassaan In Search of Anti-Semitism Buckley jakaa antisemitistit vakaumuksellisiin ja ”kontekstuaalisiin”. Hänen jakoperiaatteensa on lähtöisin marxilaisesta ”puolueettoman taantumuksellisen” (objective reactionary) käsitteestä, joka tarkoitti kommunistipuolueen näkemysten kyseenalaistajaa. Buckleyn määritelmä kontekstiin perustuvasta syyllisyydestä tuo mieleen Euroopan maissa esitetyt syytökset, joiden mukaan monikulttuurisuuden kyseenalaistajat tasoittavat tietä uusnatseille.

Tuollaisesta näkökulmasta katsoen ei ole väliä, puhuuko joku objektiivisesti totta vai ei, kunhan tiettyjä erityiskohtelua saavia tahoja ei loukata. Buckleyn ohjeistuksen perusteella pahantekijöillä ja uhreilla ole mitään tekemistä Euroopan holokaustin kanssa. Jos antaa pelotella itsensä ajattelemaan näin, saa varautua katastrofiin. Lisäksi tässä tapauksessa syytös vaikuttaa amerikkalaisiin kristittyihin, joiden odotetaan osoittavan tiettyä hienotunteisuutta erityisesti amerikanjuutalaisia kohtaan. On korvikeuhreja, jotka ovat Buckleyn illallisseuraa tai loukkaantuvia toimittajia. On korvikekiusaajia, jotka tekevät loukkaavia huomautuksia, mutta joilla ei ole mitään tekemistä natsien rikoksien kanssa. Kiusaajat on ajettava pois National Review’n sivuilta ja paremman väen joukosta. Kommunisteilla oli tapana kutsua heidän kaltaisiaan ”sosiaalifasisteiksi”, ja Euroopan poliittisen korrektiuden vartijat pitävät heitä ”fasistoideina”. Tällaiset epäsosiaaliset tyypit ovat kontekstuaalisesti vaarallisia ja siksi heidät on eristettävä.

On syytä panna merkille, että edellä mainitut antisemiiteiksi syytetyt eivät yllytä väkivaltaan juutalaisia vastaan sen enempää kuin eurooppalaiset muslimimaahanmuuton kriitikot tai saksalaistutkijat, jotka kyseenalaistavat maansa syyllisyyden jokaiseen menneisyyden suursotaan. He ovat yksinkertaisesti joutuneet törmäyskurssille tiettyjen eliittiryhmien kanssa avattuaan uudelleen kiusallisen debatin. Konservatiivinen liike pelaa samaa peliä julistamalla ikuisesti loppuun käsitellyksi asiat, joista se ei halua keskustelua. Lukemattomista vaiettavista asioista yksi esimerkki on kongressin lainsäädäntö 1960-luvulla.

Ainoa 50-luvun konservatiiviliikkeestä 80-luvulle säilynyt asia oli antikommunismi. Koko tuon ajan USA:n konservatiivit vastustivat kommunismin laajentumista ja pitivät Neuvostoliittoa pahan valtakuntana. Mutta konservatiivien syyt pahan valtakunnan vastustamiseen ovat muuttuneet noista ajoista. Ennen länsimaista sivilisaatiota puolustettiin ateistista Neuvostoliittoa vastaan, nykyisin puolustetaan globaaleja demokraattisia arvoja taantumuksellista ja homofobista Venäjää vastaan.

Nämä vaihtuneet Neuvostoliitton tai Venäjän vastaisuuden syyt kertovat liikkeen liukumisesta vasemmalle. Neokonservatiivien noustua valtaan liukuminen kiihtyi, ja sen seuraukset auttavat ymmärtämään miksi syntyi riippumaton oikeisto, joka on vastustanut jälkimarxilaista vasemmistoa enemmän kuin kukaan muu. Olemme yhä sodassa kulttuurillisia ja poliittisia voimia vastaan, jotka muovasivat vasemmiston uudelleen 60-luvulla. Mutta konservatiivinen liike on sen sijaan tehnyt rauhan kyseisten voimien kanssa – ja samalla painokkaasti kieltänyt tehneensä niin.

reaganVirallinen konservatiivinen liike on hämärtänyt tätä totuutta. ”Lännen voitto” kylmässä sodassa kuuluu konservatiivisten voittojen kuvitteelliseen sarjaan, joka alkaa Reaganin ”konservatiivisesta vallankumouksesta” ja päättyy nuoremman Bushin presidenttikauteen. Heritage-säätiön kaunistellun näkemyksen mukaan jopa Clintonin presidenttikausi oli osa ”jatkuvaa konservatiivista vallankumousta”, joka alkoi Reaganista ja huipentui George W. Bushin demokraattiseen ristiretkeen. Kuten Reagan ja molemmat Bushit, Clinton muka harjoitti fiskaalikonservatismia ja edisti ihmisoikeuksien amerikkalaista mallia, joskaan ei yhtä tehokkaasti kuin hänen republikaaniset kilpailijansa. Tätä konservatiivista marssia auttoivat ”hyvät” eurooppalaiset kuten Bushin kanssa liittoutunut tyypillinen sosiaalivasemmistolainen Tony Blair. Thatcher ja Kohl olivat kaksi muuta ystävää, jotka tukivat meitä kylmän sodan aikana. Saksan liittokansleri Kohl nöyristeli riittävästi; hän oli pickwickiläisessä mielessä riittävän ”konservatiivinen” varmistaessaan, että Saksojen yhdistyminen olisi ohimenevä vaihe ennen maan fuusioitumista kansainvälisen yhteisön kanssa. ”Konservatiivisuus” Yhdysvaltojen ulkopuolella tarkoittaa uuskonservatiivien politiikan myötäilyä.

Valtavirtakonservatiivit ovat lyöneet konservatiivileiman asioihin, joilla ei ole mitään tekemistä aidon oikeiston kanssa. Demokraattinen tasa-arvo ja maltillinen feminismi ovat kaksi arvoa, jotka konservatiivinen liike on ominut itselleen. Konservatiivien ajatushautomot ovat myös lanseeranneet oikeistolaisiksi monia tunnustuksellisia vasemmistolaisia. Joe Lieberman ja Pat Moynihan ”konservatiivien” sankareina toimivat esimerkkinä tästä käytännöstä. Tällaiselle manipuloinnille on käyttöä. Liike voi väittää menestyvänsä hyvin, vaikka vasemmisto voittaisi.

Konservatiiviset kirjoittajat ovat myös rekonstruoineet 60-luvun irroittamalla sen aikaisen kulttuuriradikalismin aikakauden muusta politiikasta. Vaikka ruokottomat hipit pilasivat ilman pesemättömillä hampaillaan ja polttamalla marihuanaa, 60-luvun kerrotaan kuitenkin tuottaneen myös lainsäädännöllisiä uudistuksia, joista Edmund Burkekin olisi ollut iloinen. Jonah Goldberg väittää kansalaisoikeuslain antaneen maallemme taloudellisen vapauden – ensimmäistä kertaa. Kansalaisoikeuslain äänestäminen oli toinen ”konservatiivinen” maamerkki, koska sen jälkeen liittovaltion hallitus varmisti, että kaikki kansalaiset voisivat äänestää. Itse asiassa tietyt osat maasta alistettiin sen avulla ikuiseen liittovaltion valvontaan, jottei mustien äänestysaktivisuus alittaisi tiettyä kynnystä. Loppujen lopuksi äänestämällä kumpaa tahansa institutionalisoitunutta puoluetta on tulos käytännössä ”konservatiivinen”. Mitä aktiivisemmin värilliset äänestävät, sitä ”konservatiivisemmiksi” meidän oletetaan tulevan. Lisäksi vuoden 1965 maahanmuuttouudistus toi Yhdysvaltoihin uuden ”konservatiivisen” katolisen äänestäjäkunnan, jonka tuomat edut (tai konservatiivisuus) ovat yhä hyödyntämättä.

50- ja 60-lukujen konservatiiveilla oli aivan toisenlaiset näkemykset. Hekään eivät hyväksyneet yliopistojen valtauksia eivätkä huumausaineita, mutta olivat myös tyytymättömiä tuon ajan poliittisiin uudistuksiin. Useimmat heistä eivät olisi edes hurjimmissa kuvitelmissaan voineet uskoa, että joskus konservatiivisena pidettäisiin sellaista Amerikkaa, jonka arvomaailmaa ja etnistä rakennetta mullistetaan perin pohjin. Ei tietenkään tarvitse olla rotusyrjintälakien kannattaja ymmärtääkseen, että ”syrjinnän” vastaiset toimenpiteet ovat luoneet pysyvän hallinnollisen pakkopaidan, josta tuskin äkkiä vapaudumme. Mitään ”konservatiivista” ei ollut kongressin ja virkamiehistön toimissa, joilla pakkopaita luotiin.

Nykypäivän konservatiivinen liike pyrkii säilyttämään 60-luvun muutokset ja on tehnyt tuon ajan lainsäädännöstä ”konservatiivisen” politiikan kulmakiven. Lisäksi on toinenkin oikeiston kyseenalainen riemuvoitto. Neuvostoimperiumin romahtamisen oletetaan kuuluvan konservatiivien läntisiin voittoihin, ja siitä kiitetään Reagania, Thatcheria ja heidän seuraajiaan. Mutta Neuvostoliiton hegemonian loppu Itä-Euroopassa ei aiheuttanut siellä ideologista muutosta, vaikka joskus niin luullaankin. Neuvostoliiton poistuessa historian näyttämöltä radikaalimpi vasemmisto oli jo ottanut vallan ennen kaikkea lännessä, joka ei koskaan joutunut neuvostomiehityksen alaiseksi. Tämä uusvasemmisto oli muokannut kommunistijärjestöt uusiksi jo kauan ennen neuvostoimperiumin romahdusta. Uusvasemmisto määritteli valtavirtaisen poliittisen kulttuurin länsimaissa, myös USA:n uudelleenmuovatussa oikeistossa.

Itsenäisen oikeiston olemassaoloa ei voi ymmärtää tarkastelematta myös kokonaisuutta. Tuohon kokonaisuuteen kuuluu itsenäinen oikeisto, niin paljon kuin sitä nykyisin vastustetaankin. Mutta toisin kuin virallistetut konservatiivit, me emme hyväksy tosiasioiden manipulointia. Lännessä ei ole kylmän sodan konservatiivisia voittajia. Jos konservatiivisia voittajia on, ne ovat uudelleen nousseet Itä-Euroopan kansat. Jopa näitä ansaittuja voittajia saattaa uhata moraalinen kukistuminen, jos lännessä voittanut vasemmisto jatkaa etenemistään.

Paul Gottfried on yhdysvaltalainen historioitsija ja paleokonservatiivinen filosofi. Hänen teoksiaan After Liberalism ja War and Democracy on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

%d bloggers like this: