SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Hyvinvointiyhteiskunta ja kansallisvaltio

JUKKA AAKULA

Kaksi vasemmistolaista – Lauri Punamäki ja Pontus Purokuru – kirjoittivat Voima-lehdessä varsin ansiokkaasti kansallisvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan suhteesta.

LAKKOILEMALLA, marssimalla ja äänestämällä on saavutettu työläisille, työttömille, sairaille ja monille vähemmistöille tärkeitä tulonsiirtoja ja palveluita. Kehityksen hintana on kuitenkin ollut sitoutuminen projektiin, jota voi laajemmassa mittakaavassa pitää tuhoisana.

Koko olemassaolonsa ajan hyvinvointivaltio on ollut rasistinen linnake. Se vartioi rajojaan tiukasti ja jalostaa väestöään terveydellisten ja moraalisten normien mukaan. Projektin on mahdollistanut ajatus kansallisesta yhteisöstä: ”Koska olemme kaikki suomalaisia, meidän pitää huolehtia toisistamme.”

Hyvinvointivaltion tarina kertoo yhteisvastuusta ja solidaarisuudesta. Sen tarinan välttämätön perusta oli yhtenäinen ja rajattu kansakunta: yhteinen suomalaisuus yhdisti moraaliseen vastuuseen naapurista ja antoi solidaarisuudelle syyn, vaikka pienenkin. Samalla hyvinvointivaltion tarinan perusta oli ulossulkeva nationalismi. Eikä tilanne ole muuttunut: vaihtoehtoisia tarinoita ei ole.

Hyvinvointivaltion taustalla olevan nationalismin elinvoiman näkee rasistisista nettikeskusteluista. Niissä toistuu ajatus, jota hyvinvointivaltion kannattajat eivät yleensä kehtaa sanoa ääneen: ”Emme vihaa ulkomaalaisia, mutta meidän pitää keskittyä huolehtimaan suomalaisista. Siksi emme voi ottaa tänne pakolaisia.”

Koko hyvinvointivaltion projekti hajoaa, jos ei suostu kannattamaan väkivaltaisella rajapolitiikalla aidattua yhteisöä. Yhteisön jäseniksi hyväksytyt saavat (tietyin ehdoin) sosiaaliturvaa ja muita oikeuksia. Ulossuljetut eivät saa. Niin yksinkertainen on hyvinvointivaltion pohja.

Vasemmisto ei koskaan kyennyt yhteensovittamaan hyvinvointivaltion nationalistista projektia ja työväenliikkeen rajat ylittävää internationalismia. Solidaarisuuden piiriksi tuli kansakunta, ei kansainvälinen proletariaatti. Valtio ja nationalismi voittivat, työväenliike hävisi.

Vaikka en jaa Punamäen ja Purokurun suositusta hyvinvointiyhteiskunnan hylkäämisestä, olen suhteellisen samaa mieltä itse tosiasiaväitteistä. Hyvinvointiyhteiskunta perustuu kahteen asiaan:

a) yhteisvastuuseen ja solidaarisuuteen omia kohtaan, ja

b) ulossulkemiseen esimerkiksi estämällä ulkopuolisilta maahan pääsy tai rajoittamalla ulkopuolisten oikeutta hyvinvointipalveluiden käyttöön

Hyvinvointiyhteiskunta on kansallinen projekti, jossa yhteisvastuu ja solidaarisuus perustuvat yhteisiin arvoihin, normeihin ja yhteiseen identiteettiin. Kansallismielisen ajattelun mukaan yhteisön velvollisuus on huolehtia niistä omistaan, jotka eivät yrityksestä huolimatta kykene huolehtimaan itsestään tai lapsistaan yksin. Kansallinen projekti ei kiistä ihmisarvoa sisäryhmän ulkopuolisilta, mutta painottaa sitä, että meidän on ensi sijassa huolehdittava omistamme. Pääsy sisäryhmään on ainakin jollain tasolla rajoitettua ulossulkemisen kautta.

Omien” käsitteen tietynasteista mielivaltaisuutta ei ole tarpeen kiistää. Kansan määrittely ei perustu DNA:han tai välttämättä edes kieleen vaan yhteiseen identiteettiin, joka on syntynyt yhteisen kokemuksen kautta. Yhteisöllinen identiteetti ei ole kiveen hakattu ja muuttumaton, mutta ei se myöskään ole vapaasti konstruoitavissa, vaan kehittyy suurelta osin spontaanisti. Kansallisen identiteetin synnyssä toki Snellmanin kaltaisilla ihmisillä on ollut merkittävä rooli, mutta idea kansasta on muuttunut lihaksi vasta koheesiota nostavien todellisten kokemusten kautta.

Elinor Ostrom ja ulossulkemisen välttämättömyys

Lokakuussa 2009 taloustieteen Nobelin palkinto jaettiin ensi kertaa naiselle – 50-vuotta ns. yhteisresurssien hoitoa tutkineelle Elinor Ostromille.

Selkein esimerkki yhteisreurssista ovat Hollannin padot, jotka estävät padon takana eläviä ihmisiä hukkumasta ja antavat heille mahdollisuuden harjoittaa esimerkiksi maanviljelyä riippumatta siitä ovatko he osallistuneet padon rakentamiseen, hoitoon tai kustantamiseen. Yleisempi esimerkki on valtiollinen itsenäisyys, joka esimerkiksi Suomen tapauksessa on taannut kansalaisille monin verroin paremman elämänlaadun kuin realistisin vaihtoehto – kuuluminen Neuvostoliiton tai Venäjän alusmaihin.

Yhteisresurssi voi olla paikallinen kuten yhteisomistuksessa oleva kalastusalue tai kastelujärjestelmä, joita hoidetaan talkoilla. Tai se voi olla valtion laajuinen kuten hyvinvointiyhteiskunta – tai globaali kuten ilmaston laatu.

Yhteisresurssille on tyypillistä on että se tuotetaan yhdessä esimerkiksi talkoilla tai verovaroin. Yhteisresurssin määrittävä ominaisuus on se, että yhteisresurssin käyttöä on vaikeaa estää keltään niiltäkään, jotka eivät ole osallistuneet yhteisresurssin tuotantoon. Siksi ihmisillä on houkutus käyttää yhteisresurssia osallistumatta sen ylläpitoon tai tuottamiseen.

Yhteisresurssiin liittyy siis kaksi ongelmaa, jotka on ratkaistava:

1. Yhteisresurssia käytetään liikaa niin, että resurssi vähenee vuosittain. Tämän ns. yhteismaan ongelman toi ensi kertaa laajempaan tietoisuuteen amerikkalainen ekologi Gareth Hardin Science-lehden artikkelissa Tragedy of Commons eli Yhteismaan ongelma.

2. Yhteisresurssin hoitoon ei osallistuta tarpeellisessa määrin – perustuu yhteisresurssin hoito sitten talkoisiin tai verovarojen käyttöön. Puhutaan vapaamatkustajan ongelmasta.

Elinor Ostrom kirjoittaa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action ulossulkemisen tärkeydestä:

Yhteisresurssin käytön organisoimisen ensimmäinen askel on määritellä resurssin käytön rajat eli se, kuka saa käyttää resurssia. Niin kauan kuin itse resurssin rajat ja resurssien käyttöön oikeutettujen henkilöiden joukko on tuntematon, kukaan ei tiedä mitä [yhteisresurssia] ollaan manageroimassa.

Ellei määritellä ketkä ovat ulkopuolisia, paikallisilla yhteisresurssin käyttäjillä on riski, että kaikki heidän resurssiin kohdistamansa panostus riistetään heiltä sellaisten ihmisten toimesta jotka eivät ole panostaneet resurssin ylläpitoon millään lailla.

Pahimmassa tapauksessa ulkopuolisten toimet tuhoavat yhteisresurssin kokonaan.

Yhteisresurssin käyttäjien pitää voida sulkea ulkopuoliset käyttämästä yhteisresurssia.

Ostrom siis vahvistaa Punamäen ja Purokurun väitteen, että hyvinvointiyhteiskunnan tai muun yhteisresurssin ylläpito vaatii rajoja tai muuta ulossulkemista. Yhteisön jäsenillä on oltava oikeus sulkea ulkopuoliset käyttämästä resurssia – ei moraalisista syistä vaan siksi, että yhteisresurssin ylläpito muuttuu muuten mahdottomaksi.

Yhteishenki ja tulonsiirrot

Oxfordin Yliopiston Afrikan talouden laitoksen johtajan professori Paul Collierin kirja Exodus: How Migration is changing our World käsittelee maahanmuuttoa mutta myös kansallisvaltion merkitystä.

Tulonsiirtoja harjoittavan hyvinvointiyhteiskunnan moraalinen perusta ei Collierin mukaan ole universaalissa humanismissa vaan identifioitumisessa yhdeksi kansaksi. Kansaa ei määrittele legalismi – esimerkiksi lainsäädäntö kansalaisuuden saamisesta – vaan identiteetti ja emootiot kuten kansallistunto:

Kansallisuuden redusointi pelkäksi legalismiksi – joukoksi oikeuksia ja velvollisuuksia – merkitsee kollektiivista versiota autismista: sääntöjen määrittelemää elämää ilman empatiaa.

(…)

Kansakunnat ovat ylivoimaisesti merkittävin verotusinstituutio. Vain jos ihmiset kokevat vahvaa yhteistä identiteettiä kansakunnan tasolla he ovat halukkaita hyväksymään, että verotusta voidaan käyttää tulonjaon välineenä tasoittamaan onnesta ja epäonnesta johtuvia varallisuuseroja.

Tiedämme, että yhteisen identiteetin rakentaminen kansakunnan tasoa ylemmäksi on äärimmäisen vaikeaa. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana selkeästi onnistunein ylikansallinen projekti on ollut Euroopan Unioni. Kuitenkin viidenkymmenen vuoden jälkeen (…) vain 1 prosenttia tuloista siirretään maasta toiseen tulonjakona.

Kuluneet viisikymmentä vuotta osoittavat, että ihmiset eivät kykene luomaan tarpeeksi vahvaa eurooppalaista identiteettiä, että se tukisi merkittävää tulonjakoa. Kansakunnat ovat ihmisten yhteistyön näkökulmasta (…) käytännössä ainoat instituutiot jotka kykenevät tarjoamaan julkishyödykkeitä.

Tulonsiirrot kansakunnan sisällä eivät ole vain oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot ylemmillä organisaatiotasoilla vaan myös oleellisesti merkittävämpiä kuin tulonsiirrot millään alemmalla organisaatiotasolla.

Collier ottaa esimerkin kansallisen identiteetin tehokkuutta kasvattavasta vaikutuksesta Keniasta ja Tansaniasta. Klassisen tutkimuksen mukaan kenialaisissa kylissä julkishyödykkeiden (esimerkiksi kaivojen ja kyläkoulujen) ylläpito on selkeästi tehokkaampaa, jos kylän asukkaat ovat samaa heimoa.

Tansaniassa, missä etninen koostumus on hyvin samantyyppinen kuin naapurimaassa Keniassa, mutta missä tansanialaisen kansallistunteen ja kansallisen kielen luomiseen on panostettu voimakkaasti, yhteistyö toimii tehokkaasti heimorajoista riippumatta. Kansallistunne on luonut konkreettista hyötyä.

Kansallisvaltio ja integroimisen ongelma

Ulossulkemisen voi ideologisesta taustasta tai arvoista riippuen nähdä niin suurena ongelmana, että hyvinvointiyhteiskunta ja kansallisvaltio on hylättävä. Käsitystä pitää oikeastaan kunnioittaa. Kansallisvaltion kannattajalle ongelma ei ole ulossulkemisen moraalisuus vaan kysymys siitä, miten suhtautua niihin ihmisiin, jotka syystä tai toisesta asuvat kansallisvaltion alueella, mutta jotka eivät identifioidu kansallisvaltion perustana olevaan kansaan.

Jyrkimmässä tulkinnassa kansallismieliset ovat edellyttäneet – ja toteuttaneet – etnisiä puhdistuksia tai vähemmistöjen sulattamista pääväestöön sekä maahanmuuton täydellistä lopettamista ja maahanmuuttajien pois lähettämistä. En pyri tässä esittämään mitään oikeaa tapaa ratkaista asiaa, vaan keskustelun edistämiseksi viittaan tiettyihin onnistuneisiin ratkaisuyrityksiin, joissa ongelma on ratkaistu inklusiivisesti ottamalla vähemmistö osaksi kansaa. Inklusiivisuus on varmasti jossakin tilanteissa paras ratkaisu – toisissa ei.

Fredrik II Suuri

Preussin kuningas Fredrik II Suuri hallitsi keskisuurta valtiota, joka 1700-luvun Euroopassa kilpaili toisten valtioiden kanssa joskus verisestikin. Fredrik Suuri edusti voltairelaisen ideaalin valistunutta itsevaltiutta puhtaimmillaan. Hänen aikanaan uskonnonvapaus, sananvapaus, elinkeinovapaus ja tiede kukoistivat Preussissa, mutta päätösvalta oli yksinvaltiaan käsissä. Yhteiskunnallisen ajattelunsa Fredrik II dokumentoi teokseensa Anti-Machiavelli.

Fredrik II militarisoi Preussin, koska ei halunnut kuulua valtioiden välisen kilpailun häviäjiin vaan voittajiin. Joka kahdeskymmenes kansalainen palveli armeijassa. Fredrik II tajusi, että kansalaisia ei saa sitoutumaan kuninkaan projekteihin ilman, että kansa kokee maan omakseen. Jotta puheet kansan palvelemisesta kuninkaan ainoana tehtävänä olisivat vaikuttaneet uskottavilta, Fredrik eli hyvin yksinkertaista elämää.

Integroimisen ongelma syntyi Fredrik II:lle ensi sijassa valloitussotien sivutuotteena. Kun katolinen Sleesia liitettiin Preussiin, Fredrik II kiirehti rakentamaan katolisen Pyhän Hedwigin katedraalin Unter den Lindenin kupeeseen. Pääkaupunkiin saapuvan sleesialaisen piti tajuta heti, että Berliini on hänen kotimaansa pääkaupunki. Fredrik II integroi samalla tavalla valtakuntaansa paenneet Ranskan hugenotit. Berliinin väestöstä oli jossakin vaiheessa ranskalaisia kaksikymmentäviisi prosenttia. Ranskalainen Tuomiokirkko – Berliinin hugenottien pääkirkko – on Berliinin kauneimpia nähtävyyksiä.

Militarisointi edellytti vähemmistöjen integrointia kansan osaksi, mutta ei heidän sulattamistaan. Oleellista oli, että vähemmistöt kokivat maan omakseen ja tunsivat lojaliteettia maata kohtaan. Militarisointi edellytti vähemmistöiltä samanlaisia uhreja maata kohtaan kuin enemmistöltä, mikä vahvisti uskoakseni yhteisyyden tunnetta vähemmistöjen ja enemmistön välillä. Preussi oli myöhemmin myös hyvinvointiyhteiskunnan pioneereja Euroopassa.

Preussin tavoin Suomellakin on muutamia onnistuneita integroimisprojekteja. Maahan tsaarinvallan ajalla muuttaneet tataarit ja vallankumousta paenneet venäläiset integroituivat viimeistään silloin, kun he osallistuivat Suomen puolustussotiin Venäjää vastaan. Suomenruotsalaiset ovat pienistä ristiriidoista huolimatta integroituneet hyvin oman kielensä ja kulttuurinsa säilyttäen.

Oleellisin onnistunut integroimisprojekti oli kuitenkin vuoden 1918 sodan häviäjien enemmistön integroiminen lojaaleiksi Suomen kansalaisiksi. Sota ja sodan uhka oli tässäkin tapauksessa se tekijä, joka sai kansan yhtenäistettyä. Luokkasovun rakentaminen loi ilmapiirin, jossa sodan jälkeen tehtiin runsaasti sosiaalisia uudistuksia ja luotiin koko hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Toisaalta jo ennen sotia lahjakkaimmat poliitikot, Kyösti Kallio etunenässä, rakensivat luokkasopua tietoisesti mm. maareformeilla.

Ero nyky-Euroopan muslimimaahanmuuttajien tilanteeseen ei voisi olla suurempi. Euroopassa on nopeasti kasvava vähemmistö, joka suhtautuu torjuvasti ja usein jopa vihamielisesti asuinmaihinsa. Euroopan valtiot ovat kykenemättömiä integroimaan ko. vähemmistöä. Sen sijaan, että vähemmistöltä vaadittaisiin lojaliteettia, eurooppalaiset vasemmistolaiset puhuvat siitä, miten kantaväestö suhtautuu muslimeihin nurjasti. Lojaliteetin ihanne on kokonaan väistynyt ihmisoikeuksien ihanteen tieltä. Jos integroitumisesta joskus puhutaankin, keinot ovat täysin hakusessa. Uskonnonvapaus on tietysti oleellista muslimienkin integroimiseksi, mutta koska nyky-Euroopassa ei vaadita kansalaisilta sitoutumista mihinkään paitsi kuluttamiseen, ei integroitumista tapahdu.

Integroitumisen mahdollisuus – mutta samalla integroitumisen ehtojen kapeus – tulee parhaiten esiin pienestä anekdootista.

Intiaanisotien aikaan apashit hyökkäsivät usein syrjäisiin uudisasukastaloihin ja tappoivat asukkaat. Todellisuudessa osa nuorista tytöistä ja pojista säästettiin ja vietiin apashikyliin. Kun pojat kasvoivat miehen ikään, heillä oli mahdollisuus apashinuorten tavoin hyvin tuskallisten initiaatioriittien kautta päästä täysivaltaisiksi apashisotilaiksi.

Uusapashien” lojaliteetissa ei ollut yleensä epäilemisen varaa. Joskus USA:n armeija “vapautti” nimittäin vangittuja nuoria ja palautti heidät esimerkiksi sukulaistensa luo. Usein nuori mies ratsasti jo ensimmäisenä yönä takaisin kansansa – siis apashien – luo.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

%d bloggers like this: