SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pikkuveljet valvovat

TIMO VIHAVAINEN

Viimeistä edellinen Kanava julkaisi kolumnini, jossa nostin esille Facebookin sensuurikäytäntöjä. Tämä innosti jonkin valppaan ajattelijan kumoamaan käsityksiäni sensuurin totalitaarisesta luonteesta.

Valitseehan Kanavakin juttunsa, eikä julkaise ihan mitä tahansa, vai kuinka? Ja Facebookilla on siis kai myös vapaus päättää siitä, mitä haluaa julkaista. Tämähän on demokratian ja markkinatalouden piirissä loukkaamaton perusoikeus, eikös olekin?

Puuttumatta siihen, miten naiivia on kuvitella, että firma noin vain voisi nykymaailmassa valita asiakkaansa tai siihen, ettei poistetuiksi joutuneiden juttujen kirjoittajia uhkaa mikään rangaistus (mitä siis juttujen poistaminen ei ole…), totean, että vaikeaa se on saada ajatuksiaan läpi, ellei löydy vastaanottajia.

Sensuroimatonkaan viesti ei mene perille, ellei lukija ymmärrä lukemaansa, eikä tämä ole aina yhteiskunnan vika.

Mutta se siitä. Sanon vielä selvyyden vuoksi, etten väitä nykymaailman toimivan vielä totalitaaristen diktatuurien tavoin. Mikä on huolestuttavaa, on, etteivät totalitaariset menetelmät herätä kritiikkiä, vaan niille löytyy jopa innokkaita puolustajia. Totalitaarinen psykologia on kuin onkin täällä tänään ja voi paremmin kuin miesmuistiin.

Moni näyttää kuvittelevan, että totalitaarinen järjestelmä esti toisinajattelun kaikkialle ulottuvalla, keskusjohtoisella tarkkailu- ja rangaistusmekanismilla. Orwellin Isovelihän se kaukovarjostimesta käsin piti silmällä alamaisia ja esti sekä kielletyt teot, että myös ajatukset.

Tämä on kuitenkin vain osa tarinaa. Totalitarismi ei olisi koskaan voinut toimia ilman lukemattomien pikku apulaisten innokasta ja epäitsekästä työtä. Itse asiassa se perustui juuri siihen.

Autoritaarinen yhteiskunta nojaa tarkkailun ja rangaistuksen koneistoon. Siinä ratkaisevassa roolissa on Isoveli se ja tulee hyvin toimeen ilman ruohonjuuriverkostoakin. Sen tunnuksena on vihatkoot, kunhan pelkäävät, eikä se vaivaannu ulottamaan herruuttaan ihmisten mieliin. Muutenkin pystytään homma pitämään hallussa aivan riittävässä määrin.

Totalitaarinen yhteiskunta on toista maata. Sen perusmekanismin suunnitteli jo Lenin, joka värväsi puolelleen ns. Lumpenproletariatin eli ryysyköyhälistön (ks. myös roskaväki) lupaamalla sille oikeuden käyttäytyä häpeällisesti, käyttääkseni Maksim Gorkin ilmausta. Sitä paitsi tuosta käytöksestä palkittiin monin tavoin.

Tuota ryysyköyhälistön taipumusta voi kaikin mokomin puolustella, kuten nykyään onkin muodikasta, ja se on toiminut niin hyvin kuin on juuri siitä syystä, että se on inhimillisesti hyvin ymmärrettävää. Pahehan ei ole suinkaan vaikeaa ja ponnisteluja vaativaa, päinvastoin.

Tunnettu filosofi Aleksandr Zinovjev piti ihmisen raadollisuutta koko totalitarismin tärkeimpänä käyttövoimana ja uskoi totalitaarisen järjestelmän kumoamisen sen takia olevan lähes mahdotonta.

Näinhän ei ollut, kuten tiedämme. Kyllä järjestelmä saatiin vaihdettua, mutta sen sijaan se mentaliteetti, johon se perustui, näyttää valtaavan alaa yhä laajemmin, myös sellaisissa maissa, joissa liberaalilla demokratialla on näköjään kaikki mahdollisuudet toimia yhtä puhtaasti kuin oppikirjassa.

Liberaalin ihanteen mukaan ihmiset kunnioittavat kanssaihmisiään ja pitävät näiden oikeuksia muodostaa ja ilmaista mielipiteensä pyhänä, vaikka olisivat jyrkästikin eri mieltä itse asioista.

Sen sijaan esimerkiksi juuri Facebook on luonut nimettömän sensuuriverkoston, joka jakaa ”bännejä” syytä ilmoittamatta ja ilmeisen mielivaltaisesti, käyttäen tiettävästi perusteena jopa vuosien takaisia kirjoituksia.

Bännit” eivät itse asiassa kuulu edes sensuurin piiriin, vaan ovat yleisiä rangaistuksia. Tietty henkilö, jota rangaistus kohtaa, on pannassa eikä voi julkaista edes oodia yhteisölleen ja sen arvoille. Tilanne on tuttu totalitarismin piiristä, jossa ad hominem-argumentti oli voimissaan.

Siellä ihminen, jolla oli vaikkapa väärät sukulaiset tai sukujuuret, asetettiin paitsioon, josta pois pääseminen vaati ponnisteluja. Se saattoi joskus onnistua esimerkiksi ryhtymällä itse agentiksi.

Voidaan tietenkin sanoa, että fb on yhteisö, jolla on omat arvonsa. Lapsikin huomaa tämän argumentin onttouden. Kyseessä on tosiasiallinen monopoli, joka viis veisaa hallintoalamaistensa arvoista. Ajatus siitä, että siinä toimisi ja sitä hallitsisi jonkinlainen kyberneettinen takaisinkytkennän mekanismi, on naiivi.

Tilanne saattaa kyllä muuttua. Jo nyt on havaittu, että nuoret ovat jättäneet fb:n ja monet sen entiset käyttäjät ovat siirtyneet Vkontakteen, joka paradoksaalisesti paremmin toteuttaa liberaaleja perusarvoja niiden klassisessa merkityksessä.

Parin viime vuosikymmenen aikana uusi totalitaarinen mentaliteetti on joka tapauksessa vallannut alaa yhä enemmän. Asiat, joita olisi pidetty skandaalimaisina vielä hiljattain, esitetään nyt luonnollisina ja väistämättöminä. Näyttää siltä, että etenkin journalistien piirissä ajatus historian lopusta ja vihoviimeisen totuuden löytämisestä on yhä voimissaan, vaikka se intellektuellien piirissä on hiipunut jo kauan sitten.

Lähinnä sääliä herättää esimerkiksi Helsingin Sanomien tapa uutisoida aikamme ideologisista muodeista. Tämän päivän numerossa luemme otsikon #metoo on vallankumous ja nostona haastateltavien lausunnoista vielä ”Miehet ovat nyt varovaisempia”. Itse asiassa tekstistä käy ilmi, ettei haastateltavilla ole mitään ahdisteluhistoriaa ja että he näköjään suhtautuvat varsin varauksellisesti siihen ”vallankumoukseen”, joka näyttää aiheuttaneen epäterveitä ilmiöitä.

Mutta niinpä vain tämäkin haastattelu on muokattu vahvistamaan lehden missiota, joka ei liene jäänyt kenellekään epäselväksi.

Toisen jutun mukaan amerikkalaiset koomikot ovat tuhonneet uransa murjaisemalla vitsejä, jotka ovat poliittisesti epäkorrekteja. Suuttumuksen myrsky on kuulemma pakottanut suorastaan lopettamaan väärin esiintyneen henkilön esiintymiset.

Sellainen on se maailma, jonka me nyt olemme ottaneet esikuvaksemme, tai niin ovat tehneet ainakin jotkut meikäläiset lehdet. Kyllä siinä on paljon historiasta jo tuttua ja kerran nähtyä. Ikävä kyllä.

Jokainen taitaa vielä muistaa tuon yllä mainitun #metoo-kampanjan, jonka irvokkuudelle ei löydy vastinetta ainakaan viimeisten sadan vuoden aikana, ei ainakaan ns. vapaasta maailmasta.

Journalistit jakelivat tuon vallankumouksen aikana rangaistuksia kaikista oikeusnormeista piittaamatta, kaikki kelpasi, kun pikkusiskot kaivelivat muistinsa lokeroita ja nostivat itseään näkyville. Sensaatio myi, kuten aina.

Huolestuttavaa on, että vaikka normaalia tervejärkistä kritiikkiäkin esitettiin, se hukkui yleiseen mölinään, jossa vallankumouksellisen ryysyköyhälistön henkiset perilliset toteuttivat itseään. Siinä sitten, vanhan tavan mukaan sekoitettiin saman tein keskenään henkilöt ja heidän tekonsa ja saavutuksensa.

Aidossa totalitaarisessa hengessä ne, joiden arveltiin syyllistyneen ideologisesti sallimattomaan toimintaan, pyrittiin myös leimaamaan epähenkilöiksi, joiden mestariteokset menettivät saman tien arvonsa. Tämä uskomaton noitavaino ulottui jopa historiaan ja museoiden kokoelmiin.

Niin, että sellaista se liberaali demokratia nykyään on. Onnitelkaamme siis itseämme. Isoa veljeä ei tarvita, kun pikkuveljet ovat valppaina.

Timo Vihavainen (s. 1947) on historioitsija ja Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

%d bloggers like this: