SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Manchesterin todelliset uhrit

 

CHRISTOPHER PANKHURST  (suomentanut Timo Hännikäinen)

Mitä ”manchesterilainen” oikeastaan tarkoittaa? Kenties se tarkoittaa vain Manchesterin nykyisiä tai entisiä asukkaita. Tai kenties se on tietynlainen identiteetti, joka on ruumiillistunut lukuisissa sikäläisissä muusikoissa viime vuosikymmeninä. Otetaan esimerkiksi Guy Garvey, Elbow’n laulaja:

Ne manchesterilaiset, jotka joutuvat pelkäämään eniten hänen [Salman Abedin, Manchesterin pommi-iskun tekijän] eilisiltaisen tekonsa takia, ovat oikeat muslimit, todelliset uskovaiset jotka eivät usko väkivaltaan eivätkä tappamiseen keinona. Manchesterin monikulttuurinen historia on osasyy siihen, miksi kaupunki on niin menestynyt.

Juuri tällaisia lausuntoja olen kuullut kaikkialla mediassa heti sen jälkeen kun oli uutisoitu viimeisimmästä jihadistisesta verilöylystä, jossa kuoli 22 ihmistä, jotkut heistä peräti kahdeksanvuotiaita lapsia. Manchesterin henki, meille kerrotaan alituiseen, kiteytyy mantrassa jonka mukaan rakkaus päihittää vihan. Manchester on maailmankylä maailmankylässä.

Mutta mitä sanoi Morrissey, The Smithsin entinen laulaja ja legendaarinen manchesterilainen? Verilöylyn jälkeisenä päivänä hän julkaisi tällaisen lausunnon:

Raivo on monumentaalista.

Miten tämä saadaan koskaan loppumaan?

Theresa May sanoo, että tällaiset iskut ”eivät saa meitä murtumaan”, mutta itse hän elää luodinkestävässä kuplassa, eikä hänen selvästikään tarvitse käydä tunnistamassa nuorten ruumiita Manchesterin ruumishuoneilla. Lisäksi ”eivät saa meitä murtumaan” tarkoittaa, ettei tragedia saa häntä tai hänen maahanmuuttopolitiikkaansa murtumaan. Manchesterin nuoret ovat jo murtuneet – kiitos kuitenkin, Theresa. Sadiq Khan sanoo, että ”Lontoo seisoo Manchesterin rinnalla”, muttei tuomitse Islamilaista Valtiota – joka on ottanut vastuun pommi-iskusta. Kuningatar saa absurdia ylistystä ”väkevistä sanoistaan” iskua vastaan, muttei kuitenkaan peruuta tämänpäiväisiä puutarhajuhliaan Buckingham Palacessa – eikä Britannian vapaa lehdistö salli häntä arvosteltavan siitä. Manchesterin pormestari Andy Burnham sanoo, että isku oli ”ekstremistin” teko. Millaisen ekstremistin Ekstremistijäniksen?

Nykypäivän Britanniassa kukaan ei näköjään rohkene sanoa julkisesti sitä, minkä kaikki sanovat yksityisesti. Poliitikot kertovat etteivät pelkää, mutta he eivät koskaan joudukaan uhreiksi. Kuinka helppoa onkaan olla peloton, kun on suojassa tulitukselta. Kansalla ei ole sellaista suojaa.

Tässä ei hoeta ”rakkauden päihittävän vihan”. Kuten Morrisseylla usein on tapana, hän tuntuu tavoittavan halveksitun englantilaisen työväenluokan tunteet ja ajatukset, ihmisten jotka sosiaalisen ja taloudellisen osattomuutensa takia joutuvat elämään intiimissä kosketuksessa muslimimaahanmuuton realiteettien kanssa sen sijaan että tutkisivat aihetta yliopistokampukselta käsin. Kenties he ovat oikeita manchesterilaisia? Mutta varmaa on, ettei kukaan halua kuulla heidän ajatuksiaan Manchesterin iskusta, ellei heidän joukostaan ole etukäteen poimittu sellaisia, joiden mielipiteet ovat halal.

Tutkiessaan Englannin työväenluokan elinoloja Friedrich Engels tarkasteli erityisesti Manchesterin tehtaita. Pitkät työpäivät, epäterveelliset työolot ja taloudellinen riisto olivat järkyttäviä, ja monet hänen huomioistaan päätyivät Marxin teoksiin ja auttoivat muotoilemaan kapitalismin kritiikkiä. Engels ja Marx näkivät 1800-luvun Manchesterissa pääomien kertymisprosessin, jota kukaan yksittäinen kapitalisti ei kyennyt hallitsemaan. Se oli eräänlainen epäinhimillinen kone, hirviö joka vääjäämättä ahmi työläisiä polttoaineeksi yhä monimutkaisempiin tuotantoprosesseihin. Marx näki, että naiset ja lapset pakotettiin työpaikoille avustamaan kapitalistisen tuotannon laajentumista ja kasvattamaan sen voittoja, yhtäältä maksamalla heille pienempää palkkaa kuin miehille (ja siten polkemalla miesten palkkoja) ja toisaalta nopeuttamalla heidän avullaan teknologista kehitystä joka vähensi kuluja. Marx kirjoitti kauhistuneena siitä, miten naisten ja lasten oli pakko raataa miesten rinnalla, jolloin he joutuivat kohtaamaan törkeää kieltä ja käytöstä, jollaiselta heidät olisi pitänyt säästää. Hän vastusti pääoman ylivaltaa, koska uskoi työväenluokan suoraselkäisyyteen ja inhimillisyyteen ja kunnioitti työväenluokkaisen perhe-elämän perinteitä ja jatkuvuutta.

Yliopistoihin ja tiedotusvälineisiin turvallisesti linnoittautunut nykyvasemmisto halveksii työväenluokan vakiintunutta ja paikoillaan pysyvää luonnetta. Tätä luonnetta pidetään jälleen yhtenä todisteena työläisten heikoista älynlahjoista, samoin kuin heidän myönteistä asennoitumistaan Brexitiin ja epäluuloisuuttaan maahanmuuttoa kohtaan. Vasemmalla ei enää tarvitse esittää argumentteja kumotakseen tietyt ajatukset – pitää vain osoittaa, että ne ovat kouluttamattomien suosimia ajatuksia. Vasemmisto halveksii kouluttamattomia valkoisia kaksinverroin kiihkeämmin: he ovat valkoisten etuoikeuksien turmelemia, mutta liian tyhmiä luopuakseen niistä. Vasemmistolle korkeakoulutus on siirtymäriitti, jonka avulla valkoiset voivat oppia määrittelemään valkoisuutensa rakenteet ja tunnustamaan syntinsä. Suoritettuaan kolmivuotisen katumus- ja sovitusriitin he kelpaavat täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi, mutta, kuten kaikissa käännynnäisissä, heissä elää erityinen viha kääntymättömiä kohtaan.

Näiden valkoisten omaksuma identiteetti on loputtomiin muovailtava ja vaihdettavissa, mutta ennen kaikkea sen tulee olla itse valittu identiteetti. Vain ryysyköyhälistön on pakko asua samalla maatilkulla kuin heidän isänsä ja isoisänsä ja pitäytyä uneliaasti samoissa kielletyissä asenteissa, asenteissa joista yliopistojen on tarkoitus vapauttaa meidät. Valkoisille menneisyys on pahuuden tyyssija, ja moraalinen hyve piilee sen kieltämisessä ja valistuneemman sidonnaisuuden muodon valitsemisessa. Tällainen identiteetin valikointi käy käsi kädessä maantieteellisen liikkuvuuden kanssa, josta on tullut normi länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen, ja molemmat merkitsevät halukkuutta hylätä perintönsä ja tulla juurettomaksi. Näitä identiteettejä ilmaisevat sosiaalisen median sovellukset, profiilikuvafiltterit ja hashtagit – pääoman banaalit hieroglyfit.

Niin, keiden joukosta pitää etsiä jos haluamme löytää Manchesterin hengen? Vihaisesta, syntyperäisestä työväenluokasta, jonka esi-isien elämää Marx ja Engels halusivat kohentaa? Vai teräväpäisistä, sosiaalisen median tuntevista väliaikaisasukkaista, jotka niin hurskaasti ilmaisevat moraalista ylemmyydentuntoaan?

Viranomaisille nuoret, valkoiset pohjoisenglantilaiset elämät ovat halpoja ja uhrattavissa, kuten huomasimme Rotherhamin tapauksessa. 1800-luvulta 2000-luvulle työväenluokkaiset britit ovat olleet pelkkiä rattaita koneistossa. Mutta ne, jotka ovat pysyneet omalla maatilkullaan ja uskollisina englantilaiselle identiteetilleen, kuuluvat tarinaan joka on paljon kestävämpi kuin Facebook-trendi. Kun kosmopoliittisuuden tuulenpuuska lopulta tyyntyy, muutama engantilainen tammi seisoo yhä vanhalla paikallaan, juuret syvällä Englannin maassa.

Kirjoitus on alkujaan julkaistu Counter Currents -verkkolehdessä 25.5.2017.

 

%d bloggers like this: