SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vasemmistoliberaali hegemonia murtumassa (Osa 2)

domino

RAMI LESKINEN

Kirjoituksen ensimmäinen osa löytyy täältä.

2016 – vasemmistolaiset ja oikeistoliberaalit ottivat lukua kanveesissa

Vilfredo Pareto on esittänyt, että eliiteillä on ajan myötä taipumus tulla itsekylläisiksi, jolloin ne menettävät valta-asemansa, sillä kyvykkäin aines raivaa tietä itselleen. Toisin kuin Pareto väittää, hallitseva luokka ei murru useinkaan siksi, että sen haastajat olisivat sitä kyvykkäämpiä, vaan koska uudistajat ovat vähemmän korruptoituneita, minkä vuoksi niillä on kansan tuki takanaan.

Vasemmistolais-liberalistista hegemoniaa on läntisessä maailmassa haastettu pitkin 2000-lukua, mutta vasta vuonna 2016 sitä vasten löivät shokkiaallot, kun liberaalieliitin itsevarmojen ennustusten vastaisesti hiljaan muhinut kapina manifestoitui ensin Iso-Britannian Brexit-vaalituloksessa ja loppuvuodesta Donald Trumpin voittaessa Yhdysvaltain presidentinvaalit. Niin ikään liberaalit ovat saaneet kauhistuneena seurata, kuinka Itä-Euroopan EU-maat ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet oikeistokonservatiivien ja nationalistien johtamaan aikaan. Nämä kansan syvien rivien protestit eivät ole pelkkää vaalikausien vaihtelua, vaan taustalla on syvempi tyytymättömyys vasemmistolaisten ja liberaalien vuosikausia puskemaa kulttuuria ja politiikkaa kohtaan. Vallitsevan järjestelmän hämmennys on täydellinen, koska ensimmäistä kertaa sitten kommunismin romahduksen 1989-1991 jälkeen ideologiset mannerlaatat ovat liikahtaneet lännessä odottamattomasti.

Erityisen traumaattista tämä on ollut länsimaissa vielä vallassa olevalle 1968-sukupolvelle ja sen konformistisille jälkipolville, joilta on jäänyt isäkapina tekemättä. Nyt näiden kaikkein suvaitsemattomampien ihmisten todelliset kasvot ovat viimein paljastuneet heidän reagoituaan poliittiseen haasteeseen ennennäkemättömällä herkkänähkaisuudella ja jyrkkyydellä. Kulttuuriset puritaanit olivat joskus oikeistolaisten leirissä, mutta tänään ne löytyvät vasemmalta ja edeltäjiään vieläkin häijympinä; heidän mielestään kaikkien pitää jakaa samat ehdottomat arvot kuin he itse ja toistaa niitä uskollisesti tai muuten ruodusta poikkeavat julistetaan yhteiskunnalliseksi paariaksi. Vapautta julistaneista 60-lukulaisista on valtaan päästyään tullut vapauksien ehtona olevan kansan vihollinen, mikä näkyy vasemmistolaista politiikkaa ajavien puolueiden suosion romahtamisena.

Niin kutsutut edistykselliset eivät kuitenkaan halua luopua hegemonisesta asemastaan ilmaiseksi ja heidän joukoissaan elätelläänkin jonkinlaista vastavallankumousta. Yhdysvalloissa vasemmistoliberaalin raivon taustalla on se, että heidän vuosikymmeniä vapaasti edistämälleen kulttuurikorroosiolle on tullut presidentin kokoinen este, jonka poistamiselle he etsivät mitä erilaisempia keinoja. Kuin joutsenlauluna Trumpin valtaantulolle läntisen maailman äärivasemmistolaiset ja arvoliberaalit fantasioivat epätoivoisilla protesteillaan vuoden 1968 arvokumouksen uusinnasta, mutta eivät ymmärrä, että he eivät ole uudistajia, vaan korruptoituneen vanhan hegemonian puolustajia. Lukuisista viime aikojen mielenosoituksista huolimatta heillä ei ole hiljaisen kansan tukea, vaan äänekkäimät kannattajat löytyvät pääasiassa mediaeliitistä, viihdemaailman dekadenteista tähdistä, äärivasemmistolaisista lahkoista, veronmaksajien subventoimista marginaalikummajaisista ja eläköityneistä 60-lukulaisista. Suomessa median ja julkisuuden henkilöiden hysteerinen Trumpin sättiminen puolestaan viestii pelosta, että samanlainen kumous, jossa uusi johto tekee päätöksiä kansan eikä kansainvälisyyden nimissä, saattaisi olla mahdollinen myös täällä.

Päästyään vuoden 2016 luvunlaskun jälkeen kanveesista takaisin polvilleen vasemmisto ei ole pystynyt kauhistuneena muuhun kuin natsikorttien lätkimiseen, tavallisten kansalaisten tyhmäksi leimaamiseen ja sananvapautta supistaviin toimenpiteisiin. Noustuaan joten kuten seisomaan vasemmiston radikaalein kärkijoukko on ryhtynyt vastahyökkäykseen työntämällä julkisuuteen agendoja, joissa mielettömiksi tiedettyjä asioita korotetaan toiseen potenssiin varsinkin sukupuolisuuden ja vapaan maahanmuuton kohdalla. Tämä luonnollisesti vierottaa potentiaalista työläisäänestäjäkuntaa entistä enemmän synnyttäen samalla vastareaktion, jossa ollaan valmiita puolustamaan entistä ankarammin sivilisaatiota ylläpitäviä arvoja. Tämä taas antaa lisää avointa tilaa yhä kovemmaksi kiihtyvälle kulttuurisodalle.

Suomessa tämä epätoivo on näkynyt jo muutaman vuoden ajan radikaalivasemmiston lipunkantajassa Voima-lehdessä, joka on siirtynyt homojen identiteettipolitiikasta ajamaan marginaalisten transseksuaalien asiaa. Kun vasemmiston kärkijoukon ajatukset pyörivät tällaisissa kysymyksissä tunnustaa se samalla hylänneensä perinteisen työväenluokan ja sen kannattamat arvot ja normaaliarjen haasteet. Edes tuore vihreiden kannatuksen kasvu Helsingissä ei kerro punavihreän rintaman noususta, vaan pikemminkin maan entistä syvemmästä alueellisesta ja kulttuurisesta kahtiajaosta. Muutamat harvat itselleen rehelliset vasemmistolaiset ovat tunnustaneet liikkeen katastrofaalisen tilan ja kannatuspohjan ohenemisen. Helsinkiläinen vasemmistoaktivisti Ilja Lehtinen avautuu pitkässä Facebook-päivityksessä nykyvasemmistosta muun muassa seuraavasti:

Vasemmistolaisuus tarkoittaa tätä nykyä yhä enenevässä määrin akateemista, nuorta, koulutettua ja tiedostavaa asennetta, joka erkanee luokkasidonnaisista lähtökohdistaan ällistyttävää vauhtia. Yhtenä syynä tähän on, että “työväenluokka” tai “alaluokka” ei enää oikeastaan keskustele vasemmiston ideologiasta. Se on tällä hetkellä liian reaktionäärinen, ruma ja sivistymätön voidakseen päästä sisään “vasemmistolaiseen” tai “emansipatoriseen” diskurssiin. Se on myös fyysisesti liian etäällä, se elää oikeastaan aivan eri paikoissa kuin missä me pidämme lukupiirejämme ja keskustelutilaisuuksiamme.

Itsepetos olisi joka tapauksessa hyvä lopettaa: vasemmisto, sellaisena kun minä sen käsitän, on kriisissä. Oikeastaan se on riekaleina, palasina. Niin täällä kuin muuallakin Euroopassa. Oman kokemukseni mukaan Vasemmistoliiton tämänhetkisen kannatuksen muodostavat, hieman kärjistäen, yhtäältä (kauniisti sanottuna) SKDL:n homeiset jäänteet ja toisaalta akateemisesti koulutetut kaupunkilaiset prekaarit. Vasemmisto ei ole tällä hetkellä kansanliike.

protestersVasemmiston tilanne tulee tästä tuskin paranemaan, sillä identiteettipoliittinen korroosio syövyttää liikkeen ennen pitkää olemattomiin, vaikka vihreät sitä osaltaan paikkaavatkin ottaessaan siipiensa suojiin Vasemmistoliiton äänestäjiä. Vasemmistopuolueiden kannatuksen lasku ei silti vielä ratkaisevasti muuta sen hallitsemaa kulttuurista hegemoniaa, mutta ennen pitkää poliittiset vastustajat tulevat haastamaan myös ne, vaikka kulttuurinen muutos saattaakin kestää vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nyt on jo kuitenkin varmaa, että maailma on siirtymässä konservatiiviseen – jopa oikeistoradikaaliin – suuntaan, joka pakostakin murtaa vasemmistolaista hegemoniaa ja sen kulttuurisia tabuja.

Oikeistopopulistisista liikkeistä kotinsa löytänyt kansan raivo ei ole kohdistunut vain työväenluokan edun ajamisen identiteettipolitiikkaan vaihtaneeseen vasemmistoon, vaan yhtä lailla hallitseviin liberaalioikeistolaisiin puolueisiin. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että vasemmistolainen poliittinen korrektius on lyönyt leimansa myös konservatiivisina pidettyihin oikeistopuolueisiin. Tätäkin pahempana monet äänestäjät pitävät sitä, että oikeisto on luopunut omista perusarvoistaan ja antanut vasemmistolle vapauden määrittää yhteiskuntaetiikka. Siksi uuden oikeiston nousuun liittyy myös halu tehdä pesäero selkärangattomana pidettyyn vanhaan oikeistoon, koska se on hyötyajattelussaan hylännyt yhteiskuntaa ylläpitävät kestävät arvot. Uusoikeistolaisuuden ja oikeistopopulismin nousu merkitsee ainakin osittain paluuta taistelevan konservatismin juurille, jota edustaa klassisessa muodossa Joseph de Maistren (1753–1821) poliittinen filosofia. Nationalismiin kriittisesti suhtautuva tutkija Cas Mudde puolestaan katsoo oikeistopopulismin olevan ei-liberaali demokraattinen reaktio pitkään jatkuneelle epädemokraattiselle liberaalille politiikalle.

Oikeistopopulismi on kuitenkin vain oire suuremmasta muutoksesta. Valtava joukko aivan tavallisia ihmisiä katsoo, että vuosikymmeniä hallinneet vasemmisto- ja oikeistoliberaalit puolueet eivät tule ratkaisemaan aiheuttamiaan ongelmia, vaan päinvastoin pahentavat niitä. Nyt näkyvä protestimieliala on todellisuudessa syvempi kuin miltä se näyttää, eikä se koske vain politiikkaa vaan koko kulttuuria. Tilanteen kokonaisarviossa on vaikea olla päätymättä johtopääkseen, että länsimainen kulttuuri on vakavasti kriisiytymässä, ja prosessia vain kiihdyttää eliitin ja siitä riippuvan klienteelin uppiniskainen halu olla taipumatta kansalaisten kasvavaan kritiikkiin. Tyytymättömyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta kokevat massat ovat tietyllä kollektiivisen alitajunnan tasolla havahtuneet tajuamaan, että jokin on länsimaisessa yhteiskunnassa pahasti vialla ja että tuo vika on paikannettavissa arvopohjaan, jota vasemmisto ja liberaalit ovat markkinoineet viimeiset 50 vuotta. Kaikkein kriittisin joukko on valmis jäljittämään ongelman aina Ranskan vallankumoukseen tai jopa kristinuskon Eurooppaan saapumiseen asti.

Joka tapauksessa nyt ilmenevä nurina on merkinnyt liberaalien tabujen haastamista, joka on luonnollisesti herättänyt raivoisaa vastarintaa establishmenttia puolustavassa valtamediassa. Kuten Jarkko Pesonen kirjoitti aiemmin Sarastuksessa, mukaavuudenhaluiset massat kuuntelevat valtavirtaa vastaan kulkevia tuomiopäivän pasuunia vasta sitten kun ”valtavirran tie alkaa näyttää tuhoon tuomitulta ja ristiriita omien arvojen ja tarjottujen mallien välillä käy sietämättömän räikeäksi”. Vuosi 2016 oli tämän rauhassa kypsyneen tyytymättömyyden näkyvä leimahduspiste, joka on antanut unohdetulle kansalle entistä enemmän itseluottamusta, koska aiemmin poliittisesti aratkin kansalaiset ovat rohkaistuneet esittämään avoimesti vastalauseitaan.

Vasemmistoliberaalien keinot pitää kiinni murenevasta hegemoniastaan

Hallitsevan poliittisen luokan vastaukset viime vuoden mullistaviin vaalituloksiin ovat olleet moninaiset, joskin yhteistä niille on joustamattomuus, koska hegemoninen koneisto ei halua myöntää virheitään, vaan projisoi ne poliittiseksi viholliseksi muodostuneelle kansalle. Silmiinpistävintä onkin läntisten EU-maiden jyrkät toimet tavallisia kansalaisia ja heitä puolustavaa poliittista oppositiota vastaan.

Kärsimistään tappioista huolimatta demokratian ja ihmisoikeuksen julkisivuun kääriytyneellä vasemmistoliberaalilla kulttuurihegemonialla on edelleen vahva ote länsimaisissa yhteiskunnissa, koska sen voima perustuu pitkälti institutionalisoituneeseen valtaan. Valtiokoneiston sisälle integroituneet 60-lukulaiset universalistit eivät epäröi käyttää valtaansa, mikäli he näkevät voimia, jotka uhkaavat heidän arvojaan ja utopiaansa.

Suomessa ideologisesti toimivat tuomiovallan edustajat ovat nostaneet ahkerasti rikossyytteitä niitä vastaan, jotka uhkaavat mielipiteillään horjuttaa ”edistyksellisten” ja EU:n asiamiesten saneluvaltaa väestörakenteen muuttamisessa. Tämä on käynyt erityisen selväksi viime aikoina, kun järjestelmälle suopea ”riippumaton oikeuslaitos” jakaa kiihtyvään tahtiin tuomioita sekä poliitikoille että tavallisille nettikirjoittelijoille kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta.

Vaikka tavallisesti humaanisuutta korostava liberaalidemokraattinen järjestelmä karttaa suoran sorron ilmauksia, on se ihmisoikeusretoriikkaa täynnä olevalla lainsäädännöllään kyennyt ainakin omissa silmissään tekemään toisinajattelijoista ihmiskunnan vihollisia, joille pitää antaa koviakin tuomioita epäkorrekteista mielipiteistä. Tosin Suomessa tuomiot eivät ole olleet erityisen ankaria eikä niihin ole pyrittykään, vaan näyttävästi mediassa käsiteltyjen sananvapausoikeudenkäyntien päätarkoitus lienee vain pelotella kansalaisia itsesensuuriin ja osoittaa tietynlaisen yhteiskuntakritiikin ”moraalittomuus”. Silti ankarampiakin rangaistuksia on jo ehditty väläytellä, sillä vasta puoli vuotta virassaan toiminut apulaisvaltakunnansyyttäjä Raija Toiviainen on pettynyt sakkotuomioiden ”alhaiseen tasoon” kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta, josta hän on nostanut lyhyessä ajassa moninkertaisen määrän syytteitä edeltäjäänsä verrattua. Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen olisi puolestaan valmis antamaan kansanryhmän vastaisesta kiihotuksesta jopa vankilatuomion, koska ”ihmisarvon loukkaaminen sietää tulla vakavammin rangaistuksi”.

hate-2Media kiusaa myös kansaa jankuttamalla toistuvasti vihapuheesta, joka tarkoittaa käytännössä vain puhetta, jota hegemoninen eliitti itse vihaa. Asian yksipuolinen märehtiminen on johtanut siihen, että Ylen varassa olevat suuret ikäluokat uskovat ”vihapuheen” olevan jollain tavalla lain vastaista, vaikka Suomen lakiin ei ole kirjattu sen enempää vihapuhetta, viharikosta kuin rasismiakaan toisin kuin Demla ry:n ohjeistusten mukaan toimiva Raija Toiviainen valheellisesti väittää:

On huolestuttavaa, jos suvaitsematon, halveksuva ja solvaava puhetyyli yleistyy. Se muuttuu hyvin nopeasti vihapuheeksi, ja sellaisella ei ole sananvapaussuojaa.

Toinen merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka haluaa kaventaa maassamme sananvapautta ja pitää yllä ideologisesti motivoitunutta vihapuhe-diskurssia, on rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio. Hän on ollut näkyvästi esillä rasismin saattamisesta rikoslakiin ja vaatinut rasismimotiivin ulottamista lähes mihin tahansa rikokseen kuten hänen Asema-aukion kuolemantuottamus-oikeudenkäyntiä koskeneista kommenteista saatiin kuulla. Ei liene liioiteltua sanoa, että lainsäätäjien ja virkamiesten tapa reagoida kiusallisten totuuksien laukojiin muistuttaa antiikin käytäntöä, jossa ikävien viestien tuojat surmattiin. Näyttää siltä kuin kansalaisille sallittaisiin vain järjettömyys, jossa Euroopan Unioni ja siihen ripustautunut Suomen poliittinen johto vetoaa ”läntisiin arvoihin” salliakseen kolmannen maailman massainvaasion, joka tuhoaa varmuudella Euroopan ja sen arvot.

Suomessa mielivaltaisten lakien avulla harjoitettua avointa sortoa yleisempää on kansalaisten suostuttelu vallitsevalle ideologialle. Suostuttelun välineitä ovat eri insituutioiden harjoittama indoktrinaatio ja propaganda. Indoktrinaatiota, jossa kansalaisille opetetaan poliittisesti oikeaoppista ajattelua, esiintyy voimallisimmin eri oppilaitoksissa alkaen aina lastentarhoista korkeimpaan akateemiseen koulutukseen asti. Suorasta propagandasta on kyse silloin, kun valtion omistama Yle ja yksityiset mediatalot toistavat väsymättä monikulttuurisuuden väistämättömyyttä, EU:ssa pysymisen järkevyyttä, seksuaalisesti poikkeavien ainutlaatuista upeutta ja loputtoman maahanmuuton tarpeellisuutta. Epäsuoraa propagandaa on puolestaan jatkuvan ilmaisen julkisuuden antaminen suomalaisvihamielisille kulttuurivaikuttajille kuten kirjailija Jari Tervolle ja räppäri Karri ”Paleface” Miettiselle, jota media promotoi siitäkin huolimatta, että Paleface on yhtä kapinallinen toisinajattelija kuin Neuvostoliiton viralliset runoilijat, jotka tekivät julistuksia vallankumouksen eli vallitsevan järjestelmän puolesta.

Nykyhegemoniaan sitoutuneet opportunistit osaavat myös likaiset temput, joista yksi härskeimmistä tehtiin Suomi 100 -juhlavuoteen liittyneessä juhlarahaprojektissa. Suomen 100-vuotisjuhlarahakilpailussa hopeiseksi rahaksi valittiin kahden 16-vuotiaan koulutytön rasisminvastainen ehdotus, joka esittää valkoisen ja mustan kämmenen kädenpuristusta. Median huomio keskittyi tyttöihin, vaikka juhlarahasta päättivät suurelle yleisölle tuntemattomat aikuiset, jotka halusivat tarkoituksella valita voittajaksi teeman, joka palvelisi ideologista narratiivia, jossa Suomen valtiollisen kehityksen päämääränä on monirotuinen yhteiskunta. Likaisen työn tekijöiksi valittiin konformistiset kympin tytöt, joille on luultavasti jo lastentarhasta asti opettu Neuvostoliitosta lähtöisin olevaa internationalismia, kansainvälisyyskasvatusta. Aivan samoin kuin aikoinaan sosialistimaissa myös pakkomonikulttuurissa ymmärretään, että aatteen indoktrinoinnissa on keskityttävä nuoriin, sillä itsenäisesti ajatteleva vanhempi sukupolvi on jo peruuttamattomasti pilattu porvarillisilla käsityksillä perheestä, sukupuolesta, kansasta ja isänmaasta.

Suurelle tasa-arvounelmalle erityisryhmät kuten nuoret ovat luonnollisesti tärkeitä, mutta valtakunnallisen menestyksen takaamiseksi tiedotussota kaipaa ennen kaikkea uskottavuutta, jonka vuoksi valtamedian pitää nostaa itsensä jalustalle ja syyttää virallisen propagandan haastajia valemediaksi. Se, että valtamedia ei ole enää pitkään aikaan toteuttanut kutsumustaan olla vallan vahtikoira, ei tunnu vaivaavan sitä mitenkään, vaan se on suosiolla antautunut vallitsevan hegemonian sylikoiraksi. Sen teräviin hampaisiin näyttää tarttuvan enimmäkseen vain nationalisteja ja vastamedioita, koska ne paljastavat vasemmistoliberaalin yhteiskuntapolitiikan kohtalokkaita vaikutuksia. Riippumaton kansallinen oppositio on ilmiselvä uhka valtamedian tiedotusmonopolille ja uskottavuudelle, joten se on halukas värväämään sille myötämielisiä kulttuurivaikuttajia, jotka ovat ”auktoriteetillaan” valmiita puolustamaan hegemonista totuutta. Hyvänä esimerkkinä kirjailija Emmi Itäranta Helsingin Sanomiin (30.12.2016) kirjoittamassaan pitkässä mielipidekirjoituksessa ”On vaarallista puhua totuudenjälkeisestä ajasta, sillä se palvelee valheista ja propagandasta hyötyviä”:

Lamaantuminen totuudenjälkeisen ajan harhan edessä olisi tuhoisaa, sillä se antaisi enemmän toimintatilaa niille, jotka tilanteesta hyötyvät: omia tarkoitusperiään palvelevia fiktioita rakentaville populisteille, jotka tarjoavat helppoja ja mahdottomia ratkaisuja.

Kansan syvien kerroksien todellisuudesta vieraantunut kulttuuri- ja mediaväki tietenkin säikähtää sitä, että nykyistä hegemoniaa haastavat tahot ottavat asiakseen puolustaa ei vain unohdettua kansanosaa vaan koko kansakuntaa. Vastaavasti kulttuurihegemonian ylin klienteeli ymmärtää erittäin hyvin, että heidän ajamansa globalistisen vision taakse ei saada kuin korkeintaan neljäsosa kansasta, mutta se riittää heille mainiosti, sillä tuo porukka on riittävä massa yhteiskunnalliselle vastakkainasettelulle, jota poliitikot, punavihreät toimittajat ja kulttuurivaikuttajat lietsovat.

Hillitöntä meidän jälkeemme vedenpaisumus -vapautusfilosofiaa juhlistavan jälkimarxilaisen kulttuurikorruption tarkoitus ei ole ainoastaan tunkeutua kaikkialle yhteiskuntaan, vaan provosoida konservatiivista vastapuolta ja aiheuttaa näin kansakuntaa repiviä riitoja. Koska kulttuurista suuntaa määrittävä ”eliitti” ei voi saada koko Suomesta helsinkiläistä punavihreää kuplaa, kansallista yhtenäisyyttä repivä kulttuurisota on silloin houkutteleva vaihtoehto pitää yllä Suuren Unelman liekkiä. Esimerkiksi tunteita kiihdyttävä asenteellinen sukupuoliasioiden julkinen puiminen jakaa varmuudella kansaa ja juuri se saattaa olla provosoivien ulostulojen tarkoituskin. Tämä sopii hyvin myös globaalitalouteen kiinnittyneelle maamme liike-elämän huipulle, sillä on selvää, että mitä vähemmän yhteenkuuluvuutta suomalaiset tuntevat, sitä vaivattomampaa on globalistien ja EU:n lakeijoiden edistää halpatyömarkkinoille välttämätöntä kansainvaellusta ja asettaa maa vaikkapa suurpankkien velkaorjuuteen. Kun kansa riitelee keskenään tunteita nostattavien avokysymysten parissa, se on kyvytön näkemään metsää puilta, eikä kykene enää taistelemaan yhdessä kansakunnan olemassoloa uhkaavia todellisia vaaroja vastaan.

Näinä muutoksen aikoina hallitsevalle luokalle on tullut ensiarvoisen tärkeäksi legitimoida oma valta ja ideologia. Eräs poliitikkojen ja toimittajien hyväksi havaitsema keino on määrittää, mitkä ovat julkisen keskustelun rajat ja mistä agendoista on sopiva puhua ja mistä ei. Esimerkiksi maahanmuuton laadusta ja maahanmuuttajien lopullisesta määrästä keskusteleminen eivät kuulu esillä oleviin agendoihin, joten niistä ei käydä julkista keskustelua toisin kuin vaikka homoseksuaalien kirkollisesta vihkimisestä, joka on symbolisesti tärkeä osa edistyksellisten hegemonista ohjelmaa. Toinen tapa oikeuttaa nykypolitiikka on määritellä jukisessa keskustelussa se, mikä on tuomittava ääriliike ja mikä puolestaan hyvinvointia ja yhteiskuntaa ylläpitävää maltillisuutta. Vallan oikeuttamiseksi keskeistä on luoda mielikuva, että ”ääriajattelu” ja ”ääriliikeet” ovat absoluuttisia määreitä ja nykyisen politiikan harjoittaminen puolestaan vakaa järjen ääni. Poliitikoilla ei ole tarvetta tuhlata hetkeäkään nykyarvojen perustelemiselle, vaikka hyvin tiedetään, että vielä jokin aika sitten nykyisiä näkemyksiä pidettiin rappiota edustavana ääriajatteluna; hegemonian olemukseen kun kuuluu olennaisesti se, ettei sen tarvitse perustella olevansa oikeassa, riittää että sillä on valta ilmoittaa olevansa oikeassa. Sivilisaation säilymisen näkökulmasta hegemonisessa asemassa oleva monikultturismi näyttää tietenkin mielettömältä ääriajattelulta, mutta koska se on järkähtämätön osa hallitsevan luokan ideologiaa, sen vastustajat on saatu näyttämään ääriliikkeiden edustajilta.

Vakiintuneista establishmentin puolueista Vasemmistoliitolle ja Vihreille yksioikoinen puhe ääriliikkeistä sopii kaikkein parhaiten, koska ne eivät kestä vapaata poliittista kilpailua puolueineen ja liikkeineen, jotka sotivat jyrkästi niiden ideologiaa vastaan. Juuri punavihreillä on suurin tarve asettaa poliittiselle toiminnalle ”eettiset” rajat, jotta niiden ideologiset haastajat eivät voisi toimia vapaasti. Kuten tunnettua, punavihreiden moraalinen hegemonia ei näy pelkästään voimassa määrittää tuomittava ääriliike, vaan se on pystynyt myös asettamaan reunaehtoja vakiintuneiden puolueiden harjoittamalle politiikalle.

svl-2Huolimatta siitä, että punavihreät eivät halua poliittiselle kentällä uusia haastajia, he ovat olleet vilpittömän tyytyväisiä siitä, että heidän ja toimittajien pitkään manaama äärioikeiston uhka on tullut todeksi viime vuosina marginaalisen Pohjoismaisen Vastarintaliikeen (PVL) muodossa. Noin sadan jäsenen PVL on monessakin mielessä hyödyllinen liike koko vasemmistolle. Ensinnäkin se voi kansallissosialistien kautta peilata omaa moraalisuuttaan ja esiintyä jopa kansakunnan pelastajana. Toiseksi, liikkeen ilmestyminen on ollut hyödyllinen punavihreille puolueille, koska ne voivat käyttää sitä tekosyynä nettisensuurille ja laeille, joilla kielletään kaikki vihervasemmistolle epämieluisat liikkeet. Näin vasemmisto on voinut ”ääriliikkeen” avulla oppositiosta käsin ohjata myös hallituksen politiikkaa.

Toisin kuin perinteisillä porvaripuolueilla punavihreillä on vielä toistaiseksi kosketusta poliittisesti aktiivisiin nuoriin, jotka ovat elintärkeä ulkoparlamentaarinen voima niiden taistelussa hegemoniaa vastustustamaan nousseita ruohonjuuritasoliikkeitä ja toisinajettelijoita vastaan. Punavihreiden puolueiden helmoissa viihtyvät järjestöt kuten Antifa ja Varisverkosto ovat hyödyllisiä myös liberaaleille porvaripuolueille, koska ne taistelevat (ainakin propagandassaan) kaduilla rajattoman globaalisaation puolesta nationalisteja vastaan. Toisaalta anarkistiset antifasistit eivät juurikaan tuhlaa energiaansa suurkapitalisteja vastaan, varsinkin kun pahamaineinen pörssispekulantti George Soros tukee taloudellisesti äärivasemmiston liikkeitä kuten anarkofeminististä Femeniä. Vasemmistolaiselle katuaktivismille onkin tyypillistä, että siinä valitaan mahdollisimman helppoja vihan kohteita kuten ilman valtaa olevia tavallisia kansalaisia, jotka eivät kannata vallitsevia vasemmistoliberaaleja arvoja. Kaiken tiedetyn ja havaitun perusteella räyhäanarkisteja on syytä pitää järjestelmän puudeleina, jotka eivät ymmärrä edes hävetä millaisia hyödylliselliä idiootteja he ovat niille, joita heidän pitäisi vihata, vaan kuvittelevat rebel-chicin lumossaan olevansa edelleen hegemoniaa vastaan taistelevia underdog-kapinallisia. Siksi maamme kaikki puolueet perussuomalaisia lukuunottamatta seuraavat välinpitämättömänä yhteiskunnnassa ilmenevää äärivasemmistolaista riehuntaa, koska kansanedustajilla ei ole ainuttakaan syytä olla järjestelmän ydinarvoja puolustavien vahtikoirien vihollisia.

Vallisevaa hegemoniaa kannattaa edelleen huomattava joukko tavallisia kansalaisia, mutta he ovat aivan viime vuosien aikana joutuneet hölmistyneenä huomaamaan, että heidän itsestäänselvinä pitämiään asioita ja arvoja on alettu kyseenalaistamaan. Näistä aktiivisimmat ovat tiedostavia ”hyviä ihmisiä”, jotka pyrkivät reagoimaan muutokseen takertumalla entistä kovemmin vanhaan ja puolustamalla sitä päättäväisesti. Yhteiskunnallisen muutoksen etujoukolle on varmasti ollut järkytys joutua puolustuskannalle ja tunnustaa sisimmissään olevansa vanhan vallan puolustajia. Reaktiivinen mentaliteetti näkyy erityisen hyvin erilaisissa punavihreiden some-kampanjoissa kansallismielistä kulttuurin takaisinvaltaamista vastaan. Kuin varkain ”edistyksellisten” some-raivo on synnyttänyt poikkeuksellisen ilmiantokulttuurin, joka muistetaan vain entisistä sosialistimaista kuten DDR:stä. Saattaa olla, että kyse on nykyvasemmiston atavismista, jossa se ottaa käyttöön vanhojen sosialistisia keinoja.

Tässäkin valtamediat ja porvaripuolueet ovat olleet välinpitämättömiä, mutta hämmästyttävän usein myös riemuissaan siitä, että some-kampanjoiden ansiosta poliittisesti epäkorrektin kirjailijan apuraha-hakemus on jouduttu käsittelemään uudestaan ja rock-konsertteja on ilmiantojen vuoksi peruutettu, koska niissä on ollut ”äärioikeistolaisia” esiintyjiä. Päätään nostava vasemmistolainen poliittisesti korrekti konformismi lienee vain merkki alennustilassa olevan liikkeen viimeisestä yrityksestä nostattaa joukoissaan henkeä ja luoda yhteiskuntaan ilmapiiri, joka tukisi sen totalitaarisia vaatimuksia. Erikoisinta tässä on julkisen vallan ja median välinpitämätön, jopa puolusteleva asenne, joka paljastaa kuinka syvälle yhteiskuntaan vasemmistolaiset ideat ja tavoitteet ovat juurtuneet. Sen sijaan terveessä yhteiskunnassa julkinen moite esitettäisiin niitä vastaan, jotka poliittis-moralistisella kiristyksellä haluavat estää eri mieltä olevien toimintavapauden.

Edellä esitetyn perusteella on käynyt selväksi, että vasemmistoliberaalin kulttuurihegemonian lumoissa olevan kansanosan suurin huoli on syvissä kansankerroksissa kytevä tyytymättömyys, joka on luomassa uutta arvovallankumousta. Siihen se on tarttunut ja juuri sitä se yrittää tukahduttaa. Valtaansa takertuneessa kulttuurihegemoniassa tiedostetaan, että se on naimisissa ”taloudellisten reaaliteettien” kanssa, joten sen ainoaksi todelliseksi taistelukentäksi jää arvot, insituutiot, kulttuuri ja käsitys kansasta. Tämä näkyy piinaavan selvästi kulttuurihegemonian ytimessä olevissa punavihreissä puolueissa, jota ovat kykenemättömiä ja jopa haluttomia taistelemaan uusliberaalien globaalikapitalismia vastaan. Hallitukseen päästyään ne eivät koskaan pyri muuttamaan nykytalouden peruslogiikkaa, vaan ovat enemmän kiinnostuneita rahanjaosta suosikkiryhmilleen ja omien arvojensa vahvistamisesta kaikissa julkisissa insituutioissa. Vaikka kulttuurimarxilaisuus on marxilaisuuden jatkamista kulttuurisodan keinoin, gramscilaisesta hegemoniateoriasta se poikkeaa siinä, että sen tavoitteena ei ole sosialistinen talousjärjestelmä, vaan pelkästään yhteiskuntaa ohjaavan kulttuurin haltuunotto. Koska kapitalistinen luova ja yhä enenevissä määrin tuhoisa logiikkaa näyttää ainakin tällä hetkellä voittamattomalta, täytyy vasemmistoliberaalia hegemoniaa vastaan taistella ensisijaisesti muualla kuin taloudessa, koska vasta arvovallankumouksen kautta voidaan vaikuttaa myös rahanjakopolitiikkaan. Toisin sanoen Euroopan kansakunnat säilyttävä arvovallankumous on mahdollista vain, mikäli kansalaiset vapautetaan vasemmistoliberaalin hegemonian hypnoottisesta otteesta.

Keinoja purkaa vasemmistoliberaali hegemonia

Vasemmisto ja arvoliberaali oikeisto ovat paniikissa, koska ne ovat häviämässä taistelun arvoista ja yhteiskunnan suunnasta. Trump ja Brexit vain toivat tämän ahdistuksen esiin koko kansan nähtäväksi. Harva kehtaa enää kiistää, etteivätkö vasemmistoliberaalien edistyksellisiksi ylistämät 60-lukulaiset yhteiskuntakokeilut ja ideat olisi törmänneet sosiaaliseen todellisuuteen, josta on seurannut laajalle levinnyt tyytymättömyys. Hegemoniastaan huolimatta hallitseva luokka ei ole tiedotusvälineidensä avulla pystynyt aivopesemään koko kansaa, vaikka julkisuudessa esitetään jatkuvasti mitä karkeimpia olkiukkoja nationalismista ja oikeistoradikaaleista, jopa konservatiiveistakin. Nyt kun vasemmistoliberaalien hellimän kulttuurirelativismin ja monikulttuuriutopian seuraukset ovat kaikkien nähtävillä, huomattava osa kansalaisista on alkanut pitää mitä tahansa nationalistista liikettä terveempänä vaihtoehtona.

gripKuten vuoden 1968 vasemmistoradikaali kuohunta ja Itä-Euroopan samettivallankumoukset 1980-luvun lopulla osoittivat, länsimaissa kumoukset tapahtuvat tätä nykyä lähes verettömästi hegemonian kadottaessa uskottavuutensa. Juuri näin on käymässä nyt, vaikkei sitä vallankumoukseksi perinteisessä mielessä vielä ymmärretäkään. Oikeastaan vain vasemmisto aavistaa kumouksen olevan käsillä, kun se valittaa Trumpin normalisoivan politiikallaan asioita, joita se on liberaalien kanssa pitänyt ikuisesti voitettuina kantoina. Länsimaiden ”edistyksellisten” ahdistus on suorastaan aistittavissa, sillä heille on viimeisen puolen vuoden aikana täytynyt käydä selväksi, että 60-lukulainen projekti nykyisessä muodossaan on tulossa tiensä päähän.

Hegemonian vaihtumisessa on kuitenkin vaarana se, että Suomessa hallitseva luokka seuraa Saksan Angela Merkelin vanavedessä dystopiaa, joka monikertaistaisi maahan tulevien elintasopakolaisten määrän ja tuhoaisi lopullisesti etnisestä suomalaisuudesta syntyneen kansakunnan. Tämä uhka on todellinen, mikäli vietävissä oleva kansa äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa punavihreät hallitukseen. Loppumattomassa itserakkaudessa ideoidensa moraaliseen oikeutukseen vasemmistoliberaalit saattavat viedä monikulttuuriprojektinsa jääräpäisesti katkeraan loppuun asti. Tällaiseen ratkaisuun päätyminen selittyy sillä, että ”edistyksellisten” on mahdotonta perääntyä visioimastaan politiikasta, sillä täyskäännös merkitsisi sen tunnustamista, että on oltu koko ajan väärässä, mikä taas on heille pahempaa kuin lännen tuhoutuminen oman politiikan vuoksi. Heidän kannaltaan on sietämättömän nöyryyttävää myöntää, että ”alempitasoiset junttirasistit” ovat olleet oikeassa toisin kuin he, tiedostavat akateemiset kansalaiset. Epäilemättä vasemmistoliberaali voi olla älykäs, mutta hän on silti lähes kyvytön muuttamaan näkemyksiään todellisuutta vastaavaksi ahtaan ideologisen sapluunansa vuoksi. Uusi ajattelu ja epämiellyttävien totuuksien hyväksyminen merkitsisivät sapluunan murtamista ja siihen huomattavalla osalla heistä ei näytä tällä hetkellä olevan halua eikä kykyä. Tämän vuoksi murtuvan hegemonian synnyttämien poliittisten äkkiliikkeiden neutralisoimiseksi kansallisen opposition on toimittava ripeän päättäväisesti ja ennaltaehkäisevästi.

Kyse on taistelusta aikaa vastaan, mutta mihinkään hätäisiin toimiin kansallismielisillä ei silti ole tarvetta; riittää, että vuosia rakennettuja valmiuksia osataan nyt käyttää viisaasti ja tehokkaasti. Meidän etunamme on, että kansallismielinen ja kulttuurisesti eurosentrinen kansalaisvastarinta on synnyttänyt tällä vuosikymmenellä virheistä oppien ilmiöitä ja toiminnan muotoja, joita vanhuudenheikko vasemmisto ja kulttuurisesti välinpitämätön liberaalioikeisto voivat seurata vain kateellisina vierestä. Vasemmistolaisten kannalta vielä ikävämpää on se, että heidän aatteensa on kansan silmissä menettänyt haastajan ja underdogin statuksen, jolla se on voinut esiintyä sekä vähempiosaisen kansan puolustajana että uudistusten vaatijana. Nyt tämän paikan on ottanut radikaali oikeisto, mikä on ilmennyt mm. populistipuolueiden jatkuvina vaalivoittoina, valtamediaa haastavan vaihtoehtomedian ilmaantumisena, vaihtoehto-oikeiston (alt-right) ajatuspajoina, omaehtoisena kansalaistoimintana kuten katupartioina, maahanmuuttovastaisina suurmielenosoituksina ja soihtumarsseina sekä oikeistoradikaalin vastakulttuurin kasvamisena. Nämä kaikki ovat kansalaisten synnyttämää kulttuuritaistelun arsenaalia, joka voidaan suunnata entistä intesiivisemmin kohti poliittista vihollista. Tässä taistelussa vastustajan virheiden hyväksikäyttäminen on ratkaisevaa, mutta samalla on muistettava, että hallitseva luokka on saattanut oppia vuoden 2016 kompuroinnistaan.

Käynnissä olevassa poliittisessa murrostilanteessa ensimmäinen tehtävä on osoittaa kansalaisille vasemmistoliberaalin hegemonian vahingollisuus ja sen klienteelin petoksellisuus. Tässä ei riitä, että tuomitaan vain vasemmistolaisuus ja siihen sidoksissa olevat vihervasemmistolaiset puolueet, vaan esille on nostettava myös se, kuinka kulttuurimarxilaisuuden saastuttamia myös perinteiset oikeistolaiset puolueet ovat.

Koska resurssimme ovat vain murto-osa siitä, mitä ne ovat kansojemme vihollisilla, kansalaisvalituksen välineenä tulee jatkossakin olemaan internetissä näkyvä ja kuuluva lähes ilmainen tiedotus. Vaikutusvaltaiset globalistiset voimat ovat tietenkin erilaisin verukkein jo pitkään yrittäneet suitsia verkon sananvapautta, mutta niin kauan kuin internetin julkaisualustat ja sosiaalinen media ovat vapaan ilmaisun vyöhykkeitä, voidaan hegemonian uskottavuus kyseenalaistaa riittävällä kattavuudella. Tätä tiedotustaistelua tukevat myös monet tutkimustulokset, joiden mukaan länsimaalaiset ovat kääntämässä selkänsä vallitsevaa hegemoniaa tukevalle valtamedialle. Esimerkiksi markkinointiviestintäyhtiö Edelmanin luottamusbarometri-tutkimus vuodelle 2017 kertoo, että luottamus mediaan, kansalaisjärjestöihin, yrityksiin ja hallituksiin on laskenut kaikkialla maailmassa ja erityisesti länsimaissa. Tutkimuksen löydöksistä kertoo Vastavalkea-sivustolle kirjoittava Riikka Söyring:

Vaikutusvalta on kääntynyt ylätasolta alatasolle (Inversion of Influence), toisin sanoen massat luottavat enemmän kanssaihmisiin kuin auktoriteetteihin. Suurinta epäluottamus auktoriteetteihin on Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa massat eivät luota instituutioihin 20:ssä maassa 28:sta kyselyyn osallistuneesta maasta. Massoilla ei ole vaikutusvaltaa eikä auktoriteettia, mutta sitä ei ole enää hallitsevilla ryhmilläkään, barometri kertoo: Massat ovat hylänneet auktoriteetit.

50 prosenttia vastanneista katsoo, että globalisaatio vie väärään suuntaan. Lähes joka toinen katsoo, että vastaajan kotimaan ei pitäisi allekirjoittaa vapaakauppasopimuksia, koska se vahingoittaa oman maan työläisiä. 69 % on sitä mieltä, että oma maa ensin. 72 % katsoo, että hallituksen pitäisi suojella kotimaan työpaikkoja ja paikallista tuotantoa, vaikka se merkitsisi sitä, että talous kasvaa hitaammin.”

Media näyttäytyy vastanneille politisoituneena toimijana, joka ei täytä velvollisuuttaan puolueettomana raportoijana. Peräti 82 prosentissa kyselyyn osallistuneista maista mediaan ei luoteta. 85 prosenttia vastanneista epäilee nykyjärjestelmän toimivuutta kokonaisuudessaan.

free-speechSaman tutkimuksen mukaan luottamuspula ei ilmene enää perinteisenä eliitti vastaan massat -tasolla, vaan ”luottamus järjestelmän toimintakykyyn ja -mahdollisuuksiin on romahtanut tavalla, joka muodostaa järjestelmäriskin”. Lännessä universalistisiin arvoihin hirttäytynyt ja siten kansansa pettänyt hallitseva luokka yrittää luonnollisesti taistella järjestelmän murtumia vastaan, josta todisteena on mielipidevainojen lisääntyminen, jota perustellaan absurdisti suvaitsevaisuuden puolustamisena.

Mielipidevainojen kiihtymistä on silti pidettävä hyvänä uutisena, sillä se ennustaa järjestelmän romahduksen olevan ennen pitkää käsillä. Historiassa näin on ollut aina ja tuskin tulemme tässäkään tapauksessa näkemään poikkeusta. Ne kansalaiset, jotka ovat mielipiteidensä vuoksi saaneet apulaisvaltakunnansyyttäjältä arvan käräjäoikeuteen, pitäisi ottaa tuomio eleettömästi vastaan sellaisena kuin se annetaan. Nämä oikeusfarssit on helppo saada näyttämään pelkiltä Stalinin näytösoikeudenkäynneiltä, joten järkevin strategia on provoisoida järjestelmää moninkertaistamaan syytteiden määrä, joilloin ajatusrikostuomioiden järjetön luonne tulee kaikille selväksi. Kun oikeudenkäyntien määrät kasvavat rajusti, tuomioiden perusteet menettävät kansan silmissä merkityksensä, koska ilmiantamattomia ”vihapuhujia” löytyy maasta vähintään miljoona. Koko oikeusjärjestelmän voisikin rampauttaa jo sillä, että jokainen vihapuhuja ilmiantaisi toisensa.

Vaikka sakot ja vankeustuomiot tuntuvat varmasti kohtuuttomilta tuomioilta pelkän poliittisen mielipiteen sanomisesta, niin tässä täytyy pitää isompi kuva mielessä. Niin mahtipohtiselta kuin se kuulostaakin, varhaisen kristinuskon kirkkoisä Tertullianuksen (n. 155–230) toteaumus ”marttyyrien veri olkoon kirkkomme alku” toimii myös tänä päivänä. Kun valtaosa kansasta alkaa lisääntyvien tuomioiden myötä ymmärtää kansankiihotuspykälän olevan vain pelkkä tekosyy poliittiselle sensuurille, tulee tuo lakikin ennen pitkää kumoutumaan. Uhraukset eivät siis ole turhia.

Yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen tähtää viime kädessä siihen, että kansalaiset äänestäisivät sellaisia ehdokkaita ja puolueita, jotka mahdollistavat arvovallankumouksen poliittisesti. Tätä puolta on käsitellyt oivaltavasti Tuukka Kuru myös Sarastuksessa julkaistussa kirjoituksessa Kansallismielisten ongelmat ja mahdollisuudet”. Kurun mielestä nationalistien pitäisi seurata kultturimarxilaisten gramscilaista strategiaa, jossa edetään radikaaleihin päämääriin hitaasti, jotta kansa pysyisi mukana kyydissä ja olisi aidosti muutoksen takana:

Radikaali muutos tarvitsee aina itseään suurempia, maltillisempia ja neutraalimpia liittolaisia, jotka muokkaavat yleistä asenneilmapiiriä radikaalille muutokselle sopivaksi.

(…) Muutosten tulisi olla aina ”maltillisia”, mutta maltillisuuden määritelmää tulisi hivuttaa vuosi vuodelta kohti radikaalimpaa oikeistoa. Eräänlaisena tavoitteena voitaisiin pitää sitä, että kaikki ne puolueet, jotka nykyään osallistuvat Gay Prideen, osallistuisivatkin tulevaisuudessa 612-kulkueeseen.

Tällainen muutosstrategia toimii silloin kun yhteiskunnassa on meneillään pitkä seesteinen kausi, mutta nykyisessä murrostilanteessa aikaikkuna pitäisi käyttää välittömästi hyväksi radikaalilla ja jopa konfliktihakuisella vasemmistoliberalismin haastamisella. Eduskunnassa istuvien kansallismielisten edustajien pitäisi terävöittää kritiikkiään ja nostaa valtamediaa hyväksi käyttäen tikun nokkaan vallitsevan hegemonian ylläpitämiä tabuja, myyttejä ja valheita. Ne harvat mutta terävät konservatiiviset kulttuurivaikuttajat voisivat puolestaan iskeä entistä rajummin vasemmistoliberaalien arkoihin paikkoihin, sillä vaikka ne nostattaisivat koko median takajaloilleen, kansalaiset sympatisoivat aina enemmän establishmentin vihaamaa kuin rakastamaa sanankäyttäjää.

Hegemonian uskottavuutta on murennettava juuri nyt, sillä aikaikkuna saattaa sulkeutua yllättäen, jolloin hallitsevan luokan käytössä oleva laki- ja väkivaltakoneisto voisi tukahduttaa universalismin nimissä kaiken kansallismielisen vastarinnan. Konservatiivinen vastamarssi insituutioihin olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta viimeistään nyt siihen siihen pitää pyrkiä järjestelmällisesti. Mikäli maailmanpolitiikan muutokset ovat suopeita ja kansalaiset heränneet kansakunnan kohtalonkysymykselle, saattaa vasemmistoliberaalin hegemonian murtuminen ja lopulta romahtaminen olla hyvinkin pian totta. Sen jälkeen voidaan aloittaa uuden, kansakuntaa palvelevan hegemonian rakentaminen.

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

%d bloggers like this: