SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kansallismielisten ongelmat ja mahdollisuudet

muurahainen

TUUKKA KURU

Vuosi 2016 oli kansallismielisille hyvä vuosi. Brexit-äänestyksen tulos ja Trumpin valinta USA:n presidentiksi aiheuttivat näkyviä säröjä siihen harmaan väljähtyneeseen poliittiseen konsensukseen, joka oli vuosikymmenten ajan keskittynyt vain triviaalien arvokysymysten ja liberaalin kehitysuskon ympärille. Tämän globalistisen kehitysuskon mukaan kaikkien poliittisten toimenpiteiden tulisi pyrkiä luomaan uudenlainen ihmiskunta, jonka identiteetti ei enää pohjautuisi etnisyyteen, sukupuoleen, äidinkieleen, uskontoon, rotuun, seksuaalisuuteen tai muihin vastaaviin ominaisuuksiin. Näiden muinaisten ja arvonsa menettäneiden ominaisuuksien tilalle tulisi globaali ”ihmisyys”, joka toimisi maasta ja kansasta riippumatta identiteetin kulmakivenä.

Tämä uusi ja uljas maailma rakentuisi käytännössä atomisoituneen ja monirotuisen populaation ja vastikkeettoman suvaitsevaisuuden ympärille. Tässä utopiassa kaikkia valintoja tulisi kunnioittaa yhtä paljon, kauneus olisi tästä lähtien vain katsojan silmissä, onnellisuudesta ja lyhyen ajan nautinnosta tulisi uusi normaali. Kaikki elämänvalinnat, olivat ne kuinka epäterveellisiä tai vaarallisia tahansa, olisivat yhtä arvokkaita. Ainoa kielletty asia tässä uudessa ja edistyksellisessä maailmassa olisi valtavaa historiallista painolastia harteillaan kantava ilmiö, jota kutsutaan syrjinnäksi. Kyseinen salakavala ajatusrikos pyrkisi jakamaan meitä ihmisiä toisistaan poikkeaviin ryhmiin. Se edustaisi näkökulmaa, jonka mukaan kaikki ihmisen tekemät valinnat eivät olisikaan yhtä hyviä. Se edustaisi kauhistuttavaa ajattelutapaa, jonka mukaan yhteisössä esiintyviä haitallisia ilmiöitä tulisi pyrkiä aktiivisesti torjumaan. Se olisimyös sen totuuden ääneen sanomista, ettei maailma ole tasa-arvoinen eikä se tule semmoiseksi muuttumaan.

Hajaantuneen, luonnottoman, yltiöindividualistisen ja väestöllisesti sekoittuneen jälkiteollisen kulutusyhteiskunnan vastakohta on pääosin yhden etnisen ryhmän, kielen ja kulttuurin ympärille rakentunut kansallisvaltio ja sen edistämistä kannattava ideologia, nationalismi. Kansallisuusaate pitää sisällään ajatuksen suhteellisen yhtenäisestä ihmisjoukosta, jolla on enemmän yhteisiä ominaisuuksia keskenään kuin ryhmän ulkopuolisten kanssa. Tämä joukon jäsenten jakamat yhteiset, usein synnynnäiset ominaisuudet muodostavat heistä selvästi muista ihmisistä erottuvan populaation. Esimerkiksi suomalaisista koostuva yhteisö olisi perusarvoiltaan ja ominaisuuksiltaan samanlainen muiden suomalaisten kanssa, sijaitsisi tämä yhteisö sitten missä päin maailmaa tahansa.

Kansallisuusaate hylkää ajatuksen arvojen ja ihanteiden täydestä subjektiivisuudesta. Vaikka jokainen populaatio muodostaakin omanlaisen todellisuutensa, kaikkia populaatioita yhdistää hyvin samankaltainen tarve varmistaa oman heimon jatkuvuus, turvallisuus ja siihen kuuluvien jäsenten hyvinvointi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhteisön sisällä esiintyviä trendejä tulee voida arvioida sen perusteella, edistävätkö ne yhteisön turvallisuutta ja hyvinvointia myös meitä seuraaville sukupolville. Sen kaltainen toiminta, joka esimerkiksi edistää kansakunnan korvautumista jollain toisella kansanryhmällä, on nationalistin silmin haitallista, eikä sellaiseen tulisi ketään kannustaa. Kansallisen olemassaolon jatkuminen on siten prioriteettilistan kärjessä, sillä vapaus ilman jatkuvuuden varmistamista johtaa nopeasti yhteiskuntaan, joka ei ole enää länsimainen, saati vapaa yhdellekään sen asukkaalle.

Kansalliskonservatismin ja vaihtoehto-oikeiston nousu voi tuntua länsimaisen eliitin silmissä todella oudolta. Miksi ihmeessä länsimaalaiset ihmiset haluavat yhä helpomman ja henkisesti laiskemman elämän sijasta selkeää hierarkiaa, selkeitä sääntöjä, henkistä lujuutta, miehisyyttä ja muita vastaavia menneen maailman ihanteita? Kyseinen kehitys on kuitenkin helposti selitettävissä, kun otetaan huomioon muutamat jälkiteollista yhteiskuntaa vaivaavat ongelmat.

huutoEnsinnäkin hajaantunutta, populaarikulttuurin kyllästyttämää ja dekadenttia yhteiskuntaa vaivaa eksistentiaalinen tyhjyys. Pelkästään lyhyen ajan tyydytykseen ja mielihyvään perustuva yhteiskunta ei pidemmän päälle kannusta tuottavuuteen, itsensä kehittämiseen, saati henkiseen kilvoitteluun, sillä näille ihanteille ei anneta enää mitään erityistä arvostusta, eikä niiden tavoittelu enää palkitse yksilöä. Yhteisön perinteisesti arvostamat henkiset ominaisuudet, kuten esim. ahkeruus, vaatimattomuus ja oikeudenmukaisuus alkavat pikkuhiljaa menettää merkityksensä, kun oikean ja väärän erottamiseksi ei löydy enää mitään objektiivista mittaria.

Kun elämän suurimmaksi arvoksi nousee ainoastaan vallitsevan onnellisuuden turvaaminen, miksi yksilö näkisi ylimääräistä vaivaa? Mikä enää pakottaisi häntä siirtymään pois mukavuusalueeltaan ja kohtaamaan aivan uusia tilanteita, jotka kehittäisivät häntä henkisesti? Olisiko hän enää valmis uhraamaan senhetkistä onnellisuuttaan esimerkiksi perhe-elämälle, joka tekisi elämästä ainakin aluksi huomattavasti haastavampaa ja rajoitetumpaa? Miten tämän kaltainen yhteisö kykenee enää puolustamaan itseään, tunnistamaan sitä uhkaavia ilmiöitä tai varmistamaan jatkuvuutensa?

Tämän kaltainen henkinen tyhjyys on tietenkin tietoisesti kärjistetty kuvaus länsimaisista yhteiskunnista, muttei välttämättä kaukana todellisuudesta. Tämä tulee erityisen hyvin ilmi julkisessa keskustelussa, jossa yhteiskunnan lähestulkoon ainoat sallitut ihanteet liittyvät joko lyhyen aikavälin taloudellisiin etuihin tai julkisen vallan kykyyn tuntea solidaarisuutta eri vähemmistöryhmiä kohtaan. Ikään kuin hyvän yhteiskunnan ainoat ulottuvuudet löytyisivät joko tuotannon kasvua kuvaavista diagrammeista tai siitä, kuinka paljon me kykenemme osoittamaan empatiaa ja auttamisenhalua esimerkiksi Suomen ulkopuolella asuvia muukalaisia kohtaan, joiden kanssa meillä ei ole todellisuudessa mitään yhteistä.

Kansallismielisen mielestä taloudellinen hyöty ei yksistään riitä luomaan hyvää ja toimivaa yhteiskuntaa. Jos joku taloudellinen ennuste esimerkiksi kertoisi, että miljoonien itäaasialaisten muuttaminen Suomeen toisi maalle selvää taloudellista hyötyä, kansallismielinen vastustaisi kyseistä kehitystä jo pelkästään siksi, ettei tälllaisen muuttoaallon jälkeen Suomi enää olisi suomalaisten kansallinen koti. Toisekseen kansallismielinen ymmärtäisi sen, etteivät pelkät matemaattiset työllisyyskäyrät ota huomioon muuttoaallon synnyttämiä etnisiä konflikteja, reviirikiistoja ja heikentynyttä sisäistä luottamusta. Näitä ongelmia esiintyisi, vaikka saapujat olisivat huomattavasti keskimääräistä suomalaista älykkäämpiä.

Jos kiinnitämme huomiomme pelkästään taloudelliseen ulottuvuuteen, löydämme silti kosolti syitä radikaalin oikeiston nousuun. Valtamedian julkaisemat ennusteet kehitysmaista tulevien muuttoaaltojen taloudellisista eduista ovat jääneet vaille katetta kaikissa länsimaissa. Nekin, joita ei voida pitää millään tavoin kansallismielisinä, huomaavat väistämättä kauniiden mainospuheiden ja käytännön elämän välisen kuilun. Kehitysmaalaisten muodostamat yhteisöt, jotka tunnetaan parhaiten eristäytyneisyydestä, matalasta työllisyydestä ja korkeasta syntyvyydestä, eivät paranna minkään jälkiteollisen yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia, saati sisäistä turvallisuutta. Taloudellista puolta esille nostavat ovat harvoin tiukan linjan kansallismielisiä, vaikka punavihreät yrittävätkin usein leimata heidät rasisteiksi tai muuten epäilyttäviksi. Nämä ihmiset edustavat niitä arkipäivän konservatiiveja, joita ärsyttävät enemmänkin median valheellinen uutisointi ja verorahojen haaskaaminen kuin monikulttuurisuus itsessään. Niin kauan kuin valtapuolueet eivät kykene vastaamaan näihin ongelmiin, arkipäivän konservatiivit kannattavat entistä herkemmin radikaalimpaa oikeistoa. Radikaalin oikeiston kasvu ei siten johdu marginaaliliikkeiden omasta toiminnasta, vaan nykyisen poliittisen järjestelmän kyvyttömyydestä.

ghettoKaipuu yhteisiin pelisääntöihin ja tavallista kovempiin arvoihin selittyy myös kehitysuskoisten lyhytjänteisellä politiikalla. Avoimia rajoja, radikaalifeminismiä ja monikulttuuria kannattavat pysähtyvät harvoin miettimään, edistääkö heidän toimintansa pitkällä aikavälillä edes heidän omaa hyvinvointiaan. Vastikkeeton rakkaus vierasta kohtaan voi olla jopa vaarallista, mikäli vieras ei koe vastavuoroista rakkautta emäntäänsä kohtaan. Ksenofilia ja huono kansallinen itsetunto johtavat nopeasti älylliseen epärehellisyyteen ja tiedostavaan sokeuteen, kun vierasväestön synnyttämiä ongelmia aletaan tietoisesti katsoa läpi sormien ja selitellä parhain päin. Vilpitön rakkaus ja tarve ymmärtää eivät juuri lämmitä tavallista kantaväestöön kuuluvaa kaduntallaajaa, joka joutuu pelkäämään muukalaisten suorittamia terrori-iskuja, kaduilla notkuvia nuorisojengejä ja yhä enemmissä määrin myös oman maansa mielivaltaista ja kantaväestölle vihamielistä esivaltaa.

Kansallismielisen toiminnan laajentumisen kannalta tilanne on tällä hetkellä parempi kuin kertaakaan lähihistoriassa. Monikulttuurisen ja rajattoman maailman edistäminen on törmännyt valtaviin haasteisiin, joista terrori-iskut edustavat vain jäävuoren huippua. Siirtolaiset eivät ole kyenneet täyttämään yhtäkään niistä odotuksista, joita julkinen valta ja media ovat heihin kohdistaneet. Heidän vastaanottamiselleen ei todellisuudessa löydy taloudellisia, sosiaalisia tai edes humanitaarisia perusteita. Eurooppalaiset ovat alkaneet enemmissä määrin kiinnittää huomiota siihen, mihin suuntaan heidän vuosisatoja vanhoja yhteisöjään ollaan muuttamassa, eikä tämä muutos ole kovinkaan monen mieleen. Kansallismielisten järjestöjen ja puolueiden tehtävä onkin kanavoida tämä ihmisten keskuudessa kasvava momentum todelliseksi yhteiskunnalliseksi muutokseksi.

Tässä suuressa muutoksessa kansallismieliset ovat tähän mennessä olleet itse oman aatteensa pahimpia vihollisia. Fanaattisuus ja yhteistyökyvyttömyys eri ryhmien välillä on johtanut siihen, etteivät aiemmin mainitut ”arkipäivän konservatiivit” halua koskea niiden toimintaan pitkällä tikullakaan. Yleensä nämä ryhmät ja niiden eksentriset johtajat ovat keskittyneet lyhyen aikavälin tavoitteisiin, joiden merkitys suuressa mittakaavassa on mitätön. Jokainen kansallismielinen pienpuolueprojekti pyrkii lähestulkoon aina välittömästi maan suurimmaksi puolueeksi, ymmärtämättä yhteiskunnan sisällä toimivia poliittisia lainalaisuuksia. Vauhtisokeuden takia liikkeen sisäistä organisaatiota ei jakseta kehittää lainkaan, minkä johdosta ryhmien elinikä jää yleensä hyvin pieneksi. Kun karismaattinen kansankiihottaja jättää tehtävänsä sisäisten riitojen tai loppuun palamisen vuoksi, projekti katoaa historian hämäriin. Kansallismielisen oikeiston puolueprojekteja on siten haitannut ainakin kolme suurta ongelmaa.

Yksi ongelmista on strategisen yhteistyön puute. Monet oikeistolaiset luulevat, että mikäli he edustavat tarpeeksi rajua linjaa mahdollisen vaalivoiton hetkellä, suomalainen yhteiskunta muuttuu välittömästi kalevalalaiseksi utopiaksi. Ideologinen puritanismi ja kyvyttömyys tehdä yhteistyötä maltillisempien kansallismielisten (ns. ”maanpettureiden”) kanssa ovat näille liikkeille ensimmäinen askel kohti tuhoa. Jos yleinen mielipide ei seiso tukevasti hurjan ja räiskyvän kansallismielisen retoriikan takana, ryhmän toiminta ajautuu väistämättä ensin marginaaliin ja lopulta kompostiin. Jokainen radikaali muutosliike ilman vaikutusvaltaista ja maltillista liittolaista on tuomittu epäonnistumaan.

Kansallismielisten tulisi ottaa mallia niistä radikaaleista kansanliikkeistä, jotka ovat kohonneet vuosikymmenten sisällä marginaalista osaksi nykyistä valtavirtaa. Loistava esimerkki tämän kaltaisesta liikehdinnästä on länsimaissa vaikuttanut homoliike, joka kykeni kohoamaan sairasluokituksesta osaksi trendikästä ja aistikasta valtavirtaa alle 20 vuodessa. Mikäli homoliikkeen voittokulku olisi nojannut ainoastaan muutamien radikaalien järjestämiin provosoiviin tapahtumiin, liike olisi kuihtunut hyvin nopeasti kannatuksen puutteen vuoksi. Homoliikkeellä oli kuitenkin paljon institutionaalista tukea, joka normalisoi homoseksuaalisuutta samaan aikaan kun radikaalimmat tahot toimivat tienavaajina vielä suurempiin muutoksiin. Menneisyyden radikaaleista tuli ajan saatossa nykyistä valtavirtaa. Räväkkää homoaktivismia tärkeämpää oli kuitenkin poliittisten puolueiden sisällä tapahtunut hidas mutta väistämätön muutos kohti homoseksuaalisuuden normalisointia, joka alkoi välinpitämättömästä hyväksynnästä ja eteni lopulta pisteeseen, jossa lähestulkoon jokainen eduskuntapuolue osallistui Gay Pride-kulkueeseen. Radikaali muutos tarvitsee aina itseään suurempia, maltillisempia ja neutraalimpia liittolaisia, jotka muokkaavat yleistä asenneilmapiiriä radikaalille muutokselle sopivaksi. ”No eihän homous nyt niin paha asia ole” on ensimmäinen muutos asenneilmapiirissä, joka on myöhemmin helposti muokattavissa suoranaiseksi kannatukseksi.

kulkue-10Kansallismielisten tulisi ymmärtää instituutioiden keskeisyys suurissa yhteiskunnallisessa muutosprosessissa. Fanaattisten ja radikaalien suunnannäyttäjien lisäksi nationalistinen liikehdintä vaatii kehittyäkseen myös parlamentaarista tukea, myötämielistä mediaa ja akatemian edustajia. Radikaalien ulkoparlamentaaristen liikkeiden ja pienpuolueprojektien nostamien teemojen tehtävänä on laajentaa yhteiskunnan sen hetkistä keskustelukehystä, jonka ansiosta entisen parlamentaarisen edustajiston radikaalit mielipiteet muuttuvat kuin taikaiskusta vastuullisiksi ja maltillisiksi ehdotuksiksi. Jos joku julkiseen keskusteluun osallistuva ryhmittymä vaatii esimerkiksi kaikkien Euroopan ulkopuolisten ihmisten välitöntä karkotusta, pelkän rajavalvonnan palauttaminen muuttuu jo maltilliseksi ja asialliseksi mielipiteeksi. Muutosten tulisi olla aina ”maltillisia”, mutta maltillisuuden määritelmää tulisi hivuttaa vuosi vuodelta kohti radikaalimpaa oikeistoa. Eräänlaisena tavoitteena voitaisiin pitää sitä, että kaikki ne puolueet, jotka nykyään osallistuvat Gay Prideen, osallistuisivatkin tulevaisuudessa 612-kulkueeseen.

Ne kansallismieliset liikkeet, jotka eivät kalibroi toimintaansa osaksi tätä suurempaa kehitystä, edesauttavat enemmänkin nationalistisen skenen hajoamista kuin sen laajentumista. Ylimitoitettu konfliktinhakuisuus, erityisesti silloin kun se kohdistuu muihin kansallismielisiin, heikentää tehokkaasti aiemmin mainittua normalisointiprosessia, koska luonnollisen ja vääjäämättömän kehityksen sijasta kansallismielisyys näyttääkin riitapukareiden ja antisosiaalisten henkilöiden hiekkalaatikolta ja karkottaa tehokkaasti kaikki vähemmän fanaattiset ihmiset.

Kansallismielisten toinen ongelma on osittain rinnasteinen ensin mainittuun. Hurmahenkiset yleisötapahtumat ja muu vastaava julkinen toiminta edistävät asiaa lyhyellä tähtäimellä, mutta liian usein ne tapahtuvat toimivan organisaation kustannuksella. Oikeistolaiset radikaaliliikkeet kiinnittävät aivan liian vähän huomiota rahoituksen ja muiden elintärkeiden resurssien varmistamiseen, mikä hankaloittaa suuresti suurten joukkotapahtumien järjestämisiä. Vasemmistolaiset ovat tällaisen organisoinnin suhteen huomattavasti taitavampia, mikä näkyy heidän kyvyssään kupata julkista rahaa omien päämääriensä edistämiseksi. Lyhyessä ajassa järjestetyt tuhansien ihmisten massatapahtumat olisivat mahdottomia toteuttaa ilman graafikoiden, internet-vaikuttajien, katuaktiivien, ammattiliittojen, kansanedustajien, naisjärjestöjen ja muiden vastaavien toimijoiden saumatonta yhteistyötä. Niin kauan kun oikeiston järjestämien tapahtumien resurssit ovat riippuvaisia yksittäisten ihmisten lahjoituksista, tapahtumien potentiaali jää väistämättä pienemmäksi.

Kansallismielisten suurin vuosittainen joukkotapahtumakin saa kiittää valtavasta kasvustaan äärivasemmistoa, joka huonosti toteutetulla aggressiollaan antoi isänmaalliselle soihtukulkueelle korvaamattoman paljon ilmaista mainosta ja myötätuntoa. Mikäli tiukan linjan oikeistolaisuudesta ja kansallismielisyydestä halutaan ikinä saada valtavirtaa, sitä ajavien liikkeiden tulee olla niin resursseiltaan kuin henkilöstöltään täysin itsenäisiä, eli vastapuolen toiminnasta riippumattomia. Tällä hetkellä kyseistä tilannetta ei ole vielä saavutettu.

timeKolmas kansallismielistä kenttää vaivaava ongelma on aikaperspektiivin puute, eli kyvyttömyys havaita ympäröivän yhteiskunnan sisältämiä lainalaisuuksia ja niiden sisältämiä haasteita. Liian moni kansallismielinen on kyvytön hahmottamaan sitä, kuinka kokonaisvaltaista yhteiskunnallisesta muutosta he edustavat, ja kuinka paljon nykyisiä instituutioita tulisi muuttaa, jotta kansallismielisyydestä voisi tulla kovalle perustalle rakennettua valtavirtaa. Muutoksen hitaudesta valittavat kansallismieliset unohtavat helposti sen, millainen tilanne Suomessa oli vielä 10 vuotta sitten. Perussuomalaisia pidettiin silloin poliittisena kummajaisena, jota ei olisi pitänyt ikinä päästää eduskuntaan asti. Jussi Halla-ahokin oli tässä vaiheessa täydellinen ihmishirviö, josta opettajat kertoivat oppilailleen kauhutarinoita. Nykyisin itsestään selvä toteamus, jonka mukaan kehitysmaalaistuminen aiheuttaa suomalaiselle yhteiskunnalle enemmän ongelmia kuin hyötyä, oli siihen aikaan äärimmäisen radikaali kannanotto. Elettiin vielä aikaa, jolloin takapajuisuus, lukutaidottomuus ja Euroopan ulkopuolinen taikausko nähtiin suomalaista yhteiskuntaa edistävinä ominaisuuksina.

Kun edellä mainittua tilannetta vertaa nykyhetkeen, muutoksen huomaa helposti. Perussuomalaiset ovat tällä hetkellä hallituspuolue ja ”ihmishirviö” Halla-ahostakin on tullut arvostettu ja suosittu europarlamentaarikko. Kannanotot, joiden mukaan perussuomalaiset tai Halla-aho olisivat kääntäneet takkinsa, johtuvat juurikin tästä poliittisen kentän suuresta muutoksesta, eivät niinkään todellisesta takinkäännöstä. Perussuomalaiset ovat perustamisestaan lähtien olleet keskustapopulistinen puolue, jota ei ole alun perinkään perustettu radikaalin oikeistolaisuuden tai etnonationalismin ympärille. Puolueen kokema räjähdysmäinen kasvu perustui pitkälti vielä radikaalimpien liikehdintöjen puutteeseen, eli puolue edusti siinä ajassa ja siinä hetkessä niin aatemaailmaltaan kuin retoriikaltaan nationalistisinta vaihtoehtoa. Perussuomalaisuuden valtavirtaistuminen mahdollisti jyrkempien liikkeiden kasvun, ja ne valtasivat nopeasti perussuomalaisten jättämän ekologisen lokeron itselleen. Turtuminen persuihin on siten kansallismielisestä näkökulmasta kaiken kaikkiaan hyvä asia, sillä sen ansiosta monet aiemmin radikaalit kannanotot ovat muuttuneet maltillisiksi mielipiteiksi.

Seuraava välitavoite tulee mitä todennäköisimmin olemaan etnonationalismin nostaminen osaksi julkista keskustelua, ja sen toteuttavat joko perussuomalaiset tai heitä radikaalimmat liikkeet. Mikäli nämä kaksi ryhmää osaavat jatkossa pelata saumattomasti yhteen, tulevaisuus voi näyttää erittäin positiiviselta. Vuosi 2017 voi olla kansallismielisen liikehdinnän todellinen juhlavuosi, jos Halla-aho valitaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi ja kaikki turhanpäiväiset riidat saadaan sovittua. Todellinen henkinen vallankumous on saavutettavissa, mutta se vaatii kansallismielisten osalta suuria harppauksia ja kykyä oppia omista virheistään.

Ainoat, jotka voivat tulevaisuudessa estää kansallismielisen Suomen syntymisen, ovat kansallismieliset suomalaiset itse.

(Kirjoituksen alkuperäinen versio on julkaistu verkkolehti Kansalaisessa 21.1.2017)

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt insinööriopiskelija ja Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö.

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt insinööriopiskelija ja Suomen Sisun Lapin piirin päällikkö.

%d bloggers like this: