SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Hiekalle rakennettu

TUUKKA KURU

Helsingissä järjestetty Pride-kulkue keräsi poliisin arvioiden mukaan jopa 100 000 osallistujaa, mikä tekee siitä suurimman vuosittain järjestettävän poliittisen tapahtuman Suomessa. Samoin kuin Priden synnyinmaassa Yhdysvalloissa, myös Suomessa liikehdintä on muuttunut viime vuosina kaikenlaisen monimuotoisuuden juhlaksi, irtaantunut aiemmasta vain seksuaalivähemmistöihin suunnatusta fokuksesta. Inklusiivisuutta korostavat järjestäjät ovat kasvattaneet kulkueen osallistujapohjaa transsukupuolisilla, ”rodullistetuilla” (eli ei-valkoisilla), panseksuaaleilla ja muilla vastaavilla ryhmillä, joiden keskeinen yhdistävä tekijä on taistelu valkoista ja heteronormatiivista yhteiskuntaa vastaan. Vaikka kulkueeseen osallistuvat haluavatkin esittää edustavansa jonkin sortin kapinahenkistä muutosvoimaa, heillä on takanaan koko ympäröivä yhteiskunta suurimpia mediataloja, valtion instituutioita ja suuryrityksiä myöten. Mikäli kulkueen esittämät mielipiteet ”moninaisuudesta” ja ”rakkaudesta” olisivat millään tavoin kapinallisia, niiden esittämisestä pitäisi seurata sosiaalisia sanktioita tai virkavallan toimeenpanemia rangaistuksia. Priden kohdalla tilanne on pikemminkin päinvastainen. Sanktiot kohdistuvat tällä hetkellä niihin yrityksiin ja poliitikkoihin, jotka ovat näkyvästi kyseistä tapahtumaa vastaan, mikä tekee heistä todellisuudessa aiemmin mainitun kapinahengen edustajia. Traditionalismi on uusi punk.

Pride on ihmiskuvaltaan ja ulostuloiltaan selvästi vasemmistolainen karnevaali, jonka tarkoitus on normalisoida vasemmistolaisia arvoja. Nämä arvot, jotka on pääosin esitetty rakkauden ja yhdenvertaisuuden kääreissä, pohjautuvat käytännössä kulttuurilliseen taisteluun essentialismia vastaan. Essentialismi, eli usko ihmisten ja ilmiöiden sisäsyntyisiin ominaisuuksiin, on perinteisesti ollut oikeistolaisen ajattelun kulmakivi. Essentialismin näkökulmasta ihmisillä on muuttumaton ydin, perusolemus, jonka yksilö kykenee korkeintaan tukahduttamaan, mutta josta hän ei koskaan pääse täysin eroon. Sisäsyntyisestä olemuksesta kumpuavat myös taipumukset, eli ihmisen tavanomaisimmat tavat toimia erilaisissa ympäristöissä. Samalla tavoin kuin essentialismi pätee yksilöön, sitä sovelletaan myös suurempien ryhmien tarkastelussa. Jos kaksi ihmisryhmää eroaa voimakkaasti toisistaan esimerkiksi käyttäytymiseltään, essentialisti katsoo kyseisen eron johtuvan ryhmien jäsenten sisäsyntyisistä eroista, siinä missä konstruktivisti, tai kansanomaisemmin sanottuna edistysmielinen, keskittää huomionsa ympäristöön. Edistysmieliselle ihmisten keskinäiset erot ovat minimaalisia, ja niitä voidaan vähentää entisestään poliittisilla toimenpiteillä, kuten kasvatuksella ja koulutuksella. Ihmisryhmien globaali epätasa-arvoisuus on edistysmielisen mielestä seurausta yhteiskuntien epäonnistumisesta, siinä missä essentialisti näkee epäonnistumisen johtuvan ihmisten omista puutteista.

Nämä jakolinjat ovat merkittäviä, sillä niiden perusteella tehdään käytännön ongelmista voimakkaasti toisistaan poikkeavia johtopäätöksiä. Jos jonkun ihmisryhmän kohtaamien ongelmien katsotaan johtuvan yhteiskunnasta, kaikki resurssit käytetään väistämättä yhteiskunnan ja sitä ylläpitävien ihmisten tarkasteluun. Mikäli ongelmien katsotaan johtuvan ihmisryhmien toisistaan poikkeavista olemuksista, ratkaisu jonkun väestöryhmän aiheuttamiin ongelmiin perustuu tämän väestöryhmän arviointiin. Jakolinjat ovat selvästi nähtävillä keskusteltaessa esimerkiksi monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta, joissa väestöryhmien erot ovat selvästi todettavissa, mutta eroavuuksista tehdyt johtopäätökset poikkeavat selvästi toisistaan. Väestöryhmien vertailua voidaan tehdä lukuisissa eri maissa. Yhdysvalloissa valkoisten ja värillisten välillä, Euroopassa kantaväestön ja muslimien välillä ja Etelä-Afrikassa valkoisten ja afrikkalaisten välillä. Jos jonkun ihmisryhmän synnyttämien sosiaalisten ongelmien katsotaan johtuvan ryhmän omasta olemuksesta, on loogista pyrkiä vähentämään ryhmän läsnäoloa läntisissä yhteiskunnissa.

Essentialistisen maailmankatsomuksen yksi perusolettamus on myös kategorioiden muuttumattomuus, eli ihminen ei pysty ”ohjelmoitumaan” osaksi uutta ryhmää, sillä hän säilyttää aina olemuksessaan piirteitä, jotka ovat toiselle ryhmälle vieraita ja erottavat hänet väistämättä muista ryhmän jäsenistä. Edistysmielinen eroaa ihmiskuvaltaan tältä osin voimakkaasti essentialistista, sillä hän ei tunnusta ihmisryhmien välisiä eroja eikä myöskään väestönlaadullisia mittareita. Edistysmielinen uskoo kaikkien ihmisten jakavan samat perusominaisuudet, jotka hän yleensä juontaa omasta, pääosin valkoisesta, ympäristöstään ja uskoo ristiriitojen olevan voitettavissa kulttuurinvaihdon, kohtaamisten ja kasvatuksen avulla. Ryhmäkohtaiset erot kognitiivisissa kyvyissä, ryhmäidentiteeteissä ja ryhmäkäyttäytymisessä ovat edistysmieliselle vain eräänlaisia kivikautisia jäänteitä, jotka voidaan selättää rohkeilla poliittisilla päätöksillä. Jos näitä eroja esiintyy vielä vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeenkin, syy löytyy epäonnistuneista poliittisista päätöksistä, joilla ei ole onnistuttu saamaan muka tasalaatuisesta populaatiosta haluttuja lopputuloksia.

Yksilön näkökulmasta nämä erot kahden maailmankatsomuksen välillä voi tiivistää näin: siinä missä edistysmielinen sanoo ”ole sitä mitä haluat olla”, essentialisti sanoo ”tyydy siihen, mitä olet”. Edistysmielisten kaipuu tasa-arvoon näkyy myös Pride-aktivismissa, jossa yhteiskunnallisesti sangen marginaaliset seksuaalisen itseilmaisun muodot yritetään esittää yhtä hyvinä, ellei jopa tiedostavampina ratkaisuina kuin perinteinen heterosuhde ja sen kylkiäisenä tuleva ydinperhe. Tätä pyrkimystä edistetään kahdella eri tavalla, jotka saattavat näyttää pintapuolisesti ristiriitaisilta. Yhtäältä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat ”ihan samanlaisia” tuottavia yhteiskunnan osia kuin heterotkin, eivätkä heihin liitetyt vanhahtavat stereotypiat pidä paikkaansa. Toisaalta samat vähemmistöt eroavat kuitenkin omasta mielestään niin paljon heteroista, että he joutuvat toistuvasti tekemään selväksi mikä on heidän oikea sukupuolensa, tai kuinka pienimmätkin heteronormatiiviset ärsykkeet synnyttävät heissä valtavasti mielipahaa. Valkoisen heteromiehen ei sovi sanoa, että homot ovat tietynlaisia, tai että transsukupuoliset käyttäytyvät tavalla x, sillä se johtaa melkoiseen läksytykseen. Tällaiset yleistykset ovat pahimmillaan jopa toiseuttavia, jos halutaan käyttää kyseisten ryhmien omaa jargonia.

Essentialistin näkökulmasta oleellista on se, ovatko seksuaalivähemmistöt todellisuudessa niin heteroiden kaltaisia kuin virallisissa ulostuloissa esitetään. Heidän seksuaalikäyttäytymisensä eroaa ainakin selvästi heteroiden vastaavasta, jos virallisiin tilastoihin on uskominen. Homoseksuaaliset miehet harrastavat heteroita paljon enemmän irtosuhteita, mikä edistää myös sukupuolitautien leviämistä. HIV-tartunnoista lähes 70 % saavat homoseksuaalit, mikä on tuntuva yliedustus ottaen huomioon heidän suhteellisen pienen lukumääränsä. Yhdysvalloissa neljäsosa uusista HIV-tartunnoista syntyy ”ötökkäjahdiksi” nimetystä toiminnasta, jossa HIV-negatiiviset homomiehet pyrkivät tietoisesti harrastamaan seksiä virusta kantavien partnereiden kanssa. Tartuntaa pidetään joissakin piireissä ”lahjana” ja aidon homoseksuaalin tunnuksena. Moisella toiminnalla pyritään myös vastustamaan heteronormatiivista yhteiskuntaa, joka on HIV-epidemian puhkeamisen jälkeen yrittänyt vähentää uusien tartuntojen syntymistä seksuaalivalistuksella. Sama yliedustus sukupuolitaudeissa on havaittavissa myös Suomessa, jossa homomiehen HIV-riski on 20-kertainen heteroväestöön verrattuna.

Oman lisänsä Prideen antaa myös sukupuolten moninaisuus, joka pyrkii korostamaan transsukupuolisten ihmisten asemaa. Transsukupuoliset eli kehodysforiasta kärsivät ovat laveasti määritellen sellaisia, joiden henkinen ja biologinen sukupuoli ovat ristiriidassa keskenään. Heidän mielestään ankarat sukupuoliroolit ja niihin sisältyvä selvä jako miehiin ja naisiin ovat sortavia, sillä ne eivät anna mahdollisuutta vapaaseen yksilölliseen itseilmaisuun. Lääketieteellisestä näkökulmasta sukupuolia on edelleen kaksi, joihin jotkut kehodysforiasta kärsivät ihmiset muokataan sukupuolenkorjauksena tunnetun operaation avulla. Samankaltaisia operaatioita tehdään myös hermafrodiiteille, eli kehityshäiriöisille lapsille joilla ei ole syntyessään toimivia sukupuolielimiä. Tämän sukupuolisen dualismin rinnalle on syntynyt myös ”muunsukupuolisuus”, joka ei tunnusta kumpaakaan synnynnäistä sukupuolta omakseen. Transsukupuolisuutta on yritetty mainostaa täysin normaalina sukupuoli-identiteettinä, joka ei eroa perinteisestä sukupuolijaottelusta. Naisena syntyneet ja myöhemmällä iällä mieheksi itsensä operoineet ovat ”ihan yhtä miehiä” kuin synnynnäisetkin miehet, siinä missä miehestä naiseksi itsensä operoineet ovat naisia siinä missä synnynnäisetkin naiset. ”Täydellisestä samankaltaisuudesta” huolimatta transsukupuoliset esiintyvät kuitenkin pääosin omien eturyhmiensä jäseninä, joissa he pääsevät jakamaan kokemuksiaan operaatiostaan ja omasta identiteetistään. Vaikka korjausoperaatiot saattaisivat muuttaa heidän ulkonäköään ja muuta ulosantiaan, he eivät koskaan pääse osaksi sitä joukkoa, jonka jäseniä he niin kipeästi haluaisivat olla. He jäävät steriileiksi, sukupuoliamputoiduiksi ihmisiksi uudessa kehossa, joka on keinotekoisesti heille luotu. Transsukupuolisista lähes puolet yrittää itsemurhaa elämänsä aikana, ja jos laajalti tunnettuun ruotsalaistutkimukseen on uskominen, itsemurhariski ei laske korjausoperaation jälkeenkään. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kärsivät myös paljon yleisemmin mielenterveysongelmista kuin heteroväestö.

Tältä osin voidaan todeta, etteivät tällaiset vaihtoehtoiset elämäntavat ole ainakaan yhdenvertaisia perinteisen heteroseksuaalisuuden kanssa, koska ne synnyttävät monia surullisia lieveilmiöitä. Ne eivät myöskään ole elämäntapoja, joihin erityisesti kannattaisi kannustaa, saati yrittää nostaa niitä tasavertaiseen asemaan heterosuhteiden rinnalle. Jos kaikki seksuaalisen itseilmaisun muodot olisivat yhdenvertaisia, ne olisivat myös keskenään vapaasti vaihdettavissa. Tämä ehto ei kuitenkaan täyty, sillä mikä tahansa yhteisö selviäisi ilman seksuaalivähemmistöjä, mutta yksikään yhteisö ei selviäisi ilman heteroita ja heidän mahdollistamaansa suvunjatkamista.

Vasemmistoliberaalin hegemonian takia muutamat oikeistolaiset (ja kansallismieliset) ovat osallistuneet Prideen ja pitäneet sitä muusta politiikasta irrallisena tapahtumana. Muutamat kansallismielisen toiminnan reunalla hyörivät vääräleuat ovat osallistuneet Prideen ”provosoidakseen muslimeita”, tai jonkun muun vastaavan syyn perusteella, jolla he ovat pyrkineet muodostamaan eräänlaisen synteesin maahanmuuttokriittisyytensä ja yhteiskunnan yleisen arvoliberalismin kanssa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt on toisinaan nostettu jopa eräänlaiselle poliittisen diskurssin alttarille, jotta maltilliset maahanmuuttokriitikot välttäisivät vastapuolen esittämät natsileimat.

Tällainen ajattelu perustuu eräänlaiseen reilun pelin henkeen, jossa vastapuolen ihanteita hyväksikäyttäen pyritään pakottamaan vastapuoli hyväksymään ainakin osa maahanmuuttokriitikoiden vaatimuksista. Jotkut poliittisesta strategiasta tietämättömät ovat jopa keskenään ilkikurisesti kehuskelleet, kuinka homoaktivismia ajamalla vasemmistolla menee vähintäänkin ”aivot solmuun”. Tämän kaltainen ideointi ei vain ole lainkaan nokkelaa, ainoastaan pelkuruutta. Pride on itsessään monimuotoisuuden juhla, jonka tavoitteena on purkaa viimeisetkin yhteiskunnassa esiintyvät konservatiiviset rakenteet, jotka vielä muistuttavat ihmisiä heidän muuttumattomasta olemuksestaan. Jos itseään maahanmuuttokriittisinä pitävät tahot hyväksyvät sen, että ihminen voi synnynnäisestä sukupuolestaan huolimatta olla aivan mitä sukupuolta haluaa, mikä estää esimerkiksi suomalaisuuden täysin vapaan määrittelyn? Kansallisuus on kuitenkin huomattavasti abstraktimpi ominaisuus kuin sukupuoli, joka on etnisyyttäkin selvempi biologinen tosiseikka. Jos nämä ihmiset eivät huomaa aiemmin mainittuja laadullisia eroja seksuaalivähemmistöjen ja heteroiden välillä, kuinka he voivat rehellisesti nähdä niitä suomalaisten ja muukalaistenkaan välillä?

Yleensä tähän hyvesignalointiin syyllistyvät maahanmuuttokriitikot karsastavat ajatusta muuttumattomasta olemuksesta ja edesauttavat tietämättään liberaalien ja vasemmistolaisten päämääriä. He hyväksyvät sen, että ihmisryhmät ovat lähtökohtaisesti samanlaisia, mutta tähän mennessä harjoitettu politiikka on vain epäonnistunut. Ihmisryhmien välisten ristiriitojen nähdään johtuvan vasemmiston omasta identiteettipolitiikasta, joka muka edustaa ”oikeaa rasismia”. Pride on kuitenkin saman identiteettipolitiikan manifesti, atomisaation ja monimuotoisuuden juhla, joka yhdistää sateenkaarilippunsa taakse kaikki ne, jotka edistävät länsimaisen sielun ja olemuksen näivettymistä ja lopullista korvautumista.

Tervehenkisen oikeistolaisen liikkeen tulisi siis kokonaan hylätä vastapuolen ajatukset ympäristön, koulutuksen ja kasvatuksen parantavasta voimasta, ja palata essentialismin alkulähteille. Tämä tarkoittaa maahanmuuton vastustamista jo pelkästään sen perusteella, että maahan tulevat ihmiset ovat erilaisia kuin me, ja heidän läsnäolonsa synnyttää väistämättä erilaisen yhteiskunnan kuin me itse olisimme kansana saaneet aikaiseksi. Heidän suomalaisista poikkeava käyttäytymisensä on ollut tiedossa siitä saakka kun he ensimmäisen kerran saapuivat Euroopan ulkopuolelta Suomeen. Kun hyväksyy ensin oman identiteettinsä ja siihen liittyvän muuttumattoman aineksen, on helpompi hyväksyä se myös suuremmassa, yhteiskunnallisessa mittakaavassa. Joka hyväksyy sen, että sukupuolet ja seksuaalisuuden muodot eroavat toisistaan, kykenee havaitsemaan perustavanlaatuisia eroja myös muissa yhteyksissä. Tämä kategorisointi voi kuulostaa alkuun omituiselta, sillä se hyökkää kaikkia modernin yhteiskunnan individualistisia ihanteita vastaan. Nuo ihanteet ovat kuitenkin epäonnistuneet kuvaamaan sitä todellisuutta, joka näyttää yhä vahvemmin ilmentävän ihmisen tribalistisia taipumuksia eikä tabula rasa -unelmia.

Olemusajattelun looginen johtopäätös on se, etteivät kaikki ryhmät ja niiden jäsenet ole, eivätkä voikaan olla, samanlaisia. Olemusajattelu johtaa myös sen hyväksymiseen, että lopputulokset ovat aina riippuvaisia niistä inhimillisistä resursseista, jotka yhteiskunnalla on kullakin hetkellä käytettävissään. Monikulttuurinen ihanne ei syntynyt tyhjiössä, muusta kehityksestä irrallisena osana. Sen juuret ovat monimuotoisuuden ja pluralismin ihannoinnissa, jossa etninen diversiteetti on vain yksi sivujuonne. Kansallismielisten ei pidä ”hyväksyttää” maahanmuuttokriittisyyttään sateenkaariaktivismilla, vaan pikemminkin hahmottaa, että molemmat niistä edustavat saman taudin eri oireita. Vasta sen jälkeen oikeston toimintaa voidaan pitää uskottavana vaihtoehtona nykyiselle kehitykselle, ja ainoastaan siten voidaan varmistaa, että liikehdinnän perusta on kovalla kalliolla eikä pehmeällä hiekalla.

Tuukka Kuru on vuonna 1990 syntynyt rovaniemeläislähtöinen koneinsinööri ja Suomen Sisun aktiivi, joka toimii Monokulttuuri FM-nettiradion juontajana.

%d bloggers like this: