Modernin maailman varjo Savoy-teatterissa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Konsertti, joka samanaikaisesti aiheuttaa päänvaivaa ja niin sanotusti rokkaa, on harvinaisuus. Slovenialainen Laibach, jonka esiintymiset ovat yhtä lailla visuaalista taidetta kuin musiikkia, onnistuu sellaisten tuottamisessa toistuvasti. Tiistai-iltana 21.5. yhtye esiintyi Helsingin Savoy-teatterissa osana Opus Dei -kiertuettaan. Tilaisuus oli Laibachin seitsemästoista vierailu Suomessa tähänastisen uransa aikana.

Reilun kahden tunnin aikana Laibach soitti pääosin läpi 1980-luvun klassikkolevynsä Nova Akropola ja Opus Dei, joista molemmat ovat äskettäin ilmestyneet uusina remasteroituina painoksina. Mukaan mahtui muitakin kappaleita yli 40-vuotisen uran varrelta, ja yllättäviä cover-versioita. Jälkimmäisistä Foreignerin imelä ”I Want to Know what Love Is” oli Laibachille ominaista outoa huumoria, Bob Dylanin ”Ballad of a Thin Man” taas paljon vakavahenkisempi.

Laibachin musiikillinen monipuolisuus ei jäänyt epäselväksi. Avausnumero ”Vier Personen” oli Kraftwerk-henkistä reipasta konepoppia, jota kosketinsoittaja ryyditti jazzkuvioilla. ”Država”, ”Boji” ja ”Mi kujemo bodočnost” olivat tyypillistä 80-luvun alkupuolen Laibachia: painostavaa ja aggressiivista vyörytystä, yhtä lailla teollista noisea kuin melodiavetoista musiikkia. Puolen tunnin väliajan jälkeen siirryttiin myöhempään, suurieleisen militanttiin voimapoppiin, jota Opus Dei -albumin kappaleet komeimmin edustavat. Ensimmäistä puoliskoa hallinnut Milan Frasin vain vaivoin lauluksi tunnistettava matala murina ja messuaminen sai rinnalleen veistoksellisen taustalaulajattaren Marina Mårtenssonin kirkkaan, kolean äänen.

Musiikin ohella Savoyssa oli luonnollisesti läsnä Laibachin eniten levottomuutta herättävä puoli. Lavan takaseinälle heijastettiin jatkuvana virtana filminpätkiä kommunistien ja natsien joukkotilaisuuksista, voimistelevista atleeteista, sotajoukoista ja raunioituneista kaupungeista. Laibachin tavaramerkki on alusta saakka ollut totalitarismin estetiikka. Eri totalitarismien aineksia yhdistellään eklektisesti, piittaamatta siitä onko aate ruskea vai punainen. Laibachin kuvastossa Titon puheet, Josef Thorakin veistokset ja Italian fasistien taisteluhuuto Eia, eia, alalà! asettuvat sopuisasti rinnakkain.

Tällaisen kuvaston käyttöä on tulkittu monin tavoin, ja helpointa on pitää sitä ironisena. Laibach muuttuu kuin katkaisijasta kääntäen turvalliseksi kun toteaa, että yhtye parodioi totalitaarisia järjestelmiä ja paljastaa niiden elementtejä yhdistelemällä, että ne ovat kaikki samaa yksilöllisyyden polkemista. Tämän tulkinnan on tyrmännyt yhtyeen jäsenten maanmies, vasemmistolainen filosofi Slavoj Žižek, jonka mielestä Laibach pyrkii pikemminkin ehdottomaan epäironisuuteen. Žižekin väitettä, että Laibach ei esitä totalitaarista performanssiaan pilke silmäkulmassa vaan on siinä emotionaalisesti täysillä mukana, on syytä tarkastella lähemmin.

Toisin kuin moni muu totalitarismin kuvastolla leikittelevä yhtye, Laibach on perustettu ja sen jäsenet ovat kasvaneet totalitaarisessa valtiossa, kommunistisessa Jugoslaviassa. Jugoslavia kuului itäblokin vapaamielisempiin maihin, mutta sielläkään ei sopinut ylittää tiettyjä rajoja. Ennen 80-luvun loppua yhtye ei voinut esiintyä kotimaassaan omalla nimellään – Laibach on Ljubljanan kaupungin vanha saksankielinen nimi, joka viimeksi oli virallisessa käytössä natsimiehityksen aikana. Laibach herätti pahennusta ja joutui viranomaisten silmätikuksi yhdistäessään esityksissä fasismin kuvastoa kommunistijohtajien sitaatteihin ja muuhun virallisesti arvossapidettyyn materiaaliin. Kyse oli varmasti tahallisesta ärsyttämisestä, muttei pelkästään siitä.

Totalitaarisessa järjestelmässä elänyt ymmärtää liberaalin demokratian kansalaista paremmin, millainen tenhovoima järjestelmän visuaaliseen puoleen sisältyy. Univormut, lihasvoimaa uhkuvat veistokset ja puhujien kansanjoukoissa lietsoma fanatismi muistuttavat paitsi pelosta ja henkisen liikkumavaran puutteesta, myös kollektiivisen ponnistuksen ja kiihkeän uhrimielen tuottamasta ilosta. Länsimaisista kirjailijoista tätä puolta on ehkä parhaiten ymmärtänyt George Orwell, joka toisen maailmansodan aikana moitti Britannian liberaalia älymystöä vihollisensa aliarvioimisesta:

Maailmaa aidosti muuttava energia on lähtöisin tunteista – rotuylpeydestä, johtajanpalvonnasta, uskonnollisista vakaumuksista, sodan ihannoinnista – jotka liberaalit intellektuellit siirtävät automaattisesti syrjään anakronismeina ja jotka he ovat tavallisesti tuhonneet itsessään niin tyystin että ovat menettäneet kaiken toimintakyvyn. (”Wells, Hitler ja maailmanvaltio”, 1941)

Laibach hyödyntää totalitaarista estetiikkaa luontevasti, sillä itäisessä Euroopassa se oli kauemmin ja kokonaisvaltaisemmin osa tavallista arkea kuin läntisessä. Tuttuus myös mahdollistaa totalitarismin symbolien vapaamuotoisen käytön, joka täältä katsottuna tuntuu omituiselta, ristiriitaiselta tai shokeeraavalta, mutta kuuluu todellisuudessa entisen itäblokin poliittiseen kulttuuriin. Tälläkin hetkellä ukrainalaiset koristelevat panssarivaunujaan Wehrmachtin tunnuksin ja venäläiset nostavat Neuvostoliiton lippuja miehittämiensä kaupunkien ylle, vaikka Ukrainan sodassa on kyse aivan muusta kuin natsismin ja kommunismin yhteenotosta. Laibach käyttää oman maansa ja alueensa väkivaltaisen historian osia vapaasti mutta tarkoin harkiten. Sijoittamalla niitä yllättäviin yhteyksiin se tekee parempaa totalitaarista taidetta kuin totalitaariset järjestelmät itse saivat aikaan.

Slavoj Žižekin mukaan jokainen poliittinen järjestelmä sisältää piilevänä oman vastapoolinsa. Se pidetään visusti virallisen julkisivun takana, mutta ilman sitä järjestelmän olisi mahdoton toimia tai oikeuttaa olemassaolonsa. Liberaalin demokratian tapauksessa vastapooli on totalitarismi, sekä oikeistolainen että vasemmistolainen. Totalitarismia vastustaessaan liberalismi turvautuu usein itse totalitaarisiin keinoihin, mikä nykyisten vihapuheoikeudenkäyntien ja historianhallinnan aikana on selvempää kuin koskaan. Lisäksi liberalismi sisältää sopivuuteen ja normaaliuteen liittyviä oletuksia, jotka ovat yhtä normatiivisia ja joita rummutetaan kansalaisten tajuntaan yhtä suurella kiihkolla kuin totalitaarisissakin valtioissa.

Žižekiläisittäin tulkittuna Laibach paljastaa nämä totalitaariset pohjavirrat ja levittää ne julkeasti yleisön eteen. Totalitarismi ei ole mikään historiallinen kuriositeetti tai edistyksen poikkeama, vaan osa länsimaiden historiaa siinä missä liberalismikin. Eikä historia ole ohi, vaikka liberalismin korkeana keskipäivänä 1990-luvulla niin ehdittiinkin luulla. Savoy-teatterin konserttiin sisältyi osuus, jossa painostavan teollisen jytkeen päälle luettiin YK:n ihmisoikeuksien julistusta ja seinälle heijastettiin filmiä puolialastomasta naisesta. Vapaudet ja oikeudet ovat länsimaailman viimeisiä pyhiä opinkappaleita, mutta kukaan ei tunnu enää löytävän niille muuta käyttöä kuin aisti-ilojen tavoittelun, josta on tullut miltei pakollista. Vallitsee nautinnon imperatiivi: kunnon kansalainen on hedonisti.

Laibach ei ole missään tavanomaisessa mielessä poliittinen tai ”kantaaottava” yhtye. Itse asiassa harva artisti on yhtä johdonmukaisesti pidättäytynyt tunnustamasta väriä. Kun haastatteluissa keskustelu kääntyy ideologisiin asioihin, laibachilaiset antavat tarkoituksellisen moniselitteisiä vastauksia, joista tunnetuin lienee ”Olemme yhtä fasisteja kuin Hitler oli taidemaalari.” Vastauksesta voi löytää myös syvällisyyttä. Hitleriä on pidetty huonona taidemaalarina, jonka nuoruuden maalauksista löytyy tiettyä teknistä taitoa mutta puuttuu varsinainen sielu ja näkemys. Kenties Laibachin jäsenet ovat ”huonoja” fasisteja, joita viehättää fasismin muoto muttei sisältö, fasisteja esteettisessä mutteivät poliittisessa mielessä. Ja kommunismista kysyttäessä he saattaisivat vastata ”Olemme yhtä kommunisteja kuin Stalin oli runoilija.”

Mutta Laibach ei ole pelkkää estetiikkaa, fiilistelyä eilispäivän ideologioiden irrallisilla osilla. Kokonaistaideteoksena yhtye ilmentää vakavaa nostalgiaa sitä herooista ja yhteisöllistä visiota kohtaan, joka fasismiin ja kommunismiin kaikesta huolimatta sisältyi. Toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeen näistä järjestelmistä on tullut jotakin varaukseltaan ehdottoman negatiivista, joka on rituaalisesti tuomittava yhä uudelleen ja jonka uutta heräämistä pelätään. Sen torjumiseen keskittyessämme emme huomaa, että samalla vaivihkaa omaksumme sen pahimpia piirteitä. Totalitarismi on liberaalin demokratian tukahdutettu elementti, jungilainen varjo. Laibach manaa tukahdutetun esiin nähdäkseen, onko siinä myös jotakin arvokasta ja käyttökelpoista.

Savoy-teatterin konsertti päättyi versioon Billie Holidayn ”Strange Fruitista”, jonka aikana yleisö sai nähdä kuvia Ukrainan pommitetuista kaupungeista. Ku Klux Klanin lynkkauksista kertova kappale ajankohtaisiin uutiskuviin yhdistettynä iski hermoon, mutta eri syystä kuin nopeasti assosioimalla voisi luulla. Varsinaisten sotatapahtumien ympärillä vellova propagandasota on saanut farssimaisia piirteitä, kun Venäjän media sanoo ukrainalaisia natseiksi ja länsimedia Putinia uudeksi Hitleriksi. Koko moderni maailma tuomitsee fasismin, mutta joukkotuho ja joukkoterrori, fasismin aikakauden synkin perintö, ei ole kadonnut maailmasta mihinkään.

–

–