SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

”Totuuden henki johda sinä meitä…harhaan!” eli kuinka kulttuurimarxismin henki täytti valtionkirkon

AntikristRAMI LESKINEN

Kristillisen kirkon menestys aikojen myrskyissä on perustunut sen joustavaan kykyyn sovittaa oppejaan kulloisenkin maallisen eliitin tavoitteisiin. Tämä näkyy etenkin Pohjois-Euroopan protestanttisissa kirkoissa kuten meidän evankelis-luterilaisessa valtionkirkossamme. Siksi on vaikea uskoa ateistien ja arvoliberaalien usein toistamaan väitteeseen, että protestanttinen kirkko olisi jotenkin lähtökohtaisesti muutosvastarintainen. Lähempi tarkastelu paljastaa, että luterilaisessa kirkossa vaikuttaa nykyään iso joukko pappeja, joiden moraaliset asenteet ovat liberaalempia kuin keskivertokansalaisilla, eivätkä he epäröi julistaa radikalismiaan myös maallisilla foorumeilla.

 

Naispappien yhteys kirkon maallistumiseen

Jatkuvista tieteelle annetuista myönnytyksistä huolimatta kirkko on kyennyt säilyttämään moraalia koskevat perusarvonsa lähes koskemattomina, mutta viimeisen neljän vuosikymmenen aikana se on joutunut tekemään kompromisseja myös niissä. Kirkon muurien sisään on astunut joukko, jolla on maallisen ideologian päämäärät, mutta niitä on vaikea tunnistaa, koska ne on kääritty kristinuskolle mieluisiin humaaneihin arvoihin. Mikäli tällainen syytös olisi mahdollista esittää julkisuudessa, vastaisivat eri asiantuntijat siihen luultavasti, että kirkon arvomuutos on osa yhteiskunnan luonnollista muutosta, jopa ”edistystä”. On kuitenkin sinisilmäistä olettaa, että vakaan instituution dramaattiset muutokset perusarvoissa olisivat pelkästään seurausta ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä. Todisteet viittaavat pikemminkin siihen, että muutoksen taustalla ovat aatteelliset toimijat, jotka eivät aina itsekään ole tietoisia humaaneilta näyttävien maallisten pyrkimystensä ideologisista päämääristä.

Ovatpa kirkon uudistukset kuinka nopeita ja radikaaleja tahansa, ne ovat julkisuudessa muutosta itseisarvona pitäville voimille aina liian hitaita ja vesitettyjä, mikä on tietenkin ”todiste” kirkon syvään juurtuneesta vanhoillisuudesta. Esimerkiksi 1970-luvulla ns. edistykselliset pitivät maamme valtionkirkkoa militarismia syleilevänä kiihkoisänmaallisuuden ikuisena linnakkeena. Tätä melko yleistä mielikuvaa vielä vahvisti ”taantumuksellisena” pilapiirtäjänä pidetyn Kari Suomalaisen kuvaus kokoomuslaisesta kypäräpäisenä pappina. Tosiasiassa militarismi ja nationalismi eivät enää sotien jälkeen  olleet valtionkirkossa mitenkään esillä. Päinvastoin, kirkko korosti pasifismia kuten se teki jo 1900-luvun alussa. Poikkeus tästä kirkon yleisestä linjasta tapahtui vasta sisällisodan jälkeen ja erityisesti 1930-luvulla, jolloin vuosikymmentä aiemmin opiskelunsa aloittaneet Akateemisen Karjala-Seuran nationalistiset teologian opiskelijat pääsivät kiinni papin virkoihin. Samanlainen ideologian sävyttämä heilahdus tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla, kun 60-lukulaiset yleisvasemmistolaiset pääsivät vaikuttamaan kirkolliseen elämään. Epäilemättä juuri heidän ponnistelujensa tuloksena saatiin ensin hyväksyttyä naispappeus vuonna 1986, sittemmin heidän tavoitteekseen on tullut koko kirkon politisointi, joka on näkynyt uusvasemmiston muotiteemojen kuten seksuaalivähemmistöjen ja ulkomaalaisten asioiden ajamisena. Tämä on luonnollisesti merkinnyt radikaalia muutosta kristinuskon perusopetuksissa ja moraalissa.

Kun nainen on protestanttisen uskon auktoriteettina pidetyn Uuden testamentin opetusten (1. Kor. 14: 34) vastaisesti päästetty papiksi, se on raivannut lisää tietä ajan henkeä peilaaville poliittisesti korrekteille Raamatun tulkinnoille. Tässä yhteydessä on tarpeetonta ottaa moraalista kantaa tasa-arvoon sinänsä, sillä se kuuluu yhteiskunnassa alati muuttuviin maallisiin arvoihin, joilla ei pitäisi olla kirkossa sen enempää sijaa kuin muillakaan ulkoa tuoduilla arviointiperusteilla. Kristinuskon kannalta olennaista on arvioida, kuinka ristiriidattomasti kirkko itse noudattaa omia opetuksiaan. Mikäli uskonnollisen yhteisön auktoriteetit arvioivat uskontoaan muilla mittareilla kuin sen omilla pyhiksi kanonisoiduilla kirjoituksilla, kyse ei ole enää itsenäisestä uskonnosta, vaan alistumisesta ulkopuolisille voimille, joilla on vieraat päämäärät.

Vaatimus noudattaa kristillistä oppia sen teologiasta käsin on kirkon asioihin halukkaasti puuttuville arvoliberaaleille kiusallinen, ja siksi he ohjaavatkin keskustelun sivuraiteelle. Heidän yleisesti käyttämä retorinen keino on väittää sinänsä perustellusti, ettei kirkko itsekään noudata kirjaimellisesti Raamatun sanaa. Esimerkiksi Raamattu tuomitsee miesten pitkät hiukset ja tatuoinnit, mutta vastaavasti kirkko sallii ne. Useimmat esimerkit kirkon epäjohdonmukaisesta linjasta on tarkoituksella noukittu Vanhasta testamentista, jota luterilainen kirkko ei ole koskaan pitänyt samanlaisena auktoriteettina kuin Uutta testamenttia. Koska kirkko noudattaa Raamatun opetuksia aina jossain määrin valikoiden, pitäisi tästä liberaalien mielestä seurata, että sitä on sen vuoksi syytä tulkita miten tahansa ikään kuin kaikilla sen opetuksilla ja säännöillä olisi sama moraalinen painoarvo. Tällä retorisella silmänkääntötempulla kaikki moraaliset kysymykset halutaan asettaa samalle viivalle, mikä sopii tietysti hyvin yhteiskunta-utooppisille voimille, jotka haluavat korruptoida keskeisten kansakuntaa koossapitävien instituutioiden kuten avioliiton merkitystä.

Avoimessa yhteiskunnassa kenellä tahansa on oikeus arvostella uskontoja, mutta silloin kun kirkon palveluksessa oleva henkilö esittää moraalista kritiikkiä Raamatun sisällöstä, pitäisi sille olla painavat teologiset perusteet. Muussa tapauksessa nousee epäilys, että kritiikin esittäjä haluaa muokata Raamatun oppeja niin, että ne palvelevat jotakin maallisesti tärkeäksi koettua päämäärää. Yleensä nuo päämäärät ovat uusvasemmiston identiteettipolitiikkaan liittyviä lempiteemoja. On esimerkiksi vaikea ymmärtää, mitä syitä homoseksuaaleilla on väen väkisin tulla mukaan itselleen vihamielisen instituution toimintaan, joka jo lähtökohtaisesti pitää heidän taipumuksiaan tuomittavina. Samaa voi sanoa myös muista seksuaalisen identiteettipolitiikan julistajista kuten moniavioisuutta kannattavasta ja panseksuaaliksi nymfomaaniksi itseään kutsuvasta Melissa Mäntylästä, joka opiskelee Helsingin yliopistossa kristillistä teologiaa. Mikä motiivi on tulla kirkon työntekijäksi ihmisellä, joka 60-lukulaisten radikaalien tapaan tekee yksityisestä poliittista eikä usko Raamattuun?[i] Tässä mielessä on historian ironiaa, että vasemmistolaiset, jotka ovat perinteisesti syyttäneet oikeistolaisia siitä, kuinka nämä käyttävät kirkkoa edistääkseen konservatiivista ideologiaa, ajavat tänään  kirkon avulla omaa ideologiaansa.

Naispappeuden hyväksymisen jälkeen kirkon modernisointi on vain kiihtynyt. Yhtenä selittäjänä saattaa olla se, että naispapeista suurin osa kannattaa vihreitä. Pappisliiton tekemä selvitys vuodelta 2002 vahvistaa, että vihreät ovat naispappien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. Vuoden 1999 vaaleissa naispappien suosituimmat puolueet olivat Vihreät (29%), Keskusta (21%), Kristillisdemokraatit (10%), SDP (10%), RKP (4%). Miehistä vihreitä kannatti 12% ja keskustaa 25%. Jako näkyy yleisemmin myös siinä, että kaupungeissa äänestetään vihreitä ja maaseudulla keskustaa. Myös vihreissä tunnustetaan kirkon sisäinen muutos varsinkin urbaaneissa keskuksissa. Osmo Soininvaara kirjoitti 15.4.2011 verkkolehti Uuden Suomen kolumnissaan:

Oma kantani kirkkoon on muuttunut vuosien varrella täydellisesti – on tosin kirkkokin muuttunut niistä ajoista, jolloin oli ymmärrettävää piirtää pilakuvassa kokoomus mieheksi jolla on kypärä päässä ja liperit kaulassa. Ainakin täällä etelässä olisi perustellumpaa kuvata vihreät liperikaulaiseksi naiseksi.

Vihreät eivät kuitenkaan ole mikä tahansa kaupunkilaisliberaali puolue, vaan sen johdossa ja kannattajissa on myös vahva ex-taistolaisten segmentti, mikä näkyy hyvin sen arvomaailmassa. Ilkka Kylävaara kertoo toimittamassaan teoksessa Taistolaisuuden musta kirja (2004) tutkija Anu Kontulan pro gradu -työstä, jonka kysely- ja haastattelututkimuksen mukaan tyypillinen ex-taistolainen äänestää vihreitä (45%) ja vasemmistoliittoa (32%).[ii]

Olisi kummallista jos nämä prosenttiluvut eivät jollain tapaa heijastuisi kirkon arvomuutoksessa ja poliittisesti korrekteissa Raamatun tulkintoissa. Samalla jäisivät selittämättä näkemykset, joita on esittänyt mm. Helsingin naispiispa Irja Askola. Helsingin Sanomien haastattelussa Askola esittää, että evankelis-luterilaisen kirkon olisi syytä suorastaan riemulla antautua kilpailevan islamaninuskon ekspansiivisille pyrkimyksille. Vielä Askolaa enemmän julkisuudessa viihtyvä kirkon sisäinen kumouksellinen on julkkispappi Jaakko Heinimäki, joka on kunnon internationalistin tapaan julistanut, että Jeesus ei olisi kannattanut kotia, uskontoa ja isänmaata. Vanhemman polven kirkollista mädätystä edustaa emerituspiispa Wille Riekkinen, joka haluaa sosiaalisen vallankumouksen ja Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen, jonka mielestä rasismi on synti, vaikka Raamatussa ei puhuta sellaisesta mitään.

Nämä samaiset valtionkirkon merkkimiehet ja -naiset puhuvat mielellään moniarvoisuudesta ja kirkon työntekijöiden omantunnonvapaudesta, mutta käytännössä niiden annetaan toteutua vain valikoivasti. Evankelis-luterilaisen uskon modernisointi alati muuttuvan ajan hengen mukaiseksi on merkinnyt monissa tapauksissa Raamatun sanan hylkäämistä, mikä on puolestaan aiheuttanut huomattavia vaikeuksia siihen edelleen uskoville papeille ja kristillisille järjestöille.

Dramaattisin muutos tapahtui 2000-luvun alussa, jolloin kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jossa naispappeutta vastustavilta evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin. Ne papit, jotka virkatoimissaan kannattavat edelleen perinteisiä raamatullisia arvoja, ovat saaneet rangaistuksia maallisissa tuomioistuimissa. Esimerkiksi pappi Ari Norro sai kantelun seurauksena sakkotuomion naispapin syrjimisestä, koska ei suostunyt tekemään yhteistä jumalanpalvelusta pastori Petra Pohjanraiton kanssa. Tässä tapauksessa kyse ei ollut enää instituution sisäisestä kurinpitotoimesta, vaan valtiovallan tasa-arvolainsäädännön soveltamisesta kirkon asioihin. Yleensä aatteelliset ja uskonnolliset yhteisöt rankaisevat omien sääntöjensä mukaan niskureita, eikä valtiovalta ole voinut puuttua tällaisiin tapauksiin. Tietysti Norron jutussa on huomioitava se, että luterilainen kirkkomme on sidoksissa valtioon, jonka vuoksi sen toimintaa voidaan tarkastella myös Suomen lain näkökulmasta. Yleensä kyse on lain tulkinnasta ja siitä, onko päättävillä virkamiehillä intressiä soveltaa yleisiä lakeja itsenäiseen instituutioon tai tilanteeseen kuten väkivaltaiseen jääkiekko-otteluun. Käytännössä valtiovallan tulkinta tasa-arvolainsäädännöstä vaihtelee tapauksen mukaan. Esimerkiksi valtioapua saavan Naisasialiitto Unionin ei tarvitse rekrytoinnissaan noudattaa Suomen laissa kirjattua tasa-arvolakia, koska järjestön mielestä miesjuristit ovat kyvyttömiä hoitamaan naisasiakkaiden asioita. Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtion oikeusoppinneet ja oikeuslaitos ovat olleet samaa mieltä Naisasialiitton tulkinnan kanssa, jolloin tasa-arvolaki on voitu sivuuttaa. Norrin tapauksessa lain kirjainta tulkittiin toisin päin, mutta poliittinen korrektius säilyi erilaisista päätöksistä huolimatta molemmissa samana.

Tällä hetkellä kirkon suosituin tapa hiljentää moniäänisyyttä on käyttää taloudellista painostusta. Esimerkiksi Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakuntayhtymät ovat aivan hiljattain leikanneet järjestötukia lukuisilta kristillisiltä yhdistyksiltä vain siksi, että ne vastustavat naispappeutta ja seksuaalivähemmistöjen Raamatun vastaisia vaatimuksia. Selustatukea kirkko on saanut valtamedialta, etenkin Helsingin Sanomilta, joka on lietsonut inhoa niitä pappeja kohtaan, jotka ovat pysyneet uskollisina Raamatun sanalle. Perinteistä uskoa puolustavat papit lehti on patologisoinut naisvihamielisiksi, ”homofoobisiksi” ja suvaitsemattomiksi fanaatikoiksi, vaikka vielä joitain vuosikymmeniä sitten heidän käsityksensä olivat sekä valtionkirkon johdon että kansan kannattamia.

Kirkon arvomuutoksen nopeutta ja sen kritiikitöntä hyväksymistä voi selittää myös yhä individualistisemmiksi tulleiden kansalaisten välinpitämättömyydellä. Pelkällä indoktrinaatiolla kun on vaikea tulkita sitä, miksi Suomen Gallupin vuonna 2000 tekemän tutkimuksen mukaan peräti 85% kansasta hyväksyy naispappeuden. Jotain tutkimuksesta voidaan kuitenkin päätellä. Luultavasti se on tehty pelkkänä kaksivalintaisena tasa-arvokyselynä, joten on selvää, että vain harva kiistäisi yhteiskunnallisena normina laajalti hyväksytyn tasa-arvon. On myös todennäköistä, että kyselyyn osallistujille ei annettu mahdollisuutta pohtia sitä ristiriitaa, että hyväksyttyään naispappeuden luterilainen kirkko itsenäisenä instituutiona rikkoo sen korkeinta auktoriteettia eli Uutta testamenttia vastaan. Mikäli kysely olisi koskenut ortodoksista ja katolilaista kirkkoa, joissa naispappeutta ei sallita, olisi tasa-arvoa kannattavien haastateltujen muodostama tulos ollut luultavasti toisenlainen. Kriittisesti analysoituna Suomen Gallupin saama tutkimustulos kansalaisten maallistumisesta on triviaali, mikä jättää varjoonsa paljon mielenkiitoisemman tulkinnan, joka voisi kertoa suomalaisten alistumisesta kulttuurihegemonialle, jossa tasa-arvoideologian ulottamista hengellisen elämän puolelle ei nähdä mitään ongelmaa.

Ehkä tasa-arvon hyväksymisen taustalla onkin maallistuneiden kansalaisten viimeinen yritys sitoa merkityksettömäksi muuttunut uskonto osaksi yhteiskuntaa, jotta yksilö voisi kokea sen jälleen mielekkäänä instituutiona. Yritys on kuitenkin tuhoon tuomittu, sillä uskonto itseriittoisena instituutiona on olemassa aina ennen yhteiskuntaa, jolle se antaa normit, ja joiden varaan yhteiskunnan moraalinen perusta rakennetaan. Kun yhteiskunta alkaa normittaa uskontoa, täytyy sitä ylläpitävän kirkon olla korruptoitunut ja uskon vähintään puolikuollut.

Edistys edistyy – eli kun Jumala korvattiin Suvaitsevaisuudella

Luultavasti monikaan vasemmalle suuntautuneesta papista ei tietoisesti noudata italialaisen kommunistin Antonio Gramscin (1891–1937) esittämää strategiaa pitkästä marssista instituutioihin. Harva heistä lienee myöskään tutustunut suoraan Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden teorioihin. Tekojensa ja puheenvuorojensa perusteella he kuitenkin käytännössä toteuttavat Gramscin strategiaa, jossa kulttuurin ja instituutioiden tila otetaan haltuun ja täytetään omilla – niillä ainoilla oikeamielisillä – ideoilla. Se, ovatko kirkon perusarvojen muutosta ajavat papit  frankfurtilaisia tosiuskovia vai pelkkiä hyödyllisiä idiootteja, on lopulta yhdentekevää. Varmaa on se, että he ovat imeneet hienovaraisesti suodatetun frankfurtilaisen ideologiansa humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja teologisen tiedekunnan opetusohjelmista. Tämän ideologian keskeisin oppi ja metodi on kriittinen teoria, joka on kyseenalaistamaton teoreettinen lähtöoletus monissa yhteiskuntaa ja ihmistä koskevissa nykypäivän tutkimuksissa. Lyhyesti sanottuna kriittinen teoria tarkoittaa länsimaisen kulttuurimme hellittämätöntä itsekritiikkiä ja epäilyä kulttuurimarxilaisesta näkökulmasta. Sen ytimenä on ajatus, että

Länsimainen sivilisaatio oli ollut imperialistinen ja tukahduttava voima ihmiskunnan historiassa – erityisesti länsimainen kristinusko. Heidän [franfurtilaisten] mielestään länsimainen sivilisaatio oli rakennettu aggressiolle, sorrolle, rasismille, orjuudelle ja seksuaaliselle tukahduttamiselle. Vuosikymmeniä myöhemmin tästä ideologiasta tuli filosofinen perusta eri ”kriittisten tutkimusten” -ohjelmien ja laitosten perustamiselle; kuten monikulttuurisuustutkimus, naistutkimus, rauhantutkimus ja LGBT [lesbo, gay, biseksuaali ja transsukupuoli] -tutkimus. (Kali Yuga 2012 blogin artikkeli ”Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxismi ja sen yhteys suomalaiseen kulttuuriin”)

Tässä kohtaa on korostettava, että frankfurtilaisten ideoiden edistämisessä ei ole kyse mistään salaliitosta, vaan menestyksekkäästä meemien markkinoinnista ja psykologian tajusta, jolla on voitu iskeä länsimaisen tietoisuuden heikkoihin kohtiin. Ainoastaan frankfurtilaisuuden kannattajat pyrkivät esittämään ideologiaansa kohdistetun kritiikin vainoharhaisena salaliittoteoriana, jotta kaikki vakava keskustelu sen argumenteista ja motiiveista voitaisiin jättää huomioimatta.

Ei siis ole olemassa mitään lännen perinteisille arvoille  vihamielistä salaliittomaista verkostoa, jossa luterilaisen kirkkomme liberaalit papit olisivat osallisina. Kuten sanottu, pappimme eivät joitakin ilmeisiä poikkeuksia lukuunottamatta tietoisesti edistä kulttuurimarxismin päämääriä. Kyse on lähinnä siitä, että länsimaisuutta itseruoskiva muodikas ”kritiikin kulttuuri” on läpäissyt koko lukeneiston ja sen ideat ovat läpäisseet myös teologien maailmankatsomuksen. Riippumatta siitä missä määrin teologit ovat kritiikin kulttuurin tartuttamia, he ovat joka tapauksessa  altistuneet materialistisen maailmankatsomuksen virukselle, jonka oireena on halu ”maailmanparannukseen”. Läntisen sivilisaation kannalta tässä on ikävää se, että kulttuurimarxismille hyödyllisten idioottien pyrkimys muuttaa maailmaa on käytännössä osoittautunut hyvillä aikeilla kivetyksi tieksi helvettiin. Kirkolle on taas ollut traagista, että maallisten asioiden ”parantaminen” on väistämättä vienyt huomion pois kirkon alkuperäiseltä hengelliseltä tehtävältä.

Aivan kuten muissa länsimaissa kirkon maallistuminen alkoi Suomessa jo vuosia ennen kuin Herbert Marcusen kaltaiset Frankfurtin koulukunnan ikonit alkoivat kuulua yliopisto-opiskelijoiden lukemistoon. Aikaisempi maallistuminen ilmeni lähinnä yhteiskunnallisiin ongelmiin keskittymisenä, jolloin hengelliset kysymykset alkoivat jäädä syrjään. Tätä kehitystä vastusti näkyvimmin kirkon konservatiivista oppositiota edustanut Osmo Tiililä, joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939–1967. Tiililä vastusti voimakkaasti evankelis-luterilaisen kirkon sodan jälkeistä linjaa, jota vastaan hän protestoi näyttävästi eroamalla kirkosta vuonna 1962. Kaksi vuotta myöhemmin hän kirjoitti kohua  herättäneen maallistumista ruotineen pamfletin Sata teesiä kirkosta.

On todennäköistä, että maamme teologian opiskelijat alkoivat kiinnostua marxilaisista teemoista  1970-luvulla, jolloin katolisen kirkon kautta Etelä-Amerikasta Eurooppaan levisi marxilaissävytteinen vapautuksen teologia. Osaltaan mielenkiintoa pitivät yllä tuohon aikaan Chilestä Suomeen tulleet sosialistipakolaiset. Sen sijaan Frankfrurtin koulukunnan feminismi ja seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikka alkoivat nousta valtionkirkkomme nuorten pappien agendalle vasta 1980-luvun lopulla. Julkisuudessa avointa keskustelua kirkon mahdollisuudesta siunata homoavioliittoja on käyty jonkin verran, mutta vain äärimmäisen harvoin ne ovat kosketelleet kysymyksen ideologisia juuria. Asiaan perehtynyt teologi ja tutkija Juha Ahvio on ollut muutaman kerran Ylen tv-kanavilla väittelemässä homoliittokysymyksestä Setan edustajien kanssa, mutta keskustelu on jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Ainoastaan uskonnollisen kanavan Cafe Raamatun ohjelmissa Alvio on päässyt analysoimaan perusteellisesti Frankfurtin koulukunnan kulttuurimarxilaista strategiaa kuinka sukupuolivähemmistöjen vaatimukset saadaan hyväksytettyä kristillisessä kirkossa. Vaikka luterilaisessa kirkossa vallitsee nykyään liberaali hegemonia, on sen sisältä noussut Alvion lisäksi myös muita vastavirtaan kulkevia ajatteljoita, jotka ovat huolissaan kirkon entistä maallistuneemmaksi käyneestä linjasta. Heistä tunnetuimpia ovat piispa Seppo Häkkinen ja Suomen raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaala.

Entisenä sosialistina tunnettu emeritusprofessori Yrjö Ahmavaara kirjoitti jo pari vuosikymmentä sitten artikkelissaan ”Salliva yhteiskunta ja väkivallan biologiset juuret” (Kanava, 1/1994)[iii], että länsimaiden kristillinen kirkko on vieraantunut  omista opetuksistaan ja perustehtävistään:

James Bulgerin hautajaisissa pappi totesi: Englannin kirkko on ollut merkillisen hiljaa oikean ja väärän välisen eron opettamisesta. The Sunday Times-lehti jatkoi pääkirjoituksessaan (28.11.93) moitetta: ”Kukaan ei ole todella odottanutkaan siltä taholta opetusta henkilökohtaisen moraalin kysymyksissä enää pitkään aikaan: me tiedämme, mitä piispat ajattelevat Etelä-Afrikasta, mutta emme tiedä, mitä he ajattelevat Jumalasta.”

Tämän kirjoittaja ei kuulu uskonnollisen järjestön aktviiveihin, mutta on pakko näin sivusta käsinkin todeta, että moite on osuva. Kirkolliset johtajat ovat yleensä olleet, heti seuraavana kirjallisen ja taiteellisen älymystön ja sosiologien jälkeen, muotiaatteita lammasmaisesti seuraava lauma kaikissa kehittyneissä maissa. Näihin aatteisiin kuuluu ennen muuta kristillisen perisyntiajatuksen vastainen oppi ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä, jonka vain kapitalistinen yhteiskunta ja muu ympäristö turmelee.

Historiallisesti katsottuna kulttuurimarxismin marssi läntisiin insituutioihin ei olisi ollut mahdollinen ilman otollisia olosuhteita. Uusvasemmiston 1960-luvun jälkeen saavuttama hegemoninen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa ja arvomaailman määrittäjänä ei ole perustunut niinkään argumenttien terävyyteen tai edes taitavaan propagandaan, vaan todennäköisesti siihen, että toisen maailmansodan jälkeen länsi oli henkisesti niin loppuun ajettu, että mikä tahansa tarpeeksi aktiivinen sisäinen kumousliike olisi nujertanut jäljelle jääneen kulttuurisen itsetietoisuuden. Historia tuntee monta vastaavaa ”väsyneen kulttuurin” ilmiötä. Esimerkiksi käy vaikkapa sisäisten kiistojen repimä 300-luvun Rooma, jossa uskostaan varmoilla kristityillä oli helppo tehtävä taivuttaa tahtonsa alle riutuneessa tilassa ollut valtakunta ja sen eliitti. Kehitys huipentui, kun myöhäisantiikin keisari Konstantinus Suuri (n. 272–337) kääntyi kuolinvuoteellaan kristinuskoon, minkä jälkeen Rooma alkoi hajota lopullisesti.

Kun kristinuskosta tuli keskiajalla koko Euroopan hallitseva uskonto, se saattoi kirkkoinstituutionsa avulla ulottaa kulttuurihegemoniansa yhteiskunnan jokaiseen sopukkaan. Sittemmin maallistumisen myötä kirkko menetti suurimman osan entisestä henkisestä vallastaan, mutta tästä huolimatta sillä on edelleen tietty auktoriteettiasema yhteiskunnassamme. Tämän auktoriteettiaseman monet ”sosiaalisesti tiedostavat” papit käsittävät varsin hyvin, eivätkä he ole jättäneet käyttämättä tuota arvovaltaa edistääkseen asiaansa. Kyse ei ole  yksittäistapauksista, vaan isosta joukosta yhteiskunnallisesti aktiviisia pappeja, jotka jakavat saman kulttuurimarxismilta haiskahtavan arvomaailman. Julkisissa puheenvuoroissaan nämä papit eivät juuri korosta uskoa Jumalaan, vaan vaativat  sosiaalista muutosta, jolla he uskovat vähentävänsä maallista kärsimystä. Samankaltainen ilmiö on tuttu katolisessa kirkossa, vaikka siellä painostus on tullut kirjaimellisesti ulkopuolisilta. Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan (FSSPX) johtaja piispa Bernard Fellayn mukaan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) seurauksena katolisuutta alettiin määrittää ulkoa päin, kun se antautui uskoa vesittävälle ekumenialle ja sosiaalisten kysymysten ajamiselle. Fellay katsoo, että koska erityisesti juutalaiset johtajat kannattivat innokkaasti toista konsiilia, sen täytyi merkitä sitä, että se ajoi pikemminkin heidän asiaansa kuin katolilaisten.

Luterilaista kirkkoa jo melko pitkään miehittänyt ja naisittanut edistyksellinen sukupolvi ei ole ainoastaan pannut uuteen järjestykseen kirkon perustehtäviä, vaan sen jäljiltä kristinuskon teologiaan on ilmestynyt täysin uusia tulkintoja. Jussi Halla-aho kysyykin Scripta-blogissaan 2007 perustellusti, onko kristinuskon ytimenä oleva ihmisen pelastuminen yksin uskosta korvautumassa uskolla, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta. Kysymys nousi esiin, kun Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola herkutteli kirjoituksessaan ”Kohti aitoa monikulttuurisuutta” ajatuksella, että kristinuskolta kannatusta vievät maahanmuuttajien uskonnot suovat suomalaisille mahdollisuuden harjoittaa pyhimmistä pyhintä eli suvaitsevaisuutta. Halla-aholle tämä multikulturaalinen riemujuhla avautuu hieman toisin:

Simolan ajattelussa on mielestäni teologisen tason ongelma. En ole uskontotieteilijä, mutta lukiopohjalta olen muistavinani, että kristinuskon kova ydin on ihmisen pelastuminen yksin uskosta. Ihminen siis pelastuu uskomalla siihen, että Jeesus on Jumalan poika, ja että hän kuoli syntiemme sovittamiseksi. (Jos olen väärässä, korjatkaa.)

Mikä on kirkon tehtävä? Kirkon tehtävä on julistaa pelastuksen sanomaa ja siten saattaa ihmiset pelastuksesta osalliseksi. Jos ihmiset omaksuvat muita uskontoja kuin kristinuskon, he eivät usko siihen, että Jeesus on Jumalan poika, tai että Jeesus kuoli syntiemme sovittamiseksi. Koska ihminen pelastuu yksin uskosta, tällainen ihminen ei kristillisen, myös evankelisluterilaisen kirkon, doktriinin mukaan pelastu.

(…)Mielenkiintoista olisi tietää, mikä on se kirkon oma perinne, jota Simola on pitämässä kirkkaana. Onko kirkolla jokin uskonnollinen sanoma, vai onko kirkon opillinen sisältö redusoitunut antautumiseen ja toisen posken kääntämiseen? Onko kirkon tärkein tehtävä avata ovia kilpaileville uskonnoille? Onko luterilaisesta kristinuskosta tullut kirjaimellisesti suvaitsevaisuususkonto, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta? Ehkäpä tämä osuu aika lähelle totuutta.

Tietenkin helpoin tapa ratkaista kirkon jatkuva nöyristely yhteiskunnan muotiaatteiden edessä ja tarve miellyttää Jumalaan uskomattoman enemmistön oikkuja, olisi erottaa valtio kirkosta. Tällöin kirkon ei tarvitsisi välittää valtiovallan ideologisesta painostuksesta, vaan se voisi halutessaan alkaa noudattaa puhdasoppista Raamatun tulkintaa tai vaihtoehtoisesti antautua suoraan liberaalille itsetuholle. Joka tapauksessa kumpikin valinta olisi sen ja kirkkokansan omissa käsissä, eikä valtiovallan tasa-arvolautakunnilla olisi siihen mitään sanottavaa. Tällä hetkellä kirkon ja valtion suhde ei ole pappien päätettävissä, vaan siitä määräävät poliitikot, jotka voivat ideologisesti avoimemmin ajaa kulttuurimarxismin asiaa.

Kirkon erottaminen valtiosta olisi ainakin perinteisten marxilaisten mielestä askel oikeaan suuntaan. Rationaalisuutta ylistävä vanha luokkatietoinen vasemmisto kun on aina pitänyt uskontoa ja erityisesti lännen kristinuskoa vihollisenaan. Sen sijaan uusvasemmistoa määrittävässä kulttuurimarxismissa kirkon ero valtiosta ei ole lainkaan yksiselitteinen kysymys. Suurimpana vaarana uusvasemmisto pitää todennäköisesti sitä, että eron jälkeen kirkko voisi tukeutua pelkästään omaan oppiinsa, jolloin sen ei tarvitsisi välittää modernin yhteiskunnan ideologisista vaatimuksista, jotka ovat yhteensopivia kulttuurimarxilaisille tavoitteille. Toisaalta kirkon erottaminen valtiosta (jota kannattavat myös oikeistolaiset libertaristit) vähentäisi kirkon institutionaalista ja traditioita ylläpitävää valtaa, mikä loisi entistä enemmän tilaa arvotyhjiölle ja relativismille, jotka ovat välttämättömiä ehtoja kulttuurimarxistien havittelemalle länsimaisen sivilisaation jälkeisen utopian toteuttamiselle. Suomesta ei kuitenkaan löydy innokkuutta seurata Ruotsin päätöstä erottaa kirkkoa valtiosta, vaan eduskunnassa vaikuttavat edistyksen etujoukot noudattavat klassista gramscilaista strategiaa, jossa vaikutusvaltaista insituutiota ei jätetä oman onnensa nojaan, vaan se alistetaan valtiovallan ideologisille määräyksille.

On helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi vihreiden Tuija Brax kannattaa luterilaisen kirkon ja valtion yhteyden säilyttämistä. Brax on tyypillinen paternalistinen sosialisti, jonka poliittisena tavoitteena on punavihreä sosiaalivaltio, joka katsoo ehdollistetun yksilön perään kehdosta hautaan. Ilmeisenä kulttuurimarxilaisena hän kannattaa valtion viralliseksi ideologiaksi hivutetun tasa-arvofundamentalismin, positiivisen syrjinnän, poliittisen korrektiuden ja feminismin istuttamista kaikkiin instituutioihin – varsinkin niihin, jotka jo lähtökohtaisesti pyristelevät niitä vastaan, kuten kirkkoon.

Viime vuosikymmenten muutokset evankelis-luterilaisen kirkossa osoittavat hyvin sen, kuinka gramscilaista ”pitkää marssia instituutioihin” voivat edistää myös valtiovallan päättäjät eivätkä vain instituution sisäiset toimijat. Kulttuurimarxismin viruksen saaneita poliitikkoja ei kiinnosta valtionkirkon harjoittama uskonnollisuus sen perinteisessä yhteisöllisessä merkityksessä, vaan he päinvastoin näkevät sen instituutiona, jonka perusarvoja korruptoimalla voidaan romuttaa ”diskriminoivaa sukupuolijärjestystä ylläpitävä avioliittoinstituutio”. Heille kirkko on ennen kaikkea ihmisoikeuskirkko, jossa tasa-arvo ja suvaitsevaisuus edustavat korkeinta Jumalan sanaa. Näillä iskusanoilla valtionkirkkoa vaaditaan esimerkiksi antamaan homoille oikeus kirkolliseen avioliittoon, koska muu olisi uuden uskon mukaan ”syrjintää” eli ”syntiä”. Jokaiselle vakavasti ajattelevalle ihmiselle pitäisi olla selvää, että avioliitto ei ole mikään peli, ”elämäntapa” tai sosiaalinen konstruktio, jolla ei olisi biologisia juuria ja jota ei määrittelisi moraali. Paradoksaalisesti avioliiton irrationaalinen puoli tekee siitä konservatismin yhtenä oppi-isänä pidetyn Joseph de Maistren (1753–1821) mukaan juuri kestävän ja järkevän instituution;  aatehistorioitsija Isaiah Berlin kirjoittaa Maistren Considérations sur la France (1796) englanninoksen esipuheessa, että

Otetaan esimerkiksi avioliittoinsituutio. Mikä voisi olla järjettömämpää kuin että kahden kahden ihmisen, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan elämänsä jossain vaiheessa, pitäisi olla koko loppuelämänsä yhdessä vailla parempaa syytä kuin se, että näin on joskus ollut? Mutta mikään ei ole lyhytikäisempää ja tuhoisampaa, mikään ei muodostu niin vastenmieliseksi kuin vapaan rakkauden järjestelmä. Näin Maistre jatkaa instituutiosta toiseen, ja väittää paradoksaalisesti, että kaikki irrationaalinen kestää ja rationaalinen sortuu. Se sortuu, koska kaikki järjen rakentama on murskattavissa tomuksi järjen avulla; mikään itsekriittisin kyvyin rakennettu ei kestä samojen kykyjen hyökkäystä. Ainostaan läpitunkematon mysteeri voi koskaan hallita ihmistä (suom. Timo Hännikäinen)

On turhaa saivartelua väittää, että jo käsitteellisesti ristiriitainen homoavioliitto jotenkin ”vahvistaisi” kristillistä avioliittoinstituutiota. Nobel-palkittu itävaltalainen taloustieteilijä Friedrich von Hayek (1899–1992) ymmärsi Maistren tapaan, että instituutiot eivät ole syntyneet tietoisen yhteiskuntasuunnittelun kautta eikä niitä voi myöskään radikaalista muuttaa ilman että niiden alkuperäinen merkitys tuhoutuisi. Vaikka Hayek ei puolustanut insitituution jumalallista postulaattia kuten Maistre, hän katsoi sen perusteen olevan laskelmallisen järjen tuolla puolen. Hayekin mukaan instituutio on seurausta kulttuurievoluution spontaanista järjestyksestä, joka selittää miksi esimerkiksi ”näkymättömän käden” ohjaama markkinatalous toimii päinvastoin kuin sosialistinen suunnitelmatalous. Kulttuurimarxilaiset tietävät miten instituutiot murennetaan, mutta muiden marxilaisten tapaan hekään eivät kykene rationaalisella yhteiskuntasuunnittelullaan pysyttämään mitään kestävää. Tästä huolimatta he jaksavat haaveilla utopiastaan. Siksi laskelmoivan ”rationaalisille” kultuurimarxilaisille homoavioliiton siunaamisesta on tullut yksi lukuisista keinoista romahduttaa eräs keskeinen yhteiskuntaa ylläpitävä instituutio, jotta ”sortavien rakenteiden” tilalle voidaan luoda ”tasa-arvoinen”, ”moniarvoinen” ja ”ihmisen vapauttava” vapauden valtakunta.

Kirkko on löytänyt vasemmiston avulla sopivan demonin äärioikeistosta

Kristillinen kirkko on tarvinnut koko historiansa ajan demonin, jota vastaan taistelemalla se on voinut perustella olemassaolonsa. Länsimaisen kulttuurin hallitsevana institituutiona se saattoi pitkään valita itselleen sopivat ja riittävän heikot viholliset. Ranskan vallankumouksen ja marxilaisen sosialismin  ilmaantumisen jälkeen kirkko ajautui historiallisesti poikkeukselliseen tilanteeseen:  se joutui itse sodanjulistuksen kohteeksi, kun mahtavaksi kasvanut sosialistinen työväenliike alkoi haastaa porvarillista yhteiskuntaa. Kirkko pakotettiin asettumaan puolustuskannalle. Vihollinen oli tällä kertaa hengenvaarallinen ja taistelu sitä vastaan oli aitoa selvitymistaistelua, kuten Venäjän bolshevikkikumouksen vaiheet todistavat. Valtiokoneiston vainosta huolimatta totalitaariset järjestelmät eivät pystyneet nujertamaan katolista ja ortodoksista kirkkoa, ja ne ovat joitakin moderneja myönnytyksiä lukuunottamatta kyenneet säilyttämään oppinsa ytimen lähes koskemattomana.

Sen sijaan demokratian huomassa olleelle protestanttiselle kristikunnalle, kuten maamme evankelis-luterilaisille kirkolle, kävi toisin. Vasemmiston ei onnistunut tehdä työväenluokan vallankumousta, mutta 1960-luvun jälkeen se sai koko yhteiskunnassa aikaan yleisvasemmistolaisen arvomuutoksen, joka koski myös kirkkoa. Muinoin sodan kirkolle julistanut vasemmisto ei ole enää aikoihin ollut sen avoin vihollinen. Päinvastoin, vasemmistolainen arvomaailma, ”vapauden, veljeyden ja tasa-arvon teologia”, on integroitunut tänään osaksi kristillistä maailmankuvaa. Niinpä kirkon on täytynyt etsiä sopiva vihollinen jostain muualta. Sellaisen se on löytänyt aiemmasta liittolaisestaan, perinteisiä arvoja puolustavasta kansallismielisyydestä, jota sekä kirkko että vasemmisto kutsuvat nykyään ”äärioikeistoksi”.

Syynä käsitesekaannuksen syntyyn lienee se, että uusi vasemmisto ei määrittele omaakaan aatettaan enää talouspolitiikan ja luokan perusteella, vaan yleishumaaneilla arvoilla, joiden perusta on vanhan vasemmiston inhoamassa kristillisyydessä. Tästä on seurannut, että vasemmisto määrittelee nykyään myös äärioikeiston arvojen eikä niinkään talouspolitiikan perusteella, varsinkin kun monet nationalistiset puolueet kannattavat samaa uusliberalismin vastaista protektionismia kuin se itse.

Vasemmiston vihaa arvokonservatiivista ”äärioikeistoa” kohtaan on lisännyt tietoisuus, että valkoinen työväenluokka Euroopassa on siirtynyt pitkälti kansallisten ja populististen liikkeiden taakse, koska monikulttuuria ja universaalia humanismia julistavat vasemmistopuolueet eivät enää puolusta sitä. Traagisen eron taustalla on uusvasemmiston auktoriteettien pettymys siihen, että valkoinen työväluokkainen heteromies ei avosylin tullutkaan mukaan luomaan uutta rajatonta sateenkaarimaailmaa, vaan on pysynyt jääräpäisesti ”taantumuksellisissa arvoissa”, joita edustavat mm. heteronormatiivisuus (sic), avioliitto ja isänmaallisuus.

Vasemmistoa ei ole jätetty pettymyksineen yksin, sillä sen huoleen on yhtynyt kirkko. Maallisista ihmisoikeuskysymyksistä entistä enemmän kiinnostuneen valtionkirkon mielestä työväestön perusarvoista on tullut teologinen ongelma. Varsinkin isänmaallisuudessa kirkko uskoo itävän pahuuden siemenen. Yhdessä vasemmiston kanssa se katsoo isänmaallisuutta ja maahanmuuttovastaisuutta kannattavan työväestön olevan jonkinlaisen paholaismaisen viettelyn kohteena, jota vastaan täytyy taistella kaikin mahdollisin keinoin.

Järjestäytyneen vasemmiston liepeillä viihtyvät elämäntapamielenosoittajat ym. marginaalijoukot ovat jo 1990-luvun puolivälistä lähtien pitäneet omia ”rasismin vastaisia” mielenosoituksiaan maassamme. Kirkolliset johtajat ovat hanakoita seuraamaan muotiaatteita, eikä aikaakaan kun Suomessa nähtiin pappiskunnan rotupoliittinen mielenosoitus. Papiston ensimmäinen ja näkyvin suomalaisten etnistä integriteettiä vastustava tilaisuus nähtiin 18.3.1998, kun Helsingin hiippakunnan 400 pappia piispa Eero Huovisen johdolla osoitti mieltään Tuomiokirkon portailla maahanmuuttajien puolesta. Papit esittivät näyttävillä banderolleilla neljä teesiään, joissa todettiin muun muassa että ”Rasismi on syntiä”, ”Tervetuloa uussuomalainen” ja ”Muukalaista ei jätetä”. Muukalaisilla papit tarkoittivat myös muslimeja, joten mielenosoittajat olivat valmiita toivottamaan tervetulleiksi rajaamattoman määrän kilpailevan valloittajauskonnon kannattajia. Mielenilmaus oli viesti siitä, että maamme kristillinen kirkko ei perusta toimintaansa enää pelkästään hengellisyyteen, vaan siitä ollaan tekemässä maallista ihmisoikeuskirkkoa.

 

Kun raamatullinen teologia ja kulttuurimarxismi lyövät kättä mediassa

paha2Papeista on tullut entistä näkyvämmin yhteiskunnallisia keskustelijoita, ja monet heistä ovat saaneet siitä jopa ammatin. Enää ei ole kovin tavatonta, että entinen leipäpappi istuu ”sitoutumattoman” lehden päätoimittajana. Vastaavasti sosiaalisesti tiedostavat ihmiset ovat ryhtyneet papeiksi, koska näkevät siinä väylän vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Aikoinaan papit julistivat yhtä virallista totuutta kirkon tiedotusmonopolin kautta. Tänään tuota perinnettä jatkavat valtamedioiden toimittajat, jotka ovat ottaneet itselleen kaikkitietävän papiston roolin ainakin asenteellisella tasolla. Toimittajat, jotka ovat kritiikittä omaksuneet kriittisen teorian opetukset vasemmistolaisilta tiedotusopin professoreilta Pertti Hemánukselta ja Kaarle Nordenstrengiltä, ovat tulleet alalle samoin motiivein kuin papit omalleen: ”parantaakseen” maailmaa. He eivät kirjoita kertoakseen maailmasta objektiivisen totuuden, vaan ajaakseen liberaaleja ja vasemmistolaisia arvoja. Ilmiö on tuttu koko läntisessä maailmassa. Yhdysvaltain tiedotusvälineiden hallitsemasta liberaalien poliittisesta asenteellisuudesta bestseller-kirjan Bias – A CBS Insider Exposes How the Media Distort the News (Washington, DC: Regnery Publishing, Inc., 2002) kirjoittanut Bernard Goldberg paljastaa, että johtavat toimittajat ovat kallellaan vasemmalle ja toimivat sen mukaan. Goldbergin mukaan poliittinen korrektius kumoaa mediassa faktat. Toimittajat ovat tulleet alalle parantaakseen maailmaa oman ideologiansa mukaisesti ja voivat toteuttaa kutsumustaan häikäilemättömästi.

Mitä saadaan, kun papin ja toimittajan roolit yhdistyvät? Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen. Vuodesta 1996 lähtien päätoimittajana toiminut Ruokanen on koulutukseltaan pappi ja puoluetaustaltaan sosiaalidemokraatti. Journalistisen linjan perusteellä häntä voi huoletta kutsua kulttuurimarxilaiseksi. Kristillisen Sana-lehden nettihaastattelussa (2005) hän tunnustaa olevansa edelleen ”maailmanparantaja ja idealisti”, jonka maailmankuva ”näkyy kenties pääkirjoitusten kannanotoissa, lehden kolumneissa sekä juttujen aihevalinnoissa.” Kieltämättä totta kun katsoo vaikka Suomen Kuvalehden tämän vuoden ensimmäistä numeroa, jonka printtiversion kansikuvajuttuna on ”Paha nostaa päätään – Uusi äärioikeisto luikertelee Euroopasta myös Suomeen”.

Reportaasi ei sisältönsä puolesta ole kovin poikkeuksellinen, sillä Suomessa on jo pitkään ollut selvää, että julkisessa keskustelussa kansallismielisistä saa sanoa mitä tahansa joutumatta vastuuseen. Verraten uusi ilmiö on tavallisen aikauslehden häikäilemätön tapa otsikoida artikkeli. Vastaava demonisoiva esittely äärivasemmistosta olisi arvatenkin nostanut kohun ja valtavan vastelausemyrskyn muussa valtamediassa.

Artikkelin kirjoittaneen Sanna Seväsen jutussa näkyy sama puute, joka vaivaa jo  hänen monikulttuurisuutta käsittelevää pro gradu -työtään,[iv] eli kunnollisen lähdekritiikin puute. Jutun materiaali on nimittäin koostettu lähes sellaisenaan vasemmistoradikaalien kirjasta Äärioikeisto Suomessa. Kyse voi olla myös silkasta toimittajan laiskuudesta. Vähäiseksi jäävä itse tuotettu tekstimassa koostuu sellaisten asiantuntijoiden kuin kommunistitaustaisen rasismitutkijan Vesa Puurosen, pakkomielteistä ristiretkeään maahanmuuttokriittisiä vastaan käyvän Jussi Jalosen ja Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowiczin haastattelulausunnoista.

Vihollisen demonisointi sopii luontevasti papin päätomittaman lehden linjaan, jota toimittaja Sevänen korrektisti äärioikeisto-jutussaan noudattaa. Hän tuomitsee pelkän vasemmistolaisen kirjalähteen perusteella nimeltä mainittuja kansalaisia uusnatseiksi, mitä voi pitää eräänlaisena modernina kirkonkiroukseen julistamisena. Äärivasemmistolla sama moralistinen häpeäpaalu-strategia näkyy heidän poliittisia vihollisiaan listaavasta laittomasta henkilörekisteristä, jonka kieltämiseen tietosuojavaltuutettu Reijo Aarnio on jostain syystä suhtautunut hyvin verkkaisesti.

Monikulttuurikysymyksistä kiinnostunut toimittaja Sevänen jakaa selkeästi saman arvomaailman kuin hänen juttunsa lähteenä toimineen Äärioikeisto Suomessa –kirjan kirjoittaneet Li Andersson, Mikael Brunila ja Dan Koivulaakso. Hän kuuluu kirjan kirjoittajien kanssa samaan ideologiseen kulttuuriympäristöön kuin ”vaihtoehto-aktivistit”, jotka ovat yhdessä rintamassa suurten mediakorporaatioiden kanssa tekemässä kampanjaa, jossa kaikkia kansallismielisiä kohdellaan lainsuojattomana vapaana riistana. Siinä missä suuret mediatalot hyökkäävät Facebook-vahdeillaan maahanmuuttokriittisiä kansanedustajia vastaan, suuntaa järjestelemän puudeliksi degeneroitunut ”vaihtoehtoväki” aggressionsa kansallismielisiin marginaaliryhmiin. Kun demaripapin päätoimittama lehti kutsuu etusivullaan ”äärioikeistoa” pahuuden voimaksi, ei rationalismilla ylpeilevä äärivasemmisto pidä raamatullisen terminologian käyttöä mitenkään kummallisena, sillä heille kansallismieliset ovat se kuuluisa eksistentiaalinen ”toinen”.

Artikkelin alaotsikko ”Uusi äärioikeisto luikertelee Euroopasta myös Suomeen” on vainoharhaisuudessaan ja vanhatestamentillisessa pelottelussaan kenties ala-arvoisinta poliittista journalismia mitä maassamme on harrastettu sitten Tiedonantajan suosion päivien. Ilmeisen tosissaan esitetty vertaus paratiisiin luikertelevasta käärmeestä on omituinen lehdeltä, joka korostaa maltillisuutta ja karttaa sensationalismia. Mikäli alaotsikkoa on pidettävä tähän päivään aidosti liittyvänä raamatullisena vertauksena, sen täytyisi samalla viitata paratiisimaisessa tilassa elävään Suomeen, jonka olemassaoloa ”äärioikeiston” käärme uhkaa. Mietitäänpä hetki, millaiseen paratiisiin Suomen Kuvalehden toimittajakunta viittaa. Todennäköisemmäksi vaihtoehdoksi jää parikymmentä vuotta siten poliittisen eliitin synnyttämä monikulttuurinen yhteiskunta, jonka demaripappi Ruokanen hengenheimolaisineen uskoo kulkevan kohti täydellistymistä. Yhteiskunnassa kaikki olisi hyvin, ellei monikulttuuri-paratiisiksi kehkeytyvää maatamme näyttäisi Suomen Kuvalehden mukaan uhkaavan Euroopasta Suomeen luikerteleva äärioikeisto. Se seikka, että jutussa demonisoidaan huomattavaa joukkoa tavallisia suomalaisia ei häiritse toimituksen mielenrauhaa, sillä se katsoo manikealaisen vihakampanjan olevan oikeutettu. Onhan kyseessä taistelu heidän määrittelemänsä hyvän puolesta äärimäistä pahaa eli ”äärioikeistoa” vastaan.

Jos Suomen Kuvalehti haluaisi käsitellä pahan ontologiaa maahanmuuttokeskustelun yhteydessä perusteellisesti, sen olisi tarkasteltava myös konservatiivien suosiman seurausetiikan näkökulmaa. Julkisesta keskustelusta sivuun lakaistun argumentin mukaan käynnissä oleva kansalaisten tahdon vastainen maahanmuuttoaalto tulee samanlaisena jatkuessaan hajottamaan tuhansia vuosia vanhat etniset yhteisöt, synnyttämään kroonista sisällissotaa käyvän yhteiskunnan ja lopulta tuhoamaan länsimaisen sivilisaation perusteet. Eikö maahanmuuton edistäminen tällaisista todennäköisistä seurauksista välittämättä edusta pahuutta? Se, että Suomen Kuvalehti leimaa itsetuhoisen maahanmuutto-mielettömyyden vastustajat pahoiksi ei voi kertoa muusta kuin toimittajien omasta toisen kertaluvun pahuudesta.

Äärioikeisto-artikkelin otsikoinnissa käytetty raamatullinen kuvakieli näyttää sitäkin oudommalta, koska se tuo voimakkaasti mieleen toiseuden tuomitsemisen. Sivistyneessä julkisessa keskustelussa vastapuolen demonisointia pidetään paheksuttavana. Vastaavasti akateeminen vasemmisto tarkastelee vihollisen demonisointia toiseudesta käydyn keskustelun lähtökohdista. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta suuri paradoksi onkin siinä, että äärioikeiston leimaamista ei nähdä osana toiseuden problematiikkaa.

Kulttuurimarxilaisten ideologinen puhe toiseudesta on jo pitkään ollut osa akateemista  keskustelua, josta se on levittäytynyt myös mediaan. Lähtökohtana tutkijoiden ja toimittajien toiseuden määritelmälle on ajatus, että muiden ihmisten vieraus ja poikkeavuus eivät ole essentiaalisia, vaan kaiken takana on yhteisesti jaettu ihmisyys jota Raamattukin julistaa. Siksi ei voisi olla esimerkiksi aitoa suomalaisuutta, koska se erottaa keinotekoisesti meidät ”toisista” kuten somaleista. Tällä argumentilla vasemmistolaiset idealistit ja maallistuneet papit perustelevat mm. globaalin kommunismin eli Euroopan rajojen avaamisen miljardeille maahanmuuttohalukkaille. Ruokasen päätoimittama Suomen Kuvalehti ei sentään liiku näin radikaaleilla linjoilla, mutta sen sivuilla toistuva ”suomalaisuuden epädramatisointi” antaa argumentatiivista tilaa avoimempia rajoja puolustavalle politiikalle.

Kauniista puheistaan huolimatta läntiset maailmanparantajat eivät ole kyenneet täysin irtautumaan toiseuteen liittyvästä ”me” vastaan ”he” -dikotomiasta. Heille peruuttamattomasti toisia ovat ne samassa maassa elävät lähimmäiset, jotka puolustavat oikeutta kansalliseen ja etniseen identiteettinsä. Nämä toiset edustavat sitä paholaismaista Suomen Kuvalehden mainostamaa ”äärioikeistoa”, jota voi kognitiivisesta dissonanssista piittaamatta demonisoida. Toiseuden ongelmaa ei hyvien ihmisten mielestä tietenkään syntyisi, jos nämä toiset vain ymmärtäisivät olla ajamatta omaa intressiään. Koska ”äärioikeistolaiset” eivät ymmärrä omaa parastaan, on tasa-arvoa ja hierarkioiden poistamista ajettava voimalla, ja ne toteutuvat vasta kun vastarannan kiiskit luokitellaan fundamentaalisesti toisiksi ja moraalisesti pahoiksi, mikä merkitsee samalla uutta hierarkiaa, jonka huipulla edistykselliset itseoikeutetusti ovat.

Toiseuden ongelma ei luultavasti poistu koskaan, koska ihmisen identiteetti näyttää rakentuvan siten, että se vaatii aina toisen johon tehdä ero, vaikka tiedostavalla tasolla yksilö pyrkisikin sellaisesta luokittelusta eroon. Ongelmasta eroon pyristely yhteiskunnallisin ohjelmin johtaa yleensä vain suurempii kärsimyksiin kuin mitä niiden poistamisella ajatellaan saavutettavan.

Nykyisellä linjallaan Suomen Kuvalehdestä on tulossa Suomen Newsweek, jonka lukijamäärät putosivat nopeasti, mitä vasemmistolaisemmaksi lehti degeneroitui. Newsweekin jyrkentynyt poliittinen korrektius karkotti lopulta myös sen tolkulliset vasemmistolaiset lukijat ja lehden printtiversio jouduttiin lopettamaan kannattamattomana viime vuonna. Suomen Kuvalehti on seuraamassa Newsweekin jalanjälkiä olettaessaan ylimielisesti, että lukijakunta on valmis sulattamaan mielivaltaisen poliittisen demonisoinnin.

 

Miksi kristillistä kirkkoa pitää puolustaa?

Ikimuistoista eurooppalaisuutta puolustavassa katsannossa kristinuskon kritiikki on Nietzschen jälkeen keskittynyt kristillisen etiikan noudattamisesta seuraaviin haitallisiin seurauksiin. Toinen, kenties vielä yleisempi kritiikin lähde on ollut se, että kristinuskoa on pidetty muualta tuotettuna uskontona, joka on pohjimmiltaan vieras eurooppalaisen ihmisen sielunmaisemalle. Historiaa ei voi kuitenkaan muuksi muuttaa ja siksi on tunnustettava, että kristinusko on ollut maasta riippuen toista tuhatta vuotta elimellinen osa eurooppalaista todellisuutta, sen kulttuurin ydintä. Toisaalta on aina virkistävää muistaa, että eurooppalaiset muovasivat Lähi-idästä rantautuneen uskonnon omaksi kuvakseen lisäämällä siihen helleenistä filosofiaa ja pohjoisten kansojen tapakulttuuria. Koska maailmassa näyttää tänä epävarmana aikana olevan valittavana arvopohjaksi vain toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja, täytyy pragmaattisen sivilisaation puolustajan turvautua niihin vähemmän huonoihin ja toivoa parasta. Huolimatta siitä, että kristinuskossa ovat nykyään pinnalla sen kaikkein itsetuhoisimmat piirteet, se pitää yhä sisällään tiettyjä ikuisia totuuksia ja uniikkeja eurooppalaisia – myös suomalaisia – arvoja, joita ei löydy muualta. Puolustamalla näitä kestäviä arvoja on samalla puolustettava myös kristinuskon koskemattomuutta.

Koska eurooppalaisten kansojen viholliset, universaalivaltiosta haaveilevat neoliberaalit ja sosialistit, hyökkäävät jatkuvasti kristillisen kirkon yhteiskunnallista asemaa ja sen kannattamia traditionaalisia arvoja vastaan, täytyy jopa kristinuskoon epäilevästi suhtautuvan kansalaisen tarkastella tilannetta uudesta näkökulmasta. Ensimmäinen kysymys kirkon maallistumisesta on Cui bono, kuka hyötyy? Vastaus on ilmeinen: ne jotka hyökkäävät sitä vastaan, varsinkin sisältä päin. Edellä esitetty kuvaus maamme luterilaisen kirkon liberalisoitumisesta ja politisoitumisesta paljastaa ne kirkon sisällä vellovat voimat, jotka tekevät työtä kulttuurimme vihollisten puolesta.

Kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin mukaan jokainen kulttuuri perustuu yhteen johtoideaan, käytännössä uskontoon. Kun usko hiipuu, on se yleensä merkki kulttuurin siirtymisestä sivilisaation vaiheeseen ja lopulta sen hajoamiseen. Kulttuuri kestää jonkin verran sen ytimessä olevan uskon kyseenlaistamista kuten 1700-luvulla Englannissa, jolloin maassa vaikutti eliitin jäseniä vilissyt satanistinen Hellfire Club, joka harjoitti mitä hirveintä haureutta ja väkivaltaa. Tällaisen poikkeusilmiön yhteiskunnallinen luonne muuttuu ratkaisevasti silloin kun sen taustalla oleva nihilismi ja pidäkkeetön hillittömyys leviävät osaksi suurten massojen arvomaailmaa. Tällöin koko kulttuuripiiristä on vaarassa tulla yksi suuri helvetintulen kerho. Tukeutumalla uskonnon antamaan moraalisen perustaan kulttuuri on voinut taistella sitä alituisesti uhkaavaa sisäistä korroosiota vastaan ja estää massoja vaipumasta vastuuttomaan itsekkyyteen. Juuri tämä todistaa uskonnon funktionaalisen hyödyn, jonka vuoksi se on säilyttänyt sitkeästi asemansa kulttuurievoluution taistelussa. Tosin materiaalisen hyvinvoinnin ja individualismin seurauksena länsimainen ihminen on alkanut elää uskossa, jossa hän katsoo voivansa olla muista riippumaton, vain omaa hyväänsä (lue: nautintoa) toteuttava ”yksilö”. Jo aikaisemmin viitattu Joseph de Maistre pitää tällaista pelkästään positiivisen ihmiskuvan varaan rakennuttua ihmistä itsetuhoisena, jolla on traagiset seuraukset koko yhteiskunnalle. Isaiah Berlin kuvaa kuinka armottomasti Maistre tuomitsee itsekeskeisen, modernisoituvan ja uskonnottoman ihmisen:

Ihminen on luonnostaan häijy, pahatapainen, pelkurimainen ja huono. Rooman kirkon sanoma, kristinuskon sanoma alkusynnistä, perisynnistä, on psykologisesti tarkoituksenmukaisin näkemys ihmisluonnosta. Yksin jätettynä ihmiset repivät toisensa kappaleiksi. Tässä Maistre  asettuu täydellisesti omaa aikaansa vastaan: hänestä ihmiset todennäköisesti tuhoavat itsensä, ellei heitä kahledita rautavantein ja pidetä mitä ankarimmassa kurissa. Hänestä ihmisluonto on pohjimmiltaan itsetuhoinen ja tarvitsee ennen kaikkea hillintää ja kontrollia. Ainoa luotetteva, ainoa varma asia on se, joka ei ole ihmisestä syntyisin, sillä ihmisen tekemän voi ihminen yhtä lailla tuhota.

Universaalia monokultuuria kannattavat kulttuurimarxilaiset, joille kulttuurien diversiteetti on korupuheista huolimatta vihollinen, ymmärtävät hyvin, että suurille massoille uskonto on aina olemassa. Toisin sanoen kriittisessä teoriassa ei edes yritetä kyseenalaistaa uskontoa sinänsä, vaan ainoastaan läntinen kristinusko, koska sillä on erityisiä piirteitä ylläpitää eurooppalaisuutta, joka on kulttuurimarxilaisille kaiken pahan lähde. Ääneen lausumattomana tavoitteena on korruptoida kristinusko ja korvata se jollakin heidän päämääriinsä sopivalla uskonnon kaltaisella opilla kuten universaalilla humanismilla. Massamedian kautta väsymättä levitetty holokaustikultti onkin orastava merkki siitä, että tälle uudelle uskolle on syntymässä oma teologiansa, jossa ainakin paholaisen rooli on ajateltu jo valmiiksi. Näköpiirissä siintää maallinen versio kristinuskosta, jossa abstraktista ihmisestä tehdään kaiken mitta samalla kun mystifioitu ”ihmisyys” ja sitä toteuttava ”ihmiskunta” nostetaan jalustalle Jumalan tilalle. Koska tällaisessa uskossa ei ole mukana ihmisen ylittävää ajatusta transsendenssista, jää jäljelle vain alkeellinen utiliteetin kalkyyli, jossa elämän merkitys mitataan pelkästään kärsimyksen ja nautinnon välisenä suhteena.

Ihmiskunta ei tunne uskonnollista tyhjiötä. Moderni tieteen aikakausi ei ole poistanut uskonnollisuutta, vaikka institutionalisoitunut kristinusko onkin menettämässä Euroopassa suosiotaan. Mikäli kolmannen maailman invaasion sallitaan jatkuvan samaan tahtiin kuin nyt, tulee ekspansiivisen islamin suosio kasvamaan väistämättä myös alkuperäisväestön keskuudessa. Tragikoomisinta islamin levittäytymisessä on se, että juuri sisäisesti heikennetyt kristilliset kirkkokunnat kannattavat voimakkaasti maahanmuuttoa islamilaisista maista.

Uskonnollista tyhjiötä täytetään myös kotikutoisin keinon. Esimerkiksi tieteellisellä rationalismilla ylpeilevä Vihreä puolue on täynnä naisia, jotka kannattavat New Age -liikettä, ufo-uskontoa, halaavat puita ja uskovat erilaisiin epätieteellisiin teorioihin kuten ekofeminismiin[v]. Lisäksi ajallemme on tyypillistä, että punavihreät edistykselliset kannattavat myös muita irrationaalisia maailmanselityksiä, eräänlaisia ei-teistisiä uskontoja. Sosialismin romahduksen jälkeen he ovat alkaneet uskoa sen äpärälapsiin kuten feminismiin ja monikultturismiin. Nämä uskomusjärjestelmät toimivat vain hermeettisesti suljetuissa universumeissa kuten naistutkimuksen laitoksissa, mutta heti päästessään kosketuksiin reaalimaailman kanssa ne hajoavat käsiin. Massoille suunnatusta valtavasta propagandasta huolimatta niistä ei ole yleisiksi uskonnoiksi, koska uskon harjoittajaksi pääsee vain tarkoin valittu joukko, jolla on tarpeeksi uskonvarmuutta läpäistä kyseisten kulttien initiaatiot yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä laitoksissa. Tavallisesti nämä kulttilaiset ovat harmittomia tapauksia puuhastelessaan teorioidensa parissa vain keskenään, mutta yhteiskunnallisesti vaaralliseksi tilanne muuttuu silloin kun he yrittävät levittää harhojaan muuhun yhteiskuntaan kuten valtionkirkkoon.

Luonnontiedekään ei voi korvata uskonnon asemaa kulttuurin perustavana voimana, koska se ei kykene asettamaan yhteisöä sitoavia moraalisääntöjä, joita kansalaiset kokisivat olevansa velvollisia noudattamaan. On nimittäin vaikea uskoa, että tieteen paljastamat totuudet ilmestyvät tavalliselle kansalaiselle järisyttävän ”numeenisena kokemuksena”, jonka pohjalta voitaisiin rakentaa uusi usko ja siitä riippuvat moraalisäännöt. Mikäli jäljelle jää uskonnosta riisuttu paperinmakuinen legalismi, se ei ole kestävä perusta moraalille, vaan päinvastoin merkki yhteiskunnan alkavasta rappiosta kuten Tacitus ilmaisullaan Corruptissima re publica plurimae leges asian kuvasi.

Koska Euroopan pohjoisena etuvartiona olevien suomalaisten vaihtoehtoina ovat islam, kulttuurimarxistinen mielettömyys, tiedeuskovaisten ontto legalismi tai kristinusko, on meidän syytä puolustaa viimeksi mainitun uskon traditonaalista arvovaltaa kaikin keinoin. Sen sijaan toiveeseen herättää vanhat eurooppalaiset pakanauskonnot merkittävään rooliin eurooppalaisessa kulttuurissa on suhtautuduttava skeptisesti, vaikka kyseessä olisikin mitä tervetullein ilmiö. On nimittäin vaikea uskoa, että jo kertaalleen murhatut jumalat voidaan herättää eloon. Jäljelle jää vain eurooppalainen kristinusko puhdistettuna sen kulttuurimarxilaisesta kuonasta.

VIITTEET JA HUOMAUTUKSET:


Artikkelin otsikon  aloitus  ”Totuuden henki johda sinä meitä…harhaan!” on vasemmistolaisen punk-yhtye Laman uskovia pilkkaava mukaelma virrestä 484.

[i] Vielä 1970-luvulla länsimaiden homoliike käänsi uhmakkaasti selkänsä avioliittolle, koska se ilmensi heidän mielestään heteronormatiivista yhteiskuntaa pahimmillaan. Kun sukupuolisen kumouksen puolesta taistelleet agitaattorit alkoivat ”tasa-arvon” nimissä vaatia sukupuolisesti poikkeaville samaa arvoa kuin enemmistön heteroseksuaaleille, alkoi myös kulttuurimarxilainen uusvasemmisto kiinnostua liikkeestä. Se otti homot ja muut sukupuolivähemmistöt siipiensä suojaan ja politisoi ne gramscilaisia päämääriä silmällä pitäen. Muutoin on vaikea selittää sitä, miksi homojen avioliittoasenteissa tapahtui 1980- ja 90-luvuilla näkyvä muutos. Juuri tuohon aikaan läntisten yliopistojen sukupuolen- ja naistutkimuksen laitosten piiristä levisi julkisuuteen painokkaita näkemyksiä, että homoavioliitto on ennen kaikkea ”tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymys”, jonka vuoksi yhteiskunnan pitää hyväksyä se. Käytännössä kyse on uusvasemmiston projektista, jossa homoja ja muita seksuaalivähemmistöjä käytetään pelkkinä välineinä, joiden avulla on voitu korruptoida kaksi porvarillisen yhteiskunnan selkärankaa, avioliiton käsittävä perheinsituutio ja kirkko. Koska homojen avioliittoikeuden saamista on julkisuudessa perusteltu tasa-arvolla, se on merkinnyt hetero- ja homosuhteiden pitämistä sekä moraalisesti että laillisesti ”samanarvoisina”: Käytännössä tuo päätös devaluoi (tekee arvottomaksi) koko avioliitto-instituution, mikä lienee homoaktivisteina esiintyvien vasemmistolaisten todellinen päämäärä. Tämä selittää hyvin myös sen, miksi avioliittoon vain presidentin viran vuoksi vastentahtoisesti mennyt Tarja Halonen on toiminut Seta ry:n puheenjohtajana.

[ii]Kylävaara, Ilkka (toim.). Taistolaisuuden musta kirja. Helsinki: Tammi, 2004. s. 30.

[iii]Ahmavaara, Yrjö. ”Salliva yhteiskunta ja väkivallan biologiset juuret”. Kanava 1/1994. s. 7-10.

[iv]Toimittaja Seväsellä näyttää jo pro gradunsa (http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu02469.pdf) perusteella olevan fiksaatio maahanmuuttokysymykseen ja monikultturismiin. Pelkästään tutkielman lähdeluetteloon tutustuminen kertoo karusti millaisesta yksipuolisesta julistamisesta tieteen nimissä tiedotusopin laitoksissa harjoitetaan.

[v]Vanhanen, Tatu, ”Pako tieteestä ja järjellisyydestä”. Kanava 9/1996. s. 540-543.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

Information

This entry was posted on helmikuu 7, 2013 by in Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: