Kansallismielisen liikkeen suuntaviivoja 2010-luvulla

JARKKO PESONEN

–

Vuosikymmenen käännyttyä loppupuolelleen on aiheellista tarkastella kansallismielisen liikkeen tilaa ja näkymiä tulevaisuuteen. Kotimaan ja maailman ilmiöt antavat viitteitä siitä, mikä aikamme suunta on, ja mitä tietä on kuljettava päästäkseen kohti toivottuja lopputuloksia.

Neuvostoliiton romahduksesta alkanut kylmän sodan jälkeinen aika näyttäisi olevan päättymässä. Tuota noin neljännesvuosisataista aikakautta verhosi rautaesiripun sorruttua kaikkialle maailmaan leviävän liberaalin demokratian, ihmisoikeusajattelun ja yleisen kehitysoptimismin huntu. Pidettiin itsestään selvänä, että totalitaariset poliittiset ja uskonnolliset aatteet, nationalismi, vahvat johtajat ja sivistyneiden valtioiden väliset sodat olisivat hiljaa kuihtumassa universaalin humanismin, tasa-arvon ja demokratian tieltä. Omien arvojen koettiin olevan jotain niin hyvää, ettei olisi mitään järkevää syytä koko maailman olla niitä omaksumatta. Länsimaissa kansainvälistyminen ja yhteiskuntien monikulttuuristuminen saisi joko viimeisetkin nationalistiset jääräpäät luopumaan ihmisryhmiä erottelevista arvoistaan tai ainakin sellainen ajattelu katoaisi hiljalleen hautoihin heidän mukanaan. Eurooppa uudelleenmääriteltäisiin kivojen ihmisten yhteisöksi, johon kaikki ovat tervetulleita ja jota komission suotuisa kaitselmus ohjaa.

Kävikin toisin. Arabimaiden mullistukset ja sortumiset sisällissotiin, islamilaisen terrorismin kiihtyminen ja leviäminen pitkin Eurooppaa, turvapaikanhakijoiden kansainvaellus, Ranskan ja keskieurooppalaisten kansallismielisten puolueiden nousukiito kohti parlamentaarista valtaa, Ukrainan sota, Brexit ja Donald Trumpin valinta Yhdysvaltojen presidentiksi lienevät tapahtumia, jotka osoittavat maailman suistuneen tuolta maailmanpoliittisen kehitysoptimismin tieltä. Paluuta kuvitelmaan kulutuskulttuuriin hukutetun sosiaaliliberalismin, juurettoman globalismin ja antinationalismin voittokulusta kohti historian loppua ei enää ole. Ne, jotka tuohon harhaiseen utopiaan uskoivat, näkevät nyt painajaisissaan C. G. Jungin kuvaileman arkaaisen hengen heräävän Euroopassa ja kaappaavan sivistyneen maailman jälleen valtaansa (C. G. Jung: Essay on Wotan, 1936).

Suomessa pitkään stabiilina uinunut poliittinen kenttä heräsi rajusti perussuomalaisten vaalivoiton myötä 2011 ja moni kansallismielinen saattoi ajatella omien ajatustensa saaneen vihdoin parlamentaarista edustusta protestivaalien myötä. Toteutuneeseen politiikkaan tyytyväisten määrä ei kuitenkaan ollut yhtä suuri, mikä puolestaan ruokki – niin hyvässä kuin pahassa – monia ulkoparlamentaarisia toiminnan muotoja. Luottamuksen katoaminen valtamediaan ja ei-niin-hillitysti nimetyn Mitä Vittua?! -sivuston (nyk. MV-lehti) ja muiden vaihtoehtomedioiden nousu perinteisen tiedonvälityksen haastajaksi ja yhteiskunnallisen keskustelun toistuva taantuminen kaikki säädyllisyyden rajat ylittäväksi mölyämiseksi kertoo jonkinlaisen yhteiskunnallisen murrosajan olevan käsillä Suomessakin.

Kulttuurista hegemoniaa hallussaan pitäneet ovat voimattomina todistaneet kotimaan ja maailman tapahtumia. Koska eivät muuhunkaan kykene, hyökkäilevät he yhä vainoharhaisemmin sinne, missä milloinkin joku näkee fasismin, rasismin, seksismin ja muiden muinaishirviöiden nostavan päätään. He voivat toki kutsua Palefacen pikkujouluihinsa laulamaan pilkkalauluja tyhmistä persuista, mutta moinen maistuu lähinnä pahimpien henkisten haavojen itselääkinnältä. Mitä heikommaksi heidän asemansa käy, sitä avoimemmin he julistavat vihaansa traditionaalista maailmanjärjestystä, kansallisvaltiota, suomalaisuutta, valkoisuutta, ydinperheitä, miehisiä hyveitä, klassisia kauneusihanteita ja ylipäätään kaikkea omasta ”edistyksellisestä” maailmankuvasta poikkeavaa kohtaan. Samalla he kiveävät tietä poliittiseen tuhoonsa, sillä omaa kansaansa vastaan kääntyvä tulee aina lopulta häviämään tavalla tai toisella. Heille aikamme on uhka, mutta meille mahdollisuus. Heille aikamme tarjoaa enää vain hävittävää, mutta meille paljon voitettavaa.

–

Kansallismielisen etujoukon nonkonformismi

–

Aikamme henkeen on tähän asti kuulunut, että kansallismieliset joutuvat ihanteidensa vuoksi astumaan syrjään valtavirrasta. He ovat astuneet pois median ja yhteiskunnan valtaapitävien tarjoamista normatiivisista malleista, joiden valossa on toivottua elää ja ilmaista näkemyksiään. Osa heistä on elänyt varjoissa vakaumustaan peitellen, mutta toiset ovat avoimesti kertoneet näkemyksistään, vaikka heidän elämäänsä on siitä hyvästä yritetty tehdä hankalaksi yrittämällä estää työllistymästä, sulkemalla opiskelijapiireissä ulkopuolelle ja levittämällä heistä törkyä pitkin internetin vessanseiniä. Nämä häpeämättömät muodostavat etujoukon, joka avoimesti kannattaa kansallismielisyyttä sen kulloisestakin yleisestä hyväksyttävyydestä ja yhteiskunnallisesta tilasta riippumatta.

Joillekin yhteiskunnan laidalle astuminen on luonteva olemisen tapa, eikä heille ole mikään ongelma olla aikaansa vastaan. Siksi kansallismielisten ollessa marginaalissa on heidän joukossaan paljon eriasteisia eksentrikkoja: yhteiskunnallisia hylkiöitä, hankalaluonteisia yksityisajattelijoita, vielä hankalampiluonteisia insinöörejä, kotinsa kirjavuoriin hautautuneita misantrooppeja, keski-ikään venähtänyttä isäkapinaa eläviä nihilistejä, okkultismiin hurahtaneita mystikkoja, humalassa sikailevia kirjailijoita, post-punkkareita, akateemisia alisuoriutujia, taiteilijapersoonia ja muita oman erikoisen tiensä kulkijoita. Toki myös joitakin ihan normaaleilta vaikuttavia henkilöitä, mutta ihmisten valtaosalle syrjään astuminen ei kuitenkaan ole luontevaa vaan outoa, pelottavaa ja epätavallista. Eli juuri sitä, mitä konservatiivinen ihminen pyrkii usein karttamaan.

Tämä on kahdenlainen ongelma kansallismielisille. Ensinnäkin outouden vetäessä lisää outoja puoleensa tulee kuvioihin henkilöitä, joiden kohdalla poikkeavuus ei ilmene arkiajattelun yläpuolelle kohoavana selvänäköisyytenä, neroudesta puhumattakaan, vaan viehtymyksenä epärealistisiin fantasioihin, kykenemättömyytenä erottaa mielen sisäistä maailmaa ulkoisesta, paranoidisina salaliittoteorioina ja muina piirteinä, joita voidaan myös hörhöydeksi nimittää. Liikkeelle heillä on tarjottavanaan vain huono julkisuuskuva ja arvaamaton käytös. Toisekseen kansallisen liikkeen näyttäytyessä 21. vuosisadan friikkisirkuksena karkottaa se piiristään aatteen potentiaalisia kannattajia. Tämän vuoksi jotkut tuntevat halua syrjäyttää liikkeen piiristä liian omituisena pidettävät henkilöt, mikä puolestaan on omiaan lisäämään katkeria jännitteitä liikkeen sisälle. Kaikenlaisen ostrakisoinnin suhteen tulisikin olla äärimmäisen varovainen ja torjua vain ne henkilöt, joiden toiminta on yksiselitteisesti kansallisen liikkeen periaatteita ja päämääriä vastaan. Mikäpä hegemonialle sopisikaan paremmin kuin toistensa kurkussa olevat kansallismieliset.

Lieveilmiöistään huolimatta nonkonformismi on välttämätöntä minkään muutoksen aikaan saamiseksi. Muutos ei ala heistä, jotka kulkevat passiivisesti virran mukana, vaan heistä, jotka asettuvat ensimmäisinä sitä vastaan. Heistä, jotka toteavat keisarin olevan alasti. Heistä, jotka saatetaan tuomita siitä, että rohkenevat sanoa ääneen sen mitä kaikki muut ajattelevat. Ilman heitä ei ole kansallista liikettä ja ilman kansallista liikettä ei rajattomassa maailmassa ole pian kansaakaan ja kaikki menneiden polvien uhraukset tuon kansan eteen ovat hukkaan heitettyjä.

–

Yhteiskunnallisen murroksen dynamiikka

–

Ihmiset ovat pääasiassa sovinnaisuuteen pyrkiviä, sillä evolutiivisesti lauman koheesio on ollut etu. Ongelmaksi sovinnaisuus muuttuu kuitenkin silloin, kun turmiollisesta tiestä tulee yleisesti hyväksyttyä – tai jopa arvo sinänsä. Siksi ihminen on myös sopeutuvainen muutoksiin, mutta usein vain välttämättömän edessä. Uusien asioiden täysin pidäkkeetön kokeileminen on ollut tuhoisaa ja nopeasti johtanut katoamiseen elämänkirjosta. Toisaalta kyvyttömyys mukauttaa toimintaa muuttuneessa tilanteessa on yhtä vaarallista. Molemmilla tavoilla kokonaiset kulttuurit ovat onnistuneet tuhoamaan itsensä. Ajan kokeesta ovat selvinneet ne, joilla kokeilunhalu ja totuttujen mallien toisintaminen ovat olleet sopivassa tasapainossa.

Aikaansa vastaan asettuvalle ei suuria seuraajien joukkoja ole tiedossa, mikäli valtavirrassa pysyminen säilyy jokseenkin siedettävänä ja normatiivinen ihminen voi keksiä itselleen hyviä syitä olla tekemättä mitään uskaliasta. Kovinkaan moni ei haaveile suurista yhteiskunnallisista muutoksista, vaan haluaa yksinkertaisia, kotoisia asioita ja elää rauhassa mukavalta tuntuvaa elämää. Vasta kun valtavirran tie alkaa näyttää tuhoon tuomitulta ja ristiriita omien arvojen ja tarjottujen mallien välillä käy sietämättömän räikeäksi, voidaan otaksua tapahtuvan yhteiskunnallisia muutoksia kansallisen liikkeen hyväksi. Toisaalta muutoksen lähdettyä hitaasti liikkeelle, voi se eskaloitua hyvinkin nopeaksi – jopa hallitsemattomaksi, mikäli kansan rauhallisena pitäneet leipä ja sirkushuvit pääsevät yllättäen loppumaan.

Kun yhä useampi päätyy poistumaan valtavirrasta ”väärälle” puolelle, rohkaisee esimerkki muitakin epäröiviä ja pian ne, jotka vielä hetki sitten luulivat olevansa yleisen hyvän ja yhteiskunnallisen tahdon suunnannäyttäjiä, huomaavat jääneensä yksin. Valtavirta menettää voimansa ja hiipuu suistomaan rämeiköksi. Rämeiköstä käsin omahyväisyydessään marinoidut vanhan vallan edustajat saavat kiukutellen seurata – yhdessä 70-luvun entisten stalinistien kanssa – kun kääntyneet virtaukset alkavat luoda uutta aikakautta. Heidän aatteensa heitetään märän rätin lailla takaisin heidän kasvoilleen. Aivan kuten monet heistä tekivät perinteistä isänmaallisuutta edustaneille vanhemmilleen ja isovanhemmilleen.

Vasta vuosikymmenten antama perspektiivi voi näyttää, mitä aikanamme lopulta tapahtui, mutta kansallismielisille suotuisan mullistuksen tulkitsen olevan jo käynnissä. Luottamus poliittista valtaa ja perinteistä mediaa kohtaan on ennätyksellisen alhaalla ja itsenäisyyspäivän soihtumarssin kaltaiset tempaukset, jotka vielä vuosikymmen sitten olisivat jääneet vasemmiston pilkkaamiksi muutamien kymmenien henkilöiden surkuhupaisiksi demonstraatioiksi, keräävät nyt riveihinsä tuhansia. Kansallismielisten poliittinen vihollinen ei tiedä, pitäisikö ilmiötä vähätellä vai kauhistella ja se on syystäkin peloissaan.

Kansallismielisen liikkeen tulisikin ennen kaikkea alleviivata valtapolitiikan turmiollisuutta ja varautua tilanteeseen, jossa ajan hengessä tapahtunut käänne konkretisoituu, jotta tuon muutoksen voima kanavoituisi kansallisia päämääriä rakentavalla tavalla.

–

Periaatteet ja kompromissit

–

Kansallisen liikkeen saavuttaessa tilan, jossa yhteiskunnallisen muutokset ovat alkaneet tapahtua, vetää liike puoleensa myös puhtaita opportunisteja, joiden toimintaa eivät ohjaa aatteelliset päämäärät vaan halu hyötyä henkilökohtaisesti tilanteesta. Tällaiset henkilöt ovat liikkeelle vaarallisempia kuin mikään liikkeen ulkoinen vihollinen, sillä periaatteiden myyminen ministeriauton takapenkillä demoralisoi liikkeen. Ulkoinen vihollinen voi saada liikkeen tiivistämään rivejään ja toimii silloin tahtomattaan liikkeen eduksi, mutta omien harjoittama opportunistinen toiminta ja periaatteiden vesittäminen poliittisen realismin nimissä saa kerran aktivoituneita kannattajia passivoitumaan uudestaan ja vie moraalisen etulyöntiaseman, joka liikkeellä on ollut edeltäneeseen politiikkaan pettyneiden silmissä.

Niin ilmeistä ja banaalia kuin tämän toteaminen ehkä onkin, kansallismielisille keskeistä tulisi olla kansallinen suvereniteetti ja kansan etnisen, kielellisen ja kulttuurisen olemassaolon turvaaminen. Niiden tulee olla arvoja, joiden suhteen ei pidä joustaa eikä kompromisseihin sortua. Vasta näiden ehdottomien ja ikuisten arvojen turvaamisen jälkeen voidaan muusta edes keskustella.

Keskeisistä periaatteista kiinni pitäminen ei saisi tarkoittaa kaikenlaiset kompromissit hylkäävää ja fundamentalistista suhtautumista poliittisiin päämääriin. On paljon yhteiskunnallisia asioita, jotka eivät ole kansallismielisen ajattelun keskipisteessä ja joista kansallismielisillä itselläänkin on vaihtelevia käsityksiä. Esimerkiksi liittoutumiskysymys, talouden organisointi, päihteet tai maatalouden tukeminen ovat asioita, joista useimmilla kansallismielisellä löytynee perusteltu mielipide, mutta ne eivät ole kansallisia päämääriä sinänsä. Niiden suhteen olisi toimittava pragmaattisesti tarkastellen saavutettuja hyötyjä ja haittoja. Päämäärä ei ole sotilaallinen liittoutumattomuus tai liittoutuminen, vaan kansan suojaaminen ulkoisilta uhilta. Päämäärä ei ole vapaa markkinatalous tai protektionismi, vaan kansan taloudellisten tarpeiden tyydyttyminen. Päämäärä ei ole vapaamielinen tai tiukka huumepolitiikka, vaan päihteistä kansalle koituvien seurausten minimointi. Päämäärä ei ole maatalouden ylläpitäminen tukipolitiikalla tai eri yritysten tasavertainen kohtelu, vaan huoltovarmuus. Kansallismielisyydestä ei voi koskaan tulla valtavirtaa, jos eri ryhmittymät sulkevat toisensa ulos trivialiteettien vuoksi.

On myös yhteiskunnallisia ilmiöitä, joiden suhteen on järkevää pysyä neutraalina, vaikka ei niistä pitäisikään, sillä muutoin liike antaa itsestään kuvan kaiken kontrolloimiseen pyrkivänä tyrannimaisena voimana. Jos ilmiö ei perustellusti uhkaa kansallismielisen liikkeen periaatteita, ei ilmiöön ole tarpeen puuttua. On siis oltava suvaitsevainen käsitteen alkuperäisessä, Locken tarjoamassa merkityksessä ja siedettävä asioita joista ei välttämättä pidä, mutta joiden kanssa voi elää. Moni vastustaa nykyisen vallan pyrkimystä kontrolloida ja määrittää yksilöiden elämää ja arvoja ja olisi hölmöä ajatella, että he haluaisivat vaihtaa tällaisen vallan toiseen vastaavaan. Kenet itse olisit valmis nimittämään virkaan päättämään henkilökohtaisista asioistasi?

–

Konservatismia vai radikalismia?

–

Monia hämmentää puhe konservatiivisista arvoista ja radikaalista traditionalismista kun konservatiivisuus sinänsä aivan oikein ymmärretään radikalismin vastakohdaksi. Suorastaan paradoksaaliselta voi tuntua puhe ensimmäisen maailmansodan ja natsi-Saksan välisen ajan konservatiivisesta vallankumouksesta. Konservatismi pyrkii vanhan säilyttämiseen ja yhteiskunnalliseen evoluutioon pienien, harkittujen askeleiden kautta ja vallankumouksellinen radikalismi taas revoluutioon ja yhteiskunnallisen tilanteen kattavaan uudelleenmäärittelyyn. Miten ihmeessä ne voisivat esiintyä samassa aatteessa?

Käsitesekamelskan hahmottamista helpottaa ymmärrys siitä, että konservatiivisuus ja radikalismi eivät ole mitään aatteita sinänsä, vaan ilmaisevat halutun yhteiskunnallisen muutoksen astetta. Sama henkilö voi kannattaa konservatiivisuutta tietyissä asioissa tai jonakin aikana, mutta olla radikaali toisessa asiassa tai toisena aikana. Aikana, jolloin moni kansallismielinen kokee valtion laiminlyöneen tärkeimmän tehtävänsä perustavimpien kansallisten arvojen vaalijana ja suojelijana ja kääntyneen jopa omien kansalaistensa etuja vastaan, on perusteltua kannattaa radikaalia, eli sanan latinankielisen kantamuodon mukaisesti juuria myöten tapahtuvaa yhteiskunnallista muutosta, jossa poliittisten broilerien vaihtaminen toisiin ei vielä riitä tyydyttämään muutoksen tarvetta.

–

Kohti tuntematonta

–

Historia ei koskaan ole historiaa aikalaisilleen. Se, mikä jälkikäteen tarkasteltuna voi näyttää ilmeiseltä, on tuota aikaa eläneille salattua. Lukemattomat kerran on historia muuttanut suuntaansa kääntäen virneen itkuksi tai lohduttomalta näyttäneen tilanteen voittoisaksi. Eikä mikään ole niin varmaa kuin ihmisen, ajan mitassa häviävän lyhyesti henkäisevän elämänkirjon sivuhahmon, erehtyväisyys. Viime vuodet ovat olleet kansallismielisille hyvää aikaa konkretisoidessaan niitä liikkeen piirissä kauan hahmoteltuja kehityskulkuja, joille vielä vähän aikaa sitten ilkuttiin. Nyt on ilkkuminen loppunut ja länsimaiden kansallismielisten on aika lunastaa osansa aikakautemme historiallisessa tarinassa – mikä sen lopullinen muoto ikinä tuleekaan olemaan.

–

–

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.