SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vasemmistoliberaali hegemonia murtumassa (Osa 1)

sarastus-pato-1

RAMI LESKINEN

Hegemonia (kreik. ηγεμονία). Alun perin hegemonia tarkoitti poliittista hallitsemista tai ylivaltaa erityisesti valtioiden välisissä suhteissa. Sittemmin sillä tarkoitettiin Antonio Gramscin määrittelemänä hallitsevien yhteiskuntaryhmien kulttuurista ylivaltaa. Eliitit hallitsevat kansalaisia ideologioiden avulla, eivät nojaamalla fyysiseen väkivaltaan. Laajemmin hegemonia merkitsee monimutkaista kokonaisuutta, joka yhdistää toisiinsa poliittiset, sosiaaliset ja kulttuuriset voimat, tai ne aktiiviset sosiaaliset ja kulttuuriset voimat, jotka ovat kokonaisuuden kannalta välttämättömiä elementtejä. (Wikipedia)

Taloudellisen optimismin vanavedessä seuranneen arvoliberalismin voittokulku alkoi Euroopassa Neuvostoliiton romahduksen jälkimainingeissa 1990-luvun alussa. Niin kauan kuin lännen vetojuhtana toimivan Yhdysvaltojen velkainen talous kukoisti kuin Potemkinin kulissit saattoi myös liberalismin kaapannut jälkimarxilainen vasemmisto edistää arvovallankumoustaan esteettä.

Yhdysvalloista vuonna 2008 lähtenyt asuntomarkkinoiden romahdus ja sitä edeltänyt rahoituskriisi katkaisi taloudellisen optimismin, jonka yhtenä seurauksena vasemmistoliberaali hegemonia arvokysymyksissä on saanut pitkästä aikaa voimakkaita haastajia. Kotitalouksien epävarma tilanne palautti monet pohtimaan perusarvoja, joista haettiin henkistä turvaa ennustamattomaksi muuttuneessa maailmassa. Taloudellisen laskusuhdanteen aikana tavallisille ihmisille alkoi valjeta, että globaalitalouden mannaa ei sadakaan loputtomasti. Samalla heräsi aavistus, että elämän tarkoitus ei välttämättä löydy mainosmiesten ja konsulttien markkinoimasta ”itsensä toteuttamisesta”, joka näyttää tällä vuosituhannella taantuneen pelkäksi haluksi loputtomaan nousuhumalaan ja orgasmiin.

Massojen itsekeskeisyyden rinnalle heräsi kiinnostus juuria ja kulttuurista identiteettiä kohtaan. Politiikassa tämä on näkynyt nationalistisen populismin suosion kasvuna. Perinteisten arvojen maantieteelliseksi linnakkeeksi on noussut kommunismin sorron nahoissaan tuntenut Itä-Eurooppa, joka vastustaa uhmakkaasti vihamielisen globaalieliitin puskemaa Euroopan ulkopuolista maahamuuttoa, poliittista korrektiutta ja nihilististä kulttuurirelativismia.

Arvoliberalismia puoltavassa julkisuudessa jo kuolleiksi ja kuopatuiksi toivottuja perusarvoja ovat tietenkin kysymykset kodista, uskonnosta ja isänmaasta. Tuorein esimerkki kansakunnan kohtalonkysymysten nousemisesta parrasvaloihin löytyy Yhdysvalloista, jossa eliitin unohtama valkoinen työväenluokka ja kurjistunut keskiluokka hylkäsi Demokraattipuolueen liberaalin ehdokkaan ja valitsi presidentikseen Donald Trumpin. Vasemmisto sai maistaa omaa lääkettään, kun valkoinen enemmistö omaksui sen suosiman etnopolitiikan, tosin sillä erotuksella, että siinä missä vasemmistoliberaalien vähemmistöjä suosiva identiteettipolitiikka on yhteiskuntaa sirpaloiva voima, näyttäytyy sen konservatiivinen vastavoima yhteen kokoavana liikkeenä ainakin kansakunnan luoneiden valkoisten keskuudessa.

Merkittävintä Trumpin valinnassa presidentiksi ja Ison-Britannian Brexit-tuloksessa on se, että kulttuurihegemoniaa lännessä johtava valtavirtavasemmisto on niiden vuoksi ajautunut sokean vihan vietäväksi ja paljastanut suurelle yleisölle suvaitsemattoman jakobiinisen luonteensa. Kultuurisotaa pitkään hallinnut voima on joutunut puolustuskannalle, kuten kävi konservatiiveille 1960-luvulla. Ajan henki on kääntynyt peruuttamattomasti toiseen suuntaan ja se tulee vääjäämättä heijastumaan myös Suomeen pienellä viiveellä.

Toinen olennainen muutos vuoden 2008 jälkeisessä lännessä on äänestäjien poliittisen identiteetin murros, jossa tärkeänä ei enää pidetä jakoa oikeistoon ja vasemmistoon, vaan arvokonservatiiveihin ja arvoliberaaleihin. Erityisen selväksi tämä on käynyt oikeistopopulismin suosion myötä, sillä sen nostamat kysymykset eivät koske niinkään politiikan sisältöä tavallisesti jakavaa taloutta, vaan sen käyttövoimana ovat perinteiset arvot ja ennen kaikkea kansallista olemassaoloa koskevat kysymykset. Populistiset puolueet suosivat monesti vasemmistolaista sosiaalipolitiikkaa, mutta kannattavat silti ”oikeistolaisia” yhteiskuntaa ja sivilisaatiota ylläpitäviä arvoja. Jotta äänestäjäkunnan rajalinjat olisivat vieläkin monimutkaisemmat, oikeistolaisista löytyy puolestaan paljon arvoliberaaleja, jotka ovat omaksuneet vasemmistolaisten edistämän postmodernin tavan arvioida yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta.

Poliittisessa pelissä olennaista on valta ja kuka sitä pitää hallussaan. Vallan näkökulmasta vasemmiston politiikka ja strategiat ovat paljon mielenkiintoisempia kuin valtavirtaoikeiston, josta on tullut kansakunnan elämän ja kuoleman kysymyksissä pelkkä ”edistyksellisten” voimien marionetti. Silti ei voida kiistää, etteikö oikeistolaisina pidetyillä puolueilla ja niitä kannattavalla talouselämällä olisi läntisessä maailmassa ainakin päältä päin katsoen enemmän valtaa kuin kulttuurin ja sosiaalisten kysymysten kentällä vaikuttavalla jälkimarxilaisella vasemmistolla. Tämä ei ole kuitenkaan vallan koko kuva, sillä vasemmiston epäsuora vaikutus koko yhteiskuntaan on paljon suurempaa kuin miltä se näyttää vain parlamentin istuntoja seuraamalla. Pohjimmiltaan tässä hegemoniassa on kyse siitä, että 1990-luvun alun kommunistihallintojen konkurssin jälkeen vasemmisto on kaikkien yllätykseksi onnistunut luomaan nahkansa uudelleen ideoilla, jotka voidaan jäljittää Frankfurtin koulun läntistä sivilisaatiota kritisoiviin teorioihin ja niistä johdettuun politiikkaan kuten monikultturismiin ja uuteen seksuaali- ja perhepolitiikkaan. Uudistuneissa vasemmistopuolueiden ohjelmissa tämä on näkynyt mm. siinä, että oman kansakunnan työläisten hyvinvoinnin edistämisestä ollaan siirrytty enemmän politiikkaan, jossa yritetään ”pelastaa” koko maailma siirtämällä kolmas maailma länsimaihin.

Vaikka nykyvasemmistolla ei olekaan perinteisten sosialistien mukaista suurta visiota tulevaisuuden yhteiskunnasta, on heillä silti epämääräinen haave tasa-arvoisesta maailmasta, jossa keskinäisessä intressiriidassa olevat vähemmistöt ja identiteetit elävät sulassa sovussa. Tätä utopiaa ruokkii Marxin hylänneiden vasemmistolaisten kaunainen suhde traditionalistiseen eurooppalaiseen kulttuuriin, jossa kaikkialla läsnäolevan tasa-arvon reunamilla näyttää olevan edelleen liikaa erinomaisuudesta seuraavaa eriarvoisuutta. Huolimatta ideologiansa kostonhimoisuudesta nykyvasemmisto on etulyöntiasemassa periaatteensa myyneeseen oikeistoon, jolla ei ole traditionalistista virtausta lukuunottamatta näköpiirissään suuria visioita. Sisäsiistiksi oppineen valtavirtaoikeiston aatteettomuus näkyy siinä, että se keskittyy pelkästään markkinakeskeiseen hyötyajatteluun, elää vain tässä hetkessä ja on kykenemätön idealismiin ja tulevaisuuden visioihin. Suurelle osalle kansalaisista oikeiston markkinoima Homo economicus on kuitenkin riittämätön kuva ihmisyydestä, ja niinpä merkityksellisen elämän kaipuuta ovat käyttäneet hyväksi kaikki radikaalit poliittiset ja uskonnolliset liikkeet.

Se, että vasemmiston uuteen utopiaan ei kuulu väkivaltainen kumous kuten vanhakantaisessa marxilaisuudessa, ei tee siitä yhtään vaarattomampaa. Mikäli vasemmisto, johon Euroopassa kuuluvat käytännössä myös vihreät puolueet, saa esteettä harjoittaa gramscilaista strategiaansa ja istuttaa arvonsa kaikkialle, siitä seuraa väistämättä vanhojen sosialistienkin kaipaama sivilisaatiomme tuho. Vaikka tuo tuhoisa visio, länsimaisuuden dekonstruktio, näyttää vuoden 2016 poliittisten mullistusten jälkeen siirtyneen hieman kauemmas horisonttiin, on puolustuskannalle joutunut vasemmisto akuutisti vaarallisempi kuin pitkään aikaan, vaikka pitemmällä aikavälillä sen epätoivoiset vastatoimet sotivat vain sitä itseä vastaan.

hegemonyPoliittisen korrektiuden rampauttaman valtavirtaoikeiston tarkastelulle on myös tarvetta, mutta sen ymmärtämiseksi on avattava ensin jälkimarxilaisen vasemmiston ideologia ja sen tapa käyttää epäsuoraa valtaa, jolla se vaikuttaa oikeistoon ja koko yhteiskuntaan. Tässä kirjoituksessa keskitytään pääasiassa nykyvasemmistoon jo pelkästään siksi, että se on tällä hetkellä mielenkiintoisessa käymistilassa, jossa se on menettämässä otettaan sen tärkeimpään vallan lähteeseen, kykyyn määrittää yhteiskunnan arvot.

Ihmisoikeuspuheen ja lakiteknisen saivartelun taakse kätkeytyvän vasemmiston voivat haastaa vain vaihtoehto-oikeiston liikkeet, riippumattomat poliittiset sudet ja populistipuolueet, sillä ne ovat vapaita sen moraalisesta kiristyksestä ja kykenevät määrittämään pelin säännöt itse. Hallitusvastuuseen päästyään ne ovat kyenneet enemmän (Unkari) tai vähemmän (Suomi) menestyksekkäästi nostamaan politiikan esitylistalle kysymyksiä, jotka eivät ole vuosikymmeniin olleet vasemmistohumanististen portinvartijoiden vuoksi salonkikelpoisia. Erityisesti yksinäisenä sutena toimivan Donald Trumpin esittämät vaatimukset vaalikampanjan aikana järkyttivät syvästi vasemmiston mielenrauhaa kaikkialla lännessä ja shokki oli vielä kylmäävämpi kun hän kaikista manipuloiduista ennusteista huolimatta voitti presidentinvaalit.

Käy Trumpin lupausten kanssa miten tahansa, hänen presidenttikautensa tulee aiheuttamaan perustavanlaatuisia muutoksia politiikassa. Kuten eurosentrinen visionääri Kai Murros totesi Facebook-sivullaan: ”Trump ei ole messias, pikemminkin hänestä tulee pettymys, joka radikalisoi vain entisestään valkoisia – Trumpin presidenttiys on vasta alkua”. Murroksen epäilyä Trumpin lupausten pitämisestä ennen presidentiksi nimittämistä toisti myös valtamedia, mutta se on joutunut vaihtamaan ilkkumisensa kauhistuneeseen närkästykseen sen jälkeen, kun Yhdysvaltojen tuore päämies on esimmäisten viikkojen aikana toteuttamassa ne lupaukset, joista hän puhui vaalikampanjansa aikana. Muodikkaana pidetty vasemmistolaisfilosofi Slavoj Žižek on tiivistänyt vasemmistoliberaalien tunteet äskettäisessä haastattelussa, jossa hän sanoo pelkäävänsä sitä, että epäonnistumisen sijaan Trump onnistuukin kaoottisen alkuvaiheen jälkeen tavoitteissaan. Žižekin mukaan pahinta mitä vasemmistolle voisi tapahtua olisi se, että Trumpin ja Puolan kaltaiset päättäväisesti ongelmiin tarttuvat hallinnot saavat aikaan kansan enemmistöä miellyttäviä positiivisia asioita, joita vasemmisto on yrittänyt aiemmin ajaa.

Trump ja Brexit eivät merkitse kansallismielisille eurooppalaisille ja amerikkalaisille yksiselitteisesti hyviä asioita, mutta ne avaavat politiikassa aivan uusia mahdollisuuksia, joilla voidaan osaltaan murtaa tuhoisa vasemmistoliberaali hegemonia. Se, miten vasemmistoliberaali hegemonia ilmenee ja kuinka nykyiseen tilanteeseen ollaan päädytty, arvioidaan tässä kirjoituksessa pääasiassa suomalaisen politiikan ja kulttuurin esimerkkien avulla. Teksti ei ole pituudeltaan lukijoille armollinen, sillä vallitsevasta hegemoniasta pyritään tuomaan esiin kaikki oleellinen.

Vasemmistoliberaalin määritelmä

Keskusteltaessa liberaaleista sanan eteen pitää lisätä vasemmisto, mikäli halutaan käsittää vallitsevan hegemonian luonne. Hallitsevien yhteiskuntaryhmien kannattaman arvomaailman perusteella pitäisi oikeastaan puhua vain vasemmistolaisesta hegemoniasta, mutta koska johtava luokka koostuu suurelta osin porvarillisista liberaaleista, on vasemmistoliberaali silloin kuvaavampi nimitys. Käsitteen vasemmistolaista painotusta voidaan perustella sillä, että tarkemmassa analyysissä Suomen ja muiden länsimaiden hegemoninen ideologia on pitkälti lähtöisin vasemmistolaisista ideoista.

Termillä vasemmistoliberaali tarkoitetaan arkikielessä vasemmistolaista, joka suosii arvoliberalismia. Käytännössä vasemmistoliberaali voi kannattaa politiikassa sosialistisia ratkaisuja, mutta julkisivultaan hän on yleensä  henkilö, joka ei allekirjoita valtiokeskeistä sosialistista politiikkaa. Tämä ei silti estä jälkimmäistä arvostamasta 1960-luvulla pinnalle noussutta jälkimarxilaista ajattelua, jossa keskeistä on emansipaatioon liittyvä politiikka kuten feminismi, homoaktivismi ja värillisiä tukeva identiteettipolitiikka. Vasemmistoliberaaliksi itsensä määrittelevä Kimmo Hämäläinen luettelee blogissaan lyhykäisesti ne kriteerit, jotka hänen mielestään tuohon katsantokantaan kuuluvat:

Suosittu jälkimodernin ajan poliittinen identiteetti on historiallista ironian tajua osoittava vasemmistoliberaali. Vasemmistoliberaalina, siis toki yhäkin jonkinlaisena vasemmistolaisena, mutta sen suurimmista synneistä tietoisena ja niistä irtisanoutuen, mutta sentään vasemmistolaisuuteen liitetyn solidaarisuuden säilyttäen, tahdon lievittää huono-osaisuutta ja kunnioittaa kaikkia elämäntapoja.

(…) Ja varsin absurdisti, vasemmistoliberalismi on jotenkin porvarillinen ideaali, sillä vasemmistoliberaali katsoo itseään historian valossa aina oikeassa olevan porvarin – jonka tarvitsee siis vain odottaa – silmin ja tarjoaa sitten itseään hyväksytettäväksi tälle, porvarille!

Hämäläisen esittämät poliittiset pyrkimykset ovat varmasti vilpittömiä, mutta käsitteenä vasemmistoliberaali on kiistämättä eräänlainen oksymoroni, koska tällä on poikkeuksetta porvarillisen liberalismin kumoava sosialistinen taipumus tukeutua valtioon, jotta se lisäisi kasvavien vähemmistöjen tulonsiirtoja ja erityisoikeuksia sekä käyttäisi ankarampaa rangaistusvaltaa poliittisesti epäkorrekteja kansalaisia kohtaan. Mistään aidosta libertaarista ei siis ole kyse, vaan enemmänkin kevytvasemmistolaisesta, joka on päivittänyt marxilaisuuden 2000-luvun kulttuurimarxilaisuudeksi. Koska tätä ristiriitaa ei kyseenalaisteta julkisuudessa, jopa kokoomuslainen voi kannattaa marxilaisesta perinteestä lähtöisin olevaa tulkintaa liberalismista ja suvaitsevaisuudesta uskotellen itselleen, että kyse on aidosta klassisesta liberalismista.

Yhdysvalloissa sentään osataan nähdä tämän pelin läpi ja demokraatteja äänestävä liberaali onkin jo pitkään tarkoittanut siellä jonkinlaista sosialistia. Tässä merkityksessä ”liberaalia” pitäisi käyttää lännessä yleisemmin, jotta poliittisesta pelistä tulisi edes jossain määrin rehellistä. Tämä läpivalaisu on helppo perustella sillä, että liberaaleina esiintyvien vasemmistoliberaalien vaatimuksilla ei ole yhteyttä klassiseen liberalismiin, sillä heidän vapaus-retoriikkaansa pohjautuu holhoavaan sosialistiseen traditioon. Näin asia ymmärretään kautta linjan tässä kirjoituksessa. Asian selventämiseksi on syytä tarkastella vasemmistolaista ajattelumallia perusteellisemmin.

Nykyvasemmistolaisuus

sarastus-leninNykyvasemmistolaisuus on erikoinen sekoitus kollektivismia ja individualismia, minkä vuoksi  aatetta edustavien puolueiden tehtäväksi on tullut pääasiassa puolustaa massojen individualistisia pyyteitä. Tästä taas seuraa, että vasemmistopuolueet uskovat saavansa suosiota vain luvatessaan politiikkaa, joka tyydyttää etuisuuksien ja loputtomien oikeuksien perään olevia äänestäjiä. Tässä niiden täytyy olla erityisen avokätisiä, sillä myös oikeisto on tulossa samoille apajille, eikä senkään äänestäjäkunta ole enää kiinnostunut velvollisuuksista, vaan haluaa ottaa irti kaiken mitä politiikot vain kehtaavat tarjota.

Yhteiskunta- ja talousrakenteen muutoksen vuoksi vasemmisto ei etsi entiseen tapaan suosiota työläismassoista kuten alati hupenevasta miesvoittoisesta haalariväestä, vaan pyrkiii kiinnittämään huomion erilaisiin vähemmistöihin, joilla on hyödyllistä uhripääomaa ja maahanmuuton ansiosta uutta äänestäjäpotentiaalia. Kehityskulku, jossa vasemmisto on etääntymässä perinteisestä valkoisesta työväenluokasta kohti jälkimodernia toiseudenpalvontaa ja uhriteollisuutta näkyy kaikissa länsimaissa, tosin eri maiden historia antaa sille hieman erilaisen poliittisen ilmiasun.

Länsimaissa ja erityisesti Suomessa valtavirtavasemmistoa edustaa sosiaalidemokraattien sisällisodan jälkeen omaksuma bernsteinilaisuus, jossa sosialismiin ei pyritä äkillisen vallankumouksen kautta. Sama henki on vallalla nyt koko vasemmistossa: lopullista tasa-arvo-utopiaa ei toteuteta verisellä kumouksella, vaan sosiaalisella ”edistyksellä”, pitkällä marssilla läpi instituutioiden. Juuri tämä on nykyvasemmistolaisuuden ydintä riippumatta siitä, puhutaanko vasemmistoliberaaleista, uusvasemmistolaisista, jälkimarxilaisista, sosiaalidemokraateista, punavihreistä tai kulttuurimarxilaisista.

Vasemmistolle tasa-arvo on kaikki kaikessa ja se näkyy myös sen 1960-luvulla omaksumassa individualismissa, joka tulkitaan siten, että yksilöt ovat periaatteessa kyvyiltään lähes samanlaisia kunhan vain olosuhteet luodaan kaikille yhtä suotuisiksi. Tästä tasa-arvonäkemyksestä on sittemmin tullut vallitseva lähtökohta monissa sosiaalissa kysymyksissä ja yhteiskunnan virallisessa keskustelussa, vaikka kaikille realisteille on selvää, että sen tarkoitus on olla vain hyvää oloa tuottava kaunis yhteiskunnallinen satu. Vasemmistolaiset ymmärtävät tämän myös itse, sillä he eivät kiistä ainakaan ääneen klassista kapitalistista sankaritarinaa, jossa ”kuka tahansa” voi nousta ryysyistä rikkauksiin tai tulla ainakin julkkikseksi, vaikka tuo ”kuka tahansa” ei olisikaan luonnostaan kyvykkäämpi kuin muut. Vasemmisto sietää tasa-arvoideaalin ja individualismiin kuuluvan myötäsyntyisen eriarvoisuuden ristiriidan, koska se kykenee myymään äänestäjilleen nämä molemmat eri pakkauksissa.

Strategisista muutoksista huolimatta vasemmisto kantaa vieläkin mukanaan 1800-luvun ideologista lastia. Sillä on edelleen kollektivistinen marxilainen tapa vastustaa eliittejä, vaikka ne eivät nykyään perustu samalla tavalla sukuun ja luokkaan kuin ennen. Vasemmisto ajattelee edelleen, että eliitit kuuluvat vanhaan maailmaan ja että kaikki hierarkiat voidaan purkaa, mikäli siihen löytyy vain riittävästi tahtoa ja emansipaatiota. Siksi ”edistyksellisillä” on kaikessa optimismissaan vieläkin suuri kiusaus kiistää italialaisten yhteiskuntatieteilijöiden Vilfredo Pareton ja Gaetano Moscan eliittiteoria, jonka mukaan yhteiskuntaan muodostuu aina hallitseva luokka, vaikka järjestelmän ideologinen muoto olisi mikä tahansa. Tämä siitäkin huolimatta, että juuri vasemmisto tunnetaan siitä, että se osaa parhaiten tukeutua yhteiskuntateorioihin ja -tutkimuksiin.

Historia on osoittanut ja nykypäivä osoittaa edelleen, että valtaan päästyään vasemmisto toimii kuin George Orwellin poliittisessa eläinsadussa Eläinten vallankumous, jossa toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Käytännössä kuvio menee niin, että tasa-arvon korostamisesta huolimatta johtavat vasemmistopoliitikot ja kulttuurivaikuttajat katsovat olevan tiedostavuudessaan korkeammalla tasolla kuin muut tasa-arvoiset, mikä itseoikeutetusti antaa heille mandaatin johtaa matalamman tietoisuuden massoja kohti maallista paratiisia. Samalla kun tuo intelligentsia kumoaa vimmaisesti eliittejä ja hierarkioita, se tulee todistaneeksi eliittiteorian todeksi, koska heidänkin valtansa luo väistämättä hierarkioita. Tämä ei näy pelkästään 60-lukulaisen kärkijoukon sosiaalisessa asemassa, vaan myös heidän edistämässään politiikassa, jossa niin sanotut vähemmistöt on kohotettu pyhitetyn uhrin asemaan, jolloin ne ovat kritiikin ulkopuolella.

Vasemmiston tasa-arvokultti

Syy vasemmiston ajautumiselle loogisiin umpikujin ja sen myötä tuhoisiin poliittisiin päätöksiin löytyy sen tasa-arvoa palvovasta asenteesta. Vasemmistolaisten suhtautumistapa muistuttaa erehdyttävästi taikauskoa, jossa toteemista matemaattista tasa-arvoa jumaloidaan uskonnollisella hartaudella. Tällaiseen tasa-arvoon kuuluu halu repiä alas kaikki erot, olivat ne sitten biologisia tai institutionaalisia. Tavallisesti se ilmenee valkoisen identiteetin tuomitsemisena ja avioliitto-insituution vesittämisenä liittämällä siihen sen ideaan kuulumaton tasa-arvokysymys. Koska tasa-arvo on tämän päivän ”edistyksellisille” kyseenalaistamaton lähtöoletus, on näistä asioista mahdoton keskustella heidän kanssaan rationaalisesti kun vastaan tuleva asenne on uskonnollinen ja pitää sisällään palvontaa, tabuja, uskoa, rituaaleja ja noitavainoja. Siksi eri etnisten ryhmien kognitivisesta kyvystä sopeutua moderniin yhteiskuntaan ja oksymoronina tunnetun homoavioliiton kulttuurisista haittavaikutuksista ei voi yhteiskunnan näkyvimmällä tasolla edes keskustella, koska vallitseva hegemonia antaa kaikilla rintamilla yksiselitteisen viestin: väittely on ohi, nyt suut suppuun ja hyväksykää virallinen totuus.

Tämä ehdottomuus tuli fantastisella tavalla esille SDP:n puheenjohtavaalin paneelissa 7. tammikuuta 2017 Kuopiossa, jossa kansanedustaja Tytti Tuppurainen totesi puolueen olevan valmis kokoamaan laajan hallitusrintaman, jonka tehtäväksi tulee eriarvoisuuden vähentäminen ja toivon luominen tulevaisuuteen, mutta vain yhdellä poikkeuksella: ”Rasistien kanssa ei tehdä kompromisseja”. Tuppuraisen jakobiinisen vaatimuksen taustalla on vasemmiston retoriikkaan laajalle levinnyt ihmisoikeuspuhe, jonka esille ottaminen on kuin ässäkortin lyömistä pöytään. Ihmisoikeuksista on tasa-arvon tapaan onnistuttu tekemään argumentaation ylittämätön raja, jonka vuoksi siihen viittaaminen on sama kuin uskovainen vetoaisi Jumalan käskyihin.

Käsitykselle, että ihmisyhteisöjen luonnollista tilaa edustaa absoluuttinen tasa-arvo on hyvin vähän historiallista näyttöä ellei sitten oleteta, että metsästäjä-keräiljäyhteisö on ihmiselle ihanteellisin tapa elää. Siksi on perusteltua väittää, että tasa-arvo kuuluu samaan sarjaan kuin modernin ihmisen luomat muut sosiaaliset konstruktiot kuten yhtäläiset ihmisoikeudet. Tietenkin vallitsevan kulttuurin tukema myytti ihmisten tasavertaisuudesta on sosiaalisen vakauden ylläpitämisen kannalta hyödyllistä monimutkaistuneessa yhteiskunnassa, mutta kun sitä aletaan toteuttaa kirjaimellisesti, se johtaa ennen pitkää katastrofiin, pahimpana lähihistorian esimerkkinä punaisten khmerien hallinto Kamputseassa. Huoli ei ole aivan turha, sillä meilläkin on tasa-arvofundamentalistit keskuudessamme. Kotoisat punavihreät tunnistaa khmereiksi siitä, että he pyrkivät kaikessa tasa-arvon luonnollistamiseen. Vaaralliseksi tämän tekee se, että osa näistä vaatimuksista on jo valtavirtaa.

Yliolkainen elitismin vastaisuus, kuten monet muutkin vasemmiston piintyneet asenteet, perustuu suurelta osin ihmisluonnon ja tiettyjen biologisten toisiasioiden kiistämiselle. Pöyhkeilevästä tiedeuskostaan huolimatta heillä on ideologiansa vuoksi näkökentässään valtava määrä sokeita pisteitä. Aatteensa vankeina he eivät voi tunnustaa esimerkiksi perinnöllisyyden suurta vaikutusta ihmisten henkisiin kykyihin puhumattakaan eroista populaatioiden välillä. Tämä johtaa usein yhteiskuntapolitiikassa seurauksiin, joita vastaan alun perin taisteltiin. Esimerkillisen hyvin tämä näkyy maamme tasa-arvoon tähtäävässä peruskoulujärjestelmässä, jonka oppimistuloksissa on nähtävissä nyt eriytymistä, koska oppilasaines ei ole tosiasiallisesti enää samankaltaista kuin 15-20 vuotta sitten. Maahan päästettyjen kognitiivisesti haasteellisten kehitysmaalaisten vuoksi myös koulujen Pisa-tulokset ovat laskussa.

Tällaisen johtopäätöksen ääneen sanominen ymmärrettäisiin ilman muuta tasa-arvon antiteesiksi, rasismiksi, siis siinä mielessä kuin ideologiset antirasistit sanan tulkitsevat. Heidän retoriikassaan koko kysymys rasismista kääntyy päälaelleen, kun he väittävät, että maahanmuuton vuoksi ulkomaalaisvastainen rasismi on lisääntynyt, vaikka juuri ulkomaalaisinvaasio on rasismia kantaväestöä kohtaan. Vasemmistoliberaalien käsitys rasismista on sikälikin outo, että heidän mukaansa lisääntyvät rodulliset (vaikka rotuja ei heidän mielestään ole) kohtaamiset vähentävät rasismia. Päättely perustuu heidän ikiomaan rotuoppiinsa, jossa vieraspopulaation sekoittuminen kantaväestöön nähdään toteutuneena tasa-arvona biologisessa mielessä. Tosin tällä he tunnustavat rasistisesti rodun olemassaolon, sillä muutoinhan olisi yhdentekevää miten ”samanlaiset” populaatiot elävät – siis erillään vai maahanmuuton vuoksi sekoittuneina. Jos ihmiskunnan eri populaatioiden samanlaisuus olisi totta, vasemmistolaisilla ei olisi mitään syytä kannattaa niin kiihkeästi niiden sekoittumista, koska sekoittumisen ehtona voi olla vain erilaisuus; tiettävästi edes edistyksellisimmät eivät kannata loogista järjettömyyttä, jossa vaadittaisiin samanalaisuuden sekoittumista. Unelma siitä, että tasaisesti sekoittunut väestö loisi tasa-arvoisen maailmanvaltakunnan on mieletön, sillä tuonkin populaation älykkyys jakautuu standardinormaalijakauman mukaan, jolloin se synnyttää väistämättä eriarvoisuutta ja  ennen pitkää oman hierarkiansa, kuten Orwellin faabeli Eläinten vallankumous asiaa osuvasti kuvaa.

Yksisilmäisen tasa-arvopolitiikan sekä konkreettiset että teoreettiset seuraukset on helppo osoittaa, mutta vasemmistolaiset kykenevät kerta toisensä jälkeen kiemurtelemaan niistä irti, koska he ovat voineet tasa-arvo- ja ihmisoikeuspuheen vuoksi ottaa haltuun yhteiskuntamoraalin, joka inhimillisenä abstraktiona on monesti vapautettu tosielämän rasitteista ja loogisista ristiriidoista. Lisäksi se on psykologisena kiristyskeinona verraton ase poliittista vihollista vastaan.

faceless_crowd_300Mitä vasemmiston tasa-arvoisuuteen pohjautuva moraalioppi pitää sisällään? Lyhyesti sanottuna se on maallistunutta kristinuskoa, joka perustuu hyvän ja pahan sekä niitä kannattavien Hyvien ja Pahojen ihmisten jyrkkään erottamiseen. Ainoa erikoinen piirre asiassa on se, että jälkimarxilaisuuden airueet ovat tulleet luoneeksi tasa-arvouskonsa pohjalta täysin uutta eriarvoistavaa ajattelua, jossa vain heidän kannattamansa ehdottomaan yhdenvertaisuuteen perustuva moraalisuus on korkeinta moraalia ja ne jotka eivät sitä tunnusta, ovat huonompia ihmisiä. Moraalisen hierarkian rakentaminen tuottaa paradoksaalisesti vasemmiston karttamaa eriarvoisuutta, mutta se ei liene puhdas vahinko, sillä sen ajattelussa vaikuttaa edelleen ripaus marxilais-leninististä luokkavihaa, joka on saanut tasa-arvomoraalissa vain uuden alustan. Oikeastaan jälkimarxilaisen vasemmiston moraalioppi on ainoa, johon se voi yhteiskuntapolitiikassaan enää vedota, sillä väittelyn, joka perustuu logiikkaan ja empiiriseen havainnointiin, se on hävinnyt ajat sitten. Se on kuin keskiajan katolinen kirkko, joka kävi tieteen tuloksia vastaan sitkeää viivytystaistelua, mutta koko ajan tietäen, että taistelu tullaan ennen pitkää häviämään.

Kun tasa-arvokysymystä tarkastellaan yhteiskuntafilosofisesti, nykyvasemmistolaisten voidaan sanoa säilyttäneen muuntuneessa muodossa marxilaisuuden ytimessä olevan historiallisen materialismin, jonka mukaan historiallisen edistyksen perusteena on tuotantovoimien kehitystaso. Kommunistien tapaan arvoliberaalit vasemmistolaiset uskovat kumuloituvaan edistykseen, mutta nyt sen kriteerinä ei olekaan tuotanto, vaan sosiaalinen tasa-arvo, joka lopulta määrittää yhteiskunnassa tapahtuvat ilmiöt. Tasa-arvon pohjalle rakennettu vasemmistolaisten edistysusko edustaa finalistista selittämistä, jossa uskotaan romanttisesti maailmanhistorian etenevän kohti egalitaarista täydellistymistä, vaikka elämä maapallolla todistaa enemmän syklisyyden puolesta. Sitä paitsi jo pelkästään teoreettisesti tarkasteltuna intentionaalisesti luotu täydellinen yhteiskunnallinen tasa-arvo merkitsisi todennäköisesti sosiaalisen järjestyksen, jolle hierarkiat ovat välttämättömiä, hajoamista entropiaksi.

Vasemmiston yhteiskunnassa tavoittelemaa absoluuttista tasa-arvoa on syytä pitää ennen kaikkea moralistisena virhepäätelmänä, jossa pitäisi-lauseista johdetaan on-lauseita kuten väitteessä ”miesten ja naisten pitäisi olla tasa-arvoisia, joten he ovat kyvyiltään täysin samanlaisia”.

Vasemmistolaisuuden marssi läpi instituutioden

Mikäli tasa-arvokultti olisi pysynyt vain jälkimarxilaisten omassa piirissä, länsimailla ei olisi ollut 1960-luvun lopun jälkeen juurikaan vaikeutta ylläpitää kulttuurista traditiotaan ja etnistä koskemattomuuttaan. Matalamielistä hyötyajattelua ruokkiva kapitalistinen markkinatalous ei olisi yksin pystynyt atomisoimaan veriyhteyteen perustuvia yhteisöjä ja hajottamaan kulttuurin perusyksikköä perhettä, vaan se tarvitsi tähän kuohuntaan kulttuurismoraalisen hiivan, jonka toi mukanaan jälkimarxilainen uusvasemmisto. Siksi ei olekaan yllättävää, miksi taloudellisella hyötyajattelulla konservatiiviset arvot korvannut oikeisto lopulta antautui niin helposti Frankfurtin koulukunnan opeista innoituksensa saaneen uusvasemmiston vaateille.

Viimeistään 1970-luvulta lähtien vasemmistolaiset ovat voineet vapaasti marssia instituutioiden sisään, josta käsin he ovat kyenneet  määrittelemään uudelleen kulttuurin ja yhteiskuntamoraalin. Oikeiston saamattomuudesta huolimatta vasemmiston vehkeilevää saavutusta voisi pitää jossain määrin ihailtavana, elleivät tuon hegemonian seuraukset olisi niin tuhoisia. Koko manööverin ehkä viheliäisin saavutus on tapahtunut aivan viime vuosina, kun vasemmisto on osannut yhdistää taitavasti tasa-arvofundamentalisminsa perinteisen kristinuskon kontekstiin, jolloin myös kirkon suuret ihmismassat on saatu sen taikapiirin.

Poikkeuksellisista keinoistaan huolimatta vasemmistolaisten saavuttama kulttuurinen hegemonia on osa aina läsnäolevaa valtataistelua, jossa voittajat määrittävät yhteiskunnallisen arvopohjan ja kehityksen suunnan. Kyse on siis aivan normaalista poliittisesta pyrkimyksestä edistää omia arvoja ja tavoitteita ja siinä vasemmisto on laajalla soluttautumisella eri instituutioihin onnistunut hämmästyttävän hyvin. Asemiin päästyään se on kyennyt esittämään tietyt asiat kuten monikulttuurin edellytyksenä olevan kansainvaelluksen väistämättömänä luonnonvoimana.

Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa, että yksikään niin sanotun edistyksen nimissä toimiva kansalainen ei pidä itseään kulttuurimarxilaisena, koska  vasemmistolaisessa kontekstissa sen katsotaan olevan vainoharhaisen äärioikeiston keksimä leimakirves, jolla tarkoitetaan vain diabolisen yhteiskuntasuunnitelman kannattajaa. Edistyksellisenä itseään pitävä katsoo olevansa aina hyvän puolella, joten hän tyrmää suoralta kädeltä kaikki syytökset kulttuurimarxilaisuudesta kuten alkoholisti, jolle huomautetaan juomisesta. Asenne on sama kuin hipsterillä, joka itsepintaisesti kiistää olevansa hipsteri, vaikka hennosta kädestä löytyy savuava ase.

Kulttuurimarxilaisuuden traagisin uhri on punavihreä itse, sillä läpitiedostavaksi sosiaalistettuna häneltä on evätty kyky ajatella toisin; vasemmistolaisesti tiedostava uskoo ajattelevansa ainoalla oikealla mahdollisella tavalla, koska hänet on jo lastentarhasta saakka indoktrinoitu internationalismiin (kuten 1970-luvulla tavattiin sanoa), suvaitsevaisuuteen ja valkoiseen syyllisyyteen, joita on myöhemmin opittu jalostamaan yliopistossa. Vaikka osa länsimaisuutta itseruoskivasta ”kriitikin kulttuurista” on kiistämättä perusteltua, on perinpohjaisesti sosiaalistetun vasemmistolaisen kyky itsereflektioon lähes mahdotonta, eikä hän siksi epäile hetkeäkään hyvinä pitämiensä asioiden moraalista täydellisyyttä. Tästä taas seuraa, että hän ei suostu näkemään ideologiansa pahoja vaikutuksia, vaikka ne tuntuisivat jo omassa kantapäässä.

Vasemmiston hegemonia Suomessa

Epäonnistuneet yhteiskunnalliset ratkaisut eivät useinkaan johdu siitä, että tulipunaiset marxilaiset olisivat olleet niistä päättämässä, vaan siitä, että heidän opeistaan on tullut valtavirtaa koko yhteiskunnassa. Kulttuurinen hegemonia on ideologista ja moraalista valtaa, jossa hallituksen puoluekartalla ei ole juurikaan merkitystä yhteiskunnan suurten linjojen ja suunnan kanssa.  Kansalaisten valitsemalla eduskunnalla on toki oma osuutensa vallankäytössä, mutta sitä korostava ei huomioi riittävästi taloutta ja virkamieskuntaa, puhumattakaan kulttuurisesta hegemoniasta, johon kuuluvat ainakin media, viihde, kansalaisjärjestöt ja kirkko.

approvedAvainasemassa on yliopistokoulutuksen saanut virkakoneisto, joka ohjeistaa, tulkitsee ja toimeenpanee lakeja, jotka eivät riipu juuri lainkaan vallassa olevan hallituksen kokoonpanosta. Tämä on erityinen ongelma Pohjoismaissa toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa uudella presidentillä on oikeus vaihtaa koko hallinto, liittovaltion 4000 tärkeintä virkamiestä. Käytännössä Suomen järjestelmään ei voi vaaleilla vaikuttaa, koska todellinen valta on ollut  vuosikymmeniä vasemmistolaisuudella hapatetun virkamieskoneiston käsissä. Ikävintä tilanteessa on se, että vallan vahtikoirana toimiva media on saman jälkimarxilaisen tartunnan saanut vallan saareke kuin yliopisto ja virkamieskunta, joten se ei koskaan hyökkää niitä vastaan, vaan teatterimainen kritiikki kohdistuu hallitukseen, mikäli se ei noudata ”edistyksellistä” linjaa esimerkiksi maahanmuutossa.

Tiedetoimittaja Marko Hamilo kirjoittaa sosiaalisessa mediassa, kuinka vasemmistolainen hegemonia näkyy Suomen kaltaisessa maassa:

Lakia säätää porvarienemmistöinen eduskunta, mutta sitä tulkitsee tuomiovalta, joka on moneen kertaan osoittanut mihin se pystyy esimerkiksi ns. vihapuhelainsäädännön tulkinnassa. Virkakoneisto tuottaa propagandaa kouluihin ja uhkasakottaa ylilääkäreitä, jotka tekevät vain työtään lain kirjaimen eikä lain villin uustulkinnan mukaan. Jos jotakin lakia haluttaisiin muuttaa, sen estää perustuslaki, johon SDP sai installoitua sosialismin siemenen. Hyvä kasvualusta sosialismille nousee perustuslakiasiantuntijoista, joilla on meidän järjestelmässämme hitonmoinen valta. Punavihreä media ei halua nähdä tässä mitään ongelmaa vaan fanittaa tätä järjestelmää.

Hamilo puhuu virkamieskunnasta yleisesti, mutta olennaisempaa on kiinnittää huomio ylimpiin virkamiehiin ja poliittisiin ison kaliiberin virka-asemiin, joita ovat maassamme mm. valtakunnansyyttäjä, oikeuskansleri, eduskunnan oikeusasiamies, sisäministeriön kansaliapäällikkö, Maahanmuutoviraston johtaja, tasa-arvovaltuutettu ja yhdenvertaisuusvaltuutettu. Juuri ylimmät virkamiehet lopulta päättävät ja tulkitsevat miten lakeja ja hallituksen politiikkaa toteutetaan käytännössä. Tämä on näkynyt toimeenpanovallan kuten poliisin politisoitumisena, kun vallitsevalle hegemonialle myötämielinen virkamiesjohto on päättänyt uusista resurssien jaosta ja toiminnan priorisoimisesta. Poliisi on valitellut pitkään resurssispulasta kenttätyössä, mutta sinne lisämäärärahoja ei olla edelleenkään antamassa, varsinkaan sen jälkeen kun valtio myönsi hiljattain määrärahat 50 uuden viran perustamiseksi virtuaalimaailmaan, jossa torjutaan ”vihapuhetta”. Pakolaiskriisin aikana poliisin määrärahoja on leikattu entisestään, mutta varoja alkoikin löytyä kummasti lisää, kun valvonnan kohdetta siirrettiin turvapaikanhakijoista kantaväestöön.

Yhteiskunnallista kehitystä tarkasteltaessa on käynyt selväksi, että johtavien virkamiesten työn jälkeä seuraa poliittinen punaväri, joka voidaan helposti jäljittää opiskeluun yliopistossa, josta on viimeisten vuosikymmenien aikana tullut punavihreän politikoinnin hiekkalaatikko. On yhdentekevää kutsutaanko yliopistosta sikiävää radikaalia edistyksellisyyttä ”kulttuurimarxilaisuudeksi” tai jollain muulla nimellä, varmaa on vain se yleinen havainto, että akateemisesta putkesta ulos tulleet kansalaiset ovat oppineet kohdistamaan pakonomaisen uudistushalunsa kaikkea konservatiivista ja kansallista vastaan erilaisten oikeuksien nimissä. Tosin vapauksien ja oikeuksien vaatiminen tarkoittaa tässä yhteydessä repressiivistä toleranssia eli tukahduttavaa suvaitsemisesta, jossa jälkimarxilaisille vastakkaiset näkemykset ovat vapaata riistaa mustamaalaamiselle, vainoamiselle ja sensuurille. Tukahduttamista on helpottanut Yhdysvaltojen itärannikon yliopistoista tänne 1990-luvulla rantautunut poliittinen korrektius ja ideologisia tarkoitusperiä varten luotu orwellilainen käsitehirviö vihapuhe.

Etenkin yhteiskunta- ja oikeustieteellisiin tiedekuntiin on pesiytynyt absoluuttista tasa-arvoa korostava ihmisoikeuskultti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä rationaalisen yhteiskuntapolitiikan tai edes oikeudenmukaisuuden kanssa. Viimeisin näyttö tuon kultin levinneisyydestä on oikeuskansleri Jaakko Jonkan esille tuomat ”epäkohdat” lainvalmistelussa, jossa hallitus on ehdottanut alennettua sosiaaliturvaa niille ulkomaalaisille, jotka ovat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen. Enää ei riitä, että jo täällä myönteisen päätöksen saaneet muukalaiset ovat samassa asemassa kuin Suomen kansalaiset, vaan käytännössä tämä oikeus pitäisi ulottaa kaikille maamme maaperälle astuneille ulkomaalaisille. Tätä järjettömyyttä ovat puolustaneet monet yliopistovaikuttajat kuten valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen, oikeustieteen professori Juha Lavapuro ja yleisen oikeustieteen professori Kaarlo Tuori. Perusteena heillä on perustuslain yhdenvertaisuustulkinta, joka uudistettiin 2000-luvun alussa. Suomalaisille epäedullisen ja siten epäonnistuneen perustuslakiuudistuksen takana ovat poliitikot, jotka puoluekannasta riippumatta ovat sisäistäneet jälkimarxilaisen tasa-arvodoktriinin ja ihmisoikeusretoriikan.

Marko Hamilon huomautus sosiaalidemokraattisen puolueen ja sen jäsenkirjaa kantavien lakia valmistelevien virkamiesten keskeisestä roolista muuttaa kansallisia lakeja ”kansainvälisen yhteisön” ja EU:n intressien mukaisiksi on näkynyt kaikissa 1990-luvun puolivälistä vuoteen 2007 toimineissa hallituksissa. Esimerkiksi lyhytaikaiseksi jäänyt Anneli Jäätteenmäen punamultahallitus päätti kesällä 2003 hyväksyä paljon puhutun kaksoiskansalaisuuden, luultavasti vain siksi että haluttiin mielistellä muita länsimaita, vaikka laista ei ole mitään iloa suomalaisille, vaan ainoastaan kaksilla korteilla pelaaville ulkomaalisille, joiden lojaalius muodostaa varsinkin puolustusvoimissa vakavan turvallisuusuhan.

Vasemmiston kulttuurihegemonia on koko ajan läsnä politiikassa, jossa sen vaikutus on huomattavasti kansan antamaa mandaattia suurempi riippumatta siitä istuuko se hallituksessa vai ei. Sen todistaa maamme vihervasemmistolainen oppositio, joka sille suotuisan median avulla on voinut painostaa hallitusta esittämällä tietyissä kysymyksissä niin kohtuuttomia vaatimuksia, että hallituksen on täytynyt taipua kompromissiin, joka sekin on kuin todeksi tullut punavihreä unelma. Näitä kysymyksiä ovat olleet ainakin Schengen-maista tulleiden turvapaikanhakijoiden maahanpäästäminen, etnisen itsesuojelun eli ”rasismin” vastaiset toimenpiteet ja poliittisten toimintavapauksien rajoittaminen kun ne koskevat vain niin sanottua äärioikeistoa. SDP, Vasemmistoliitto ja ennen kaikkea Vihreät ovat onnistuneet tässä loistavasti, koska ne voivat tiedotusvälineet äänitorvenaan määritellä poliittisesti korrektit raamit hallituksen politiikalle. Paljastavimmillaan tämä vallankäyttö näkyy silloin kun punavihreät vaativat poliittisia vihollisiaan milloin mistäkin syystä ”irtisanoutumaan rasismista”, ja kieltäytyminen olisi poliittinen itsemurha.

Ilman vasemmistolaista kulttuurihegemoniaa olisi mahdotonta, että poliittisen keskustelun valtavirtaa on pitää suomalaisten geneettistä itsesuojelua rikollisena ja tästä poikkeavaa sanailua puolestaan automaattisesti ”vihapuheena”. Eräs syy sille, miksi hallituksessa istuvat oikeistopuolueet nyökyttelevät kiltisti vasemmiston totalitaristisille ”vihapuhe”-lakiehdotuksille ja vaatimukselle kieltää ”äärijärjestöjen” eli käytännössä vain nationalististen järjestöjen toiminta, löytyy silkasta pelosta tulla leimatuksi rasistiksi ja äärioikeistolaiseksi. Oikeistopoliitikot eivät pelkää tätä leimaa äänestäjäkunnan edessä, vaan ainoastaan median, akatemian ja punavihreiden puolueiden silmissä.  Yhdysvaltojen viime presidentinvaalien aikana trumpilainen oppositio ja alt.right -ajatuspajat alkoivat kutsua tällaisia konservatiiveja vasemmistoliberaaleja nuoleskeleviksi muka-konservatiiveiksi, kukservatiiveiksi (engl. Cuckservatives,  johdettu sanasta Cuckcold, aisankannattaja). Suomessa Keskustapuolue ja Kokoomus toimivat monelta osin vasemmiston arvojen aisankannattajina, sillä ne kavahtavat kaikkea mikä voisi yhdistää ne isänmaallisuuteen ja maahanmuuttovastaisuuteen, koska vasemmiston pitkäjänteinen työ on saanut ne näyttämään äärioikeistolaisuudelta tai jopa fasismilta, joihin voidaan projisoida kaikki maailman paha. Siksi ei ole yllättävää, että leimautumista pelkäävät porvaripuolueet tuomitsevat ankarasti aidon kansallismielisen opposition.

Kolmatta jälkimarxilaisuudella läpikastettua hegemoniaa edustaa valtamedia. Kaupallisen median ja verorahoitteisen Yleisradion uutisoinnilla on hämmästyttävän vähän eroa, kun puheeksi nousee kysymykset, jotka ovat puhtaasti poliittisia, mutta joista on tekemällä tehty moraalisia. Tämä on tullut selväksi kansankunnan koko fyysistä olemassaoloa koskevassa maahanmuutto- ja turvapaikkakysymyksessä, jossa sekä valtalehdet, Yle, MTV3 ja Nelonen ovat hellyyttävän yksimielisesti hallituksen vastuuttoman linjan takana, vaikka muutoin sen politiikkaa haukkuvatkin.

Vaikka lehtien ja mediatalojen omistajat  ja korkein johto ovat kokoomuslaisia, koostuu niiden toimittajakunta lähes kokonaan punavihreistä. Vuoden 2015 eduskantavaalien perusteella äänestysikäisistä vain noin 15 prosenttia kannatti Vasemmistoliittoa ja Vihreitä, mutta kaikista journalismin opiskelijoista ja toimittajista heitä on 75 prosenttia. Kuvaavaa on, että Tampereen yliopiston journalistiikan ja viestinnän opiskelijoista kolme neljästä kannattaa vihreitä tai vasemmistoliittoa, mutta perussuomalaisia tai kristillisdemokraatteja ei yksikään. Siksi ei ole ihme, että tiedotusvälineiden julkinen keskustelu valittuine asiantuntijoineen on  pitkälti vasemmistoliberaalien hallussa.

pressiklubiTämä näkyy räikeimmin valtion ohjaamassa ja veronmaksajien kustantamassa Yleisradiossa, koska vasemmistolaisesti ajattelevia hakeutuu muutoinkin julkiselle puolelle enemmän kuin ankarasti kilpaillulle yksityiselle sektorille. Tarvitsee vain vilkaista Ylen tv- ja radion keskusteluohjelmia kuten Pressiklubi ja Pyöreä pöytä, joissa keskustelijat ovat pääasiassa vasemmistolaisia, feministejä ja arvoliberaaleja. Muutos on ollut nopeaa, sillä Ruben Stillerin vakiovieraat kuten Anu Koivunen, Kaarina Hazard ja Maria Petterson olisivat vielä 15-20 vuotta sitten edustaneet näkemyksineen marginaalista yliopistohörhöilyä, mutta tänään he ovat valtavirtaa, professoreita ja Helsingin Sanomien kolumnisteja, joita kutsutaan A-studioon asiantuntijoiksi. Kansallismielistä ja traditionalistista vastavoimaa näissä keskusteluissa ei juurikaan nähdä.

Median värittämä ajan henki ei voi olla välittymättä myös viihteen ja pop-kulttuurin perässhiihtäjille. Filosofi Jukka Hankamäki kuvaa blogissaan hyvin sitä, kuinka viihdeammattilaisista on tehty nomenklatuuran hyödyllysiä idiootteja:

Kun taiteilijalta kysytään poliittisia asioita, kyseessä onkin eräänlainen julkinen hyväksikäyttö, jossa toimittaja käyttää taiteilijaa omien näkemystensä esille tuomiseen ja vahvistamiseen. Taiteilija puolestaan astuu tuohon miinaan oman narsisminsa houkuttelemana, sillä itseihailunsa vuoksi hän luulee olevansa niin viisas, että asioita tiedustellaan häneltä siksi.

Viihteessä kuten elokuvissa ja televisiosarjoissa tehdään myös tietoista arvopolitiikkaa. Kotimaisen saippuviihdesarja Salatut elämät käsikirjoittaja, julkivasemmistolainen Aleksi Bardy, upottaa sarjaan härskisti punavihreän kuplan muotiasenteita tuulipukukansan katsottavaksi. Sarja viestittää roolihahmojen avulla miten katsojan pitäisi suhtautua homoseksuaaleihin, maahanmuuttajiin ja feminismiin. Suomeen vuosikymmeniä vyöryneet amerikkalaisen viihdeteollisuuden ja Hollywoodin tuotteet ovat oma lukunsa, sillä ne markkinoivat häpeilemättä vaaleanpunaisia arvoja oli kyse sitten rotusuhteista, kristinuskon takapajuisuudesta, feminismistä tai seksuaalivähemmistöistä.

Oma mielenkiintoinen vallan saarake ovat niin sanotut kansalaisjärjestöt, jotka pyrkivät ulkoparlamentaarisella painostuksellaan vaikuttamaan valtakunnalliseen päätöksentekoon ja insituutioiden toimintaan. Kansainvälisten järjestöjen kuten Greenpeacen ja Amnestyn ohella maassamme vaikuttaa lukuisia yhdistyksiä, jotka saavat valtion tukea joko suoraan valtiolta tai Veikkauksen kautta. Uuteen Veikkaus Oy:n kuuluva Raha-automaattiyhdistys RAY jakaa avokätiesti suomalaisilta keräämiään rahoja myös etnisten ryhmien, erityisten somalien tehtailemille postilokeroyhdistyksille.

Silmiinpistävää poliittiseen vaikuttamiseen tähtäävissä järjestöissä kuten Ihmisoikeusliitossa, Setassa, Naisasialitto Unionissa, Oikeuspoliittinen yhdistys Demlassa ja Pakolaisavussa on, että ne ovat eri tavoin kytköksissä vasemmistopuolueisiin ja Vihreisiin. Ne saavat poikkeuksetta valtion tukea tai Veikkauksen avustuksia toisin kuin kansallismieliset jäjestöt kuten Suomen Sisu, joka ei saa miltään julkiselta taholta senttiäkään.

Kansalaisjärjestöjen vaikutuskeinot ovat moninaiset. Esimerkiksi itseään ”ihmisoikeus- ja sosiaalialan” järjestöksi nykyään kutsuva seksuaalivähemmistöjen lobbausorganisaatio Seta on laatinut opettajille oppaan siitä, kuinka ”kouluissa voi puhua sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen moninaisuudesta”. Hanke saa tukea ainakin Helsingin Sanomilta, joka on jutussaan täysin kritiikitön Setan tavoitteita kohtaan. Oppaan levittäminen nuorten kasvatuksesta vastaaville opettajille kertoo marginaalivähemmistöä edustavan Setan itsekkäästä asenteesta, koska se pitää lähtöoletuksena, että vain sillä on monopoli juurruttaa omat seksuaalikantansa maan instituutioihin.  Huomattavasti vakavammasta painostuskeinosta puhutaan silloin, kun Setan ja Pakolaisapu ry:n kaltaisten järjestöjen juristit pääsevät antamaan asiantuntijalausuntoja lakia valmisteleviin hallinto-, laki- ja perustuslakivaliokuntiin. Vaikka kyse olisi niin sanotusta maan tavasta, vaatisi menettely julkista keskustelua, sillä on kummallista, että lainvalmistelussa selkeästi omaa ideologiaa tai intressiä ajavaa tahoa kuullaan asiantuntijana.

Nämä valtioon kytköksissä olevat ”riippumattomat kansalaisjärjestöt” ovat myös ripeitä organisoitumaan yhteiseksi joukkovoimaksi, mikäli siihen on akuutti tarve. Hyvänä esimerkkinä  on viime syksynä Helsingissä pidetty rasismin vastainen ”Jo riittää” -mielenilmaus, joka saa kiittää toistakymmentätuhatta ihmistä vetäneestä yleisömäärästä valtion- ja kunnan rahoitusta nauttivien organisaatioiden, kansalaisjärjestöjen, SPR:n, kirkon ja puolueiden nuorisojärjestöjen aktiiveja. Kansalaisvaikuttaja Tapio Linna kirjoittikin omaa nimeään kantavalla sivustollaan heti mielenosoituksen jälkeen, että ”kaduilla ei eilen siis marssinut mikään ’hiljainen enemmistö’, vaan pikemminkin kovaääninen ja hyvin mobilisoitunut – ja osin julkisesti rahoitettu – vähemmistö.”

Viimeisenä joskaan ei vähäisimpänä hegemonisena voimana yhteiskunnassamme on evankelisluterilainen kirkko, joka seuraa tiiviisti vallitsevia muotiaatteita. Siksi liberalisoitunut ja siten maallistunut kirkko tunnetaan julkisuudessa entistä enemmän puuttumisestaan sosiaalisiin kysymyksiin kuin  päätehtävästään sielunhoidosta. Marxilaisista tasa-arvo-opeista viehättyneet uuden sukupolven leipäpapit puhuvat harvoin uskosta Jumalaan, mutta ääneen päästyään sitäkin enemmän sosiaalisista muutoksista, joiden he uskovat vähentävän maallista kärsimystä. Ihmisoikeuskirkoksi muuttuneella evankelisluterilaisella kirkolla tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat nousseet Jumalan sanan rinnalle, jota julistavat äänekkäät liberaalit aina silloin kun he haluavat myöntää homoille oikeuden saada avioliittovihkymys alttarilla.

Liberaalisiipi on vain voimistunut sen jälkeen kun vuonna 2010 uudeksi arkkipiispaksi valittiin Kari Mäkinen, jota konservatiivit pitävät Troijan hevosen sisään kätkeytyneenä marxilais-liberaalina kirkon hajoittajana. Mäkisen valinta ei olisi ollut mahdollista ilman naisten esiinmarssia ja siitä seurannutta kirkon siirtymää vasemmalle, josta kertoo Pappisliiton vuonna 2002 tekemä selvitys. Sen mukaan Vihreät ovat naispappien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. Esimerkiksi vuoden 1999 vaaleissa naispappien suosituin puolue oli Vihreät (29%), kun taas miehistä sitä kannatti vain 12%. (Kirkon uskonnollisesta moraalikadosta ja sen sisällä vaikuttavista kulttuurimarxilaisista virtauksista on ilmestynyt Sarastuksessa aiemmin artikkeli ”Totuuden henki johda sinä meitä…harhaan!” eli kuinka kulttuurimarxismin henki täytti valtionkirkon.)

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.
%d bloggers like this: