SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Homo!

TIMO HÄNNIKÄINEN

(Essee on alun perin ilmestynyt vuonna 2016 valikoimassa Sanansäilä. Kirjoituksia 2008-2016.)

Homo, hintti, hinttari, hinaaja, homppeli, suklaapoika, perätuuppari. Tällaisia nimityksiä kuulee teini-ikäisten ja vanhempienkin urosten huutelevan toisilleen. Joskus niitä käyttävät vaahtosammuttimen kokoiset pikkupojat, jotka tuskin edes tietävät niiden merkitystä. Mutta ei niiden merkitys aivan yksiselitteinen olekaan.

Kun ”homoa” käytetään haukkumasanana, se ei viittaa homoseksuaalisuuteen, ainakaan ensisijaisesti. Sillä annetaan ymmärtää, että loukkauksen kohde on naismainen, että hänen miehisyytensä on puutteellista ja ettei hän kuulu miesten joukkoon. Kyseessä on psykologinen emaskulaatio, vielä tänäkin päivänä yksi tehokkaimmista tavoista loukata melkeinpä ketä tahansa miestä.

Miehisyys on ylpeyden lähde useimmille sellaisillekin miehille, jotka eivät ole erityisen miehekkäitä. Miespuoliset transvestiititkaan eivät halua miehisyyttään asetettavan kyseenalaiseksi. Pulp-elokuvien ohjaaja Ed Wood pelkäsi toisessa maailmansodassa palvellessaan eniten haavoittumista, koska sidontapaikalla hänen asepuvun alla käyttämänsä vaaleanpunaiset rintaliivit ja pikkuhousut olisivat paljastuneet. Merijalkaväen sotilailla olisi tuskin riittänyt ymmärrystä sellaiselle poikkeavuudelle. Wood oli sisäistänyt maskuliinisen koodin, jonka mukaan häpeä tovereiden silmissä on kuolemaa kauheampi kohtalo.

Mutta miksi homoseksuaalisuus kuitenkin kielellisesti yhdistetään feminiinisyyteen? Niin sanotun terveen järjen perusteella mikään ei sinänsä tee miesten kanssa makaavasta miehestä naismaista. Voisi pikemminkin luulla, että sellainen mies on maskuliinisuuden läpitunkema, sillä hän ei tarvitse naisia edes seksuaalisesti. Homostelu on miesten hommaa, kuten eräs ystäväni jokseenkin vastaansanomattomasti kiteytti. Mutta kulttuuristen ennakkokäsitysten logiikka on harvoin näin suoraviivaista.

Homouteen painetulla feminiinisyyden leimalla on pitkät juuret länsimaiden historiassa. Antiikin Kreikkaa ja Roomaa on pidetty esimerkkeinä homomyönteisistä sivilisaatioista, ja homoseksuaaliset suhteet olivatkin niissä paitsi hyväksyttyjä, myös jossakin määrin asiaankuuluvia. Mutta se, millaista homoseksuaalista kanssakäymistä kreikkalaiset ja roomalaiset pitivät soveliaana, oli tarkkaan määritelty. Kreikkalaisten institutionalisoima pederastia tarkoitti käytännössä mentorin ja oppipojan suhdetta, joka ei paljonkaan muistuttanut aikuisten miesten välistä kanssakäymistä. Aikuisten homosuhteet hyväksyttiin vain tietyissä puitteissa. Tärkein sääntö oli, että vapaan miehen tuli olla yhdynnässä aktiivisena osapuolena; alla oleminen sopi vain orjille ja prostituoiduille. Jos vapaan miehen voitiin todistaa olleen passiivisena osapuolena, hän menetti oikeuden osallistua valtiollisten asioiden hoitoon – toisin sanoen joutui naisen asemaan. Sama päti roomalaisilla. Pilkkarunoissaan Catullus nimitti Caesaria ja muita inhokkejaan ”täyshomoiksi”, siis sellaisiksi jotka suostuivat myös levittämään pakaroitaan.

Kokonaisvaltaisesti epämiehekkäänä homoseksuaalisuutta alettiin pitää kristinuskon saavutettua valta-aseman Euroopassa. Bysantin keisari Justinianus I vakiinnutti kuohitsemisen rangaistukseksi homoseksuaalisesta kanssakäymisestä, ja siten rangaistiin monia sellaisiakin, joiden vain huhuttiin syyllistyneen moiseen. Vastaava käytäntö oli yleinen muuallakin Euroopassa, kuten visigoottien hallitsemassa Espanjassa ja renessanssiajan Italiassa. 1200-luvun Ranskassa laki määräsi rangaistukseksi ensimmäisestä homoseksuaalisesta rikkomuksesta kivesten poiston, toisesta poistettiin koko penis. Joissakin maissa käytäntö säilyi senkin jälkeen kun homoseksuaalisuutta alettiin pitää pikemminkin lääketieteellisenä ongelmana kuin rikoksena. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuudesta syytettyjen saatettiin antaa valita teloituksen ja kastraation välillä.

Vanhatestamentillisilla käsityksillä on siis ollut suuri merkitys feminiinisyyden stigman tarttumiselle, mutta kuten antiikin sivilisaatioista poimitut esimerkit osoittavat, kokonaan ne eivät ilmiötä selitä. Myös joidenkin heimokulttuurien parissa homoutta on pidetty yleisen miehisyyden piiriin kuulumattomana, ja homot on joko surmattu tai heille on varattu ”oikeista” miehistä erillinen rooli yhteisössä. Homot ovat usein päätyneet vaikkapa shamaaneiksi tai poppamiehiksi, siis sinänsä arvostettuun mutta eristettyyn asemaan. Miehiin kohdistuva sukupuolinen halu luokitellaan helposti vain naisen sukupuolikäyttäytymiseen kuuluvaksi, ja sellaista toteuttava mies mielletään naismaiseksi. Naisen tavoin käyttäytyvä mies tuntuu muiden miesten näkökulmasta pilkkaavan heidän miehuuttaan, ja siksi häneen reagoidaan vihamielisesti. Ja yhteisö, jossa monet miehet omaksuisivat naisen roolin, olisi äärimmäisen haavoittuvainen, sillä yhteisön puolustaminen on miehisten hyveiden kuten voiman ja urheuden varassa. Logiikka on primitiivinen mutta ymmärrettävä.

Nykyään tiedämme paljon enemmän homosuhteiden dynamiikasta, olemme paljon sallivampia seksuaalisten taipumusten suhteen ja avoin homovastaisuus, josta väitteet homouden epämiehekkyydestä ovat usein kummunneet, ei enää ole poliittisesti korrektia. Tiedot vaikkapa Aleksanteri Suuren tai Fredrik Suuren yksityiselämästä ovat osoittaneet, että homoseksuaaliset taipumukset eivät sulje pois sotaisaa urheutta. Mutta yleisissä mielikuvissa homoseksuaaliset miehet yhdistetään yhä androgyynisyyteen tai feminiinisyyteen. Vahvimmin näitä mielikuvia tuntuu ylläpitävän homojen oma alakulttuuri, niin sanottu gay-kulttuuri.

Sateenkaariliput, tyttömäiset eleet, ulkonäön palvonta ja muodin suurkuluttaminen eivät juuri anna maskuliinista signaalia. Homokulttuurin estetiikassa maskuliinisia puolia edustavat vain Village Peoplesta ja Tom of Finlandin sarjakuvista ammentavat ”nahkahomot”, jotka näytösluontoisesti ylikorostavat ulkoisen olemuksensa miehekkyyttä. Heidän tyylinsä on jonkinlainen maskuliinisuuden vulgaari irvikuva, joka vastaa drag queenin vulgaaria irvikuvaa feminiinisyydestä. Pinnan alla ei näytä erilaiselta: homojen alakulttuuri liputtaa avoimesti feminismin, niin sanottujen pehmeiden arvojen, terapeuttisuuden ja uhri-identiteetin puolesta. Se syyttää kaikista ongelmistaan ”heteronormatiivista” yhteiskuntaa mutta silti haluaa tältä yhteiskunnalta virallisen siunauksen kaikille valinnoilleen. Gay-kulttuurin kollektiiviset haaveet tulevat lihaksi sosiaalidemokraattisen naispapin suorittamassa sukupuolineutraalissa avioliittoseremoniassa.

Näyttää siltä, että homokulttuuri on hyväksynyt vuosituhantisen feminiinisyyden leiman ja kantaa sitä ylpeänä. Lisäksi sillä on oma normatiivinen estetiikkansa ja valmis arvo- ja mielipidepakettinsa. Mutta entä ne miehet, jotka eivät siihen sopeudu mutta ovat silti eroottisesti kiinnostuneita miehistä? Heidän näkökulmastaan puhuu Jack Donovanin vuonna 2007 ilmestynyt pamfletti Androphilia – A Manifesto. Teos on avoimesti homoseksuaalisen miehen jyrkkä kritiikki homokulttuuria kohtaan. Heti alussa Donovan ilmoittaa kutsuvansa itseään ”androfiiliksi”, siis miehiä haluavaksi mieheksi, sillä sana ”gay” sisältää niin paljon hänelle vierasta painolastia.

Gay” on alakulttuuri, haukkumasana, joukko eleitä, tyyli, poseeraus, paraati, sateenkaarilippu, elokuvagenre, musiikkimaku, kampaus, markkinoinnin kohderyhmä, poliittinen agenda ja filosofinen näkemys. ”Gay” on esipakattu, pinnallinen rooli – elämäntyyli. Se on seksuaalinen identiteetti, jolla ei ole juuri mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa.

Donovan hylkää ajatuksen, että seksuaalisen halun pitäisi määritellä ihmisen identiteetti. ”Sateenkaariväki” on sekalainen seurakunta, jota yhdistää viime kädessä vain valtavirrasta poikkeava seksuaalisuus. Sellainen ei ole mikään oikea yhteisö, vaan pikemminkin löyhä korvikeperhe niille jotka syystä tai toisesta tuntevat itsensä ulkopuolisiksi heteroiden keskuudessa. Ja nyt kun queerteorian uusimpien päänavausten mukaan sukupuolia on ainakin 19 683 kappaletta (luvun esitti queertutkija Sade Kondelin vihreiden nuorten Rönsy-lehden numerossa 1/2013), sateenkaariväkeen mahtuu ilmeisesti jokainen, jonka seksielämä ei rajoitu aviopuolison kanssa pimeässä peiton alla lisääntymistarkoituksessa suoritettuun yhdyntään. Yhdistääkö tätä joukkoa enää mikään?

Donovan kysyy, miksi hänen pitäisi samaistua enemmän lesbolaiseen folklaulajaan kuin sellaisiin heteromiehiin, joiden kanssa hän jakaa samat arvot ja kiinnostuksen kohteet. Hän pitää sukupuolta sinänsä paljon merkittävämpänä identifioitumisen kohteena. Miehet ovat ”hänen väkeään”, ja hän viihtyy parhaiten klassista maskuliinisuutta edustavien miesten seurassa, olivatpa he sitten homo- tai heteroseksuaaleja. Häntä kiinnostavat miehiset hyveet: kunnia, aggressiivisuus, vastuuntunto, sisäinen ja keskinäinen kilvoittelu, itsenäisyys. Tämä on vieraannuttanut hänet feminiinisyyttä palvovasta homoyhteisöstä, jolle maskuliinisuus on metafyysinen paha ja joka patistaa jokaista jäsentään pitämään itseään alistetun vähemmistön edustajana, menipä hänellä miten hyvin tahansa.

Androphilia ei ole hyökkäys luonnostaan feminiinisiä miehiä vastaan, mutta Donovan toteaa, että suurin osa miehistä tuntee seksuaalisuudestaan riippumatta maskuliinisen identiteetin läheisemmäksi. Heille homokulttuuri tarjoaa vain popmusiikkia, sisustusohjelmia, muotivaatteita ja yleistä prameilua, parhaimmillaan kenties karhumies-lookia ja muita miehekkyyden simulaatioita. Se sulkee heidät hermeettiseen homokuplaan, josta käsin on mahdoton muodostaa luontevia ystävyyssuhteita heteromiesten kanssa ja jossa vain kuuluu asiaan riemuita Conchita Wurstin euroviisuvoitosta vaikkei ymmärtäisikään miksi.

Donovanin mielestä homojen oikeuksia puolustava liike ja gay-kulttuuri ovat tehneet suunnattoman virheen hyväksyessään homomiehille ammoisista ajoista saakka varatun sukupuolisen väliinputoajan roolin. Näin ne ovat pikemminkin uusintaneet vanhoja homostereotypioita sen sijaan että olisivat pyrkineet vapautumaan niistä. Homokuplasta katsottuna heteromiehet ovat oikeita miehiä, homot jotakin muuta. Homokulttuurin idolit ja roolimallit ovat usein naisia: Marlene Dietrichin kaltaisia diivoja, Judy Garlandin kaltaisia menestyneitä mutta haavoittuvaisia ja itsetuhoisia naistähtiä. Vahvat ja sankarilliset miehet loistavat poissaolollaan gay-pantheonissa. Mutta naisia ihaillessaan ja jäljitellessään homomiehet pysyvät silti miehinä, joilla on miehen vaistot. Kun nämä vaistot eivät löydä sopivaa purkautumiskanavaa, homomiehet jäävät vangiksi eräänlaiseen Peter Pan -maailmaan, jossa he pysyvät ikuisesti keskenkasvuisina poikina vailla käsitystä siitä mitä miehuus tarkoittaa. Ei ihme, että homoyhteisöjen yleisiin vitsauksiin kuuluvat mielialalääkkeiden syönti ja itsemurhat, nuo elämän tyhjyyden indikaattorit.

Androphilian resepti homoseksuaalisisten miesten vaivoihin on selkeä: murtautukaa ulos sosiaalisista ghetoista, kasvattakaa luonnettanne alakulttuurisen ”uskottavuuden” sijaan, etsikää maskuliinisia ihanteita ja roolimalleja, luokaa merkityksellisiä suhteita myös heteroseksuaalisiin miehiin. Donovan jopa väittää, että suurimmat syyt homoseksuaalien halveksuntaan heteromiesten keskuudessa ovat eristäytyminen, uhriutuminen ja maskuliinisten ideaalien hylkääminen, ei seksuaalinen poikkeavuus sinänsä.

Tällaiset pohdinnat ovat valaisevia myös heteroseksuaalisen miehen – tai Donovanin termejä soveltaen gynofiilin – näkökulmasta. Myönteisten maskuliinisten ihanteiden kato ei nimittäin vaivaa vain homojen elämänpiiriä. Huomioni kiinnittyy Androphilian kohtaan, jossa Donovan kirjoittaa:

Monen homomiehen levykokoelma koostuu pääosin naislaulajista, ja uskon että ajan mittaan se muokkaa perusteellisesti heidän psykologiaansa. Naisten äänet kirjaimellisesti soivat heidän päässään.

Myös monen heteromiehen kasvu- ja elinympäristöä hallitsevat naisten äänet: äidin, päiväkodin tädin, opettajan, vaimon… Hiljalleen niistä tulee heidän sisäinen äänensä. Sosiologi Erkki Lampén on kirjoittanut ”feministisestä yliminästä”, sisäistetystä nalkuttavasta naisäänestä, joka jatkuvasti kontrolloi miehen sielunelämää ja toimintaa ja pitää hänessä yllä jatkuvaa huonommuuden tunnetta suhteessa naisiin. Se on erityisen voimakas Lampénin itsensä kaltaisilla miehillä, joiden kasvuvuodet ja merkittävä osa aikuisiästäkin ovat olleet naisten hallitsemia:

Kasvoin naisten keskellä. Isäsuhteeni oli etäinen, ja maailmaani määrittivät naiset: äiti, isosisko, tämän ystävättäret, kotiapulaiset, sukulaisnaiset. Kolmivuotiaana kutsuin kaikkia tuntemattomia aikuisia sukupuoleen katsomatta tädeiksi. Nainen oli standardi, mies poikkeama. Hyvä ja kaunis olivat peräisin naisten maailmasta. Asiaa tajuamatta ja siitä vielä tietoisesti kärsimättä koin toiseutta suhteessa tyttöihin ja naisiin.

(esseestä ”Feministinen yliminä”, Hannu T. Sepposen toimittamassa teoksessa Mies vailla tasa-arvoa)

Lampénin kokemus oli vielä hänen lapsuudessaan melko harvinainen. Mutta tänään yksinhuoltajaäitien määrä lisääntyy ja samalla on yhä harvempia tiloja, joissa miehet voivat viettää aikaa keskenään. Nykymiehellä ei usein ole muuta isää kuin valtio, ja senkin arkielämässä kohdatut edustajat ovat usein naisia. Miehet ovat eristyksissä toisistaan ja joutuvat kaikkialla ottamaan huomioon naisten vaatimukset. Ainoa hyväksytty miehisen vaistoelämän toteuttamistapa alkaa olla seksi, ja sitä saadakseen miehen on alituiseen miellytettävä naisia, keksittävä ovelia keinoja herättää heidän halunsa.

Niin ikään homokulttuuri pyörii pitkälti seksikokemusten hankkimisen ja haluttavuuden ylläpitämisen ympärillä. Se on toiminut kulttuurin yleisen seksualisoitumisen koelaboratoriona. Juuri homomiehet ensimmäisenä sosiaalisena ryhmänä hylkäsivät perinteiset sukupuoliroolit ja kanavoivat kaiken miehisen aggressionsa haluttavuuden lisäämiseen ja seksikumppanien määrän kartuttamiseen. Heidän mieskuvastaan tuli masturbaation välikappale, heidän maskuliinisuudestaan silmää varten tehtyä. Homomiehet myös maksoivat ensimmäisinä seksuaalisesta ”vapautumisesta” langenneen hinnan, kun AIDS alkoi harventaa heidän rivejään 1980-luvulta alkaen.

Samaa läpiseksualisoitua roolia heteromiesten maailmassa esittää niin sanottu metroseksuaali. Tässä toimittaja Mark Simpsonin 1990-luvulla nimeämässä ilmiössä ruumiillistuu moderni ulkonäköihanne. Metroseksuaali haluaa näyttää maskuliiniselta mutta samalla äärimmäisen huolitellulta. Hän käy sekä kuntosalilla että manikyyrissä. Kuuluisissa miesmalleissa ruumiillistuva metroseksuaalinen ihanne on klassista muotoa ilman klassista sisältöä: siinä missä antiikin mies vaali ruumiinkuntoaan kyetäkseen paremmin palvelemaan yhteiskuntaansa ja puolustamaan sitä sodassa, tämän päivän metroseksuaali kehittää lihaksiaan ollakseen haluttava. Miesmallit kuten David Gandy, Kim Herold ja Sean O’Pry ovat jänteviä ja lihaksikkaita mutta samalla herkän poikamaisia sileine ja pehmeine hipiöineen. On vaikea kuvitella heidän koskaan olleen nyrkkitappelussa tai saaneen rakkoja käsiinsä ojaa kaivaessaan. Miesmalli on seksisymboli naisille ja esikuva miehille, jotka haluavat tehdä naisiin vaikutuksen.

Metroseksuaalisuus on läpäissyt valtakulttuurin, mikä näkyy varsinkin nuorisossa. Paljon on puhuttu siitä, miten teinitytöt katsovat kovaa pornoa oppiakseen rakastelemaan kuin ammattilaiset, harkitsevat silikonirintojen teettämistä ja pukeutuvat asusteisiin, joita ennen näki vain strippareilla ja ilotytöillä. Mutta teinipojatkaan eivät enää nostele painoja kasvattaakseen voimaansa ja lihasmassaansa, vaan ollakseen vetävän näköisiä. Heidän ulkonäköihanteensa on timmi ja karvaton, ja jos kuntosalikäynnit eivät tuota pyykkilautavatsaa ja näyttäviä rintalihaksia riittävän nopeasti, herää kiinnostus doping-aineita ja jopa lihasimplantteja kohtaan.

Yleinen feminisoituminen on siis tuonut heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen alakulttuurin lähemmäs toisiaan. Niinpä miehet, jotka arvostavat maskuliinisia ihanteita ja haluavat viljellä maskuliinisia hyveitä, ovat samassa veneessä seksuaalisista mieltymyksistään riippumatta. Seksuaalisuus ei ole tärkein ihmistä määrittävä tekijä: minulla on enemmän yhteistä Jack Donovanin kaltaisen hedonistista ja perinteetöntä maailmanjärjestystä vastustavan homon kuin sen mukisematta hyväksyvän heteron kanssa.

Nähdäkseni laajemman yhteisymmärryksen tiellä on kaksi estettä. Heteromiesten pitäisi luopua vuosisatojen takaisesta, vaistomaisesta homovastaisuudestaan ja arvioitava kutakin miestä hänen lojaaliutensa, rohkeutensa ja muiden olennaisten ominaisuuksien perusteella. Homomiesten pitäisi puolestaan hylätä ontto, feminiinisyydelle ja vasemmiston ihanteille rakentuva gay-alakulttuuri ja murtautua ulos sosiaalisesta keskoskaapistaan. Emme tarvitse gay prideä tai heteroprideä, vaan ylpeyttä siitä että olemme osa miessukua ja miesten saavutusten historiaa.

Kirjallisuutta:

Robert Aldrich (toim.): Rakkaus samaan sukupuoleen. Homoseksuaalisuuden historia (Multikustannus, 2006)

Louis Crompton: Homosexuality and Civilization (Belknap Press of Harvard University Press, 2003)

Jack Donovan: Androphilia – A Manifesto (Dissonant Hum, 2012)

Erkki Lampén: Nainen miehen päässä: feministinen yliminä (Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamassa teoksessa ”Mies vailla tasa-arvoa”, Tammi, 2007)

Mark Simpson: Anti-Gay. Homosexuality and its Discontents (Freedom Editions, 1996)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: