Sibelius ja metsän jumala

CHRISTOPHER PANKHURST   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Tapiola on Jean Sibeliuksen viimeinen merkittävä sävellystyö. Sen tilasi newyorkilainen kapellimestari Walter Damrosch vuoden 1926 alussa ja se sai ensiesityksensä saman vuoden tapaninpäivänä. Damrosch pyysi sinfonista runoa, jonka aiheen säveltäjä sai itse valita. Inspiraatiota Sibelius haki tuttuun tapaansa Kalevalasta, kansanrunouden kokoelmasta joka kuvastuu laajalti hänen tuotantonsa taustalta.

Sibelius oli 60-vuotias aloittaessaan Tapiolan säveltämisen, ja hänen maineensa Suomen suurimpana säveltäjänä oli jo sinetöity. Hänen avoin tukensa Suomen itsenäistymiselle Venäjän ja Ruotsin vallasta oli tehnyt hänestä puolivirallisen kansallissäveltäjän. Ei liene liioittelua väittää, että hän oli yksi 1900-luvun suosituimmista säveltäjistä, ainakin Skandinaviassa ja englanninkielisissä maissa. Euroopan musiikkipiireissä monet pitivät häntä vanhanaikaisena, koska hän ei ollut Schönbergin lumoissa. Saksa ihastui Sibeliukseen pysyvästi, vaikka 30- ja 40-luvuilla hän oli ollut natsien puolivirallinen suosikki, jonka väitettiin sanoneen viestissä Saksan joukoille: ”Toivon teille koko sydämestäni nopeaa voittoa.” Näin hänestä tuli sekä New Yorkin että Berliinin suosikki.

Tapio on metsän jumala ja Tapiola on hänen kotinsa. Sibeliuksen sävelruno maalaa rehevän kuvan tästä kotimaasta ja onnistuu elävöittämään sitä joukolla yliluonnollisia ilmiöitä. Tapiolan partituuri sisältää selittävän nelisäkeen:

–

On metsät Pohjolassa sankat, tummat

ne ikisalat, haaveet hurjat loi.

Asunnot Tapion on siellä kummat,

haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.

–

Ihmislajin onneksi Sibelius valjasti luomisvoimansa musiikin eikä runouden palvelukseen, mutta kannattaa silti panna merkille metsän ja jumaluuden korostaminen. Sibeliukselle niiden välillä vallitsee hienovarainen ja tärkeä yhteys.

Musiikki alkaa rohkealla melodisella motiivilla, jota toistetaan koko teoksen läpi. Itse asiassa sävellystä on sanottu monotemaattiseksi. Tätä ei kuitenkaan tule pitää moitteena. Sibeliuksen nerokkuus piilee siinä, että hän avaa ja tutkii tätä motiivia vaihtelevin korostuksin ja instrumentaatioin. Teoksen edetessä syntyy vaikutelma, että nämä erilliset ja selvästi toisistaan erottuvat pohjateeman uudelleenmuotoilut jotenkin herättävät eloon metsän eri elämänmuodot. Lukuisat olennot ovat omanlaisiaan mutta silti yhtä korkeammassa järjestyksessä, itse sävelrunon motiivissa, joka taipuu toisiaan seuraaviin ruumiillistumiin mutta pysyy elossa oman rakenteellisen kurinsa ansiosta. Sävellyksen tunnelma ei ole valoisa eikä synkkä; se ei vaikuta yksilöllisen tunteen ilmaukselta. Sen sijaan se on pidäkkeetön kuvaus metsästä ja sen kaikesta etäisyydestä inhimilliseen sivilisaatioon.

Loppua kohden musiikki loittonee hiljaisuuteen, josta ilmaantuu melkoinen äänimyrsky. Jouset syöksyvät ylös ja alas sekasortoisessa dissonanssissa, johon vaskipuhaltimet tunkeutuvat pahaenteisen päättäväisinä. Tämä on Tapion läsnäoloa, ja se aiheuttaa paniikin tunteen. Kuten kreikkalainen jumala Pan, jonka nimestä sana ”paniikki” juontuu, Tapio näyttää synnyttävän pelon luontoa, hallitsemattomia ja kukistamattomia voimia kohtaan. Kodikkaan pohjoiseurooppalaisen kylän ulkopuolella, ja sitäkin enemmän modernin suurkaupungin ulkopuolella, metsä pitää sisällään tiettyä alkukantaista pelkoa, joka ruumiillistuu metsän jumalan hahmossa.

Tapion ilmestymistä kuvaavan kakofonian jälkeen musiikki palaa toistuvaan motiiviinsa, nyt tyynempänä ja hiljaisempana. Kohtaaminen jumalan kanssa ja sen aiheuttama pelko ovat johtaneet kypsempään olemisen tilaan ja suurempaan viisauteen. Metsän hengiltä on opittu jotakin.

Damrosch innostui Sibeliuksen sävellyksestä ja kirjoitti hänelle, että ”vain pohjoismaalainen olisi voinut kirjoittaa sen.” Vaikka tämä kommentti hyödyttää niitä, jotka tuomitsevat Sibeliuksen nurkkapatriootiksi, se on osuva. Tapiolassa Sibelius loihtii esiin numinaalisen kokemuksen. Numen on tiettyä paikkaa hallitseva jumala. Sana juontuu latinan sanasta nuere, nyökätä, ja kreikan sanasta neuein, painaa päänsä, ja viittaa suostumukseen tai komentoon. Näin ollen sana viittaa jumaluuden mahdin vaikutuksiin. Musiikkitieteilijöihin tekee yleensä vaikutuksen atonaalisuuden käyttö Tapion kohtaamista kuvaavassa huippukohdassa; se viittaa orastavaan avantgardismiin, joka pääosin puuttuu Sibeliuksen muusta tuotannosta. Sibeliuksen tavassa käyttää atonaalisia aineksia on kuitenkin kiinnostavaa se, että se on valjastettu laajemman musiikillisen kertomuksen palvelukseen. Atonaalisuutta voi aivan hyvin käyttää musiikissa; se on erityisen tehokasta vaikkapa kauhuelokuvan taustamusiikissa. Atonaalisuuden ongelma on siinä, että sen hybriksen vallassa olevat kannattajat pitävät yleisöään vajaaälyisinä tylsimyksinä, jotka pitää havahduttaa pois 1800-lukulaisista päähänpinttymistään.

Tapion kohtaamista on itse asiassa vaikea kuunnella tyynin mielin. Se sävähdyttää aisteja, salpaa hengityksen ja nostaa niskakarvat pystyyn. Kun osuus on ohi ja rauha on palannut, tyyneys on tehostunutta ja syvempää kunnioitusta herättävää. Kuten kummitustarinat, jotka rikkovat luonnon järestyksen vain vahvistaakseen sitä lopussa, jumalan kohtaamisen aiheuttama numinaalinen paniikki johtaa luonnon tasapainon perusteellisempaan palautumiseen ja monimuotoisempaan arvostukseen sen ikiaikaista kauneutta kohtaan. Akateemisen avantgarden kannalta tämä on pelkkää konservatiivisuutta. Mutta tärkeä huomio on se, että Sibeliuksen musiikki on juurtunut syvälle hänen kotimaansa luonnonmaisemaan. Huolimatta häntä innoittaneista Kalevalan kertomuksista hänen taiteensa on perustavanlaatuinen numinaalisen ilmaus, joka syntyy hänen nerokkaasta kyvystään sulauttaa musiikki maisemaan. Hänen musiikkinsa on maahan sidottua, juurtunutta, se ilmaisee lähes mystisellä tavalla sidettä kotiseutuun. Suurta osaa 1900-luvun säveltaiteesta leimaava kuiva älyllisyys kuihtuu sen rinnalla.

Tapiolaa on hyödyllistä verrata erääseen myöhempään sävellykseen, Arvo Pärtin Tabula Rasaan. Kuten Tapiolakin, Tabula Rasa on tietyn teeman meditaatio, ja se taivuttaa teemansa erilaisiin kokeellisiin käsittelyihin. Sen ensimmäisessä osassa, ”Luduksessa”, melodia puretaan osiin ja sen kromaattisia seurannaisia työstetään vaikuttavalla tavalla. Kuten Tapiolakin, Tabula Rasa sisältää tiettyjä numinaalisia tai mystisiä aineksia, mutta aivan toisenlaisia. Tabula Rasa on fraktaalinen meditaatio, joka tarkastelee läheltä paljastuvaa luonnonilmiötä, kuten vaikkapa lehden puhkeamista. Paljastaessaan luonnon kätketyt salaisuudet se on mystinen William Blaken tapaan, ja samalla se on näyn kaltainen valaistumisen hetki, joka suodaan vain harvoille. Se on musiikillisesti tulkittu käsikirjoitus. Sibeliuksen kohtaaminen jumalansa kanssa ei ole samalla tavalla visionäärinen. Se on metsän keskellä, kaukana ihmisasutuksesta syntyvää yksinäisyyden tunnetta. Se on tunteena universaali (ainakin pohjoiseurooppalaisten keskuudessa) ja herättää sivilisaatiota edeltäviä pelkoja. Yksinäisyyden ja haavoittuvuuden tunteet ovat suojamuureja hybristä vastaan ja numinaalisen siemeniä.

Tapiola on kauniilla tavalla pakanallinen taideteos. Se ilmaisee numinaalista suoraan, turvautumatta monimutkaisiin teologisiin käsitteisiin. Se myös osoittaa, että mikä tahansa musiikillinen tekniikka sopii taiteilijalle, jos hän vain käyttää sitä edistääkseen ihmisen kosketusta luonnollisen ja pyhän kanssa eikä ajaakseen omia älyllisiä abstraktioitaan. Eksymisellä voi olla pedagogista arvoa, mutta vain jos se johtaa uuden suunnan löytymiseen.

Tapiolan jälkeen Sibelius eli vielä kolmekymmentä vuotta, muttei sinä aikana säveltänyt mitään merkittävää. Hän tuhosi kahdeksannen sinfoniansa, eikä sitä ole kyetty löytämään. Aivan kuin kohtaaminen metsän jumalan kanssa olisi jättänyt hänet ilman muuta sanottavaa. Hän oli muuttanut numinaalisen taiteeksi, eikä taiteilija voi saavuttaa mitään suurempaa. Tapiola pysyy merkittävänä ja numinaalisena pohjoiseurooppalaisena taideteoksena.

–

Christopher Pankhurst on kirjoittanut taiteesta, kansanperinteestä, uskonnosta, filosofiasta, okkultismista ja politiikasta useisiin verkkojulkaisuihin, mm. Counter Currentsiin. Hänen ensimmäinen kirjansa, esseekokoelma ”Numinous Machines”, johon yllä oleva kirjoitus sisältyy, ilmestyi vuonna 2017. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu hänen kirjoituksensa ”Manchesterin todelliset uhrit”.