Ajankohtainen vastavallankumous

MARKKU STENHOLM

–

“Täytyy elää kuten ajattelee, muuten päätyy ennemmin tai myöhemmin ajattelemaan kuten on elänyt”

Tämä sitaatti Paul Bourget’n kirjasta Le Démon de Midi on ainoa suora kirjallinen lainaus kirjassa Vallankumous ja vastavallankumous, ja se tiivistää kirjan sanoman hyvin.

Teoksen on kirjoittanut brasilialainen, jesuiittojen kouluttama katolinen aktivisti ja poliitikko Plinio Corrêa de Oliviera ( 13.12.1908 – 3.10.1995 ). Hän oli aikanaan 24-vuotiaana nuorin Brasilian parlamenttiin koskaan valittu henkilö ja oli perustamassa Brasiliaan ensimmäistä TFP ( Tradition, Family and Property ) – järjestöä. Vallankumous ja vastavallankumous -kirjan ansiosta järjestö on levinnyt useisiin maihin. Juuri ilmestyneen suomenkielisen käännöksen tekijänoikeudet ovat TFP:n yhdysvaltalaisella ja virolaisella jäsenjärjestöillä. TFP:n laajuudesta kertoo se, että järjestö keräsi vuonna 1990 Etelä-Amerikassa 5 212 580 nimeä vetoomukseen, jolla vaadittiin Neuvostoliittoa päästämään Liettua itsenäistymään.

Alunperin kirja julkaistiin kaksiosaisena pamflettina O Catolismo -lehdessä. Oliveira on kirjoittanut siihen täydennysosan vuonna 1977 italiankielistä käännöstä varten. Tätä täydennysosaa kirjoittaja on vielä kommentoinut vuonna 1992, jolloin Neuvostoliitto oli jo hajoamassa. Suomeksi kirjan on julkaissut puolalainen kustantaja Stowarzyszenie Kultury Chrześcijańskiej, kääntäjänä on Sarastukseenkin kirjoittanut Mika Keränen. Käännös on erittäin onnistunut, kun ottaa huomioon kuinka kaukana tekstin käsitteistö on Suomen nykyisestä poliittisesta keskustelusta. Puolalaisesta kustantajasta ja painopaikasta johtuen tavuviivojen paikat eivät noudata suomen kielioppia, mutta se ei juuri häiritse.

Oliveiran kirjaa voisi lyhyesti kuvata Julius Evolan traditionalistisen näkemyksen kristilliseksi versioksi. Sen tyyli ei ole esteettisesti samaa tasoa, mutta kirjalla ei olekaan taiteellisia pyrkimyksiä. Oliveiran jesuiitoilta saama koulutus näkyy tekstissä hyvällä tavalla. Teksti on ytimekästä ja selittelemätöntä, suoraan asiaan menevää. Se jättää sopivasti ilmaa lukijan omalle ajattelulle.

Kirja koostuu kolmesta osasta: Vallankumous, Vastavallankumous sekä Vallankumous ja vastavallankumous 20 vuotta myöhemmin. Osat jakautuvat otsikoituihin lukuihin ja luvut taas numeroituihin teeseihin. Tyyli on siis puhtaan ohjelmallinen.

Mitä vallankumous sitten on?

Vallankumouksella on kolme tunnistettavaa tasoa, jotka eivät ole täysin kronologisesti toisiaan seuraavia, vaan elävät myös limittäin. Ensimmäisenä tasona on taipumusten vallankumous: epäjärjestykseen joutuneet, vallitsevaan asiaintilaan sopeutumattomat taipumukset pyrkivät realisoitumaan. Tätä seuraa ideoiden vallankumous, jossa kriisi levittäytyy ideologioiden kentälle. Viimeisenä tasona on tosiasioiden vallankumous, jossa vallankumous muuttaa väkivaltaisesti tai väkivallattomasti instituutioita, lakeja ja tapoja. Vallankumouksia on tapahtunut kolme: uskonpuhdistus, Ranskan vallankumous ja kommunistinen vallankumous. Oliveiran mukaan kaikki se, mikä tapahtui Venäjällä 1917 oli täydellisesti mukana jo uskonpuhdistuksessa.

On huomattava, että kirja konservatiiviseen tapaan näkee yhteiskunnan orgaanisena kokonaisuutena eikä mekaanisena hallinnollisena rakennelmana. Tästä syystä ei tarvitse ihmetellä, miten kommunismi oli kuvioissa jo 1500-luvulla, sillä kommunismin ideologinen pinta ei ole sen olemuksellisin asia.

Vallankumouksen perustana ovat harhautuneet ylpeys ja aistillisuus, jotka ilmenevät ideologisesti egalitarismissa ja liberalismissa. Lainaan esimerkeiksi kirjoittajan näkemyksen sielujen tasa-arvosta ja kansainvälisen järjestelmän tasa-arvosta.

i) sielujen tasa-arvo

Propaganda niin sanoaksemme standardoi kaikki sielut, se pyyhkii pois sielujen ainutkertaiset piirteet ja melkein niiden oman elämänkin. Vieläpä sukupuolten välisiä psykologisia ja olemuksellisia eroja pyritään hälventämään niin paljon kuin suinkin. Näin katoaa kansankokonaisuus, joka on olemukseltaan erilaisten mutta keskenään harmonisten sielujen yhdistämä suuri perhe. Ja näin nousee sielullisesti tyhjä, kollektiivinen ja orjuutettu massa.

(…)

k) Kansainvälisen järjestelmän tasa-arvo.

Valtio on itsenäisen kansakunnan muodostama väline alueellisen omistusoikeuden harjoittamiseksi. Julkisoikeudessa suvereniteetti vastaa siis omaisuudensuojaa. Jos tunnustamme kansakunnan idean ja hyväksymme kaikkien kansallisten erityispiirteiden olemassaolon sekä myönnämme suvereniteettiperiaatteen oikeutuksen, emme voi olla huomamatta suurta erilaisuutta kansojen välillä: erilaisuutta kyvyissä, hyveissä, väkiluvussa ja niin edelleen. Ja jos myönnämme territoriaalisuusperiaatteen oikeutuksen nousee heti eteemme huomattava kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen epätasa-arvo eri kansojen osaksi tulleissa maa-alueissa. Siksipä ytimeltään egalitaristinen vallankumous unelmoikin kaikkien rotujen, kansojen ja valtioiden sulauttamisesta yhdeksi roduksi, yhdeksi kansaksi ja yhdeksi valtioksi.

Näin Oliveira siis kirjoitti 1950-luvulla. On jokseenkin selvää, että reaalisosialismin kaatumisesta huolimatta kuvatunlainen kehitys on omana aikanamme käynnissä ehkä voimakkaampana kuin koskaan.

Kirjan toisessa luvussa pyritään löytämään vastavallankumouksellisen toiminnan ääriviivoja. Vastavallankumous on nimensä mukaisesti reaktiota vallankumoukseen. Sen tarkoituksena on myös ennakoivin toimin palauttaa asioiden luonteva, luonnollista moraalilakia noudattava tila, jossa taipumusten ja järjen välinen ristiriita ei enää riivaa hallintoa, vaan luonnollinen hierarkia vallitsee. Koska vallankumouksen pohjalla ovat ihmisen epäjärjestykseen joutuneet vietit ja halut, keskittyy luku osin siihen, millainen on vastavallankumouksellisen ihmisen luonne. Tekijälle on itsestäänselvää, että tällaista luonnetta ei voi syntyä, jos yliluonnollinen ja yliaistillinen maailma jätetään huomiotta.

Vastavallankumous ei saa salata päämääriään taktisten voittojen toivossa, vaan sen on alusta asti tehtävä selväksi kristillinen ja katolinen luonteensa. Kristikunnan aikaisia orgaanisia monarkioita pidetään ihanteellisina maallisina hallintoina, mutta vastavallankumouksen ei tarvitse johtaa monarkioiden syntymiseen.

Kansallismielisyyteen kirjoittaja suhtautuu positiivisesti asettaen sille kuitenkin kaksi ehtoa: se ei saa systemaattisesti suhtautua alentuvasti muihin kansoihin, eikä se saa kohottaa kansallista henkeä uskonnolliselle tasolle.

Eräs asia on 50-luvun jälkeen selvästi muuttunut. Oliveira kirjoittaa:

Periaatteessa vastavallankumouksellinen aktio tietenkin ansaitsisi saada käyttöönsä parhaat mahdolliset välineet, nimittäin television, radion, lehdistön sekä rationaaliseen hyötykäyttöön ohjatut mainonta- ja markkinointikeinot. Todellisen vastavallankumouksellisen pitää aina pyrkiä hyödyntämään näitä välineitä ja viitata kintaalla sille tappiomielialalle, joka välittömästi lamauttaa joidenkin hänen hengenheimolaistensa taistelutahdon, kun he näkevät kyseisten medioiden jatkuvasti olevan pimeyden voimien käsissä.

Yhtä kaikki on myönnettävä, että käytännössä vastavallankumouksellinen aktio joutuu usein tulemaan toimeen ilman näitä resursseja.

Nykyisin tilanne on aivan toinen halvan verkkokustantamisen ja internetin tarjoamien ilmaisten medianvälitysmahdollisuuksien ansiosta.

Kirjan viimeinen luku tarkastelee sitä, miltä tilanne näytti 20 vuotta alkuperäisen pamfletin kirjoittamisen jälkeen. Kirjoittaja pitää esittämiään teesejä edelleen pätevinä. Uutena huolena hän pitää sitä, että vallankumous on ulottanut Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen kautta lonkeronsa myös suurimman ja vahvimman vastustajansa, katolisen kirkon, sisälle. Vatikaani II ei kirjannut yhtään ainoaa uutta dogmia, mutta pastoraalisilla teksteillään loi hämmentäviä odotuksia ja outoja tulkintoja lukuisten asiakirjojensa sisällöstä. Kokouksen tarpeellisuuden voi siis kyseenalaistaa ja sen aiheuttamaan hämmennykseen on suhtauduttava tosiasiana. On kuitenkin selvää, että tähän päivään mennessä oikea, kokouksen isien tarkoittama tulkinta on jo päässyt esiin erilaisten mediakohujen ja poliittisten kiistojen varjosta. Kirkon voi väittää olevan opillisesti vahvempi kuin 1970-luvulla.

Neuvostoliiton vuonna 1992 jo käynnissä oleva hajoaminen, ei ennusta kirjoittajalle vastavallankumouksen voittoa, vaan hän aavistelee neljännen vallankumouksen synnyn olevan käynnissä. Vastavallankumouksellisten tehtäväksi jääkin tunnistaa, analysoida ja kuvata tuo neljäs vallankumous, sekä vastustaa sitä.

Pamfletin varsinaista sisältöä, eli sen kahta ensimmäistä lukua, kirjoittaja ei nähnyt tarpeelliseksi muokata sen enempää vuonna 1970 kuin vuonna 1992.

Ei ehkä tarvitse olla kaikkein realistisin poliittinen ajattelija pitääkseen kirjan esittämien tavoitteiden toteutumista epäuskottavana. Asioilla on kuitenkin puolensa. Kristikunta, joka kirjan mukaan olisi vastavallankumouksen onnistumisen tulos, olisi aidosti monikulttuurinen. Se kunnioittaisi eri kansojen kulttuureja, kansallisvaltioita ja paikallisia hallintoja. Pyrkimys globaaliin yhtenäishallintoon olisi sille Saatanasta lähtevää kapinaa totuutta, asioiden luonnollista tilaa vastaan. Vastavallankumous on siis edelleen ajankohtainen ihanne.

En tiedä miten ja missä tätä vaikeasti saatavaa ja käytännössä kokonaan vaille mainostusta jäänyttä kirjaa tullaan myymään, vai jaetaanko sitä peräti ilmaiseksi kuten aikanaan puolalaisten julkaisemaa “Rakastakaa toisianne” – lehteä. Kirjaa voi etsiä ISBN-numerolla 978-9949-9858-0-7 ja sen englanninkielinen käännös löytyy verkosta osoitteesta http://www.intratext.com/ixt/eng0038/_INDEX.HTM.

–

–

Markku Stenholm on katolilainen, kymiläinen, perussuomalainen konservatiivi.