Italian lyijyn vuodet

M. A. MERETVUO

–

Luettaessa sellaista kirjaa kuin Anton Montin Mustat vuodet on vaikea samaistua kyseisen ajan poliittiseen tilanteeseen. Niin kahtia jakautunut oli 1960-80-luvun Italian yhteiskunta varsinkin nuorten osalta, että vastaavaa voidaan Euroopan sotien jälkeisestä historiasta etsiä lähinnä Pohjois-Irlannista. Italian fasismin vankkumaton perintö, ja toisaalta Neuvostoliiton tukema kommunismi vasemmistolaisine terroristijärjestöineen aiheutti vastakkainasettelun, jonka seurauksena sadat ihmiset menettivät henkensä. Osa tuon ajan tapahtumien oikeudenkäynneistä on edelleen kesken, osaan teoista ei koskaan löydetty syyllisiä. Mustat vuodet on hätkähdyttävä kuvaus näistä tapahtumista ja vasemmiston julmasta väkivallasta lukumäärällisesti alakynnessä olleita uusfasisteja vastaan.

Puhekielessä fasismista on ”natsismin” tapaan tullut epämääräinen leimakirves, jolla vasemmistolaisesti suuntautuneet ihmiset kuvaavat vastustamiaan tahoja – milloin laitaoikeistoa, milloin valtiovaltaa ja sen viranomaiskoneistoa. Fasismi on kuitenkin aivan omanlaisensa yhteiskunnallinen ideologia, johon liittyi historiallisesti mm. voimakkaan korporatistisia piirteitä. Kansallissosialismin tapaan sitä ei voida pitää sen paremmin vasemmistolaisena kuin oikeistolaisena, vaan se edustaa ns. kolmatta tietä, vastustaen sekä kommunismia että liberaalidemokraattista kapitalismia. Tästä syystä johtuen fasismi on aina sisältänyt oman, sisäisen ”vasemmistolaisen” ja ”oikeistolaisen” painotuksen, toisin sanoen suutauksia, jotka ovat lähempänä tai kauempana sosialistisista talousteorioista. Tämä seikka onkin yksi mielenkiintoinen ulottuvuus Montin kirjassa, sillä nykyisinkin – poliittisen kentän molemmilla laidoilla – on tapana nähdä asiat liian helposti mustavalkoisina.

Mustat vuodet aloittaa tarinansa sodan vuosista ja vuoden 1943 tapahtumista, jolloin Mussolini syrjäytettiin vallasta. Tapahtumat johtivat 600 päivää kestäneeseen sisällissotaan, jossa kuoli noin 400 000 ihmistä. Ennen sotaonnen kääntymistä huonompaan suuntaan oli fasismi nauttinut suurta kannatusta Italiassa. Toisin kuin helposti annetaan ymmärtää, fasismi ei ollut erityisen väkivaltainen diktatuuri: sen hallintoaikana vuodesta 1921 vuoteen 1943 teloitettiin poliittisin perustein ainoastaan 25 ihmistä. Sen sijaan vuonna 1945, fasistihallinnon luhistuttua Pohjois-Italiassa, alkoi todellinen, vasemmiston toteuttama joukkomurha jossa entisiä fasisteja murhattiin laittomissa teloituksissa jopa 40 000. Tämä tosiasia, kuten myös seuraavina vuosikymmeninä tapahtuneet järkyttävät teot, ovatkin yksi kirjan hätkähdyttävimmistä puolista. Se tuo rehellisesti ja kaunistelematta esille Italian vasemmiston murhanhimoisen väkivallan – vasemmiston, joka nykyisin esiintyy mielellään pasifistisena ja vaikenee omasta verisestä menneisyydestään.

Nykyajan lukija osannee helposti rinnastaa joitakin kirjan kuvaamia ilmiöitä myös oman aikamme yhteiskunnalliseen taisteluun. Eräs tällainen ilmiö on uusfasistien dehumanisointi, pahoiksi, sadistisiksi ja epäinhimillisiksi leimaaminen, jota Italian kulttuuripiirit toteuttivat, mahdollistaen näin omalta osaltaan täysin käsittämättömät väkivallanteot. Olisi turhaa käydä kaikkia kirjassa esitettyjä tapahtumia läpi, mutta yhtenä hirveimmistä voidaan mainita se, kun vasemmistolaiset polttivat elävältä kahdeksanvuotiaan Stefano Mattein ja hänen veljensä Virgilion vuonna 1973 Rooman Primavallessa. Toinen elävältä poltettu ihminen oli 22 -vuotias Roberto Crescenzio, poliittisesti sitoutumaton nuori, joka oli sattumalta fasistien suosimassa kahvilassa Torinossa vuonna 1977. Kun 18-vuotias Sergio Ramelli hakattiin vuonna 1975 kuoliaaksi suurilla jakoavaimilla, nousivat ihmiset taputtamaan Milanon kaupunginvaltuuston kokouksessa. 19-vuotiaan Carlo Falvellan Napolissa puukottaneelle anarkistille Giovanni Marinille taas myönnettiin yksi Italian merkittävimmistä kirjallisuuspalkinnoista koko vasemmiston noustua puolustamaan tämän tekoa. Uusfasisteja hakattiin, puukotettiin ja ammuttiin haulikoilla, nuorimpien uhrien ollessa 16-vuotiaita. Niin pitkälle tämä dehumanisointi eteni, että kun kirjailija ja elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolini kirjoitti lehtiartikkelissaan fasistien olevan aivan samanlaisia nuoria kuin muutkin, hän joutui välittömästi vasemmiston vihapuheen kohteeksi. Samankaltaisia, huolestuttavia lausuntoja ovat meidän aikanamme esittäneet Li Anderssonin ja Dan Koivulaakson kaltaiset poliitikot puhuessaan vasemmiston hyväksyttävämmästä ja ”taktisesta” väkivallasta. Montin kirjan lukemalla ymmärtää, kuinka vaarallisia tällaiset lausunnot saattavat olla omankin aikamme jännittyneessä tilanteessa.

Millaista sitten oli uusfasistien väkivalta? Montin mukaan se oli enimmäkseen organisoimatonta, spontaania katuväkivaltaa. Aivan oma lukunsa Italian historiassa on fasistien tilille laitettu lukuisten pommi-iskujen sarja vuosina 1969-1980. Tämän ”jännityksen strategiaksi” kutsutun tapahtumasarjan todelliset taustat ovat edelleen hämärän peitossa. Epäillään kuitenkin vahvasti, että länsimaiset tiedustelupalvelut olivat sekaantuneet näihin tapahtumiin joko suoraan tai käyttäen hyväkseen uusfasisteja. Joillakin tunnetuilla fasisteilla, kuten laajasti NATOn kanssa liittoutuneissa sotilasdiktatuurimaissa liikkuneella Stefano Delle Chiaiella, arvellaan olleen yhteyksiä tiedustelupalveluihin, jotka yrittivät vaikuttaa eri maiden poliittisiin tapahtumiin omien tarkoitusperiensä mukaisesti. Tämä aiheutti jännitettä uusfasistisen liikkeen sisällä, joka ei muutenkaan ollut mitenkään yksimielinen mm. palestiinalaisten tilanteen suhteen. Samanlaisena sisäisenä jakolinjana voidaan nykyaikana pitää juutalaiskysymystä: osa laitaoikeistosta on islamkriittisyyden myötä hyvinkin Israel-myönteistä, osa taas pitää sionismia finanssikapitalismin taustalla vaikuttavana, tuhoavana voimana, ja näkee islamilaisen maailman siten jopa eräänlaisena liittolaisena. Olihan kansallissosialistisen Saksan SS-joukoissakin oma muslimipataljoona imaameineen ja mullaheineen. Toinen vastaavanlainen ristiriita on muodostunut Venäjän tilanteesta joidenkin ollessa hyvinkin myötämielisiä sen nationalistista suurvaltapolitiikkaa kohtaan, osan taas lähtiessä taistelemaan sitä vastaan Ukrainan Azov-pataljoonaan. Asiat eivät todellakaan ole mustavalkoisia.

Junio Valerio Borghese

Väkivallan ja terrorin lisäksi Montin kirja on tyhjentävä selostus Italian uusfasistista ryhmistä 50-luvun Ordine Nuovosta ja Avanguardia Nazionalesta nykyajan Forza Nuovaan ja CasaPoundiin, ilman päälle liimattua moralisointia tai omien kannanottojen esittämistä, kuten hyvän kirjailijan kuuluukin tehdä. Lisäksi sen sivuilla esitellään joitakin aikansa merkkihenkilöitä, kuten ruhtinaiden ja paavien sukuun kuulunut, Italian taistelusukeltajien erikoisjoukot perustanut sodanjälkeisen ajan merkittävä uusfasisti Junio Valerio Borghese. Kuitenkin itselleni merkittävin kirjassa käsitelty henkilö on Julius Evola, joka ei varmaankaan kaipaa enempää esittelyä. Montin ansioksi on laskettava, että Evolaa kuvaava luku on yksi parhaita lukemiani referaatteja hänen traditionalistisesta opistaan. Kuten tunnettua, Evola oli legendaarisessa maineessa ollut oppi-isä monille sodan jälkeisen ajan uusfasisteille. Todellisuus on kuitenkin jälleen tarua monimuotoisempaa, eivätkä kaikki uusfasistit olleet ollenkaan vaikuttuneita eksentrisestä ja aristokraattisesta Evolasta. Näitä asenteita kuvaa hyvin Pierluigi Conctuellin lausunto, jonka mukaan Evola muistutti lähinnä ”pyörätuolissa istuvaa, keltaista villapaitaa käyttävää homoa.”

Ymmärtääkseen Evolaa pitää ymmärtää, mitä tradition käsitteellä tarkoitetaan. Traditio on jatkumo, joka sisältää sekä menneisyyden, nykyisyyden että tulevaisuuden. Se on asioiden luonnollinen järjestys, ja siten yleismaailmallinen eikä sidonnainen mihinkään tiettyyn kansaan tai kulttuuriin. Traditio ei siis ole sama asia kuin perinteet, jotka ovat tradition paikallisia ilmentymiä tietyssä ajassa. Syklinen aikakäsitys ja näkemys siitä, että moderni maailma on syöksymässä kohti tuhoa, kuuluu oleellisesti Evolan traditionalismiin. Materialismi, teollistuminen, kaupungistuminen, väestönkasvu, egalitarismi, plutokratialle altisteinen demokratia, rotujen ja kastien sekoittuminen ovat kaikki osoituksia luonnollisen hierarkian katoamisesta ja sivilisaation syöksymisestä kohti perikatoa. Tähän liittyy myös Evolan käsite ”apolitea”, ajatus siitä, että toiminta rappeutumisen pysäyttämiseksi tavanomaisin poliittisin keinoin on mahdotonta ja turhaa. Lisäksi on oleellista ymmärtää Evolan käsitys vallasta: valta ei hänen mukaansa koskaan tule kansalta vaan ylhäältä alaspäin kansaa kohtaan, samoin kuin traditio ei ole kulttuurin tuotos vaan itsessään olemassa oleva, synnynnäinen ominaisuus. Tradition mukaan yhteiskuntaa kuuluisikin kansan valitsemien johtajien sijaan hallita askeettisten soturiveljeskuntien valistuneet miehet, joilla ei ole tarvetta käyttää valtaansa hyväkseen taloudellisten tai muidenkaan intressien ajamiseen. Evola vastustaa niin kommunismia, kapitalismia kuin nationalismiakin, joita hän pitää rappeutuneen ajan tuotteina. Sen sijaan fasismin ja kansallissosialismin hän näki edustavan tradition mukaista orgaanista valtiota, joskin hän osasi myös kritisoida näiden järjestelmien sellaisia piirteitä, jotka eivät hänen mielestään olleet tradition mukaisia. Esimerkiksi hänen kritiikkinsä väestönkasvua kohtaan perustui siihen tosiasiaan, että suurilukuisen kansan ylläpito edellyttää välttämättä teollistumista ja aiheuttaa kaupungistumista, mikä synnytti ristiriitoja hänen ja Mussolinin välille. Saksalaiset taas suhtautuivat penseästi hänen teoriaansa henkisistä roduista, jonka mukaan esimerkiksi afrikkalainen soturi saattoi olla ylempiarvoinen länsimaiseen porvariin verrattuna. Vastaavasti ”juutalaisuuden henkisiä ominaisuuksia” Evola näki muissakin kuin juutalaisissa.

Hieman kevyempää osastoa kirjassa edustavat Montin kuvailut mm. Milanon San Babilan torin alueella liikkuneiden uusfasistien vaatetuksesta: ”San Babilan fasistit käyttivät Ray-Ban -aurinkolaseja päivällä ja yöllä, heillä oli Barrows-merkkiset nilkkaan ulottuvat teräväkärkiset saappaat, mustat Lacoste-paidat, mustat reisitaskuhousut, Saksan armeijan maihinnousutakit ja sotilaallisen lyhyet hiukset. (…) Volkswagenin rinnalla toinen suosittu menopeli oli japanilainen moottoripyörä Kawasaki.” Myöhemmin 70-luvulla uusfasistien ulkomuoto muuttuu ja he alkavat vasemmistolaisten tapaan käyttää partaa ja pitkiä hiuksia sekä pukeutua villapaitoihin. Kirja rikkoo muitakin stereotypioita, kuten usein esitetyn väitteen uusfasisteista pelkästään miehistä koostuvina, ”misogyynisinä” ryhminä. Monti kertookin, kuinka NAR-ryhmän aktivisti, feminismistä ja ekologisista kysymyksistä kiinnostunut Francesca Mambro tuhosi pornoelokuvia esittäneen elokuvateatterin yhdessä muiden liikkeen naisaktivistien kanssa. Lisäksi yksi ryhmän johtavista aktivisteista oli tummaihoinen Giorgio Vale, jonka poliisit ampuivat omaan sänkyynsä vuonna 1982. Tutkinnan mukaan hän oli surmannut itsensä ampumalla itseään vasenta kättä käyttäen päähän, mutta koska hänen käsissään ei ollut ruutijäämiä, oli hän riisunut käsineensä laukauksen jälkeen.

Parhaita puolia Montin kirjassa on sen kyky tuoda esiin kuvatun ajan poliittisten jakolinjojen moninaisuus. Koko sodanjälkeisen ajan uusfasistiselle liikkeelle tyypillinen ongelma oli suhtautuminen kommunismiin ja toisaalta taantumukselliseen valtiovaltaan. Kommunismi nähtiin fasismin luontaisena vihollisena, joten oli luonnollista liittoutua porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa sitä vastaan. Myös Evola edusti tätä kantaa todetessaan, että kahdesta pahasta valittaessa on parempi valita yhteistyö porvarillisen oikeiston kanssa. Fasismi oli kuitenkin alusta alkaen sisältänyt myös voimakkaan sosiaalisen, jopa sosialistisen elementin, joka vei liikettä vasemmistolaisen ideologian suuntaan. Tultaessa kohti 1980-lukua tämä siirtyminen vasemmalle eteni niin pitkälle, että on kyseenalaista, voidaanko esimerkiksi Nuclei Armati Rivoluzionari (NAR) -järjestöä kutsua enää lainkaan fasistiseksi. Taistelu valtion hierarkkisia rakenteita vastaan oli ehkäpä oleellisin osa järjestön ideologiaa, ja punaisten sijaan sen tähtäimessä olivat enimmäkseen virkavallan edustajat. Tämä kehitys muodostui suureksi kontrastiksi perinteistä fasismia edustaneeseen MSI-puolueeseen nähden, jota oli aina pidetty ”järjestyksen puolueena” ja joka sitä kautta nautti kannatusta myös poliisien keskuudessa.

Katsottaessa tapahtumia jälkeenpäin on helppo todeta, kuinka turhaksi strategiaksi Punaisia Prikaateja imitoiva, valtiovallan edustajia vastaan kohdistunut uusfasistien aseellinen taistelu osoittautui. Avain minkä tahansa taistelun voittoon on kyky kieltäytyä taistelemasta samoilla aseilla sellaista vastustajaa vastaan, jolla on hallussaan näiden aseiden ylivoima. Koska valtio on laillistettu väkivaltakoneisto, ei sitä voi voittaa taistelemalla väkivaltaa käyttäen, ja ainoa keino vallankumousten toteutumiseen onkin ollut asevoimien ja poliisin saaminen myötämieliseksi omalle asialle. Niin sankarillista kuin kuolema taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan mm. Evolan mukaan oli, luodaan todellisten vallankumousten pohja aina ideologisilla ja metapoliittisilla tasoilla, ihmisten ajatuksiin ja arvoihin vaikuttamalla. Tähän johtopäätökseen on helppo päätyä, kun nähdään, että kumpikaan osapuoli, uusfasistit tai vasemmistolaiset, eivät pystyneet toteuttamaan vallankumousta Italiassa. Tästä, ja monesta muusta syystä, Mustat vuodet on tärkeä historiallinen oppikirja kaikille aikamme radikaaleille.

–

Anton Monti: Mustat vuodet. Uusfasismi Italiassa 1945-2016. (Tarke, 2017)

–

–

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut teoksen ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016).