SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Auschwitzin opetus

ROLF PETER SIEFERLE   (suomentanut Olli Virtanen)

Rolf Peter Sieferle (1949-2016) oli saksalainen historioitsija, joka kirjoitti teoksia laajasta aihepiiristä. Hän tuli tunnetuksi ympäristöhistorian pioneerina Saksassa ja toimi ilmastoasiantuntijana Angela Merkelin hallituksessa. Sieferle edusti 60-luvun uusvasemmistoa, mutta kävi 2000-luvun aikana yhä kriittisemmäksi sukupolvensa idealismia kohtaan. Sieferle teki itsemurhan syyskuussa 2016, ja hänen viimeinen kirjansa ”Finis Germania” ilmestyi postuumisti seuraavana vuonna. Kollektiivisen syyllisyyden myyttiä ja Saksan maahanmuuttopolitiikkaa ruoskiva kirja aiheutti valtavan kohun ja oli yksi viime vuoden suurimpia bestsellereitä Saksassa. Moni älymystön edustaja tuomitsi sen ”ääriaineisten pamfletiksi”, ”taantumukselliseksi” ja ”antisemitistiseksi” ja Der Spiegel poisti sen myydyimpiä kirjoja esittelevältä listaltaan. Tämä ei kuitenkaan heikentänyt kirjan suosiota. Oheinen teksti on katkelma ”Finis Germaniasta” ja samalla Sieferlen ensimmäinen suomeksi käännetty kirjoitus.

Mihin oivallukseen Auschwitzin opettavaisuus oikeastaan perustuu? Siihenkö, että ihminen tilaisuuden saadessaan on kykeneväinen äärimmäisiin tekoihin? Jos joku tarvitsee tämän oppimiseen Auschwitzia, oppikoon sen Auschwitzista. Tai että teknisenä nykyaikana nykyaikaista tekniikkaa hyödynnetään kansanmurhan toteuttamiseen? Joka tästä yllättyy, oppikoon sen Auschwitzista. Vai onko kyseessä vain silkka uhrien määrä, nuo pahamaineiset kuusi miljoonaa? Siis materiaalia Guinnessin ennätystenkirjalle? Olkaa varovaisia, ennätyksethän on tehty rikottaviksi!

Vai onko Auschwitzin todellinen opetus sittenkin edistysuskon ilmeinen romahdus, toisin sanoen herääminen siihen, että jotain sen kaltaista saattoi tapahtua ”vielä 1900-luvullakin”? Siis se lopullinen selvyys, jota ensimmäisen maailmansodan ja gulagien jälkeen ei käynyt kieltäminen: ”uuden ajan projekti” on kerta kaikkiaan epäonnistunut? Se, mikä on tapahtunut aina, on tapahtuva aina uudestaan; ei ole olemassa mitään pysyvää moraalista kehitystä, ainoastaan ikuisia nousuja ja laskuja. Valistuksen ainoa todellinen perintö on teknologia – ja se on riistäytymässä valloilleen luonnolliselta perustaltaan. 1700- ja 1800-lukujen suuren projektin historia kertoo siis kertakaikkisesta epäonnistumisesta, jota 1900-luvulla ei enää käynyt kieltäminen: moraalin osalta sen osoittivat maailmansodat ja Auschwitz, teknis-taloudellisesti se kävi selväksi vuosisadan ympäristökatastrofista.

Eräs merkittävä ero lienee kuitenkin siinä, että ”Auschwitzille” (toisin kuin ympäristökatastrofille) voidaan löytää syypää, joka on jotain muuta kuin koko ”ihmiskunta” itse: saksalainen. Tämän toteaminen auttaa näin todella pääsemään yli tästä hirvittävästä kokemuksesta. Ei tarvitse muuta kuin olla jälkikäteen hyvä antifasisti, ja jo on puolikas 1900-lukua moraalisesti poiskarkotettu.

Antifasismin logiikasta

Jokainen historiantulkinta on aikakautensa työtä, ja tulkintansa avulla kukin aikakausi pyrkii ideologisiin tavoitteisiin, yrittää löytää asioihin mielekkään selityksen tai haluaa määrittää kouraantuntuvia ystävä- ja vihollissuhteita. Nykyään niin yleisessä Auschwitz-kompleksissa on selvästi kyse siitä, että täydellisen relativistisessa maailmassamme jokin arvo yritetään vakiinnuttaa kyseenalaistamattoman kielteiseksi, jotta siitä voisi johtaa uusia varmuuksia. Auschwitz muodostaa siis myytin sikäli kuin on kyseessä totuus, josta ei sovi keskustella. Tällä myytillä on kuitenkin olennaisen kielteinen luonne, kun se, mitä ei olisi saanut tapahtua, yritetään vakiinnuttaa yhteiskunnallisessa keskustelussa joksikin historiassa ennennäkemättömäksi. Sen tähden tähän kompleksiin tukeutuvalla poliittisella liikkeellä on kielteinen nimikin: antifasismi.

Alkujaan antifasismi oli pelkkä pienin yhteinen nimittäjä, lippu, jonka alle kerääntyi koko joukko poliittisia aatteita: vallankumouksellisia ja taantumuksellisia, stalinisteja ja trotskilaisia, pasifisteja ja imperialisteja, plutokraatteja ja sosialisteja, sionisteja ja kolonialismin vastustajia, demokraatteja ja monarkisteja, kristittyjä ja ateisteja, liberaaleja ja totalitaristeja. Nämä kaikki saattoivat käyttää itsestään tätä nimitystä, joka sen vuoksi, ”fasistisen” vastustajansa määritelmää lukuun ottamatta, oli pakostakin sisällöltään täysin määrittämätön. Johdonmukaisimmille antifasisteille, kommunisteille, antifasismi oli vain eräänlaista silmänlumetta, harhautusoperaatio, jonka tarkoituksena oli valjastaa hyödylliset idiootit oman aatteen vetojuhdiksi. Tämä oli mahdollista kuitenkin vain siksi, että antifasismin lisäksi kommunistit uskoivat huomattavasti voimakkaampiin, täsmällisempiin totuuksiin, joita opetti ”tieteellinen sosialismi”.

Nämä totuudet ovat nykyään kadonneet. Niistä lukuisista voimakkaista ideologioista, jotka ihmisiä 1900-luvulla hallitsivat ja mobilisoivat, on jäljellä enää antifasismin kauhtunut lippu. Siihen tarraudutaan sitten sitäkin voimakkaammin, ja sen edustamasta aatteesta yritetään tehdä eräänlaista valtionuskontoa. Samaan aikaan on kuitenkin havaittavissa, että antifasismi on saamassa uuden, poliittista ohjelmaa muistuttavan luonteen, jolla on erityinen, paradoksaalinen rakenne.

Auschwitz” tai ”natsit” edustavat tässä ideologisessa viitekehyksessä ”ihmisen” kertakaikkista negaatiota, joka kerran historian saatossa on tullut todeksi. Hitlerissä ja hänen kätyreissään sekulaari paholainen ja helvetin joukot ilmestyivät lihaksi tulleina maan päälle. Tämä paholainen teki hirveydessään verrattoman teon, juutalaisten joukkomurhan, jolle annetaan seuraava merkitys: kyse ei ollut sen vähemmästä kuin humanitaarisen universalismin tosiasiallisesta negaatiosta. Hitler ei kuitenkaan tuhonnut ”ihmistä” sinänsä, vaan tämän yleiskäsitteen vastakohdan, ”juutalaiset”, toisin sanoen yhden erityisen ryhmän. Juuri tämä yritys yhden (kansallis-rodullisen) kokonaisuuden nimissä tuhota toinen (kansallis-rodullinen) kokonaisuus on kuitenkin humanitaarisen universalismin, toisin sanoen ihmiskuntaan ja sen luovuttamattomiin oikeuksiin uskomisen, äärimmäistä epäämistä. Fasismin myötä historian näyttämölle on näin ollen astunut anti-ihminen, minkä seurauksena antifasismista voi muodostua ihmisen uskonto, joka löytää symbolinsa juuri tästä ihmisen kieltämisestä.

Tämä selittää sen vimman, jolla vastustetaan kaikkinaista Auschwitzin ”historisointia” ja ”relativisointia” tai sen vertailemista muihin samankaltaisiin tapahtumiin. Se, joka suhteellistaa ”Auschwitzin”, suhteellistaa sen täydellisen epäinhimillisyyden ja näin ollen ihmisen arvon. Näin suhteellistuisi myös se ainoa absoluuttinen arvo, joka modernilla, kaikkinaisten relativismien ja perspektivismien nakertamalla yhteiskunnalla enää on jäljellä. Auschwitzin korottaminen myytin asemaan voidaan siis nähdä yrityksenä suoda skeptiselle maailmalle edes jonkinlaista varmuutta. Tosin tämä varmuus on itsessään pelkästään historiallista, ts. faktista, ei esimerkiksi rationaalista tai henkistä laatua. Se perustuu yksinomaan ”ilmeisiin tosiseikkoihin”, siis totuuksiin, joita ei erikseen ole tarpeen todistaa. Tämä on sensaatiomainen muutos Euroopan hengenhistoriassa: kolme vuosisataa tietokritiikkiä kumoutuu historiallisella ilmestyksellä!

Mitä tästä siis seuraa? Parhaillaan muotoutumassa oleva ihmisyyden uusi uskonto (jota ei valistuksen ajoista saakka ole koskaan onnistuttu rationaalisesti perustelemaan) voi katsoa lepäävänsä historiallisten tosiasioiden vankalla kivijalalla ja vaatia tämän perusteella suoria poliittisia toimenpiteitä. Eräs ohjelman päävaatimuksista tähtää ”monikulttuuriseen yhteiskuntaan”. Tämä käsite on kuitenkin itsessään ambivalentti; on helppoa osoittaa, että se voidaan ymmärtää toisensa poissulkevista universalismin ja relativismin / partikularismin näkökulmista.

1. Universalismin näkökulmasta monikulttuurisuus merkitsee konkreettisten ihmisten pelkistämistä abstrakteiksi ”yksilöiksi”, jotka sitten vanhan villi-ihmisten sivistämisen ihanteen hengessä pitää sopeuttaa ja assimiloida uuteen kulttuuriin. Tämän projektin tavoite, jossa voi tunnistaa vanhan ”modernin projektin” kaikuja, on ihmiskunnan kulttuurinen ja materiaalinen yhdenmukaistaminen.

2. Relativismin näkökulmasta monikulttuurisuus tarkoittaa kansallis-kulttuurisen omalaatuisuuden säilyttämistä, kuitenkin niin, että yksittäiset kansat punotaan yhteen ja pannaan elämään tiiviisti samassa tilassa. Koska tämä prosessi on yhteydessä kansainvaellukseen teollistuneille hyvinvointialueille, tämä vaatimus tähtää (paradoksaalisesti) siihen, että yhden kulttuurijärjestelmän, nimittäin alkuperäisväestön, tulee luopua omasta erityislaatuisesta identiteetistään muiden kansanryhmien hyväksi.

Kummassakin tapauksessa monikulttuurisuuspyrkimysten vastustajana on teollisuusmaiden alkuperäisväestö, jonka vastarinta maahanmuuttoa ja vieraiden vaikutteiden tulvaa kohtaan tulee murtaa leimaamalla se järjestään fasismiksi / rasismiksi / äärioikeistolaisuudeksi. Hitlerin yritys yhden kansallis-rodullisen erillisryhmän nimissä tuhota toinen tällainen erillisryhmä nostetaan vertailukohdaksi aina, kun jokin ryhmä yrittää korostaa omaa erillisyyttään – ainakin silloin, kun on kyseessä teollisuusmaiden kantaväestö. Toisille erillisryhmille ei kuitenkaan langeteta samaa tuomiota: vapautusliikkeiden antieurooppalainen ksenofobia painetaan villaisella. Tietyt ryhmät, kuten kurdit tai juutalaiset, voivat korostaa omaa etnistä erityisyyttään ilman paheksuntaa.

Tässä tulee siis näkyviin tämän aatteen kummallinen epäsymmetria: antifasismi on suuressa määrin nimenomaan saksalaisvastaisuutta. Tämä on kuitenkin itse asiassa ristiriidassa kyseisen aatteen universalistisen omakuvan kanssa, se paljastaa sen kansallisen ytimen, jonka seuraukset eivät vielä ole täysin ennustettavissa mutta joka selittyy alkuperällään.

Hitler tuhosi juutalaisia saksalaisten nimissä, hän toisin sanoen nosti abstraktista, yhdenmukaisesta ”ihmiskunnasta” esiin kaksi kansaa, jotka erottautuvat ihmiskunnan harmaasta massasta edustamalla toisiaan täydentävää absoluuttisuutta: absoluuttisia syyllisiä ja absoluuttisia uhreja. Tällä erolla on merkitystä universalistisen ohjelman tavoitteelle, yhden yhtenäisen ihmiskunnan luomiselle. Ihmiskunta sisältää nimittäin yhä periaatteessa kaksi vierasesinettä, omaa erillistä kokonaisuuttaan, kielteisessä mielessä valitun kansan, saksalaiset, ja myönteisessä mielessä valitun kansan, juutalaiset. Hitler onnistui siis tekemään jotain sellaista, mitä hän itse tuskin osasi ottaa huomioon: hän asetti saksalaiset ja juutalaiset ikiajoiksi toisensa täydentävään erityisasemaan, joka ei häviä ihmiskunnan muistista niin kauan kuin vielä on saksalaisia ja juutalaisia. Tällä tosiseikalla on kuitenkin vielä eräs, paradoksaalinen, seuraus. Homogeeniseen ihmiskuntaan tähtäävä projekti ei voi toteutua niin kauan kuin näitä kahta erillisen kansallisen identiteetin uppiniskaisinta pesäkettä ei onnistuta assimiloimaan ja näin eliminoimaan. Tämä saksalaisten ja juutalaisten assimilaatio, heidän sulauttamisensa pelkiksi ”ihmisyksilöiksi”, ei kuitenkaan sovi Auschwitz-myytin historialliseen rakenteeseen; sen ytimessähän on nimenomaan erityisyyden kapina yleistä vastaan.

%d bloggers like this: