Elektra saa aina kostonsa

ANSSI RANTAKARI

–

Mozartin Idomeneo on harvoin esitetty ooppera, ja syy lienee osittain sen ideologisessa raskaudessa. Se on myöhäisbarokkinen vallan ylistyslaulu puettuna romanttisen oopperan muotoon.

Kööpenhaminan oopperan esitys 11. toukokuuta 2026 oli teknisesti vaatimaton. Troijan sodassa vastapuolina olleet sankari ja sankaritar saivat toisensa, mutta se tapahtui äänellisesti laimeasti: tenori oli niellyt äänensä, sopraano suorastaan kiekui. Sankarin isä, kuningas Agamemnon, järjestyksen ruumiillistuma, esiintyi raihnaan väsyneenä niin olemukseltaan kuin ääneltään. Ainoastaan Elektra, se joka häviää, lauloi kirkkaasti ja voimakkaasti. Elektra, joka haluaa sankarin itselleen, joutuu kiroamaan itsensä oopperan lopussa, kun pääosanesittäjät saavat toisensa.

Tässä on koko oopperan rakenne tiivistettynä: järjestys voittaa, rakkaus voittaa, Elektra häviää. Mutta äänellisesti ainoastaan Elektra oli elossa.

Oopperan libretto on peräisin jesuiittapappi Varicellan kynästä, ensiesitys tapahtui 1781, ja ooppera tilattiin Baijerin hallitsijan kunniaksi. Se on myöhäisbarokkinen valtaa ihannoiva ooppera, sodat, myrskyt ja Poseidonin mielivalta ovat taustaa; ne ovat ulkoisia uhkia järjestykselle, mutta oopperassa jatkuvuus, järjestys voittaa.

Se maailmanjärjestys, jota Idomeneo puolusti, oli kuitenkin jo kuolemaisillaan. Jesuiittajärjestö, Varicellan taustayhteisö, oli jo kielletty vuonna 1773, koska katoliset hallitsijat kokivat sen uhkaavan omaa suvereniteettiään. Ranskan vallankumous tuli muutama vuosi myöhemmin. Napoleonin armeija tuli perässä. Se kosminen järjestys, jonka pysyvyyttä ooppera juhlisti, hävisi historiaan nopeasti.

Eletyssä historiassa Elektra voitti.

–

***

Guy Debord kirjoitti vuonna 1967 spektaakkelin yhteiskunnasta: valta ylläpitää itseään esityksen avulla, ja kun esitys alkaa pettää, se paljastaa itsensä pelkäksi esitykseksi.

Tämä ei ole pelkästään 1700-luvun ilmiö. Valta edelleen legitimoi itsensä hyveellisyyden nimissä, julistaa tietävänsä mikä on kaikkien parhaaksi ja käsittelee oppositiota patologiana. Elektra on tässä järjestelmässä erityisen vaikea tapaus: Elektran häivyttäminen vaatii yhä enemmän energiaa sitä mukaa kuin järjestelmä kuluttaa oman uskottavuutensa. Vertauskuvallisesti myös Kööpenhaminan Idomeneon karhea laatu paljasti spektaakkelin, joka ei uskonut enää edes itseensä.

Euroopassa tämä uskottavuuden kuluminen on nyt näkyvää. Reaktiivisen oikeiston ja progressiivisen vasemmiston välinen valtakamppailu esitetään ideologisena taisteluna, mutta sen syvemmän rakenteen luonteessa on tavallaan kyse eliitin sisäisestä kamppailusta siitä, kenen käsissä yleistahdon tai hyvellisyyden tulkinta on. Molemmilla osapuolilla on messiaaninen retoriikka: pelastuksen lupaus, viholliskuva, käsitys oikeasta järjestyksestä jonka toteutuminen vaatii uhrauksia. Molemmat kohtelevat Elektraa patologiana. Molemmat pelkäävät hänen ääntään.

Kuten Mozartin oopperassa, myös Suomessa ulkoiset myrskyt, talouden mullistukset, Venäjän uhka, maailmanpolitiikan kuohunta toimivat vain taustana, jota käytetään korostamaan vallitsevan järjestyksen merkitystä ja tekemään sen kyseenalaistamisesta epäisänmaallista. Demokraattisen mekanismin sijaan Suomessa ideologinen kilpailu on näennäistä: vasemmisto ja oikeisto ovat yhteisessä korporatiivisessa tilassa, jossa valtion tarkoitus on toisaalta supistettu ideologisen vallan teatteriesityksen ylläpitäjäksi, toisaalta sen toiminta on laajenettu koskemaan kaikkea mikä vahvistaa vallan ihanteellisuuden kuvaa. Vasemmisto ja oikeisto ovat tilassa, jossa kilpailu koskee hyveellisyyden tulkinnan omistajuutta, ei itse järjestystä. Elektra, se joka ei usko esitykseen, on määritelty etukäteen rumaksi ja vihaiseksi.

Oliko Kööpenhaminan Idomeneon ohjaaja rakentanut esityksestä tietoisesti symbolin rappioonsa rakastuneen vallan olemuksesta, kun sen pääosanesittäjät raatelivat roolinsa? Tuskin. Mutta heikkolaatuinen esitys oli voimakas symboli sille, että järjestelmä on muuttunut hulluksi mutta rakastunut omaan peilikuvaansa.

Elektran ääni ei Suomessa kuulu. Mutta kuten1700-luvun Euroopassa, historia voi odottaa vain hetken.

–

–