Björn Wahlroos kaikkitietävänä muistelmakirjailijana

TEEMU KESKISARJA

–

Muistelmakirjallisuuden taso on romahtanut kaikilla elämänaloilla. Somessa avautuminen ja viihdejulkisuus piisaavat autobiografiaksi. Paperikirjojen pakertaminen ei nyt vaan oo tätä päivää. Ilahduttavia poikkeuksia toki löytyy. Björn Wahlroos on kirjoittanut kolmiosaiset muistelmat hyvinkin kunnianhimoisella kynäotteella. Rajoitun nyt kolmoseen Hörnrummet. Ett slags dagböcker 2001–2022. (Förlaget 2025). Samainen Nurkkahuone (Otava)on Wahlroosin omaa käsialaa, ei siis käännös.

Wahlroos käyttää tarkan muistinsa tukena päiväkirja- ja kalenterimerkintöjä. Yrityskauppojen yksityiskohdat pitävät kutinsa. Suurin anti on kuitenkin analyyttisyys. Wahlroos teki ja näki ja ehti ajatellakin. Muistelmakirjailija kokoaa historian hienosyisemmin kuin taloustieteilijät. Pääoman liikkeet saavat syynsä muualtakin kuin suhdanteista. Nurkkahuoneesta näkyvät ihmisten taustat, kohtalot, asemat, luonteenpiirteet, oikut, kyvyt ja kyvyttömyys. Päänsisäiset ja suulliset asiat eivät koskaan tallennu virallisiin dokumentteihin – siksi muistelmakirjallisuus on korvaamaton lähde historiantutkimukselle.

Wahlroosilla on särötön omakuva, vilpitön itseluottamus. Hän uskoo älykkyyteensä, tietoihinsa, taitoihinsa, kokemukseensa, intuitioonsa ja niihin alaisiinsa, jotka on itse valinnut. Tähän asenteeseen on varaa, koska Wahlroosin afäärit niin erinomaisesti onnistuivat. Omakehu ja kaikkitietävyys eivät ole paheita muistelmakirjailijalle – ärsyttävämpää olisi vaatimattomuuden teeskenteleminen.

Objektiivisuus olisi älytyn ihanne omaelämäkerralle, jossa kirjoittaja on aina subjektiivisen elämänsä päähenkilö. Wahlroos ei paljon kuvaile itseään superlatiiveilla eikä edes adjektiiveilla. Hän maalaa hahmoansa tapausten kautta, luonteenomaisista teoista. Sehän on tunnetusti paras kerrontatekniikka. Älä kerro niille vaan näytä niille, neuvoi Hemingway.

Vuonna 2000 Wahlroosin pieni ja menestyksekäs Mandatum fuusioitui Sampo-Leoniaan, joka oli organisaatioltaan sekoileva jättiläinen. Wahlroos saapui pääjohtajaksi uuteen finanssilaitokseen täyttämään johtamisvajetta.

Jonain alkupäivänä kun Wahlroos tuli työhuoneeseensa, siellä hääräili outo heppu, joka ei näyttänyt vakuutusaktuaarilta tai rahoitusasiantuntijalta. Hän esitteli itsensä Sampo-Leonian taidekokoelman intendentiksi. Wahlroos jo varautui, että onko tämä kriisiyhtiössä muka kriittisintä.

Intendentti alkoi selostaa, mitä tauluja Wahlroosin pääjohtajahuoneeseen tulee. Wahlroos sanoi, että on paljon töitä, puhu sihteerilleni. Intendentti vaan jatkoi, että tälle seinälle laitan Albert Edelfeltiä. Kaikkeapa aarretta sitä oli kertynytkin. Intendentti näytti portfoliosta valokuvan maalauksesta. Wahlroos vilkaisi sitä sekunnin ja sanoi: ”Tuo ei ole Edelfelt.”

Korkeimminkoulutettu taiteentuntija väitti vastaan: Aito on aivan varmasti, minä itse sen löysin ja Ateneumkin tarkistaa, ettei voi olla väärennös.

Heti keskustelun jälkeen Wahlroos käski hallintojohtajaa irtisanomaan intendentin ja lopettamaan taideostokset.

Sittemmin Ateneumista tuli tieto, että juu väärennös on. Wahlroos ripustutti vale-Edelfeltin lounaskabinettiin. Siellä se muistutti finanssi-ihmisiä typeryyden ja erehtymättömyyden kontrastista.

–

–