SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Maahanmuutto ja poliittinen korrektius Euroopassa

 

EDVīNS ŠNORE   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Poliittinen korrektius mainitaan nykyään yhä useammin läntisessä maailmassa – useimmiten negatiivisessa sävyssä. Sota poliittista korrektiutta vastaan oli esimerkiksi yksi Donald Trumpin vaalikampanjan keskeisistä teemoista. ”Saatte jälleen sanoa ’Hyvää joulua!’ eikä ’Hyvää juhlakautta’.” – tämä oli yksi Trumpin useimmin toistamista lupauksista.

Se, että poliittinen korrektius alkaa saada entistä irvokkaampia muotoja ei päde vain Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa, vaan myös Latviassa. Esimerkiksi eräässä viimeaikaisessa Saeiman (Latvian parlamentin) istunnossa, jossa käsiteltiin presidenttiyden laillisia aspekteja, yksi puhujista vetosi perustuslain isiin ja korjasi välittömästi, että on korrektimpaa puhua ”perustuslain vanhemmista”, sillä ilmaus ”perustuslain isät” saattaisi loukata jotakin kolmesta ”sukupuolesta”.

Kuten brittiläinen tutkija Anthony Browne sanoi kirjassaan Retreat of Reason, ”Poliittinen korrektius on enemmän kuin pelkkä vitsi tai kielenkäytön päivitys. Se on uskomusjärjestelmä ja ajatuskaava, joka tunkeutuu modernin elämän monille osa-alueille ja pitää julkista keskustelua tiukassa otteessa päättämällä, mistä voidaan keskustella ja millä ehdoin, ja millaiset hallinnolliset linjaukset ovat hyväksyttäviä.” Broownen mukaan poliittisen korrektiuden rooli on merkittävästi kasvanut viime vuosikymmenten aikana, ja siitä on tullut yksi julkisen keskustelun hallitsevista elementeistä, ei vain Isossa-Britanniassa vaan koko Länsi-Euroopassa.

Uhriutumisen ideologia

Poliittista korrektiutta ei ole juurikaan tutkittu tieteellisessä kirjallisuudessa, mutta harvojen aiheesta tehtyjen tutkimusten mukaan sen juuret voidaan jäljittää marxilaisuuteen. Kenties tästä syystä poliittinen korrektius ei ole upottanut kynsiään yhtä syvälle itäiseen kuin läntiseen Eurooppaan. Neuvostoajan kokeneet muistavat yhä totalitaarisen hallinnon kirjoittamattomat säännöt, jotka sanelivat kuinka tuli käyttäytyä jottei menettäisi työtään, hyvinvointiaan ja vapauttaan. Kotona sanottiin yhtä ja kadulla toista. Itäeurooppalaiset ovat jo kokeneet tällaisen pakotetun sensuurin.

Yleisesti ajatellaan, että nykyaikainen poliittinen korrektius syntyi vuonna 1945 Berliinin raunioilla. Tappion olivat kärsineet Hitlerin saksa ja kansallissosialistinen ideologia, joka saarnasi rasismia ja jonka nimissä oli tapettu miljoonia.

Luonnollisestikin uuden sodanjälkeisen ideologian piti olla natsismin täydellinen vastakohta. Muodoltaan se oli täsmälleen samanlainen, yhtä räikeä ja taipumaton, mutta sisällöltään se oli tyystin vastakkainen. Anthony Browne määrittelee poliittisen korrektiuden näin: ”Poliittinen korrektius on ideologia, joka luokittelee tietyt ihmisryhmät uhreiksi, joita on suojeltava kritiikiltä, ja siihen uskovien mielestä toisinajattelua ei tule suvaita.”

Toisin sanoen suvaitsevaisuuden ilmentämistä vastaväitteiden esittäjiin kohdistuvan suvaitsemattomuuden avulla.

Käytännössä se tarkoitti, että sodanjälkeisessä Euroopassa tietyistä asioista tuli julkisessa keskustelussa tabuja.

Yksi näistä asioista oli maahanmuutto, tai tarkemmin sanottuna maahanmuuton vastaisuus. Se tulkittiin ihonväriltään toisenlaisten ihmisten vastustamiseksi ja natsismin kannattamiseksi. Tällaisessa tilanteessa merkityksellinen debatti, joka käsittelisi maahanmuuton tuottamia ongelmia sodanjälkeisessä Euroopassa, ei ollut mahdollista. Kukaan ei halunnut saada natsileimaa ja riskeerata uraansa ja mainettaan.

Powell oli oikeassa

Yksi harvoista eurooppalaisista poliitikoista, jotka rohkenivat puhua avoimesti maahanmuuton tuottamista uhkista, oli brittiläinen konservatiivi Enoch Powell. Hänen 20. huhtikuuta 1968 pitämänsä puhe, joka tunnetaan nykyään ”Rivers of Blood -puheena”, on jäänyt historiaan. Puheessaan Powell varoitti hallitsemattoman maahanmuuton dramaattisista seurauksista. Powell ennusti maahanmuuttajien muodostavan kolmanneksen väestöstä vuosisadan loppuun mennessä, ja sai sen takia osakseen laajaa pilkkaa mediassa. Itse asiassa Powell oli väärässä. Nykyään maahanmuuttajia ei ole Birminghamissa, jossa kuuluisa puhe pidettiin, kolmannesta väestöstä vaan yli 40%, ja useimmat syntyvät lapset rekisteröidään muslimeiksi.

Vuorokausi epäkorrektin puheensa jälkeen Powell erotettiin virastaan konservatiivien varjokabinetissa. Hän oli ylittänyt poliittisen korrektiuden näkymättömän rajan esittäessään vastalauseen toisenväristen siirtolaisten joukkoinvaasiolle. Powellin julkinen tuomitseminen oli toinen osoitus siitä, että kaikki keskustelu maahanmuutosta oli de facto mahdotonta, eikä sitä näin ollen käytykään vuosikymmeniin – ei ainoastaan Isossa-Britanniassa, vaan koko läntisessä Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Itävallassa, jossa kollektiivinen syyllisyys natsien rikoksista oli tyystin halvaannuttanut avoimen mielipiteiden vaihdon maahanmuuttokysymyksessä.

Amerikkalainen tiedemies Glenn Loury kirjoittaa teoksessaan Self-Censorship in Public Discourse: ”Ryhmät voivat valita traagisen suunnan, jonka monet uskovat alusta saakka vievän tuhoon, mutta sitä on mahdoton arvostella.” Tämän vuoksi se virtaa hitaasti kuin joki loputtomiin syvyyksiin.

Juuri näin kävi massamaahanmuuton kanssa Euroopassa. Kritiikkiä ja keskustelua ei ollut. Ongelmaa ei myönnetty. Ja ellei ole ongelmaa, ei ole ratkaisua. Prosessin annettiin edetä omalla painollaan, siirtolaisten lukumäärä jatkoi kasvuaan mutta integraatiota ei käytännössä tapahtunut. Sosiaaliset ja etniset ongelmat lisääntyivät lisääntymistään, mutta poliittisen korrektiuden voimaan pakottama itsesensuuri ei sallinut ratkaista niitä.

Latvialaisille, jotka ovat eläneet neuvostomiehityksen aikana, yleiskuva on varsin tuttu. Miehitetyssä Latviassa koettiin jotakin samankaltaista – mutta rajummalla tavalla ja totalitaarisen järjestelmän suorittamana. Massakolonisaatio ja ulkomaalaisten pakkoasuttaminen oli yksi keskeisistä ja kenties suurin ongelma miehitetyssä Latviassa vuosikymmenten ajan. Mutta siitä ei saanut puhua, sitä ei saanut edes mainita.

Käsitteiden korrektisointi

En tunne ainuttakaan latvialaista, joka olisi pitänyt venäläisten laajamittaisesta asuttamisesta tänne. Siihen oltiin yleisesti tyytymättömiä, minkä vuoksi sana ”venäläiset” sai neuvostoaikana negatiivisen sävyn, jollaista ei latvian kielessä ollut aiemmin ollut. Tämän takia oli poliittisesti korrektia käyttää termiä ”etnisesti venäläiset”. Se inhimillisti miehitysvallan tuomia siirtolaisia hiukan. Mielenkiintoista on, että tämä neuvostoajan poliittisen korrektiuden vartijoiden lanseeraama termi on vielä nykyäänkin käytössä. On hyväksyttävää kutsua mitä tahansa muuta kansallisuutta sen omalla nimellä – virolaisia, liettualaisia, amerikkalaisia – mutta venäläisiä (erityisesti Latviassa asuvia venäläisiä) kutsutaan nykyään useimmiten ”etniseksi vähemmistöksi” ja samalla osoitetaan, ettei puhuja tarkoita mitään pahaa.

Terminologialla on tärkeä rooli poliittisesti korrektien viestien välittämisessä. ”Sotapakolaisten” ja ”elintasosiirtolaisten” vastaanottaminen ovat kaksi eri asiaa, eivät vain moraalisesti vaan myös juridisesti. Sotapakolaisten vastaanottaminen on määritelty Geneven sopimuksessa. Useimmat kristillisen kasvatuksen saaneet eurooppalaiset pitävät moraalisena velvollisuutenaan auttaa vainottuja.

Vuosina 2014 ja 2015, kun tähänastisista suurin siirtolaisaalto saavutti mantereemme, poliittisesti korrektit päättäjät ja joukkotiedotusvälineet puhuivat ”pakolaiskriisistä” ja synnyttivät väärän kuvan, että useimmat tulijoista olivat syyrialaisia sotapakolaisia. Myöhemmin osoittautui (ja EU-komissio myönsi sen), että useimmat tulijat olivat elintasosiirtolaisia maista, joissa ei käyty sotaa, mukaanlukien EU:hun pyrkivistä Balkanin maista.

Kuten olen havainnut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön kokouksissa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla, edellisvuonna termin ”pakolaiskriisi” korvasi hiljalleen ”siirtolaiskriisi”, joka kuvaa todellista ongelmaa täsmällisemmin ja viittaa myös tarkoituksenmukaisiin ratkaisuihin.

Median rooli

Keskeinen rooli poliittisesti korrektien lähestymistapojen propagoimisessa on aina ollut medialla. Vaikka neuvostoaikana kansa oli laajalti tyytymätöntä siirtolaisvirtaan, lehdistö ja uutiskatsaukset antoivat siitä aivan toisenlaisen kuvan: venäläiset ja latvialaiset rakensivat käsi kädessä kommunismia ja ilmaisivat lehtien palstoilla riemunsa siitä, että yhä enemmän uusia tovereita saapui neuvostojen maasta.

Euroopassa on meneillään jotakin samankaltaista. Anthony Browne kirjoittaa: ”Sähköiset viestimet ja erityisesti BBC pitäytyvät poliittisesti korrektissa versiossa useimmista uutisaiheista, sillä se suojaa niitä arvostelulta. BBC voi loputtomiin mainostaa monikulttuurisuutta vastoin lupamaksujen maksajien toiveita.”

Latvian valtavirtamedia ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Vaikka vuoden 2015 mielipidekyselyt osoittivat, että kansan enemmistö oli siirtolaisten ottamista vastaan, julkiset tiedotusvälineet antoivat päivastaisen vaikutelman heijastelemalla pääasiassa maahanmuuttomyönteisiä mielipiteitä. Lisäksi Latvian julkisen median toimittajat, esimerkiksi Edgars Kupčs, kirosivat empimättä palstoillaan kaikki jotka olivat tulijoiden ottamista vastaan.

Näin ilmaistiin klassinen poliittinen korrektius – suvaitsevaisuuden saarnaaminen suvaitsemattomuudella erimielisiä kohtaan. Brittijournalisti John Midgley kirjoittaa ilmiöstä: ”Poliittinen korrektius tarkoittaa usein sitä, että pieni joukko tyrkyttää näkemyksiään enemmistölle ja luottaa siihen, että enemmistön vaitonaisuus ja säädyllisyys sallivat omituisimpienkin ajatusten muuttua normiksi.

Mutta viime aikoina enemmistö on alkanut esittää vastalauseita, niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa. Vaara uran tai maineen tuhoutumisesta on yhä olemassa, mutta siitä huolimatta ihmisten vastalauseet käyvät yhä äänekkäämmiksi. Mitä on tapahtunut?

Panokset käyvät liian korkeiksi

Terrori-iskut Pariisissa, seksuaaliset ahdistelut Kölnissä, raiskaukset Malmössa, murhat Freiburgissa, hyökkäykset Brysselissä jne. jne. Väkivalta ja rikollisuus ovat lisääntyneet muuttoaallon jälkeen. Tämä on hyvin epäkorrekti johtopäätös. Vaikkakin, kuten Browne jo edellä myönsi, ”poliittisen korrektiuden vihollinen on yhteiskunnan taju haavoittuvaisuudestaan. Kun ihmiset tuntevat turvattomuutta, he vastustavat ankarammin poliittisen korrektiuden mielettömyyksiä, koska he uskovat panosten olevan liian korkeat.

Tällainen kehitys on juuri meneillään Länsi-Euroopassa. Teeskentely ja epämukavien tosiseikkojen piilottelu eivät ole helpottaneet ongelman ratkaisua. Yhä useammat eurooppalaiset tajuavat sen. Pian kaikki tajuavat sen. Mutta milloin se tapahtuu, ja onko silloin liian myöhäistä ratkaista massamaahanmuuton ongelmat niin että eurooppalainen sivilisaatio säilyy – sitä emme tiedä. Aika näyttäköön.

Edvīns Šnore on latvialainen parlamentaarikko, historioitsija ja elokuvaohjaaja. Kansainvälisesti hänet tunnetaan parhaiten Suomessakin nähdystä dokumenttielokuvasta The Soviet Story (2008). Hän valmistelee tohtorintutkintoaan Ukrainan holodomoria koskevista länsieurooppalaisista käsityksistä. Oheinen kirjoitus on alkujaan julkaistu The New Nationalism -blogissa.

 

%d bloggers like this: