Sota, altruismi ja hyvinvointiyhteiskunta

JUKKA AAKULA

–

Sota on ajankohtainen aihe. Tosiasiassa sota on ollut läsnä ihmislajin historiassa jatkuvasti. Sotien harvalukuisuus Euroopassa 40-luvun jälkeen on selitystä kaipaava aihe pikemmin kuin Ukrainan sodan syttyminen. Keskityn tässä artikkelissa ihmislajin evoluutiohistoriaan.

Tutkijat Melissa McDonald, Carlos Navarrete ja Mark Van Vugt kirjoittivat artikkelissaan Evolution and the psychology of intergroup conflict: the male warrior hypothesis:

Ryhmien väliset konfliktit ovat vallitsevia kaikissa ihmisyhteisöissä. (…) Ryhmien välisissä konflikteissa kuolee tyypillisesti merkittävä määrä ihmisiä. Mm. etnografia 31:stä metsästäjä-keräilijä-heimosta osoittaa, että 64% heimoista oli mukana sodankäynnissä ainakin kerran kahdessa vuodessa. (…) Ryhmien välisiä konflikteja esiintyy myös muilla laumaeläimillä kuten hyeenoilla, susilla, leijonilla ja useimmilla sosiaalisilla kädellisillä.

–

Väkivaltainen kilpailu

Hyppygaselli (Antidorcas marsupialis) on Afrikan luonnon kauneimpia ja nopeimpia eläimiä. Se elää laumoina eteläisen Afrikan kuivilla alueilla, syö pensaita ja mehikasveja ja saa niistä myös vettä. Hyppygaselli ei olisi nopea eikä kaunis, ellei olisi olemassa petoeläimiä kuten gepardi (Acinonyx jubatus). Hyppygaselli ei myöskään hyppisi.

Gepardi ja gaselli ovat kehittyneet yhdessä. Aina kun gepardit kehittyivät nopeammaksi, myös gasellit kehittyivät nopeammiksi. Kun gasellit muuttuivat nopeammiksi, gepardi muuttui nopeammaksi. Evoluution logiikka. Hidas gaselli otettiin kiinni, raadeltiin ja syötiin. Hidas gepardi kuoli nälkään. Väkivalta on surullista, mutta ilman väkivaltaa ei olisi gasellin ja gepardin nopeutta. Suomessa poronhoitoalueella porot eivät enää ole yhtä nopeita kuin ennen, koska sudet eivät niitä uhkaa.

Väkivalta loi suurelta osin myös ihmisen (Homo Sapiens Sapiens) evoluution logiikalla. Mikä meissä on parasta on suurelta osin syntynyt väkivallan paineesta. Tämä havainto perustuu viimeaikaiseen tutkimukseen – tieteellistä yksimielisyyttä asiasta ei vielä ole.

Ihminen on samaan aikaan peto kuten gepardi ja saaliseläin kuten gaselli. Ihminen on suurelta osin laumassa metsästäjä kuten susi tai leijona. Meille on lajityypillistä muodostaa suhteellisen kiinteitä muutaman kymmenen aikuisen ja heidän lastensa yhteisöjä (englanniksi band, suomeksi leiri), jotka kilpailevat usein väkivaltaisesti keskenään.

Metsästäjä-keräilijäyhteisöt kilpailivat parhaista metsästysmaista kuten vaelluseläinten reiteistä, kalaisista joista ja eläinten juomapaikoista. Paimentolaiset ryöstivät toisiltaan lisäksi karjaa. Metsästäjä-keräilijöillä ja paimentolaisilla miesten tavallisin kuolinsyy on sota – 40% miehistä kuolee yhteisöjen välisissä sodissa. Karjanryöstö ja siihen liittyvät sodat tai etniset puhdistukset ovat edelleen todellisuutta esimerkiksi Pohjois-Kenian turkanoilla ja Etelä-Sudanin dinkoilla ja nuereilla. (Katso Turkana warriors’ call to arms: how an egalitarian society mobilizes for cattle raids ja The link between polygamy and war – tai referaattini edellisistä artikkeleista Ryöstötalous on tätäkin päivää.)

Jakaantuminen keskenään väkivaltaisesti kilpaileviin yhteisöihin teki meistä paljolti sitä mitä me olemme: sosiaalisia, altruistisia ja nurkkakuntaisia. Altruisti asettaa toisen edun ajoittain oman etunsa edelle. Nurkkakuntaisuudella (parokialismi) tarkoitetaan tässä omien suosimista ja tiettyä vihamielisyyttä muita kohtaan.

Asiaintila kirkastui, kun vasemmistolainen taloustieteilijä Samuel Bowles alkoi pohtia ystävänsä ja kollegansa Herbert Gintisin kanssa sitä, miksi ihmiset hänen kotimaassaan USA:ssa eivät näytä tukevan tulonsiirtopolitiikkaa. Bowles ja Gintis lähtivät purkamaan asiaa pitkän kaavan kautta – he halusivat ymmärtää millainen eläin ihminen on. He astuivat taloustieteen rala-aitojen yli antropologian, evoluutiobiologian ja arkeologian maailmoihin ymmärtääkseen ihmisen altruismia.

Tutkimuksen tulos dokumentoitiin Bowlesin ja Gintisin kirjassa Cooperative Species: Human Reciprocity and Its Evolution ja suuressa joukossa vertaisarvioituja tutkimuksia mm. Nature-, Science/AAS- ja Journal of Biology -lehdissä. Tutkimukseen on osalllistunut vuosien mittaan toki suuri joukko muitakin tutkijoita kuten saksalainen Ernst Fehr, korealaisperäinen Jung-Kyoo Choi, hollantilainen Astrid Hopfensitzd ja amerikkalaiset Robert Boyd, Peter Richersson ja Joseph Henrich.

Perustavanlaatuisin havainto on, että varhainen ihminen ajautui ekologiseen lokeroon (nicheen), missä hän metsästi suurriistaa pienehkössä yhteisössä ja valtasi resursseja toisilta ihmisyhteisöiltä väkivaltaisesti. Siinä missä gasellit ja gepardit kehittyivät kilpailussa toisiaan vastaan, ihmiset kehittyivät pitkälti väkivaltaisessa kilpailussa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä suurin osa kilpailusta oli kilpailua ihmisyhteisöjen välillä. Tehottoman yhteisön jäsen – erityisesti mies mutta usein myös nainen ja lapsi – kuoli yhdessä muiden saman yhteisön jäsenten kanssa pitkälti henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta.

Yhteisöllisyys edellytti yhteistyötä jäsenten kesken ja sitä, että osa yhteisöstä oli valmis vaarantamaan henkensä muiden hyväksi. Yhteisön oli kyettävä minimoimaan se, että vapaamatkustajat käyttävät altruisteja hyväkseen. Ihmisen innovaatiokyky mahdollisti kokeilun erilaisilla käytännön tavoilla (instituutioilla) järjestää yhteisöjen sisäinen toiminta. Saaliin jaon ja yksiavioisuuden (monogamian) kaltaiset instituutiot olivat erityisen tehokkaita järjestäytymistapoja.Tekninen termi on lisääntymisen tasaus (reproductive leveling). Riippumatta siitä selvisikö metsästäjä tai sotilas vaarallisista toimistaan vammautumatta, hän tiesi että hän ja hänen lapsensa eivät kuole nälkään niin kauan kuin yhteisö menestyy.

Ne yhteisöt, jotka epäonnistuivat luomaan tehokkaat instituutiot lisääntymisen tasaukselle, tuhoutuivat. Mutta tietysti lisääntymisen tasaus ei yksin riittänyt – jonkun piti myös tuottaa kaikki tasattava.

Osasyy saaliinjaon normin menestykseen oli se, että silloin kun yhteisön jotkut jäsenet onnistuivat yhdessä kaatamaan kerralla suuren eläimen, liha pilaantui nopeasti. Menestyneellä metsästäjällä ei ollut juuri syytä vastustaa saaliinjakoa. Mutta normien rikkojia myös rankaistiin. Ihmisyhteisöillä oli taipumus innovoida normeja, mutta kun tietystä normista oli tullut vallitseva, sitä ylläpidettiin rankaisemalla. Kitsaita ja laiskoja yhteisön jäseniä, vapaamatkustajia ja egoisteja pilkattiin aluksi päin naamaa, mutta lopulta joukko miehiä ja / tai naisia sopi yhdessä koordinoidusti rangaistuksesta ja sen täytäntöönpanosta. Antropologi Christopher Boehm kertoo kirjassaan Hierarchy in the Forest, että koordinoitu rankaiseminen oli metsästäjä-keräilijöillä lähes universaalia. Vahvakin mies kyettiin ääritapauksessa tappamaan jousella tai karkottamaan yhteisöstä. Yhteisö ei sietänyt vallan tavoittelijoita vaan heidät miellettiin öykkäreiksi ja heitä kohdeltiin samoin kuin kitsaita ja vapaamatkustajia. Betaurokset liittoutuivat alfaksi haluavaa vastaan. (Rankaisemiseen osallistuminen oli sekin tietysti vaarallista – rankaisemisen evoluutio on käsittääkseni kuitenkin ratkaistu.)

Normin rikkojien rankaiseminen loi yksilölle tietyn valintapaineen. Se, joka vältti normit sisäistämällä niiden noudattamisen osaksi omaa motivaatiorakennettaan, menestyi metsästäjä-keräilijäyhteisössä. Ihmiselle kehittyi ns. sosiaalisia tunteita, jotka edesauttoivat yhteisön normeihin sopeutumista. Vaikka yhteisön antama rangaistus on alkuvaiheessa pelkästään immateriaalinen – esimerkiksi nuhtelu – yksilö tuntee häpeää joutuessaan sen kohteeksi. Ihminen tuntee syyllisyyttä rikkomuksistaan, vaikka ei olisi edes jäänyt kiinni. Ihmisille kehittyi taloustieteen termein sosiaalisia preferenssejä: ihminen nauttii saadessaan rangaista normien rikkojia. Lisäksi hän kokee luonnostaan vastenmielisyyttä epätasa-arvoa kohtaan (inequality aversion) ja yrittää välttää syyllisyyttä ja häpeää.

Ihmisestä ei tullut nopeaa, vaan sosiaalinen ja altruistinen tiimipelaaja. Muut eläinlajit kuten sudet ja muurahaiset tekevät toki yhteistyötä, mutta pitkälti vain lähisukulaistensa kanssa. Ihminen vaarantaa henkensä yhteisön muiden jäsenten puolesta metsästäessään mammutteja tai hyökätessään naapuriyhteisön kimppuun vallatakseen näiden maa-alueen. Yksinkin metsästävä mies tuo saaliinsa leiriin ja se jaetaan tarkkojen sääntöjen mukaan. Esimerkiksi paraguaylaisen Ache-heimon tapauksessa metsästäjä itse ei saanut saaliista mitään. Tämä on esimerkki altruismista, joka kehittyi siis ihmisille siten, että a) yhteisöt joissa oli enemmän altruisteja, menestyivät, b) väkivaltaiset konfliktit yhteisöjen välillä olivat erittäin yleisiä ja c) lisääntymisen tasauksella altruismin haitat yksilölle vältettiin.

Bowles painottaa lisäksi sitä, että nurkkakuntaisuus (parokialismi) ja altruismi kytkeytyivät ihmisen evoluutiossa yhdeksi ominaisuudeksi, parokialistiseksi altruismiksi. Vastaavasti nurkkakuntaisuus kasvatti sodan riskiä – sodan riskin ollessa korkea altruismi levisi. Yhteisöt, joissa oli paljon altruisteja voittivat sodat ja yhteisöt, joissa oli paljon nurkkakuntaisia altruisteja aloittivat sotia.

Altruismi olisi periaatteessa voinut kehittyä muutenkin kuin sotimisen myötävaikutuksesta:

Keskenään kilpailevien ryhmien erilaisen menestyksen ei olisi tarvinnut olla seurausta sodasta. Myöhäisen pleistoseenikauden myrskyisät sääolosuhteet tarjosivat ryhmille valtavia haasteita (…) Jos ryhmät, joissa oli enemmän altruisteja, olivat kykenevämpiä ratkaisemaan näitä ympäristöhaasteita, ne olisivat voineet vallata tyhjiksi jääneitä asuinpaikkoja vähemmän altruistisilta ja vähemmän yhteistyökykyisiltä ryhmiltä.

Vaikka altruismi olisi voinut kehittyä ilman ryhmäkonflikteja, emme usko että näin kävi. Todistusaineisto toistuvista kuolemiin johtaneista kohtaamisista vahvistaa väitettä että sodankäynnillä oli (…) kriittinen rooli tämän yhteistyökyisen lajin evoluutiossa.

Parokialismin ja altruismin kytkeytymisestä on muutakin mielenkiintoista todistusaineistoa:

Jos, kuten oletamme, parokialismi ja altruismi kehittyivät rinnan (koevoluutio) niin että kumpikaan ei olisi voinut kehittyä yksinään, voisimme olettaa että jotkut proksimaattiset tekijät olisivat yhteisiä molemmille. Tämä on juuri se mitä havaitsimme: aivojen oksitosiinihormonin on todettu synnyttävän yksilöissä luottamusta ja yhtestyökykyä ja pidättelevän yksilöä käyttämästä muiden ihmisten altruismia hyväksi. Kokeissa (…) oksitosiinin on todettu myös lisäävän sisäryhmän suosimista ja joissain mutta ei kaikissa tapauksissa ulkoryhmän halventamista.

–

Taloustiede ja preferenssit

Perinteisesti taloustieteilijät ovat tehneet minimaalisen oletuksen (Homo Economicus) siitä millainen ihminen on ja ryhtyneet rakentamaan malleja hyödyke- ja työmarkkinoista tämän oletuksen pohjalta. Bowles ja Gintis rakensivat myös malleja, mutta loivat samalla realistisen kuvan ihmisluonnosta sellaisena kuin se on kehittynyt evoluution logiikalla.

Uusklassinen taloustiede ei esimerkiksi sosiaalisien preferessien universaalisuutta tunnusta vaan olettaa vain että ihmisellä on preferenssejä, jotka vaihtelevat yksilöstä toiseen.

Todellisuudessa uuslassisen taloustieteen soveltajat olettavat, että ihmisten preferenssi on materiaalinen hyvinvointi eli käytännössä raha. He tekevät mm. johtopäätöksen, että mitä pienemmällä työmäärällä ihminen saa tietyn taloudellisen tuoton, sitä parempi. Tätä johtopäätöstä he pitävät suorastaan tieteellisenä totuutena.

Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Paul Collier toteaa kirjassaan Greed is Dead:

Alun perin rationaalinen valinta tarkoitti vain, että yksilön preferenssien soveltaminen on konsistenttia – jos valitsen pippuripihvin suosikkiravintolassa tänään, valitsen sen kun palaan ensi viikolla. Konsistenssi mahdollistaa altruisminkin, vaikkakin hieman hassusti: [preferoin] lämmintä tunnetta jonka saan anteliaisuudestani. Koska tällainen argumentti selittää minkä tahansa käyttäytymisen, sillä on vähän sisältöä: jos valitsen muun ruuan ravintolassa [kuin edellisellä kerralla], sen täytyy johtua siitä että preferoin vaihtelua. Ellen lähetä uutta shekkiä hyväntekeväisyyteen, se osoittaa että minulla on aleneva rajatuottavuus anteliaisuudelleni.

(…) ja siksi käytännön sovellutuksissa utiliteetin maksimointi pannaan merkitsemään aivan muuta [kuin yksilökohtaisten prefenssien edistämistä]: ihmiset reagoivat taloudellisiin insentiiveihin. Ihminen (“Economic Man”) on ahne ja itsekäs. Ja laiska. Kaikki vaivannäkö alentaa hänen utiliteettiaan.

Äärimmäisessä tapauksessa talousliberaali suhtautuu lähimmäisiinsä niin kuin prostituoituihin. Kaikki ei kuitenkaan ole mitattavissa rahassa:

Verenluovutusta pyrittin lisäämään tarjoamalla verestä palkkio. Sen sijaan että olisi saatu enemmän verta säilöttäväksi, saatiin vähemmän. Ihminen ehkä ajatteli: ”Olen antanut verta hyvää hyvyyttäni, ja nyt nämä tyypit maksavat minulle tästä rahaa ja vieläpä näin vähän”.

Kun verenluovutus on alennettu altruistisesta toimituksesta tavaran myymiseksi, luovuttaja alkaa verrata palkkiota tavaran arvoon. Luovuttaja ajattelee, että palkkio on liian alhainen. Luovuttaja todennäköisesti myös tuntee että häntä on loukattu kun hänelle tarjotaan rahaa altruistisesta teosta. Lisäksi kun verestä aletaan maksaa rahaa ja siitä on tehty kauppatavaraa, rahasumma joudutaan todennäköisesti nostamaan huomattavan korkeaksi. Mutta sitten kun hinta on nostettu korkeaksi, luovutetun veren laatu heikkenee kun luovuttajiksi ilmoittautuu sairaita, huumeiden käyttäjiä tms.

Talousliberaali väittää usein myös, että maanpuolustuksen pitää perustua palkka-armeijaan, koska palkka-armeija on tehokkaampi ja “orjuus” on “väärin”. Professori emeritus Vesa Kanniainen osoitti kuitenkin väitöskirjassaan, että yleinen asevelvollisuus on palkka-armeijaa tehokkaampi, kun yhteisö taistelee koko olemassaolonsa puolesta.

–

Bowles vasemmiston ihmiskuvan korjaajana

Talousliberaalin karikatyyri on työssä käyville hihittelevä, itseään fiksuna pitävä ja osakkeilla rikastunut joutomies, joka seurustelee mieluiten kaltaistensa kanssa, koska pikkusieluiset luuserit ovat naurettavan kateellisia.

Vastaavanlainen karikatyyrihahmo elää toki vasemmallakin – hänkin hihittelee työssäkäville mutta elää osaketulojen sijasta toimeentulotuella. Närkästymisen hoitaa hänen puolestaan vasemmistolainen keskiluokka, joka pitää tukien leikkaajia epämoraalisina ja nurkkakuntaisina. Nykyvasemmiston ihmiskuvaa – kukaan ei ole tahallaan työtön tai vaikka olisikin, jokainen on taloudellisen tuen arvoinen – kritisoivat parhaiten nimenomaan uusmarxilaiset Bowles ja Gintis. He totesivat yllä linkkaamassani Boston Globen artikkelissa, että tavalliset ihmiset eivät ole USA:ssa niinkään itsekkäitä, vaan vierastavat voimakkaasti vastikkeetonta tukea. Ne, jotka vaativat tukia ilman ehtoja, pikemminkin nakertavat hyvinvointiyhteiskunnan moraalista perustaa kuin edistävät köyhien asiaa, koska lopulta ihmiset vaikka maksaisivat siitä että tuilla loisiva ei saisi rahaa:

Osoitamme, että yhteistyölle ja resurssien jakamiselle on vahva perusta kahdessa inhimillisessä motiivissa – kutsumme niitä vahvaksi vastavuoroisuudeksi ja perustarpeiden tyydyttämiseen liittyväksi anteliaisuudeksi.

(…) Emme halua korvata homo economicusta toisella yhtä mustavalkoisella hahmolla, joka tekee lahjoituksia muille millä tahansa henkilökohtaisella kustannuksella. Vaikka jonkun mielestä sellainen motivaatiorakenne on ihailtava, emme usko että varaukseton altruismi voi olla perusta hyvinvointiyhteiskunnan onnistumiselle tai että sellaisen puuttuminen selittäisi hyvinvointiyhteiskunnan nykyisen huonon tilan. Kokeissa ja mielipidetiedusteluissa ihmiset eivät ole saitoja vaan heidän anteliaisuutensa on ehdollista.

Ihmiset (…) suosivat lahjoitusten sisällön osalta perustarpeiden tyydyttämistä ja lahjoituksen kohteiden osalta niitä, joiden he ajattelevat ansainneen avun. Vahva vastavuoroisuus ja perustarpeiden tyydyttämiseen liittyvä anteliaisuus selittää paremmin motivaatiorakennetta johon hyvinvointiyhteiskunta perustuu.

Vahvalla vastavuoroisuudella tarkoitamme taipumusta tehdä yhteistyötä toisten samalla tavalla toimivien kanssa ja auttaa heitä – ja taipumusta rankaista niitä, jotka rikkovat yhteistyön normeja ja muita sosiaalisia normeja – silloinkin kun rankaiseminen tai auttaminen on henkilökohtaisesti kallista. Kutsumme tällaista ihmistä termillä homo reciprocans. Homo reciprocans välittää muiden hyvinvoinnista ja niistä prosesseista mitä kautta taloudellinen tulos saavutetaan – esimerkiksi siitä ovatko prosessit reiluja vai rikkovatko ne sosiaalisia normeja.

Mitä maanpuolustukseen tulee, nykyvasemmistolainen olettaa että vakaumuksia pitää kunnioittaa ja että aseelliseen maanpuolustukseen osallistumisen pitää olla vapaaehtoista. Bowlesin Homo reciprocans tuskin kunnioittaisi sodan uhan kasvaessa reservistä pakenevia vapaamatkustajia sen enempää kuin muitakaan toisten työllä loisijoita.

Kritiikkini uusklassisen taloustieteen ja vasemmiston ihmiskuvaa kohtaan voi tuntua äärimmäiseltä. Hyvä myyjä saattaa toimia optimaalisesti homo economicuksena maksimoidessaan omaa provisiotaan ja siten myös yrityksen voittoa, mutta saman yrityksen tuotekehitysprojektin insinöörin motivaatiorakenne on aivan toisenlainen. Häntä motivoi ammattiylpeys, tiimihenki, häpeä epäonnistumisesta ja ylpeys yhteisistä saavutuksista. Yrityksen projektityöntekijä saatetaan kyllä vaikkapa tolkuttomilla taloudellisilla insentiiveillä muuttaa (prostituoida) homo economicukseksi, mutta se ei ole yrityksen etu.

–

Verkostoituminen

Käsitys parokiaalisesta altruismista ainoana ihmisen luontona on toki yksinkertaistava myös siinä suhteessa, että yhteisön jäsenyys on jossain määrin joustavaa. Vaikka yhteisö voi olla pitkänkin aikaa konfliktissa toisen yhteisön kanssa, yhteisöjen jäsenet myös siirtyvät esimerkiksi avioliiton kautta yhteisöstä toiseen ja verkostoituvat toisten yhteisöjen jäsenten kanssa, jolloin muodostuu pitkiä ystävyys- tai kauppasuhteita. (Olen aiemmin kuvannut tällaista metsästäjä-keräilijöiden verkostoitumista taloustieteilijä Ernst Fehrin ja antropologi Joe Henrichin artikkelin Is strong reciprocity a maladaptation? On the evolutionary foundations of human altruism pohjalta.)

Metsästäjä-keräilijäyhteisöt tarvitsevat verkostoja ja yksilöt hyötyvät verkostoistaan yhteisön edusta riippumatta. Bushmanniyhteisön vesivarannot kuihtuivat ajoittain – yhteisö saattoi päästä asumaan väliaikaisesti tai pysyvästi jonkin toisen yhteisön alueelle. Se, että joku yhteisön jäsen oli verkostoitunut toisen yhteisön jäsenen kanssa, auttoi. Verkostoituminen saattoi merkitä kauppasuhteita, joiden avulla saatiin tarvikkeita, joita ei oman yhteisön alueelta ollut saatavissa.

Parokialismin ja altruismin linkkautuminen ihmisluonnossa saattaa kuulostaa yllättävältä ja monesta vasemmistolaisesta masentavalta. Miten hyvä yhteiskunta voidaan luoda, jos nurkkakuntaisuus on ihmisluonnon kiinteä osa epäitsekkyyden rinnalla? Altruismi antaa ehkä pohjaa tulonsiirtojen hyväksymiselle, mutta parokialismi rajoittaa sen sisäryhmään.

Voima-lehden vasemmistolaiset toimittajat Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru tajusivat ongelman:

Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole. (…) Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.

Bowles ja Gintis taas toteavat:

Vaikka perimästä löytyy tietynlainen altruismin muoto johon liittyy parokialismi, perimässä piilevän taipumuksen ei tarvitse olla meidän kohtalomme. Se että altruismilla ja parokialismilla on yhteinen evolutiivinen alkuperä, ei tarkoita etteikö niitä voi erottaa. Esimerkkejä suvaitsevaisesta – tai jopa anti-parokiaalisesta – altruismista on (…) äänestäjien tuki veroihin perustuvalle kehitysyhteistyölle köyhiin maihin tai osallistuminen poliittisiin liikkeisiin rasismia vastaan.

Itseäni hämmästyttää enemmän se, miten lisääntymisen tasaus onnistuttiin laajentamaan aikaa myöten pienestä metsästäjä-keräilijäyhteisöstä laajaan kansallisvaltioon hyvinvointiyhteiskunnan muodossa. Paul Collier pitikin tätä lähinnä kansallisvaltion riemuvoittona. Ongelma hyvinvointiyhteiskunnassa ei ole nationalismi eikä parokialismi vaan se, että hyvinvointiyhteiskunta rapautuu aikaa myöten lähes säännönmukaisesti, kun vapaamatkustajan ongelmaa ei saada ratkaistua.

–

–