Epätodennäköinen vähemmistöikoni

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Pride-kuukautta ei ole vielä pidennetty Pride-vuodeksi tai kosmiseksi Pride-aioniksi, joten se päättyy 30. kesäkuuta. Päivämäärä on sattumoisin sama, jolloin kansallissosialistisessa Saksassa toteutettiin pitkien puukkojen yönä tunnettu verinen poliittinen puhdistus vuonna 1934. Puhdistuksen kohteeksi joutui kirjava joukko Adolf Hitlerin poliittisia kilpailijoita ja vastustajia, mutta sen pääkohde oli natsien puolisotilaallisen Sturmabteilung-järjestön eli SA:n johto ja nimekkäin uhri SA:n esikuntapäällikkö Ernst Röhm.

Olen usein miettinyt, että nerokas kesäinen tapa trollata olisi mennä Pride-kulkueeseen kantamaan Röhmin kuvaa. Röhm nimittäin sopisi seksuaalivähemmistöjen pyhimysgalleriaan oikein hyvin – ainakin paljon paremmin kuin homoja vainonnut Che Guevara, jonka kuvia näkee Pride-kulkueissa vuosittain. Röhm ei ollut pelkästään homoseksuaali, jonka taipumuksia käytettiin verukkeena hänen murhaamiselleen, vaan myös julkihomo ja homoseksuaalien oikeuksien puolustaja. Weimarin tasavallan aikana hän kuului Saksan suurimpaan homoseksuaalien etujärjestöön, Bund für Menschenrechtiin (”Ihmisoikeusliitto”), jonka keskeisenä tavoitteena oli homoseksuaalisen kanssakäymisen kieltävän rikoslain 175. pykälän kumoaminen.

Röhmin ystäväpiiriin kuului vuodesta 1928 lähtien lääkäri ja seksologi Karl-Günther Heimsoth, jonka kanssa hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Heimsoth oli völkisch-nationalisti, natsipuolueen jäsen ja tiettävästi ensimmäinen lääkäri, joka vastusti käsitystä homoseksuaalisuudesta sairautena. Hänen väitöskirjansa Hetero- und Homophilie (1924) käsitteli homoseksuaalisuutta ja lanseerasi tieteelliseen käyttöön ”homofilian” käsitteen. Heimsoth päätti ottaa yhteyttä Röhmiin, koska tämä oli muistelmateoksessaan Die Geschichte eines Hochverräters (”Maanpetturin tarina”, 1928) kirjoittanut:

Taistelun nyky-yhteiskunnan hurskastelua, vilpillisyyttä ja tekopyhyyttä vastaan on alettava niistä luontaisista vieteistä, jotka asettuvat ihmiseen jo kehdossa. (…) Jos tässä taistelussa onnistutaan, naamiot voidaan repiä pois kaikilla yhteiskunnallisen ja laillisen järjestyksen alueilla.

Heimsoth kysyi kirjeitse Röhmiltä, oliko katkelma tarkoitettu hyökkäykseksi rikoslain 175. pykälää vastaan, ja Röhm vastasi myöntävästi.

Weimarin tasavallan aikainen Saksa oli ristiriitojen täyttämä yhteiskunta, myös seksuaaliasioissa. Homoseksuaalisuus oli lainvastaista, sitä paheksuivat kaikki poliittiset puolueet ja homoseksuaaleja tuomittiin vankeusrangaistuksiin ja pakkohoitoon. Samalla suurissa kaupungeissa, erityisesti Berliinissä, kukoisti homoseksuaalien alakulttuuri yökerhoineen ja kylpylöineen, joissa he kokoontuivat virkavallan juuri häiritsemättä. Tasavaltaa vastustavat poliittiset joukkoliikkeet, kansallissosialistit ja kommunistit, näkivät homojen alakulttuurin järjestelmän rappion merkkinä. Röhmin ja Heimsothin kaltaiset hahmot olivat siis kapinallisia joka suuntaan: he vastustivat sekä tasavaltaa että sen virallista puritaanisuutta, ja lisäksi he herättivät pahennusta oman poliittisen ryhmänsäkin keskuudessa.

Vuosina 1931-32 sosiaalidemokraattinen lehdistö käytti Röhmin homoseksuaalisuutta lyömäaseena kansallissosialisteja vastaan. Lehtijuttujen mukaan natsipuolueen riveissä vallitsi ”hiuksianostattava turmelus”, jota puoluejohto katsoi sormien läpi. Münchener Post -sanomalehti uutisoi Röhmin vierailuista miesprostituoitujen luona ja väitti Saksan nuorison moraalin olevan vaarassa SA-johtajan takia. Kirjeenvaihtoa Heimsothin kanssa julkistettiin, ja skandaali vei Röhmin oikeuteen syytettynä 175. pykälän rikkomisesta. Hitleriä painostettiin erottamaan Röhm tehtävistään, mutta hän kieltäytyi, luultavasti henkilökohtaisen ystävyyden ja Röhmin hyödyllisyyden takia. Kun Berliinin SA:n päällikkö Walther Stennes sanoi, ettei suostuisi palvelemaan ”Röhmin ja hänen rattopoikiensa” alaisuudessa, Hitler vastasi: ”SA on raavaiden miesten taistelujärjestö eikä mikään hyvien perheiden tyttöjen sisäoppilaitos”. Tästä huolimatta Stennes alkoi suunnitella Röhmin ja hänen lähimpien alaistensa salamurhaa puolueen suojelemiseksi huonolta julkisuudelta.

On yllättävää, kuinka vähän Röhmin henkilöhistoriaa on tutkittu, vaikka hän oli natsien valtaannousun merkittävimpiä vaikuttajia. Hänestä on kirjoitettu vain yksi elämäkerta, australialaisen historiantutkijan Eleanor Hancockin Ernst Röhm: Hitler’s SA Chief of Staff (2008), johon valtaosa tämänkin kirjoituksen asiatiedoista perustuu. Hancock esittää Röhmin miehenä, jonka elämää määritti jännite järjestyksen kaipuun ja voimakkaan individualismin välillä. Röhm tavoitteli kurille ja hierarkialle perustuvaa autoritaarista yhteiskuntaa, mutta vastusti yhteiskunnan pyrkimyksiä pakottaa yksilön halut samaan muottiin.

Yleisen käsityksen mukaan Röhm oli natsipuolueen radikaali, joka ei tyytynyt kompromisseihin suurpääoman ja porvarillisen Saksan kanssa, vaan halusi viedä puolueohjelman vallankumoukselliset ja vasemmistolaiset piirteet pidemmälle. Käsitys juontuu Hitlerin ja muiden puoluejohtajien perusteluista sille, miksi Röhm oli raivattava pois tieltä. Heidän mukaansa Röhm edusti vaarallisia ääriaineksia, jotka halusivat ottaa vallan puolueessa ja tehdä ”toisen vallankumouksen”. Luonnehdinta sopii paremmin Gregor ja Otto Strasserin johtamaan NSDAP:n vasemmisto-oppositioon kuin Röhmiin. Röhmin poliittisia ideoita lähemmin tarkastellessa huomaa, että ne eroavat kansallissosialismin valtavirrasta pikemminkin konservatiivisuudessaan.

Siinä missä Hitler inhosi Wilhelmien monarkian aikaista yhteiskuntaa, Röhm viihtyi siinä varsin hyvin. Nuorena sotilasuran valinnut Röhm kuului upseerina yhteiskunnan hyväosaisiin. Hän pysyi aina monarkistina ja toimi myöhemmin välittäjänä natsipuolueen ja vanhan yläluokan välisissä suhteissa. Aateliset ja ulkomaiset diplomaatit pitivät häntä yhtenä harvoista natseista, jotka hallitsivat oikeaoppiset pöytä- ja keskustelutavat. Röhmin poliittisen aktivoitumisen syynä oli ensimmäisen maailmansodan tappio ja sen jälkeinen mullistus, jossa kurin, lojaalisuuden ja toveruuden hyveitä arvostanut yhteiskunta korvautui sekasortoisella tasavallalla.

Kansallissosialismin radikaalit ja äärimmäiset puolet eivät erityisemmin vedonneet Röhmiin. Esimerkiksi juutalaiskysymykseen hän suhtautui välinpitämättömästi. Hänen asenteensa olivat vanhalle upseeristolle tyypillisen antisemitistiset, mutta hän ei nähnyt yhteiskunnan ongelmien johtuvan kaikenkattavasta juutalaisesta juonittelusta. Hänen mielestään juutalaiset menestyivät luontaisten ominaisuuksiensa takia tasavallan ”kauppiasyhteiskunnassa” ja ongelma ratkeaisi itsestään, kun yhteiskunta palaisi terveelle perustalle. Kansallismieliselle saksanjuutalaiselle historioitsijalle Hans-Joachim Schoepsille Röhm sanoi pystyvänsä kuvittelemaan kansallisen vallankumouksen ilman antisemitisimiä, mutta totesi samalla, että Hitlerille asiasta ei kannattanut edes puhua.

Röhmin ”vasemmistolaiset” puolet ilmenivät tietyissä yrityksissä lähestyä työväenliikettä. Hän piti työväestön voittamista nationalismin puolelle ensiarvoisen tärkeänä, ja peräänkuulutti toimia työolojen parantamiseksi tehtaissa. Hänen komennossaan SA asettui välillä lakkoilevien työläisten puolelle lakonmurtajia ja poliiseja vastaan. Hän myös yritti saada aikaan jonkinlaista sopua sosiaalidemokraattien johtaman puolisotilaallisen Reichsbanner-veteraanijärjestön kanssa. Mitään sosialistista ohjelmaa Röhmin SA:lla ei kuitenkaan ollut. Lakkoilua ja luokkavihaa hän piti vääränä politiikkana, ja hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien välisestä sovinnosta kansallisen yhtenäisyyden nimissä olivat samansuuntaisia kansalliskonservatiivien ja fasistien yleisen linjan kanssa.

Röhmin asevoimia koskevia ajatuksia pidettiin aikanaan radikaaleina, ja hänen kiistansa armeijan päällystön kanssa koitui lopulta hänen kohtalokseen. Natsien valtaannousun jälkeen SA-joukkojen asema muodostui ongelmaksi: taloustilanne ei ollut vielä kohentunut, uusi hallinto ei kohdannut mainittavaa vastarintaa, kuri organisaatiossa alkoi höltyä ja toimettomille SA-miehille piti löytää tekemistä. Röhm kannatti SA:n muuttamista sveitsiläistyyppiseksi kansanmiliisiksi, joka korvaisi vakinaisen armeijan tai täydentäisi sitä. Todellisuudessa idea oli konservatiivinen, sillä miliisijoukot olisivat soveltuneet vain puolustukseen, kun taas Hitler, armeijan johto ja aseteollisuus halusivat Saksalle hyökkäyskykyisen modernin sotakoneen.

Perimmäinen syy Röhmin tuhoon saattoi olla hänen itsenäisyytensä. Röhm oli perhetaustaltaan vapaakirkollinen protestantti, ja pyrki perustamaan kaiken toimintansa yksilölliseen omaantuntoon. Hän pysyi lojaalina sekä monarkialle että natsipuolueelle, mutta halusi itse päättää, mitä käskyjä hän tottelisi ja mitä ei. Röhmin tunteneiden mukaan hän oli ainoa, joka uskalsi sinutella Hitleriä ja sanoa tälle vastaan. Röhmin lakimies kertoi: ”Kun Hitler huusi, Röhm huusi takaisin vielä lujempaa.” Johtajavaltaisessa totalitaarisessa liikkeessä tällainen riippumattomuus olisi vienyt hänet törmäyskurssille ennemmin tai myöhemmin.

Itsenäisyys ilmeni myös Röhmin suhtautumisessa seksuaalisuuteensa. Hän ei koskaan kiistänyt homouttaan ja oli asiassa niin avoin kuin lain puitteissa oli mahdollista. Hän tuntui jopa nauttivan pahennuksen ja skandaalien aiheuttamisesta. Kun Röhm oli brittiläisen journalistin Sefton Delmerin kanssa eräässä Berliinin yökerhossa vuonna 1931, heidän pöytäänsä istui transvestiittimies, joka alkoi jutella Röhmin kanssa juhlista, joissa he olivat äskettäin olleet. Miehen lähdettyä Delmer sanoi Röhmille, että hänestä oli epäkohteliasta lähestyä asiakastaan kun tämä istui tuntemattoman seurassa. ”En minä ole hänen asiakkaansa vaan esimiehensä”, Röhm sanoi. ”Hän on SA-mies.”

Eleanor Hancockin mukaan Röhm oli radikaali ja vallankumouksellinen yhdessä asiassa: hän vaati, että kansallissosialistinen liike ja saksalainen yhteiskunta hyväksyisivät hänet sellaisena kuin hän oli, siis miehenä joka halusi toisia miehiä. Näin hän myös antoi aseet vihollistensa käteen, ja pitkien puukkojen yön jälkeen puoluejohto oikeutti murhat tarpeella siivota ”perverssit ainekset” SA:sta. Siitä huolimatta Röhm ei koskaan perääntynyt vaatimuksestaan eikä myöskään luopunut poliittisista ihanteistaan. Pidätettynä hän kieltäytyi tekemästä itsemurhaa, koska se olisi tarkoittanut petturuuden myöntämistä, ja hänet ammuttiin selliinsä.

Omana aikanaan Röhm ei ollut niinkään ”vaihtoehtonatsi” kuin ikuinen ulkopuolinen. Sitä hän olisi luultavasti nykyäänkin. Hän oli samoilla linjoilla Karl-Günther Heimsothin kanssa, joka torjui joidenkin aikansa seksuaalivähemmistöaktivistien ajatuksen ”kolmannesta sukupuolesta”. Teorian mukaan homoseksuaalit ja muut seksuaalivähemmistöt eivät kuuluneet perinteisen sukupuolijaon piiriin. Tällainen ajattelutapa myötäili Röhmin ja Heimsothin mielestä vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan homoseksuaalisuus oli feminiinistä. He pitivät miesten homoseksuaalisuutta herooisena ja maskuliinisena kulttina, ja löysivät eroottisia ulottuvuuksia ensimmäisen maailmansodan ja Freikorps-joukkojen rintamatoveruudesta. Aikansa seksuaaliradikaalien ideoista Röhm myös ammensi haaveensa sotilashyveille perustuvasta yhteiskunnasta, jossa rintamakokemuksen karaisemat miehet olisivat johtavassa asemassa.

Tällaisille ajatuksille tuskin liikenisi ymmärrystä nykyisessä seksuaalivähemmistöjen liikkeessä, joka on käytännössä kokonaan vasemmistoaatteiden ja feminismin kyllästämä.

–

Kirjallisuutta:

Eleanor Hancock: Ernst Röhm, Hitler’s SA Chief of Staff. Palgrave Macmillan, 2008.

Ernst Röhm: Memoirs of Ernst Röhm. Translated by Geoffrey Brooks. Frontline Books, 2012.

–

–