SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Rolf Peter Sieferle ja aikakausien vaihtuminen (Osa 1)

MICHAEL WALKER   (suomentanut Heikki Luoto)

Sarastus julkaisee kahdessa osassa yhdysvaltalaisen Michael Walkerin esseen saksalaisen Rolf Peter Sieferlen ajattelusta ja hänen teoksestaan ”Epochenwechsel” (1994). Sieferlen viimeiseksi jäänyt kirja ”Finis Germania” (2017) ilmestyy alkuvuodesta 2019 Kiuas Kustannuksen julkaisemana, ja siitä on aiemmin ilmestynyt Sarastuksessa katkelma ”Auschwitzin opetus”.

***

Rolf Peter Sieferle (1949-2016) oli suhteellisen tuntematon kirjoittaja, kunnes postuumisti julkaistu Finis Germania aiheutti kohun saksankielisillä alueilla. Kirja nousi Der Spiegelin bestseller-listalle vuonna 2017. Valtamedian journalistit reagoivat allergisesti hänen kiihkottomaan, jopa kylmään arvioonsa historiallisten tapahtumien merkityksestä. Tätä lähestymistapaa Sieferle oli käyttänyt jo vuonna 1994 kirjassaan Epochenwechsel (”Aikakausien vaihtuminen”), jonka johdannossa hän selittää tutkielmansa lähtökohdan:

Vuodet 1789 ja 1989 merkitsivät suuren aikakauden alkua ja loppua. (…) Silmiemme edessä tapahtuva aikakausien vaihtuminen on niin kaoottista, että on tuskin mahdollista hahmottaa tulevaisuutta tarkasti. Vuonna 1990 toteutunutta historiallisen tyyntä hetkeä seuraa myrsky. Tässä uudessa mullistavassa ajassa syntyy vastakkaisia rintamia, jotka hahmottuvat vähitellen. Näiden esseiden kirjoittaja haluaa tulla ymmärretyksi neutraalina tarkkailijana, jonka tavoitteena on tapahtumien tarkastelu mahdollisimman puolueettomasti ja ennakkoluulottomasti … (s. 13)

Sieferle oli monipuolinen ajattelija ja kirjailija, Spenglerin ja Goethen perinteiden mukainen yleisnero. Epochenwechselissä hän keskittyy enemmän teoriaan kuin erillisiin tapahtumiin. Monien älykkäiden ja tuotteliaiden kirjailijoiden tapaan hän on vaarassa jäädä pikemminkin sivuutetuksi, tuomituksi ja kiistellyksi sen sijaan, että tulisi luetuksi, ymmärretyksi ja järjellisen keskustelun kohteeksi. Sieferlen kohdalla tätä riskiä kasvattaa hänen tyylinsä, joka Epochenwechselissä on järjestelmällinen, jopa mekaaninen, armoton, analyyttinen ja kuiva, mutta hyvin harvoin runollinen, henkilökohtainen tai subjektiivinen. Pienkustantamo Landtverlag on ottanut tavoitteekseen julkaista hänen koko tuotantonsa uudenlaisena retrotyylisenä 10-osaisena laitoksena. Epochenwechsel oli sarjan ensimmäinen osa ja julkaistiin alaotsikolla Die Deutschen an der Schwelle zum 21. Jahrhundert (Saksalaiset vuosituhannen kynnyksellä). Landtverlag on syystäkin ylpeä tämän toisen painoksen laadukkaasta ulkoasusta. Siitä tekevät poikkeuksellisen tyylikkään sidonta, silkkipainatus, laadukas paperi ja hieno typografia.

Sieferleä lukiessani minulla on vahva tunne, että häntä on vaikea kommentoida älykkäästi, koska kirjoittajan yhden teoksen lukeminen ei välttämättä riitä ymmärtämään häntä oikein. Epochenwechsel on ainoa lukemani Sieferlen kirja ja aavistan, että tämän vakavan ja armottoman ajattelijan teokset ovat ymmärrettävissä vain kokonaisuutena. Jopa Sieferlen määritteleminen tuottaa vaikeuksia. Oliko hän ajattelija, sosiologi, historioitsija, tiedemies, ekologi, teoreetikko vai esseisti? Epochenwechseliä lukiessa on tärkeää muistaa, että hän oli näitä kaikkia eikä ”vain” yhtä näistä. Epochenwechselin ominaispiirteenä on vaikutussuhteiden löytäminen näennäisesti erillisten teemojen ja haasteiden välillä.

Yleiskatsaus Sieferlen uraan osoittaa sen valmistaneen hänet monipuoliseen kirjalliseen tuotantoon. Hän syntyi Stuttgartissa vuonna 1949 ja varttui Heidelbergissä. Hän opiskeli yksityisessä sisäoppilaitoksessa ja luki myöhemmin valtiotieteitä ja sosiologiaa Heidelbergin ja Konstanzin yliopistoissa. Hän oli lyhyen aikaa SDS:n (Saksan sosialistinen opiskelijaliitto) johtokunnan jäsen ja teki myöhemmin julkaistun tohtoriväitöksensä vallankumouksen käsitteestä Karl Marxin kirjoituksissa.

Essenin ammattikorkeakoulussa (Universität-Gesamthochschule Essen) työskentelynsä myötä Siferele valittiin tutkimaan ja vertailemaan ”erilaisten energiajärjestelmien sosiaalista hyväksyttävyyttä teollis-yhteiskunnallisessa kehityksessä”. Hän teki tutkimuksensa Saksan opetus- ja tutkimusministeriölle vuosina 1980-1984. Tämän kokemuksen pohjalta hän julkaisi energiajärjestelmiä käsittelevän kirjan Der unterirdische Wald. Energiekrise und industrielle Revolution (”Maanalainen puu. Energiakriisi ja teollinen vallankumous”), jonka Saksan tieteilijöiden yhdistys (Vereinigung Deutscher Wissenschaftler) julkaisi monografiana, ja joka julkaistiin 20 vuotta myöhemmin englanniksi. Myöhempi työ sai nimekseen Fortschrittsfeinde? Opposition gegen Technik und Industrie von Romantik bis zur Gegenwart (”Edistyksen viholliset? Teknologia- ja teollisuusvastaisuus romantiikan aikakaudesta nykyaikaan”).

Vuonna 1984 Sieferle sai Konstazin yliopiston modernin historian professuurin. Hän kirjoitti useita artikkeleita suosittuun Bild der Wissenschaft -tiedelehteen, ja vuonna 1987 Saksan kemianteollisuusyhdistys (Verband der Chemischen Industrie) tilasi häneltä monografian Wege aus der Krise? Alte und neue Muster der Technikkritik (”Kriisistä selviämisen mahdollisuudet? Teknologiakritiikin vanhat ja uudet mallit”). Vuonna 1995 hän julkaisi viisi elämänkerrallista kuvausta Saksan konservatiivisen vallankumouksen kirjailijoista: Paul Lenschistä, Werner Sombartista, Oswald Spengleristä, Ernst Jüngeristä ja Hans Freyerista. Vuonna 1997 julkaistiin Sieferlen Rückblick auf die Natur: Eine Geschichte des Menschen und seiner Umwelt (”Luonnon jälkitarkastelu. Ihmisen historia ja hänen ympäristönsä”). Vuonna 2017 ilmestyi Das Migrationsproblem, jonka alaotsikko julistettiin kirjailijan keskeiseksi opinkappaleeksi: Über die Unvereinbarkeit von Sozialstaat und Masseneinwanderung (”Hyvinvointivaltion ja massamaahanmuuton yhteensopimattomuudesta”).

Vuosina 1988-1993 Sieferle oli Saksan valtion tutkimusyhteisön Deutsche Forschungsgemeinschaftin Heisenberg-stipendiaattina. Kyseinen tutkimusrahoituslaitos jakaa vuosittain yli kolme miljardia euroa Saksan valtion rahaa valitsemilleen tutkimushankkeille. Vuonna 2010 Sieferle esitteli kolme asiantuntijaraporttia saksalaisen Global Change -neuvoston neuvottelukertomukseen Welt im Wandel: Gesellschaftsvertrag für eine Große Transformation (”Maailma muutoksessa. Yhteiskuntasopimus suuresta muutoksesta”). Hän oli myös Gaia- tiedelehden päätoimittaja. Muistokirjoituksessaan Euroopan ympäristöhistorian yhdistys (European Society for Environmental History) kuvaili Sieferleä yhdeksi tärkeimmistä eurooppalaisen ympäristöhistorian edelläkävijöistä.

Voidaan todeta hänen kuuluneen suurimman osan elämästään pitkälti ”sisäpiiriin” ja auliisiin valtion palvelijoihin. Kuitenkin vuodesta 1994 lähtien Sieferlen huomioissa alkoi olla paljon sellaista, jota hänen tutkimustensa tilaajat eivät halunneet tietää. Vuonna 1994 Epochenwechselin julkaisun myötä Sieferlen yhteiskunnallisen näkökulman merkittävä muutos oli selviö. Muutos poisti hänet mukavuusalueelta, jota kansoittivat lukemattomat itseriittoiset valtamediatoimittajat, tutkijat, kommentaattorit sekä valtionkomiteoiden ja ”riippumattomien” kansalaisjärjestöjen jäsenet, joiden toimeentulo perustui Saksan tasavallan ideologian noudattamiseen. Miten Sieferle muuttui? En ole kuullut hänen tehneen mitään dramaattista ”tiellä Damaskokseen” -tyyppistä kääntymystä. Sen sijaan Sieferle näyttää muuttuneen historian tutkijasta ja kommentaattorista logiikkaan ja historiatietoon pohjautuvien sosiaalisten ja taloudellisten tulevaisuudenennusteiden ”kiistellyksi” tekijäksi.

Sieferle ei ollut valmis kuvaamaan muuta kuin näkemäänsä. Hän ei suostunut sivuuttamaan epämiellyttäviä realiteetteja. ”Tunnustetun auktoriteetin” sijasta häntä alettiin pitämään ”revisionistina”, ”katkeroituneena” ja jopa antisemiittinä.

Hänestä tuli kuuluisa Finis Germania -kirjan aiheuttaman ”skandaalin” seurauksena. Kirja poistettiin kiireesti Der Spiegelin bestseller-luettelosta, kun sen sisällöstä huomauteltiin ja lehteä kritisoitiin voimakkaasti siitä, että mahdollisesti antisemitistinen kirja oli ylipäätään päässyt bestseller-listalle. Olen aina olettanut ”bestsellerin” olevan tilastollisesti myydyin kirja, eikä kirjamyyjän oman raadin valinta.

Der Spiegelin edustaja selitti Süddeutsche Zeitungin artikkelissa, että ”[Finis Germania] päätettiin poistaa listoiltamme, koska kirja oli selvästi antisemitistinen, äärioikeistolainen ja revisionistinen. Tätä arviota on käsitelty jo lehtemme sivuilla.” Süddeutsche Zeitung itse sanoi Finis Germanian olevan ”surkea” ja ”salaliittoteoreettinen”, vaikka se kummallista kyllä oli ollut Süddeutsche Zeitungin Kuukauden kirja -suosituslistalla. Kirjan päätymistä Der Spiegelin listalle selitettiin myöhemmin sillä, että omapäinen toimitussihteeri otti tapahtuneesta kaiken vastuun ja erosi Der Spiegelin kirjaraadista. Epäilemättä hän pukeutuu tulevina vuosina säkkiin ja ripottelee tuhkaa päällensä.

Sieferlen siirtäessä huomionsa historiasta vaihtoehtojen ja ennusteiden selvittämiseen, hän sovelsi samaa perusteellisuutta ja armotonta rehellisyyttä, jota oli soveltanut historiaankin. Hänen päätelmänsä olivat pessimistisiä (Süddeutsche Zeitungin kriitikko sätti Sieferlen ”kyynisyyttä”) eikä hän mukautunut ”sentristisille” ja “kasvumyönteisille” läntisille hallituksille tavanomaiseen mentaliteettiin. Käytän tarkoituksella ilmaisua “kasvumyönteinen”, koska Sieferle oli erityisen tietoinen kasvuideologialle luonteenomaisista ristiriidoista, ja koska se valottaa Sieferlen väitettä, jonka mukaan talouskasvun ihmelääke on luontainen ideologinen osa universalismin poliittista teoriaa. Hän ilmaisee tämän ilman useimmille kasvun vastustajille tyypillistä sentimentaalisuutta ja romantiikkaa. Vastaavan väitteen on esittänyt myös Jean-Claude Michéa, jonka Notre ennemi le Capitale -kirjan olen arvioinut Counter-Currents -verkkojulkaisussa.

Sieferlen analyysit Epochenwechselissä ovat hyytäviä, mutta hän on kaukana jollain tavalla itseään muistuttavan Spenglerin romanttisuudesta ja runollisuudesta. Toisin kuin useimmat yhteiskuntakriittiset kirjailijat, oikeistolaiset yhteiskuntakriitikot mukaan lukien, hän ei pyri valistamaan yleisöä. Hän ei myöskään kirjoita purkaakseen turhautumiaan, joille yrittäisi sitten esittää perusteita. Sen sijaan Epochenwechseliä lukiessani minusta tuntui kuin synkkäilmeinen lääkäri kertoisi epämiellyttäviä johtopäätöksiään ystäväni tai sukulaiseni terveydentilasta. Sieferle käsittelee Epochenwechselissä erikoisalojaan: luonnonvaroja, energiankulutusta ja luonnon kantokykyä, yhteiskunnallisia kehityskulkuja ja valtasuhteita sekä stressitesteillä todennettavia kehitysennusteita. Hän ei kuitenkaan tee niin esittelemällä sensaatiohakuista tilastotietoa, vaan arvioimalla maailmassa vaikuttavien voimien logiikkaa tai sen puutetta, arvioimalla poliittiseen ja fyysiseen maantieteeseen kytkeytyviä ihmis- ja ympäristölähtöisiä voimia. Kirjansa nimen mukaisesti Sieferle uskoo, että uuden vuosisadan alku on samalla myös uuden aikakauden alku, joka erityisesti lännessä tuottaa aiemmista olennaisesti poikkeavia suuria haasteita. Oikeastaan Sieferle näyttää käsittävän ”aikakauden” jaksoksi, jonka haasteet ja ristiriidat ovat olennaisesti erilaisia kuin muina aikoina. Sieferlen huomion keskipisteessä on länsi ja sen keskellä Saksa, joka tietyllä aikakaudella määritti ellei maailman, niin ainakin Euroopan kulttuurisen pohjavireen:

Aina 1800-luvulle saakka Saksa oli ”runoilijoiden ja ajattelijoiden maa”, kuvitteellinen kulttuurivalta, jolla ei ollut poliittista yhtenäisyyttä eikä taloudellista voimaa ja jolla oli vähän painoarvoa kansojen kuorossa, lähinnä pelkkä muiden eurooppalaisten valtojen potkupallo ja taistelukenttä. Saksa oli nimenomaan kulttuurikansa, mutta sellaisena se määritti yleisen filosofisen ja kulttuurisen pohjavireen. (s. 109)

Tämän kirjan arvioiminen on minulle hankalaa kahdesta syystä. Ensinnäkin, kuten jo mainitsin, Epochenwechsel pitäisi mielestäni arvioida kirjoittajan laajemman tuotannon yhteydessä. Toinen hankaluus on se, että kirja esittää haasteita, vetää johtopäätöksiä, hahmottelee skenaarioita, tekee ehdotuksia ja päätelmiä, muttei koskaan pääse lopputulokseen. Teoksessa näkyy saksalaisen determinismin, erityisesti Hegelin, Marxin ja Spenglerin, voimakas vaikutus, mutta Sieferle ei käytä sanaa ”väistämättömyys”. Tämä tekee hänestä julmemman kuin maailmanloppua ennustavasta fatalistista. Mieleeni tulee jälleen vakava lääkäri, joka sanoo hiljaa: ”Olen näyttänyt teille tosiasiat, tehkää omat johtopäätöksenne.” Kuten Sieferle itsekin sanoo, hän ei anna ratkaisua mihinkään ongelmaan eikä sovittele mitään ristiriitaa. Hän haluaa ainoastaan kiinnittää huomion niihin. Aivan kuin lääkäri olisi antanut yksityiskohtaisen ja pahaenteisen diagnoosin, mutta kieltäytyisi määrittämästä hoitoa todeten: ”Se ei ole minun tehtäväni.”

Epochenwechsel kyllä herättää vastaväitteitä ja ajatuksia, mutta se ei juuri esitä väitteitä ja sen ajatuksetkin ovat vain loogikon ajatuksia. Toisin sanoen teos voidaan tiivistää ”kutsuksi keskusteluun” tai ”työryhmän asettamiseksi käsittelemään uuden aikakauden yhteiskunnallisia muutoksia.” Kirjaa on vaikea arvioida, aivan kuten runoja ei voi arvioida kuulematta niitä eikä näytelmää näkemättä sitä, joten tuntuu kuin kirja pitäisi ensin antaa aivoriihen käsiteltäväksi. Sitä ei pitäisi ainoastaan lukea ja ymmärtää (tai valtamedian tapauksessa jättää ymmärtämättä), vaan lisäksi sen pitäisi olla keskusteluiden ja tutkimusryhmien kohteena. Mielestäni tämä johtuu osittain Sieferlen taustasta tieteessä ja käytännön tutkimuksessa. Hänen uransa on sisältänyt useiden esitysten ja työpajojen järjestämistä. Epochenwechsel ei ole poleeminen kehotus toimintaan eikä ahdistunut vetoomus, vaan pikemminkin havainnointia kulttuuristen ja materiaalisten kehityskulkujen vuorovaikutuksesta. Tässä mielessä Sieferle muistuttaa Oswald Spengleriä, joka myös kirjoitti aikakausista, kulttuureista ja kulttuurisista rinnakkaisuuksista. Mutta he eroavat merkittävästi tosistaan siinä, että Spengler kirjoitti lyyrisesti, kun taas Sieferle on epärunollinen. Hänellä ei ole minkäänlaista herkkyyttä kohtalon, johdatuksen tai jumalan kaltaisille korkeammille voimille. Jopa luonto tuntuu olevan olemassa vain vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Epochenwechsel jättää huomiotta sen mitä ei voi sanoilla kuvata, eli henkisyyden. Jos Spenglerin tyylikaava on seuraava: ”Näin luonnontahdon mukainen nousun ja rappeutumisen sykli kulkee väistämättä loppuunsa.”, Sieferlellä se on tällainen: ”Kun otetaan huomioon nämä olosuhteet, jotka ovat seurausta näistä ristiriidoista, voidaan olettaa tulevaisuudessa olevan näin, jos olosuhteet eivät muutu.”

Selvästikään Epochenwechsel ei ole helppolukuinen. Ei niin, että sen kieli olisi erityisen monimutkaista, tai aihepiiri vaikeaselkoinen tai hämärä. Epochenwechsel on hankala, koska kirjoitustyyli on analyytikon ja armottoman kyselijän, joka ei ole valmis kevennyksiin kertomalla tarinoita tai havainnollistamalla sanomaansa värikkäällä elävän elämän esimerkillä. Kirjasta puuttuu närkästys, ihailu tai omakohtainen pohjavire, ”ennakkoluulot”, jotka voisivat laimentaa läpikotaisin rationaalista analyysia. Lääkärianalogialla ilmaistuna: tämä on armottoman konsultin selvitys testituloksista potilaalle, joka on joutunut odottamaan niitä. Tulokset eivät ole rohkaisevia.

”Liberalismi epäonnistunut, kosmopolitismin ja partikularismin välillä valtava ristiriita, kansallisvaltion epäonnistuminen, tribalismin nousu, luonnonvarojen ehtyminen. Hyvä rouva Maapallo, mikä pahinta, väestöennusteet kertovat väestöpaineen jatkuvasta kasvusta.”

”Tohtori Sieferle, kertokaa huonoimmat uutiset.”

”Katson tehneeni tilanteen täysin selväksi. Aviomiehenne elimistöön kertynyt universalistinen optimismi on lisännyt vaarallisen korkeaa hyperpopulaatioreaktiota pernassa. Hänen elimistönsä voimavarat ovat vastakkaisten paineiden puristuksissa. Saatamme pian havaita kouristuksia ylävartalossa ja vaurioita maksassa. Lisäksi…”

Varovaisen ja pidättyväisen lääkärin tapaan Sieferle välttää lausumasta synkän ennusteen kohtalokkaita sanoja, mutta hänen sanomansa tarkoittaa, ettemme voi tehdä juuri mitään vaikka haluaisimme. Ilman radikaalia muutosta länsimaat, sellaisena kuin me ne tunnemme, musertuvat materiaalisten ja ideologisten paineiden ja ristiriitojen alle.

Epochenwechsel on jaettu seitsemään osaan: “Zeitenende und Zeitenwende” (Aikakauden loppu ja vaihtuminen), ”Deutschland Fin de Siècle, Vernunft oder Leben” (Saksan Fin de Siècle, järki tai elämä), ”Der Prozess der Globalisierung” (Globalisaatioprosessi”), ”Politisierung der Technik” (Teknologian politisointi), ”Fronten der Umweltpolitik” (Ympäristöpolitiikan rintamat) ja ”Die Grenzen des Universalismus” (Universalismin rajat).

Esipuheessaan Sieferle myöntää, että aikakauden muutoksen ja sen luonteen ennustaminen on paljon vaikeampi tehtävä kuin vaikkapa Neuvostoliiton romahtamisen kaltaisen lyhyen aikavälin tapahtuman ennustaminen. Sieferle vakuuttaa, ettei hän puhu ”väistämättömyyksistä”, vaan pikemminkin hahmottaa tarkoituksenmukaisia kysymyksiä sosiaalisista, taloudellisista, kulttuurisista, ekologisista ja poliittisista näkökulmista. Sieferle väittää, että aiemman kokemuksen perusteella ennustettavissa olevat nykyajan perustavanlaatuiset ongelmat ovat ”yleisesti tunnettuja” (allgemein bekannt). Hän luettelee ne: maailmanlaajuinen rakennemuutos tuotannossa, teknisen kehityksen valvonta, ekologiset haasteet, maahanmuutto, jonka hän kiihkottomalla maltillisuudella katsoo suuntautuvan ”hyvinvointivyöhykkeille”, sekä sosiaaliset ja ideologiset kriisit, jotka tulevat tämänkaltaisten aikakausimuutosten kylkiäisinä. Sieferle pitää itseään näiden kehityskulkujen ”puolueettomana tarkkailijana”, joka pyrkii havainnoimaan ja kommentoimaan kehityskulkuja tasapuolisesti ja ilman ennakkoluuloja. Sieferlen lainaus Spinozalta kiteyttää hänen lähestymistapansa: “Non ridere, non lugere neque detestare, sed intellegere” (Olen pyrkinyt ymmärtämään ihmisten toimintaa sen sijaan, että olisin nauranut, itkenyt tai vihannut heidän toimintansa vuoksi).

Ensimmäisessä luvussa lukijaa muistutetaan kirjan alaotsikosta. Vaikka kirjoittaja ei osoita mitään tunteita omaa kansallisuuttaan kohtaan, hän on aikakaudenvaihdoksen analyysissään päättänyt keskittyä Saksaan ja saksalaisiin. Voi sanoa, että parhaiten Sieferle osaa käsitellä esimerkkejä, jotka hän tuntee ja jotka sijoittuvat hänen kotimaahansa. Mutta arvioijalle jää vaikutelma, että kirjan tunteeton suoruus sekä ilmeinen ja julki lausuttu objektiivisuus kätkee taakseen kirjailijan voimakkaan tunnesiteen synnyin- ja kotimaahansa (Heimat), joka, niin kauheata kuin tämä onkin sanoa, on lähellä kirjailijan sydäntä.

Sieferle uskoo 1900-luvun kauhujen johtuneen siitä, että ensimmäisen maailmansodan verilöylyjen jälkeinen yhteiskunnallinen sekasorto antoi joillekin yksilöille (viittaus Hitleriin, Leniniin ja Mussoliniin) valtaa, jota heille ei olisi normaalitilanteessa suotu. Sieferlen mukaan maailmansota ennakoi jopa ”totaalisen kylmän sodan” käsitettä. Hän viittaa paradoksiin, jossa Neuvostoliitto epäonnistui juuri siinä missä se luuli väistämättä voittavansa, nimittäin keskitetyn tuotantotavan järkeistämisessä.

Voimakkaampi pakotti heikompansa tottelemaan sekä osoitti pystyvänsä lopulta voittamaan taloudellisesti vahvemman asemansa vuoksi, kuten modernin historian aikana on aina käynyt. (s. 81)

Tämä on tyypillistä Sieferlen tyylille: purevuus, kyynisyys sekä määrätietoinen totuuden etsintä, piilottelipa totuus missä tahansa ja minkä tahansa verhon takana. Hänen kirjoituksilleen on myös ominaista ristiriitaisuuksien ja paradoksien paljastaminen. Tässä tapauksessa ristiriita sisältyy marxilaiseen uskomukseen, jonka mukaan tuotantovälineiden täydellinen keskittäminen takaa järkevän ja siten luonnostaan tuottavimman järjestelmän. Tätä Sieferle pitää marxilaisuudelle ominaisena ristiriitana:

Marxilaisen historiankäsityksen perusteesi (…) nojaa uskomukseen, jossa oikeudenmukaisuuden haaste voidaan ratkaista samalla tavoin kuin taloudellisen rationaalisuuden haaste. Maailman monimuotoisuuden kadotessa luonnonhallinta kasvaa. Historian binäärisen subjektin, proletariaatin, uusi tuottava voima syntyy yhdistämällä sosiaalinen ja taloudellinen rationaliteetti. Lisääntyvä tasa-arvo ja lisääntyvä vauraus tulevat olemaan erottamattomasti sidoksissa toisiinsa, kunhan yksityisomistuksen partikularsimi on poistettu.

Sieferle on aiemmin kirjoittanut kirjan Marxista. Epochenwechselissä marxilaisella terminologialla esitettyä epäsuoraa marxilaisen utooppisuuden kritiikkiä seuraa sosiologinen ja tieteellinen diagnoosi:

Lyhyt ja nykyään melko vaivaton tarkastelu osoittaa, ettei tällainen yhteys ole mitenkään selvä. Voidaan aivan hyvin olettaa, että byrokraattisella despotismilla voitaisiin järkiperäisiin sääntöihin nojaten suunnitelmallisesti muovata ihmisen ja luonnon morfologiaa, ja että tällainen byrokraattinen despotismi voitaisiin ymmärtää marxilaisin termein korkeammaksi yhteiskuntajärjestykseksi. Jos ihmiskunnan historia on rationaalisuuden kasaantumista, sitä voisi hyvin edustaa hyväntahtoinen vähemmistö. Mutta siinä tapauksessa ”järjellä” ja ”hyveellä” ei välttämättä ole yhteyttä toisiinsa. Sosialismin ja tasa-arvon edistäminen vaatisi jälleen erityisen eettisen oikeutuksen ilman historiallisen filosofian antamaa varmuutta. Näin sosialismi palaisi takaisin iänikuiseen nollasummapeliin, jossa tavoitellaan valtaa ja asemia. (s. 77)

Tämä on väkevää, oivaltavaa ja syvällistä. Ja lukijat kyllä ymmärtävät mitä tarkoitan, kun sanon tämän kirjan olevan kehotus eikä johtopäätös.

Neuvostoliittoa käsitellessään Sieferle puhuu ”tasa-arvon ja tehokkuuden irtaantumisesta toisistaan” (s. 78) tilanteessa, jossa kapitalismi menestyi yllättävästi ja marxilaisten ennustus kapitalismin romahtamisesta osoittautui vääräksi, niin että 1970-luvun byrokraattinen kommunistieliitti ”oli siinä määrin aikansa elänyt, että sen kaatuminen oli vain ajan kysymys.”

Menneisyydestä kirjoittaessaan Sieferle eroaa jälkiviisaista länsimaisista journalisteista tieteellisen tutkijan armottomalla tyylillään. Pääosin Epochenwechselissä kuitenkin keskitytään tulevaisuuden käsittelyyn, apuna samat ideoiden ja kehityskulkujen mekaniikan syväanalyysiin käytetyt välineet, ja hylätään sekä kulttuuripessimistien toiveajattelu (toiveajattelu siinä mielessä, että tulevat tapahtumat varmasti osoittaisivat pessimistien olleen oikeassa) että kulttuurioptimistien toiveajattelu (”ihmiskunta löytää kyllä keinot”, ”tilanne ei ole niin huono kuin miltä se näyttää” jne.).

Sieferle jatkaa analysoimalla kulttuurirelativismia sekä ryhmää määrittäviä erityispiirteitä korostavan ”partikularismin” nousua. Hän tarkastelee kattavasti tätä monimutkaista aihepiiriä. Karkeasti yksinkertaistettuna hän toteaa, että länsimaisen kansallisen omaleimaisuuden heiketessä valtamonopolia (Leviathan) pitäneet länsimaiset valtiot joutuvat antamaan periksi heimojen tai joukkioiden (Behemotin) vallalle. Luonnollisesti tämä on yhteydessä universalismin periaatteen Ubi bene, ibi patria (Missä hyvä, siellä isänmaa) ja sen taloudellisen ilmenemismuodon, globalismin, etenemiseen. Sieferle toteaa provosoivasti, että ”maailmanlaajuisten näköalojen muuttuminen vuosina 1990 / 1991 ei ollut niinkään liberalismin voitto sosialismista, vaan partikularismin voitto universalismista, sillä Neuvostoliiton hajoaminen tarkoitti viimeisen siirtomaavallan hajoamista.”(s. 88)

Lähimpänä huumoria Sieferle käy hylätessään käsityksen historian loppumisesta ja verratessaan historiaa ahkeraan myyrään: ”Historian myyrä käy vain tauolla jatkaakseen myöhemmin kolon kaivamista.” (s. 105)

Kirjan keskeisenä elementtinä on tietoisesti antiromanttiselle ja antiuskonnolliselle kirjailijalle tyypillinen painotus, jossa elämänsuunnan (Orientierung im Leben) vakaus riippuu enemmän sen uskottavuudesta kuin sen totuudellisuudesta. Sieferle huomauttaa oivaltavasti, että yhteiskunnan jäsenten elämänsuuntien tunteminen on ratkaisevan tärkeää yhteiskunnan vakauden ja kuohunnan syiden ymmärtämiseksi. Hän vihjaa uskottavuuden painoarvon riippuvan sen saamasta hyväksynnästä. Hän jatkaa:

Näistä vastaväitteistä ja hankaluuksista huomataan, että vallalla olevaa systemaattisen hedonistista massakulttuuria ei voi kritisoida eettisen normatiivisuuden näkökulmasta, tai vähintäänkin tuo kerran niin rakas eettinen paheksunta on jo hävitty taistelu… (s. 200)

Sieferlen mielestä todellinen haaste on siinä, missä määrin nykyinen järjestelmä kykenee säilymään ja pysymään vakaana aiheuttamissaan kriiseissä:

Ei ole enää olennaista, onko hedonis-materialistinen massakulttuuri vastenmielinen kokeilu, typerysten groteskit pidot vai saatanallinen käännös vasemmalle. Vain se on enää kiinnostavaa, missä määrin se itsessään sisältää itsetuhoisia virtauksia. (s. 200)

Sieferle väittää tällaisten itsetuhoisten elementtien olevan kahtalaisina läsnä kansainvälisen kapitalismin ja kasvuideologian universalistisessa järjestelmässä. Ensimmäinen muoto on aikamme taloudellinen ja demografinen dynamiikka, joka globaalissa kapitalistisessa järjestelmässä saattaa johtaa maailmantalouden täydelliseen romahtamiseen. Irti päästetty tekninen, taloudellinen ja väestörakenteellinen dynamiikka vie maailmaa siihen pisteeseen, jossa tämän dynamiikan aikaansaaneen järjestelmän parametrit tuhoutuvat. Tämä on se ydin, johon kaunistellen viitataan puhuttaessa ”ympäristökysymyksistä”. Toinen muoto on vastuu ”dionyysisen ihmisen valloilleen päästämisestä” (s. 200). (Tässä Sieferle näyttää pilailevan Nietzschen kustannuksella!) Tämä dionyysinen uusi ihminen osoittautuu valitettavan kyvyttömäksi reagoimaan paheneviin ympäristöhaasteisiin, epämiellyttäviin valintatilanteisiin ja katastrofeihin. Dionyysinen ali-ihminen hukkuu omiin jätteisiinsä ja yltäkylläisyyteensä. Tämäntyyppiset yksilöt ovat liian alkeellisia selviytyäkseen ongelmista, jotka aiheutti heille aiemmin vaurautta tuottanut järjestelmä. (Arvostelijan vilkaisu kanssamatkustajiin paikallisjunassa tarjoaa todistusvoimaa Sieferlen teesille!) Näissä kohdin Sieferle välttää ehdottomia varmuuksia. Hän suosii vihjailevampaa ja varovaisempaa kirjoitustyyliä kuin teoreettinen edeltäjänsä Karl Marx, joka väitti löytäneensä kapitalistisen logiikan ja käytännön rakenteelliset ristiriidat, jotka johtaisivat väistämättä mullistavaan vallansiirtoon porvarilliselta vähemmistöltä proletaariselle enemmistölle. Sieferle puhuu todennäköisyydestä, ei varmuudesta.

Perusteet Sieferlen väitteelle ovat helposti nähtävissä länsimaissa. Väestön puutteellinen terveys; nopea yleisen älykkyystason lasku, joka näkyy ilman tilastojakin (vaikka tilastoja on toki olemassa); ympäristön köyhtyminen, joka on yhteydessä (yhteys ei tietenkään ole satunnainen) yksilöiden rikastumiseen; yksilön odotusarvoinen ”oikeus” kulutuskeskeiseen elämäntapaan; pakkomielteinen humanismi, joka pyrkii ylläpitämään ja pitkittämään yksittäisen ihmisen elämää hinnalla millä hyvänsä välittämättä siitä ympäristölle aiheutuvasta kuormituksesta. Tämän viimeisen näkökohdan osoittaa massamaahanmuuton edistäminen sekä toisaalta pakkomielteinen halu pitkittää edistyneellä teknologialla yksilön elämää niin pitkälle kuin mahdollista, jopa seniiliyttäkin pidemmälle. Sieferlen mukaan järjestelmä kompastuu moraalisiin ja luonnollisiin olosuhteisiin, jotka ”todennäköisesti estävät räjähdysmäisen muutoksen vaihetta helpottavan tasapainomekanismin toiminnan”, kuten hän asian ilmaisee tyypillisellä ajatuksia herättävällä, monimutkaisella ja ironisella tavallaan.

”Liberalismi” on tunnetusti häilyvä ja epäselvä sana. Sieferle ei juurikaan käytä sitä ylistyksenä tai kritiikkinä. Hän kuitenkin tähdentää, ettei 1700 ja 1800-luvun liberalismia enää ole, koska silloinen liberalismi oli olennainen osa jäsentynyttä yhteiskuntaa, josta on jäljellä vain rippeet. Nykyinen 2000-luvun hedonistinen liberalismi on jyrkkä vastakohta vanhalle liberaalille järjestykselle, jossa pyrittiin säilyttämään tiettyjä yhteiskunnan rakenteita ja järjestyksiä, kuten esimerkiksi omistavien oikeudet yli omistamattomien. Porvarillisella liberalismilla oli myös ainutlaatuinen tyylinsä. Sieferle korostaa muutosta tyylissä (Stilumbruch):

Kulttuurivallankumouksen todellinen vaikutus on arkielämän tyylimuutos, joka omaksuttiin vaivattomasti nykyajan systemaattiseen kulttuuriin. Kaikesta amerikkalaisuudestaan huolimatta 50-luvun kulttuuri takasi [Saksassa], ellei 20-luvun kulttuurin, niin kansallissosialismin populaarikulttuurin jatkuvuuden. Ehkei ole liioittelua väittää, että 1900-luvun alusta 1970-luvulle asti vallitsi tyylillinen yhtenäisyys (…) Varsinkin miesten muoti oli samankaltaista: puku ja solmio ilmestyvät 1800-luvun loppupuolella ja alkavat kadota 1970-luvun alusta lähtien. (…) Vielä merkittävämpää oli päähineiden katoaminen. Hatun katoaminen vahvistaa vanhan kulttuurikriittisen diagnoosin, jonka mukaan porvarillisen kulttuurin murentuessa rikas ja syvään juurtunut traditio romahti (…) Lisäesimerkkejä tyylinmuutoksesta löytyy paljon: ”moderni” kulttuuri ja arkkitehtuuri … innostus teknologiaan, avaruustutkimus, edistysusko … hillitön rytminen rock-musiikki syrjäyttää romanttisen populaarimusiikin … vähentyvien sovinnaistapojen korvautuminen lisääntyvällä epämuodollisuudella, vilpittömyyden ja ahkeruuden ”kulttuurin” katoaminen … teknisen sivilisaation itsevarmuus, joka alkoi 60-luvulla rakentaa hirvittävimpiä monumenttejaan … (s. 149, 150)

Oivaltavaa tekstiä, mutta dogmaattista jättäessään vastakkaiset virtaukset huomiotta. On yksinkertaisesti väärin sanoa, että hillitömän rytminen rockmusiikki olisi korvannut populaarimusiikin. Päinvastoin, country- ja populaarimusiikki ovat pitäneet hyvin puoliaan rytmisen rockmusiikin paineessa. Tämä on yksi monista esimerkeistä, joissa kirjoittajalla on taipumus esittää dogmaattisia ja kyseenalaisia, ellei jopa ilmeisen virheellisiä väitteitä ikään kuin laajalti tunnustettuina tosiasioina. Sellainen on jyrkässä ristiriidassa hänen lupauksensa kanssa, jonka mukaan hän vain raportoi kehityssuunnista ja tapahtumista ja tekee objektiivisia ennusteita niiden pohjalta. Sieferle kertoo äkillisistä muutoksesta ajankuvassa, tyylissä tai kulttuurissa, mutta tosiasiassa monetkaan kulttuurimuutokset eivät toteudu niin äkillisesti eivätkä ilman vastustusta.

Toinen esimerkki dogmaattisesta, ja mielestäni perusteettomasta tai parhaimmillaankin kyseenalaisesta, väitteestä löytyy Sieferlen käsitellessä ympäristökriisiä:

Nykyisessä ympäristökriisissä on ennen kaikkea kyse inhimillisestä kulttuurista, silloinkin kun se jättää ilmeisiä jälkiä ei-inhimilliseen luontoon. Radikaalissa ekologisessa kirjallisuudessa (ökologistisiche Betroffenheitsliteratur) on puhuttu paljon ihmiskunnan itsetuhosta, uhkaavasta itsemurhasta, tuhosta ja luhistumisesta. Lähempää tarkastellen voi kuitenkin nähdä, että tämä on lähes mahdotonta (so gut wie unmöglich). Ihmislaji ei sisälly luhistumisskenaarioihin. Ihmiset ovat älykkäitä yleistäjiä, jotka pystyvät käytännössä selviytymään lähes kaikissa maailman ekologisissa järjestelmissä. Homo sapiens on käytännössä tuhoutumaton. Yhdessä rottien ja useiden hyönteislajien kera ihminen luultavasti selviytyisi ydinsodasta tai jopa taivaankappaleen törmäämisestä maapalloon … (s. 337)

Todellako? Minulla ei ole samaa tieteellistä koulutusta kuin kirjoittajalla, mutta olen silti melko varma, että koko ydinasearsenaalin käyttö saattaisi tehdä lajimme pysyvästä eloonjäämisestä vähintäänkin epävarmaa. Toisaalla Sieferle väittää, että planeettamme eliölajit ovat kokeneet useita massatuhoja, joten homo sapiensin hillittömän lisääntymisen aiheuttamassa ei ole mitään poikkeuksellista (tai edes paheksuttavaa?). Planeettamme on kokenut muitakin eläin- ja kasvilajien dramaattisia joukkotuhoja jo ennen ihmisen ilmestymistä, muttei monia. Sieferle varmasti tietää tämän. Ellei hän tahallaan johda lukijoitaan harhaan, on hämmästyttävää, että hänen kokemuksellaan, tietämyksellään ja älykkyydellään varustettu ihminen antaa tällaisen lausunnon. Parhaimmillaankin hän on toisinaan piittaamaton käsitellessään äärimmäisen tärkeitä tosiasioita ja lukuja.

Kirjailijana Sieferle on jatkuvasti vaarassa muuttua dogmaattiseksi esitelmöitsijäksi, mutta toisin kuin esitelmän yleisö, kirjan lukijat eivät voi penätä häneltä todisteita. Edellä lainatun kappaleen kohdalla ja muuallakin minusta tuntui kuin hän olisi subjektiivinen engagé, joka odottaa tilaisuutta paeta tiedemiehen pokerinaamaisesta kuoresta. Ehkä nurkkaan ajettuna puolueeton asiantunteva konsultti Sieferlessä murtuu ja itkee.

Tämä ei kuitenkaan estä ymmärtämästä periaatetta, jonka mukaan teollinen yhteiskunta luodaan Sieferlen mukaan ”lempeällä maailmalopulla” (sanfte Apokalypse). Kuten Stilumbruch, myös sanfte Apokalypse jäänee ilmauksena mieleen, koska se loistavasti kiteyttää monimutkaisen totuuden. Tässä mielessä on epäilemättä eduksi lukea Sieferleä alkukielellä. Jotkut Sieferlen usein kiehtovista ja epätavallisista sanavalinnoista menettäisivät käännöksessä ilmaisuvoimaansa. Nuo sanavalinnat nojaavat tukevasti saksalaisen filosofisen perinteen mukaisiin pitkiin sanayhdistelmiin, jotka ovat täynnä merkityksiä ja vivahteita.

Sieferlen mukaan nykyään ”ihmisarvoa” edustava näennäisliberaali demokratia lähestyy hiljalleen absoluuttista valtiota, ei yksilön eristymisestä huolimatta vaan sen takia:

Kummassakin tapauksessa (demokratiassa ja totalitarismissa) liberaalin luonteenlaadun ja porvarillisen yhteiskunnan vanha yhteys on korvattu atomisoituneen yksilön ja systemaattisen yhteiskunnan uudella suhteella. (…) Demokraattiseen järjestelmään samaistuva jälkiliberaali demokraattinen yksilö koostuu erittäin monimutkaisesta ja jatkuvasta kompromissista dionyysisen yksilön äärimmäisen hedonismin sekä keinojen ja päämäärien täsmällisen arvioinnin huomioivan välineellisen kurinpidon välillä.. (s. 223)

Sieferlen provokatiivisen analyysin mukaan kansallissosialismia, kommunismia ja modernia demokratiaa yhdistää se, että ne etsivät ratkaisua Behemotin haasteeseen yhteiskunnassa, jossa – ja tässä Sieferle on selvästi uskollinen marxilaiselle taustalleen – kapitalismi on hävittänyt vanhat hierarkiat, sidonnaisuudet ja uskonnot. Sieferle viittaa usein Hobbesin Leviathaniin. Leviathan on valtio, jonka synnytti yhteiskuntasopimuksen tarve. (Tässä kohtaa minulle selvisi, ettei monien alojen tuntija Sieferle ole kuitenkaan antropologi, sillä kirjasta ei löydy mitään viitteitä siihen, että valtio voisi kehittyä biologisesti ja orgaanisesti, kuten usein esitetyssä kritiikissä Hobbesin, Locken ja Rousseaun yhteiskuntasopimusteoriaa kohtaan väitetään. Sieferle näyttää ottavan yhteiskuntasopimuksen käsitteen tosissaan, huomioimatta tähän malliin perinteisesti kohdistettua arvostelua.) Näin varmistetaan se, että yhteiskunta takaa kansalaisten turvallisuuden ja saa vastineeksi yksinoikeuden väkivallan käyttöön. Sieferle käyttää myös toisen heprealaisen hirviön, Behemotin, vertauskuvallista hahmoa, jolla käsittääkseni alun perin viitataan vahvemman oikeuteen yhteiskunnassa, jossa keskushallinto on tehotonta tai puuttuu kokonaan. Jonkin legitimiteetin paremmuus johonkin toiseen verrattuna riippuu yksilön omista elinolosuhteista. Sieferle käyttää ääriesimerkkejä ilmaistakseen näkemyksensä: diktatuurin vanki kannattaa hallinnon kumoamista tavoittelevia pelottomia kapinallisia, anarkiassa elävä kansalainen kaipaa rautasaappaista hallitsijaa. Niin kuin muuan koiranleuka on kiteyttänyt: ”Konservatiivi on liberaali, joka on ryöstetty kadulla, kun taas liberaali on konservatiivi, jonka poliisi on hakannut.”

Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Counter-Currentsissa 25.5.2018

 

%d bloggers like this: