Hajaannuksen aika on ohi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

”Enpä olekaan ennen nähnyt rotan uivan kohti uppoavaa laivaa”, sanoi Winston Churchill kun eräs konservatiivien kansanedustaja oli asettunut ehdolle täytevaaleihin Labourin riveissä. Politiikassa tällaisen absurdin ilmiön synnyttää toisinaan kyyninen vallanhimo yhdistyneenä häkellyttävän naiiviin käsitykseen oman poliittisen uskottavuuden kestävyydestä. Mutta harvoin sellaista on nähty yhtä räikeässä muodossa kuin tiistaina perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajotessa.

Eduskuntaryhmästä eronneet 22 kansanedustajaa olisivat yhtä hyvin voineet antaa Uusi vaihtoehto -ryhmälleen nimeksi ”Poliittinen itsemurha”, sen verran läpinäkyvästä omaneduntavoittelusta oli kyse. Instant-apupuolueella, jonka ainoa poliittinen ohjelma on ministerinpaikkojen säilyttäminen, ei ole poliittista tulevaisuutta. Viimeisetkin uskottavuuden rippeet vie se, että Uuden vaihtoehdon keskeiset hahmot Timo Soinia myöten olivat vain pari päivää ennen eroamista laukoneet julistuksia puolueen yhtenäisyydestä ja enemmistöpäätöksen kunnioittamisesta. Surkuhupaisin tapaus on Simon Elo, joka rahoitti vuonna 2015 vaalikampanjaansa myymällä signeerattuja kappaleita Jussi Halla-ahon kirjasta ja ilmoitti nyt eronneensa Halla-ahon johtamasta puolueesta jotta pystyisi ”katsomaan kaksivuotiasta lastaan silmiin.” Joko tämän hölmöläisjoukon toiminnassa on kyse häikäilemättömästä kulissientakaisesta juonittelusta tai kaoottisesta paniikkireagoinnista – kummassakaan tapauksessa Uuden vaihtoehdon ennuste ei ole hyvä.

Tapauksen häpeällisyydestä ja kivuliaisuudesta huolimatta otan sen seuraukset hyvillä mielin vastaan. Perussuomalaiset ovat kertaheitolla muuttuneet puolueeksi, jonka taakse kaikki Suomen kansallismieliset äärimmäisimpiä sirpaleryhmiä lukuunottamatta voivat asettua, ja kaiken kukkuraksi opportunistit puhdistivat itse itsensä puolueen riveistä. Kesäkuun 13. päivä ei merkinnyt hajaannusta vaan syksyn 2015 siirtolaiskriisistä alkaneen hajaannuksen loppua, keskenään kinastelevien nationalistiklikkien yhdistymistä. Perussuomalaisten tuleva linja painottaa kaiken todennäköisyyden mukaan massamaahanmuuton ja EU-sanelupolitiikan vastaisuutta. Sillä reseptillä on pitkin Eurooppaa onnistuttu haastamaan valtapuolueet ja horjuttamaan globalistista utopiaa.

On selvää, että Halla-ahon johtama Perussuomalaiset joutuu aluksi poliittiseen eristykseen. Vanhojen puolueiden pelko Unkarin ja Puolan skenaarion toistumisesta täällä on niin vahva, ettei yksikään niistä luultavasti suostu yhteistyöhön kansallismielisten kanssa. Kuitenkin yli puolet suomalaisista haluaa tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa, jollaista vain Halla-ahon Perussuomalaiset voi johdonmukaisesti ajaa. Kunhan puolue on selvinnyt kaoottisen välivaiheen yli, se voi odottaa tuntuvaa vaalimenestystä. Tie hallitukseen pysyy siltä toki suljettuna ilman aivan poikkeuksellista äänivyöryä, mutta kansallismieliset ovat ennenkin osanneet tehdä politiikkaa perinteisiin kaavoihin sitoutumatta. Vahva oppositioasema voi olla hallitusvaltaa hedelmällisempi, jos onnistuu pääsemään vaa’ankielipuolueeksi. Hyvä esimerkki siinä onnistuneesta puolueesta on Tanskan Kansanpuolue, ja saman tavoitteen ovat viimeksi saavuttaneet länsinaapurin ruotsidemokraatit. Ruotsidemokraatit kykenevät tällä hetkellä määrittelemään muiden tekemää politiikkaa siinä määrin, että Ruotsin Vihreän puolueen maahanmuuttopoliittiset kannanotot ovat jyrkempiä kuin tähänastisilla perussuomalaisilla ministereillä.

Halla-ahon voitto perussuomalaisten puheenjohtajavaaleissa oli eräänlainen demokraattinen vallankaappaus. Niin virallisten kuin epävirallisten verkostojen kautta kaikki muutosta haluavat puolueen jäsenet saatiin masinoitua Halla-ahon taakse. Se oli loistava, suurenmoinen esimerkki sellaisesta machiavellilaisesta politiikasta, jonka puutteesta arvostelin perussuomalaisia noin vuosi sitten. Tällainen kylmäpäinen rohkeus puolueen sisällä antaa toivoa ryhdikkyydestä myös laajemmassa poliittisessa pelissä.

Halla-aholla on kuitenkin puoluejohtajana eräs heikkous, joka on samalla hänen suurin vahvuutensa: kylmän analyyttinen tapa tarkastella asioita. Hän käsittelee asioita perusteellisesti mutta kuivasti, ja hänen esiintymisestään välittyy ujous ja vaivaantuneisuus. Kansanjohtajaksi hänestä ei ole. Tämä ei olisi suuri ongelma, jos hänen ympärillään olisi mestarillisia demagogeja. Mutta Timo Soinin lähdettyä puolue on menettänyt ainoan todella lahjakkaan populistinsa, olkoonkin ettei hänellä ollut juuri mitään todellista sanottavaa. Jos käynnissä oleva poliittinen taistelu voitettaisiin älyllä ja vedenpitävällä argumentaatiolla, se olisi voitettu jo. Voittajaksi selviytyy se, joka häikäilemättömimmin lietsoo joukkohenkeä ja osaa vedota niin jaloihin kuin alhaisiin tunteisiin.

Aiemmin perussuomalaisten ongelmana oli se, että populistinen tyyli uhkasi syödä politiikan sisällön. Nyt haasteena on populismin löytäminen uudelleen, tai kenties uudenlaisen populismin keksiminen. Perussuomalaisten populismi on ollut lähinnä SMP:n populismin jatkoa, ”unohdetun kansan” puolustamista johon on sekoittunut kristillissosiaalisia aineksia. Pienen ihmisen asialla olemisen eetos vesittyi pahasti hallituskauden aikana, ja puolueen hylkäsivät monet, jotka olivat nähneet siinä hyvinvointiyhteiskunnan puolustajan. Kannatuspohjansa maksimoidakseen puolueen pitäisi nyt joko herättää henkiin vähäosaisten asia ja hyvinvoinnin rakenteiden puolustaminen tai kehittää toisenlainen, kenties talousoikeistolaisempi populismin muoto. Itse olen taipuvaisempi kannattamaan ensin mainittua vaihtoehtoa niin eettisistä kuin pragmaattisista syistä. Nationalistin tulisi ymmärtää, miten kansallisvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta nivoutuvat yhteen, ja miten kansalaisten penseys massamaahanmuuttoa kohtaan kytkeytyy juuri huoleen hyvinvointipalveluiden kestävyydestä. Euroopassa on vaikea menestyä yhdistämättä politiikkaansa jonkinlaista sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimusta, eikä Yhdysvaltain republikaanien tyyppiselle populismille oikein löydy kasvualustaa tästä maaperästä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.