Yli-ihmisen kuolema

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Gabriele D’Annunzion julkinen kuva oli hänen omana aikanaan kaksijakoinen. Hän oli kansallismielinen demagogi, joka kykeni villitsemään suuria kansanjoukkoja ja jonka julkiset palopuheet vaikuttivat Italian päätökseen liittyä ensimmäiseen maailmansotaan. Hän sai kansallissankarin maineen osallistuttuaan ilma- ja merisotatoimiin maailmansodassa ja toimittuaan lyhytikäisen Fiumen tasavallan päämiehenä. Hänen tyytymättömistä sotaveteraaneista ja nuorista seikkailijoista kokoamansa arditi-joukot olivat fasistien puolisotilaallisten mustapaitojen esikuva.

D’Annunzio oli myös kirjallinen tähti, uusromanttisen decadentismon johtohahmo ja italian kielen uudistaja, jonka runokokoelmat ja romaanit niittivät käännöksinä mainetta koko Euroopassa. Hän teki yhteistyötä aikansa merkittävien säveltäjien ja teatteriohjaajien kanssa, ja hänen näytelmänsä ja oopperansa olivat yleisömenestyksiä, usein myös skandaalien aiheita.

Niin politiikassa kuin kirjallisuudessa D’Annunzio oli vakaasti päättänyt painaa merkkinsä historiaan. Esipuheessa kolmanteen romaaniinsa Kuoleman riemuvoitto (1894) hän kirjoitti:

Pyrkiä kaikin keinoin luomaan Italiassa modernia kertovaa ja kuvailevaa proosaa: siinä tärkein päämääräni. Suurin osa kertojistamme ja kuvailijoistamme käyttää tarpeisiinsa vain muutamaa sataa tavallista sanaa. He jättävät täysin huomiotta kielemme eläväisen rikkauden, ja joku jopa uskaltaa syyttää italiaa köyhäksi, ellei peräti kömpelöksi.

D’Annunzion vaatimattomana tavoitteena oli siis valjastaa käyttöön äidinkielensä kaikki voimavarat. Melkoisen urotyön hän sillä alueella tekikin: hänen on laskettu käyttäneen tuotannossaan 40 000 eri sanaa, mikä on lähes kolme kertaa enemmän kuin mitä Dante käytti. D’Annunzio laajensi jatkuvasti sanavarastoaan tutkimalla muun muassa murteita ja historiallisia asiakirjoja. Hän myös keksi italian kieleen uusia sanoja, joista esimerkkinä tramezzino, jolla hän korvasi englannin kielen sanan sandwich. Sana on edelleen käytössä ja vakiintunut tarkoittamaan meilläkin tuttua kolmioleipää.

Suuri osa D’Annunzion kielellisestä runsaudesta ei tietenkään voi välittyä käännöksistä. Tämä pätee myös Kuoleman riemuvoittoon, hänen teoksistaan toistaiseksi ainoaan suomennettuun. Mutta romaani on runsas muillakin tavoilla. Erityisen mielenkiintoinen se on kirjoittajansa aatemaailman kannalta. Siinä ovat selvästi näkyvissä tai vähintäänkin idullaan kaikki ne maailmankatsomukselliset ainekset, jotka myöhemmin saivat D’Annunzion heittäytymään kuumeisella innolla aikansa aatteellisiin, poliittisiin ja sotilaallisiin yhteenottoihin.

–

***

Kuoleman riemuvoiton esipuhe päättyy nietzscheläiseen julistukseen:

Me kuuntelemme ylevän Zarathustran ääntä, oi Cenobiarca, ja varmalla luottamuksella valmistamme taiteeseen saapuvan ÜBERMENSCHIN, Yli-ihmisen.

D’Annunzio tutustui Nietzschen filosofiaan 1890-luvun alussa, ja joidenkin tutkijoiden mukaan juuri hän toi Nietzschen ajatukset Italiaan. Hän ei koskaan myöntänyt saksalaisfilosofin teosten vaikuttaneen häneen, vaan piti Nietzscheä ”sielunkumppanina”, jonka ajatukset hän oli vaistonvaraisesti sisäistänyt jo ennen tämän kirjoituksiin tutustumista. D’Annunzio saattoi puhua totta, sillä Nietzsche vetoaa kirjoittajana vähintään yhtä paljon lukijan temperamenttiin kuin älyyn. On kyseenalaista, voivatko Nietzschen ajatukset itää muuten kuin jo valmiiksi hedelmällisessä maaperässä. Lisäksi Nietzsche ja D’Annunzio ammensivat samoista lähteistä, kuten Dostojevskilta ja antiikin Kreikan näytelmäkirjallisuudesta, joten on hyvin mahdollista, että he päätyivät samoihin johtopäätöksiin erillään toisistaan.

Romain Rolland vertasi D’Annunziota haukeen, joka odottaa hiljaa paikallaan vedessä ja saalistaa ideoita. D’Annunziolla oli ilmiömäinen kyky tunnistaa omaan aikaansa soveltuvat ajatukset, tarttua niihin ja hyödyntää niitä omiin tarkoitusperiinsä. Näin hän toimi Nietzschenkin tapauksessa. Hän poimi filosofilta itselleen sopivat ajatukset rakentamatta niistä johdonmukaista järjestelmää.

Tärkeimmät Nietzscheä ja D’Annunziota yhdistävät ainekset olivat traaginen elämäntunto ja elitismi. D’Annunziolle traagisuus oli elinvoiman varsinainen lähde, ja Nietzschen tavoin hän piti antiikin tragediaa elämän amoraalisen olemuksen kuvastajana. Elitismi ilmeni hänessä varhain muodostuneena vakaumuksena, että poikkeusyksilöiden oli määrättävä kulttuurin ja yhteiskunnan suunta. Molemmat elementit saivat D’Annunzion maailmankuvassa poliittisen ulottuvuuden, joka oli Kuoleman riemuvoiton ilmestyessä jo olennaisilta osin muodostunut.

D’Annunzion poliittinen elitismi kytkeytyi italialaiseen nationalismiin ja siihen pettymykseen, jota älymystön keskuudessa tunnettiin äskettäin yhdistyneen maan silloista tilaa kohtaan. Monen aikalaisen mielestä kansakunnan rakentaminen oli jäänyt kesken eikä lupauksia Italian kansainvälisen aseman lujittamisesta ollut lunastettu. Italian nuori demokratia oli toivottoman epävakaa ja eturyhmien korruptoima, ja moni odotti poliittista sankaria, itsevaltaista vahvaa miestä ohjaamaan valtiolaivaa.

Vuonna 1892 ilmestyneessä artikkelissaan ”La bestia elettiva” (vapaasti käännettynä ”Vaalielukka”) D’Annunzio hyökkäsi aikansa Italian rappiotilaa vastaan. Hän tuomitsi niin vanhan aristokratian kuin parlamentarismin. Vanha yläluokka oli väsähtänyt, ”keskinkertaisiin paheisiinsa” ihastunut joukko, demokratia puolestaan tarkoitti vallan luovuttamista ”plebeijeille”, joita ei kiinnostanut muu kuin elintasonsa kohentaminen. D’Annunzio peräänkuulutti eräänlaista hengen aristokratiaa, ”vapaiden miesten” valtaa, joka nojaisi voimakkaisiin persoonallisuuksiin.

Näytelmiään D’Annunzio piti eräänlaisina rituaaleina, joilla oli kansakunnan tietoisuutta luova tarkoitus. Nietzschen pohdinnat kreikkalaisesta tragediasta vaikuttivat selvästi häneen näytelmäkirjailijana. D’Annunzio-elämäkerrassaan The Pike (2013) Lucy Hughes-Hallett kirjoittaa:

Nietzscheltä D’Annunzio oli omaksunut käsityksen tragediasta jonakin samanaikaisesti pyhänä ja anarkistisena, joka oli täynnä amoraalista, häikäilemätöntä elinvoimaa. Teatteri oli ahjo, jossa tavallisten ihmisten alhainen metalli voitiin sulattaa ja takoa ”kansaksi”, kovaksi ja hohtavaksi kuin pronssi. Hän oli lukenut, että kun antiikin ateenalaiset poistuivat teatterista Aiskhyloksen tragediaesitysten yleivöittäminä, he kulkivat temppelistä toiseen, löivät portiikeissa roikkuvia kilpiä kuin suuria kumistimia ja ulvoivat ”Patria! Patria!” Samalla tavoin hän halusi omien näytelmiensä vaikuttavan.

D’Annunziota kiinnosti myös Nietzschen tunnetuin ja vaikein käsite, yli-ihminen. Hän ei katsonut äärimmäisen individualismin olevan ristiriidassa kansallisten pyrkimysten kanssa, vaan uskoi sankarillisen, omat arvonsa luovan yksilön toimivan kansakunnan johtajan prototyyppinä. Siinä missä hajanaiset massat oli taottava kansakunnaksi, yksilön tuli pyrkiä itsensä ylittämiseen. D’Annunzion varhaisista romaaneista jokainen käsittelee henkisen jalostumisen teemaa, ja yli-ihmisen ajatusta käsitellään ensimmäistä kertaa suoraan Kuoleman riemuvoitossa. Juonen tasolla romaani on yläluokkaisen Giorgio Aurispan ja porvarisrouva Ippolita Sanzion traaginen rakkaustarina, mutta sen keskeinen temaattinen lanka on Giorgion yritys voittaa luonteensa heikkoudet ja eheytyä henkisesti.

–

***

Kuoleman riemuvoiton päähenkilö, sedältään mittavan omaisuuden perinyt Giorgio Aurispa edustaa rappeutunutta, joutilasta yläluokkaa, mutta ennen kaikkea modernia ihmistä sinänsä. Hänen sisäisestä elämästään puuttuvat kiinnekohdat: se on pelkkää aistimusten, tunteiden ja ideoiden virtaa, joka suuntautuu sinne tänne ja lopulta ei minnekään. Giorgion ulkoinen elämä koostuu eri rooleista, joita hän ei osaa mielekkäällä tavalla yhdistää: hän on kauneutta ja taidetta palvova esteetti, perheensä esikoispoika ja Ippolitan rakastaja. Vain taiteista hän saa todellista tyydytystä, muilla alueilla hän tuntee epäonnistuvansa tai pettyvänsä yhä uudelleen.

Giorgion keskeinen ongelma on tahdonvoiman ja energian puute. Sisäänpäinkääntyneenä ja itsekeskeisenä hän on tuomittu ”alati odottamaan elämää”. Todellinen elämä karkaa hänen ulottuviltaan, hän ei tunne osallistuvansa siihen. Usein hän tuntee olevansa salaperäisen ulkopuolisen voiman ohjauksessa, kykenemättömänä omaehtoiseen toimintaan. Kuolema vetää Giorgiota puoleensa, hän näkee sen oikotienä ulos sovittamattomista ristiriidoista ja sielullisesta umpiosta.

Demetrio-setä, ainoa sukulainen johon Giorgio on muodostanut tiiviin henkisen siteen, on päätynyt itsemurhaan. Demetrion kuolema saa Giorgion mielessä mystisiä ulottuvuuksia, ja hän tuntee tarvetta seurata setäänsä, liittyä tämän tavoin osaksi universumin sykettä ja vapautua tietoisuutensa taakasta. Giorgio on perinyt sedältä paitsi omaisuutensa, myös kuolemankaipuun.

Giorgio lykkää omaa itsemurhaansa etsiäkseen vielä kerran tarkoitusta elämälleen. Hän lähtee henkisesti tyhjentyneenä pitämästään Roomasta ja päätyy lopulta rakastettunsa Ippolitan kanssa maaseudulle Etelä-Italian Abruzzoon, missä he asettuvat paikalliselta maanviljelijäperheeltä vuokrattuun taloon. Maaseutumiljöö näyttää Giorgiosta ”syvän elämän kyllästämältä”, ja hän ihailee maalaisten luontevaa uskonnollisuutta. Hän on kiintynyt katolisiin kirkonmenoihin ja vertauskuvallisuuteen, mutta häneltä puuttuu usko, jonka hän toivoo löytävänsä tavallisen kansan parista.

Kuoleman riemuvoitossa kuvattu paluu juurille on lähtökohdiltaan samansuuntainen tiettyjen 1800-luvun lopun kirjallisten ja aatteellisten virtausten kanssa. Ajan kansallishenkinen älymystö uskoi parannuskeinon moderniin velttouteen ja vierauteen löytyvän maaseudulta ja maalaisväestön perinteistä. Joka puolella Eurooppaa taiteilijat ja tiedemiehet etsivät kansakunnan selkärankaa agraariympäristöstä. Kuoleman riemuvoitto on kansatieteellisesti kiinnostava romaani kuvatessaan Abruzzon – D’Annunzion oman synnyinpaikan – asukkaiden elämää ja uskonnollisia menoja, joissa ikivanha pakanallisuus sekoittuu katolisuuteen.

Mutta idylli on tuskin ehtinyt rakentua, kun D’Annunzio pirstoo sen shokeeraavalla tavalla. Kuoleman riemuvoitto muuttuu jyrkäksi vastakohdaksi muodikkaalle kansallisromanttiselle maaseutukirjallisuudelle. Abruzzon maalaiset eivät edusta puhtautta, vaan omanlaistaan turmelusta, joka on yhtä syvää kuin Rooman yläluokalla ja porvaristolla. Idyllisen pinnan alta paljastuvat köyhyys, kurjuus, taikauskoinen fatalismi, tylsämielinen raakuus.

Kuoleman riemuvoiton mieleenpainuvimpiin jaksoihin kuuluu noin 40-sivuinen kuvaus paikallisten pyhiinvaelluksesta Casalbordinon kirkkoon. Giorgio ja Ippolita osallistuvat tapahtumaan, joka hautaa lopullisesti Giorgion haaveet elämän suunnan löytämisestä maalaisväestön parista. Kirkkoon vaeltaa suunnaton lauma kärsiviä, sairaita, puolihulluja, epätoivoisia ihmisiä, jotka heittäytyvät kuumeisen hurmoksen valtaan. Groteskiksi kauhukuvaelmaksi kiihtyvä jakso on proosan mestarinäyte ja eurooppalaisen kirjallisuuden vaikuttavimpia kuvauksia aineellisesta kurjuudesta, uskonnollisesta kiihkosta ja kirkon rappiosta.

D’Annunzion kuvaamana pyhiinvaeltajajoukko menettää yksilölliset piirteensä ja muuttuu alkukantaisten vaistojen ajamaksi, vellovaksi, eläimelliseksi laumaksi. Teksti vilisee rinnastuksia eläimiin ja luontoon: kirkon ulkopuolella aterioivat pyhiinvaltajat tuovat mieleen ”tavattoman saaliin kimppuun päässeet villipedot”, kerjäläisnaisen käsi näyttää ”sairaan vanhan apinan kädeltä”, paareilla makaavan ramman kasvot ovat ”vaaleanpunaiset ja täynnä punaisia suonia kuin härän perna”. Kansakunnan selkäranka osoittautuu joukoksi ”surkeita olentoja, joiden kohdun piti synnyttää intohimotta siitettyä viheliäistä ihmisrotua, jolle alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyivät.” Kirkon edustalla päivystävät kaupustelijat ja ilotytöt sekä sisällä kolikoita laskevat papit osoittavat, että hurskas rituaali on rappeutunut himon ja ahneuden karnevaaliksi.

Kun juurille paluun ja kristinuskon polku osoittautuu umpikujaksi, Giorgio kääntyy Nietzschen ja Näin puhui Zarathustran puoleen. Hän pohtii yli-ihmisen mahdollisuutta ja tutkii aatelissukunsa juuria antiikin Rooman ylimystössä. Nietzscheläiset ihanteet ovat viimeinen oljenkorsi, johon Giorgio tarttuu vaikka tietää itse olevansa niiden vastakohta:

Hän, Giorgio, heikko, sorrettu, sairaalloinen mies oli syvästi hämmentynein mielin kallistanut korvansa uudelle äänelle, joka katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, hermostuneisuutta, säälin palvontaa, kieltäymyksen evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymisen tarvetta, tarvetta lunastaa ja ostaa itsensä vapaaksi, siis kaikkia epäilyttäviä nykyajan tarpeita, koko väsyneen eurooppalaisen hengen naurettavaa ja surkeaa levottomuutta, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia kristillisen ruton kukkia. Hän, yksinäinen mietiskelijä, veltto tarkkailija, oli pelokkaana kallistanut korvansa äänelle, joka saarnasi elämän oikeutusta, uskoi kärsimyksen karaisevan voimakkaita, hylkäsi kaiken uskon ja moraalin, julisti eriarvoisuutta ja ylisti hirvittäviä voimia: taistelutahtoa, vallantahtoa, hedelmällisyyden voimia, kaikkia dionyysisen ihmisen, valloittajan, hävittäjän, luojan oikeuksia.

Nietzschellä yli-ihmisen käsite jää epäselväksi: hän ei selitä, onko kyse konkreettisesta tavoitteesta vai pelkästä ihanteesta, tai onko yli-ihminen yksilöllisen kilvoittelun vai evolutiivisen prosessin tulos. Kummassakin tapauksessa mahdollisuus yli-ihmisyyteen jää Giorgion tavoittamattomiin. Yksilönä hän on auttamattoman heikkotahtoinen epäilijä, eikä hän voi edistää yli-ihmisen syntyä biologisestikaan, koska Ippolita (tai hän itse) on steriili. Giorgion rakkaus on ”yhtä hedelmätön kuin hänen intonsakin, kuin meri joka alkoi kohista tuulessa.”

Kuoleman riemuvoitto on kuvaus epäonnistuneesta yli-ihmisestä, kaikkien jalostumisyritysten epäonnistumisesta. Romaanin antisankarin pyrkimys eheyteen ja harmoniaan voi toteutua vain kuolemassa. Tässä kirjan eetos muistuttaa enemmän Schopenhauerin elämänpessimismiä kuin Nietzschen vitaalisuuden palvontaa.

Mutta passiivinen ja päättämätön Giorgio ei saa tapettua itseään ilman ulkoista syytä. Sen hän löytää rakastetustaan Ippolitasta, jonka hän tuntee imevän elinvoimansa. Nainen ja aistillinen rakkaus näyttäytyvät hänelle henkisen kohoamisen lopullisena esteenä. Ippolita on sitonut Giorgion eroottiseen orjuuteen, joka tekee kaikki korkeammat tavoitteet mahdottomaksi ja josta hän ei osaa eikä halua riistäytyä vapaaksi. Romaanin loppuosa on kuvaus sukupuolten välisestä sodasta, jossa rakastavaisten välisen siteen muodostaa salattu, sovittamaton viha. Mies tavoittelee korkeuksia, nainen on kiinnittynyt maahan, eikä kumpikaan voi luopua halustaan alistaa toinen kokonaan valtaansa.

Giorgio suunnittelee välillä Ippolitan, välillä itsensä surmaamista, mutta valitsee lopulta kaksoisitsemurhan Wagnerin Tristanin ja Isolden innoittamana. Koska Giorgiosta ei ole murhaajaksi eikä hän kestä ajatusta Ippolitan jäämisestä eloon jonkun toisen rakastetuksi, heidän on kuoltava yhdessä. Spektaakkelimaiseksi suunnitellusta kuolemasta tulee Giorgion viimeinen epäonnistuminen. Rakastajansa pimeistä mietteistä tietämätön Ippolita ei tahdokaan kuolla, ja rakastavaisten kamppailu kalliojyrkänteen reunalla romaanin loppukohtauksessa on wagnerilaisen rakkauskuoleman irvokas parodia.

Täydellisen tappion kuvauksena Kuoleman riemuvoitto herättää monia kysymyksiä. Heijasteleeko se D’Annunzion pohjimmaista pessimismiä yli-ihmisihannetta, modernia yhteiskuntaa ja koko ihmisluontoa kohtaan? Kenties kirjailija piti ihailemansa sankarillisen tahtoihmisen ilmaantumista mahdottomana, ainakin oman aikansa Italiassa. Tai ehkä Kuoleman riemuvoitto on tarkoitettu syytökseksi kirjoittamisajankohtansa rappiollisia olosuhteita vastaan, huudoksi Italian uudistumisen puolesta. Siinä tapauksessa Giorgion kuolema symboloi vanhan yläluokan ajautumista umpikujaan ja väistymistä uuden, elinvoimaisemman eliitin tieltä.

On syytä myös muistaa, että yli-ihminen oli D’Annunziolle ennen kaikkea esteettinen ihanne. Kuoleman riemuvoiton esipuheessa hän puhuu ”taiteeseen saapuvasta” yli-ihmisestä. Romaanissa Giorgio tuhoutuu, koska hän joutuu tekemisiin ruman, vulgaarin ja raa’an todellisuuden kanssa kyvyttömänä luomaan itse kauneutta taiteen muodossa. Taiteellisen luovuuden avulla hän olisi kenties voinut selviytyä sisäisestä kriisistään ja löytää puuttuvan tahdonvoimansa. D’Annunzio uskoi taiteen kykyyn jalostaa ihmisyksilöä ja tuoda sankarillisuus ja luovuus yhteiskunnan korkeimmiksi ihanteiksi. Kun hänet valittiin kansanedustajaksi Italian parlamenttiin kolme vuotta Kuoleman riemuvoiton ilmestymisen jälkeen, hän julisti, ettei hän edusta oikeistoa eikä vasemmistoa vaan kauneutta.

Omassa elämässään D’Annunzio kuitenkin pyrki vitaaliseen sankarillisuuteen myös taiteilijanroolinsa ulkopuolella. Hänestä tuli kansantribuuni, julkinen puhuja, sotilas, hallitsija. Sekä politiikka että kirjallisuus olivat hänelle esteettisiä projekteja – molemmissa hän pyrki rikkomaan kaavat ja ylittämään rajat. Hyvä poliittinen esimerkki hänen menetelmästään on Fiumen tasavalta: D’Annunzion itsevaltaisesti hallitseman kaupunkivaltion omalaatuinen yhteiskuntakokeilu sai ihailijoita niin fasistien kuin vasemmiston piiristä. Kirjalliseksi esimerkiksi sopii Kuoleman riemuvoitto, sisällöltään kaikkea muuta kuin yksiselitteinen romaani, jonka rönsyilevien temaattisten lankojen seuraaminen vaatii useamman lukukerran.

–

Kirjallisuutta:

Gabriele D’Annunzio: Kuoleman riemuvoitto (suomentanut Jalmari Hahl. Uusi korjattu laitos. Kiuas, 2026)

Lucy Hughes-Hallett: The Pike. Gabriele D’Annunzio – Poet, Seducer and Preacher of War (Fourth Estate, 2013)

Marja Härmänmaa: Anatomy of the Superman. Gabriele D’Annunzio’s Response to Nietzsche (School of Languages and Translation, University of Turku, Finland. Linkki)

–

Gabriele D’Annunzion ”Kuoleman riemuvoitto” ilmestyi toukokuussa ja on tilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–