Helsingissä oli 1970-80-luvuilla ihmisiä enemmän kuin nyt

TEEMU KESKISARJA

–

Lukija perää perusteluja outoon otsikkoon. Helsingin asukasluku on 50 vuodessa lisääntynyt kahdellasadallatuhannella. Miten niin ihmisiä on nykyisin vähemmän?

Väittämäni pohjaa valokuvanäyttelyyn. Stefan Bremer: Helsinki by Night. Helsingin Kaupunginmuseo, Hakasalmen huvila.

Näyttely syventyy 1970- ja 1980-lukujen yöelämän varjoihin ja valoihin, kummiin kulkijoihin, arkisiin yöduuneihin, kapakoihin, klubeihin, muusikoihin, rautatieaseman tappeluihin, kadunmiesten ja -naisten kohtaamisiin ja eroihin. Stefan Bremer on paitsi nerokas taiteilija myös ihmishistorian tallentaja. Helsinki ja helsinkiläiset olivat 50 vuotta sitten juuri tuollaisia. Millaisia noin sanalla sanottuna?

Asukasluku on vain numero. Ennen älylaitteita ihmiset olivat enemmän liikkeessä ja liikutuksessa. Suomi ei ollut vielä ikääntynyt. Vanhuksistakin suhteellisen harvat viruivat laitoksissa dementikkoina. Työikäiset kävivät fyysisesti työpaikalla taikka työttöminä maleksivat ulkosalla. Harrastuksista vain pieni osa paikantui kodin seinien sisälle. Aamuvirkuilla ja yökyöpeleillä oli levottomat jalat. Kaupunki todella eli enemmän kaikkina vuorokaudenaikoina.

Tämä havainto ei tarkoita, että elämä oli ennen parempaa. Se oli vain eläväisempää.

Uhkaa ja väkivaltaa oli enemmän. Se mikä tänään on mamujengien erityispiirre, oli tuolloin melko tavallisten nuorten ja aikuistenkin ajanvietettä. Pahoinpitelyiden ja ryöstöjen tilastot eivät tätä kerro, koska ilmoittaminen ja oikeuslaitoksen vaivaaminen oli ennen vähäisempää.

Seinähulluja oli ennen irrallaan paljon. Nykyisin mielenterveysongelmat turtuvat mielialalääkkeillä apatiaksi. Ihmissuhteiden riemut ja pettymykset olivat ennen lihallisempia. Nyt iso osa niistä kanavoituu internetissä runkkaamiseen.

”Tapahtuma-ala” on kokenut murroksen. Bremerin kamera liikkuu nostalgisimmilla keikkapaikoilla kuten Lepakossa ja Vanhalla ylioppilastalolla. Tekee mieleni väittää, että musiikki oli ennen väkevämpää, sakeampaa ja todempaa. Sielun Veljet, Dave Lindholm, Pelle Miljoona ja Smackin Claude ovat Bremerin kuvissa rock-ihmisiä eivätkä mitään kuvankäsiteltyjä tuotteita.

Kyllä minä tiedän, että musiikki muovaa itseymmärrystä striimauksena ja tiktak-pätkinäkin. Kuitenkin näyttää siltä, että diinarit ja punkkarit ottivat levynsä ja lehdykkänsä vakavammin.

Teineillä oli 1970- ja 80-luvuilla rosoisempi iho ja pahempia finnejä. Kampaukset olivat Helsingissä hyvinkin omaleimaisia irokeesiin asti. Jotkut vaateparret, korut ja meikkaukset jo rikkoivat sukupuolirajoja. Nykyisin ”identiteetti” pitää vaihtaa merkinnällä väestörekisteriin sekä rohdoilla ja leikkauksilla.

Missään nimessä homma ei mennyt niin, että suomalaiset ihmiset olivat harmaita ja tasapaksuja, kunnes nykypäivä toi tulleessaan ”monimuotoisuuden”. Helsingissä oli länsimaista kansainvälisyyttä ja tavattoman monia kulttuureita jo kauan ennen monikulttuuria. Suuren maaltamuuton jälkeisen Helsingin väestöä sävytti maalaisuus. Tämän päivän pääkaupunkiseutu on kehitysmaalainen.

Otsikkoni pitää kutinsa. Digitaalisen epäkulttuurin välikappaleet eivät ole täyspitoisia ihmisiä. Ihmisyys oli eilispäivän Helsingissä läsnäolevampaa, todempaa.

Taiteilija Stefan Bremer sanoo sivuhuoneessa pyörivällä filmillä, että jonain yönä tuli vain yksi kiinnostava valokuva taikka ei yhtään. Totta kai entisyyteen kuului myös tylsyyttä ja tapahtumaköyhyyttä. Silti nuo olivat hyvin merkityksellisiä aikoja. Ei 1970- ja 1980-lukujen tarkoitus ollut 2020-luvun edeltäminen. Tarkoitus oli aikalaisten ainutkertaisen, katoavaisen hetken eläminen.

–

–