Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 9: Kontrasti

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on yhdeksäs luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi, Osa 7: Rohkeus, Osa 8: Palkkasoturi. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

Herään. Missä olen? Aivan niin! Tosiaan, makaan sängyssä, vieläpä oikein mukavassa sängyssä. Tämän he osaavat, ranskalaiset. Ovat muutenkin elämäntaiteilijoita. Oikeastaan oikein mukavaa väkeä. En vihaa heitä.

En kuitenkaan mielelläni kerro sitä kenellekään; sellaiset ajatukset on parasta pitää omana tietonaan. Ja kyllähän sen ymmärtääkin. Jos kerran käydään sotaa, käydään sitä sitten täysillä. Silti meidän rintamasotilaidenkin joukossa on miehiä, jotka rynnäköivät ranskalaisten juoksuhautaan rautaa ja räjähteitä kourissaan ja jotka valloittamassaan korsussa sitten lukevat Rabelais’ta, Moliérea ja Baudelairea.

Ja sitä paitsi: mitä olisimme ilman tätä hurjaa ja häikäilemätöntä naapurussuhdetta, joka aina puolen vuosisadan välein hioo meiltä ruosteen miekanteristä? Eurooppa yhtenä tasaisena, vehreänä niittynä, jolla käyskentelee niin paljon säyseitä eläimiä kuin kukaan jaksaa pistää suihinsa: niin kauan kuin germaaninen ja gallialainen veri kuohuu sydämissämme ja aivoissamme, säästymme tältä piinalta. Eikä pidä unohtaa, että tämän välttämättömyyden ymmärtävälle ja vihollisen arvon tunnustavalle taistoon käyminen merkitsee aivan omanlaistansa ritarillista nautintoa. Hienostuneen taistelun ajat ovat kuitenkin ollutta ja mennyttä, rahvas saa ottaa osaa myös tähän elämän ja kuoleman peliin, eikä se ole jättänyt vaistojaan kotiin. Miten se englantilainen yliluutnantti, jonka vastikään otimme vangiksi, tuli vielä ojentaneeksi minulle kellonsa ja tupakkarasiansa? Hän oli taistellut kuin gentlemanni ja kävi kauppaa kuin helppoheikki.

Ah, tämä kaikki käy yhä raskaammaksi, yhä ahnaammin sota hamuaa lonkeroillaan kaikkea selkeää tunnetta lihottaakseen itseään sillä pimeässä luolassaan. Ihmisten tappaminenhan ei ole sen kummempaa, kuolevathan he joskus kuitenkin, mutta heidän arvoaan ei saa kieltää. Ei, kieltää sitä ei saa. Ei meistäkään kauheinta ole se, että viholliset haluavat tappaa meidät, vaan se, että he lakkaamatta kaatavat vihaansa päällemme, etteivät he koskaan kutsu meitä muiksi kuin sakemanneiksi, hunneiksi, barbaareiksi. Se katkeroittaa. Onhan toki totta, että jokaisella kansalla on oma epämiellyttävä ihmistyyppinsä, ja juuri sille naapurien mielikuvat tapaavat perustua. Emme ole itse sen parempia, jokainen englantilainen on meille Shylock, jokainen ranskalainen markiisi de Sade. No, sadan vuoden päästä tälle luultavasti nauretaan, jos ei sitten taas käydä uutta sotaa. Asioiden tarkastelu vaatii aina nimenomaan etäisyyttä, niin paikassa, ajassa kuin hengessäkin.

Sänky on joka tapauksessa oikein mukava. Melkein kuin silloin, kun tuli kotiin lomille ja sai nukkua koko armaan aamun, nuoruutensa kukoistuksessa ja vailla huolia. Sitten pomppasi pystyyn, joi kahvit puutarhassa ja juoksi veljen kanssa metsään, vapaana kuin suvituuli ja mieli täynnä suuria suunnitelmia. Kerran meilläpäin pidettiin sotaharjoituksetkin. Miten trumpettien sointi kaikuikaan peltoaukeiden yli! Se oli kutsuhuuto, jota kuunteli henkeään pidätellen ihmeellisen värinän kulkiessa pitkin pojanvartaloa. Miehisyys se siellä kutsui, lippu, laukkaava ratsu ja huotrasta pilkottava miekka. Se oli ritarillinen ratsastusmatka aamuvarhaisella ja punainen hurme, joka syöksyi polttavasta haavasta. Se oli taistelu!

Niin, kun kaiken vain olisikin tiennyt etukäteen. Hienoa ritarillisuutta, tämä saastan ja mätänemisen seassa kahlaaminen. Muutama päivä sitten raahasin pahasti haavoittuneen veljeni tulituksen läpi, säiläni olen jo ajat sitten lähettänyt kotiin tarpeettomana. On tarkoituksenmukaisempaa heittää tervehdykseksi dynamiittipötkö vihollisen jalkojen juureen kuin ristiä miekanterät hienostuneesti.

Ulkona on varmasti hieno ilma. Syysaurinko sirottelee myöhäistä kultaansa kirkkaina kolikkoina verhojen läpi. Peilikirkas parketti, ruusunpunainen tapetti, kaappikello, marmorinen kamiina, kaikki kimaltaa niin suloisesti, että pitää mielihyvästä piehtaroida vällyissä. Miten kaikki vielä kerran muuttuukaan iloksi! Nyt lankeaa leveä, värisevä auringonvalon juova suoraan kapeissa kultaraameissa olevaan kuvaan, joka roikkuu minua vastapäätä. Watteaun taulu! Värit hehkuvat hienoina ja keveinä kuin perhosen siiven pinta, kuin hienostunut, harsonohuesti tanssittu menuetti. Niin, onko sellaista vielä? Onko sellaista vielä todellakin?

Ja vielä eilen kyhjötin kahden toverin kanssa maakuopassa, jonka edessä telttakangas lepatti märässä tuulessa. Hytisin vaiteliaana, piippua hampaiden välissä jauhaen, rautamöykkyjen ulvontaa ja räjähtelyä kuunnellen. Pam! Räiskis! “Kuule, ne tulevat koko ajan lähemmäs. Emmekö kuitenkin menisi mieluummin oikealle?” “Mitä turhia, kalpaten käy joka tapauksessa. Onko sinulla vielä tupakkaa? Tämä muuttuu koko ajan hullummaksi. Pidä varasi, ne hyökkäävät vielä tänään.”

Kyllä, vielä eilen tuijotin vastapäistä sortunutta saviseinämää tuntikausia kangistuneena ja hermostuneena. Näen sen vieläkin aivan selvästi edessäni, tuon ruskean seinämän, joka oli täynnään mustia piikiviä ja liitukiven lohkareita. Alaosastaan se hajosi jo liejuksi, josta pilkotti ammusten hylsyjä ja käsikranaatteja. Siellä seassa oli myös ruumis, josta tosin näkyi vain toinen jalka. Se oli pakostakin maannut siellä jo kauan. Jalka ei enää ollut jaksanut kannatella painavaa saapasta ja oli irronnut nilkan kohdalta. Luun pystyi näkemään aivan selkeästi, se oli kuoriutunut esiin ruskeasta, mätänevästä lihasta. Sitten tulivat karkea kudottu alusasu ja harmaat housut, joilta sade oli taas vaihteeksi huuhdellut kuran pois.

Oikeastaan minun olisi pitänyt jo kauan maata samalla tavalla. Musta neekerinkallo, josta sade on riipinyt hiukset pois tukkoina, ja pienet, kuivuneet kalansilmät syvissä silmäkuopissa, jossakin tantereella varisten seassa, rapistuneessa korsussa haisevien rottien keskellä tai ei-kenenkään maalla taukoamattomien kuulasuihkujen rikki repimänä. Se on ollut lähellä monta kertaa. Vielä eilen. Jokainen päivä, jona minussa henki vielä pihisee, on lahja, suuri, jumalainen, ansaitsematon lahja, jota pitää nauttia pitkin, juovuttavin siemauksin kuin kallista viiniä.

Hyppään ylös ja kastan pääni veteen. Pyyhkeestä, johon kuivaan itseni, huokuu hento tuoksu, joka hämärästi muistuttaa kauniiden, huoliteltujen naisten käsivoiteen tuoksua. Paidan päälle pukeminen on juhlallinen tapahtuma, ihmisyyteni uuden alun huipennus. Miten valkoinen, kahiseva pellava hyväileekään kehoa, niin rauhoittavasti ja kiihottavasti samalla kertaa. Miten yltäkylläisesti elämä tarjoaakaan kaikkea hienoa, nautintoja, joita osaa arvostaa vasta nyt. Saamme kiittää sotaa tästä tarpeesta heittäytyä elämään jokaisella solullamme käsittääksemme sen kaikessa loistossaan. Sitä varten pitää tuta myös maailman pahuus, sillä vain se, joka tuntee yön, osaa arvostaa valoa.

Ulkona kadulla kysyn vastaantulevalta siviililtä tietä uimahalliin. Minua ilahduttaa puhua ranskaa. Siitä syntyy minulle sellainen tunne kuin jokin kuitenkin sitoisi minua maahan, jota lyön haavoille.

Uimahallissa on ihanaa. Aurinko heittää lasikaton läpi välkehtiviä kuvioita vihreille kaakeleille. Liu’un intohimoisesti veden läpi. Ponnahduslaudalta minulle nauravat muutamat alastomat hahmot. Toverinikin ovat jo siellä; en aluksi lainkaan tuntenut heitä. Kun on aina nähnyt heidän ryömivän juoksuhautojen läpi kyyryssä ja kovettuneen rapakerroksen peitossa, hämmästyy noista jäntevistä, hoikista vartaloista, joiden lihakset heijastuvat märkänä hohtavan ihon alta kuin pehmeä marmori. Ovatpa he upean näköisiä! Melkein kaikilla on punaisia arpia, jotka hehkuva teräs on polttanut heidän lihaansa taistelussa. Kun he syöksyvät veteen ylhäältä kuin kiitävät nuolet, tuntee vaistomaisesti: noilla on rohkeutta.

Uimahallista kävelen hiljakseen museoon, joka sijaitsee aivan lähellä. Raikas syysilma tekee kosteat kasvot kylmiksi ja liukkaiksi, se saa silmät loistamaan. Museon saleissa on hollantilainen taulu toisensa perään. Aivan niin, Flanderi on tässä aivan lähellä. Nämä kalamarkkinat, kyläkapakat ja maalaistanssit henkivät rattoisuutta, elämänhalua ja maanläheistä nautintoa. Elämän kuohuva virta on ohjannut pensseliä. Tänään tarvitsen lämpöä; Goyan teoksista en saisi mitään irti. Lasin takana on myös kokoelma japanilaisia miniatyyrejä, ihastuttavia käsityön mestariteoksia, eebenpuusta, jadesta ja norsunluusta muotoiltuja veistoksia, tummasta kuparista muovattuja hahmoja, jotka on silattu kullalla ja hopealla. Tarkastelen pitkään mustekalan kiemuraista lonkeroa, joka on veistetty kellertävästä norsunluusta ja jossa on lukemattomia tummempia imukuppeja. Lonkerolla istuu pikkiriikkinen metallinvihreä kärpänen. Tämän idean on varmasti synnyttänyt pikainen syrjäsilmäys kävelyllä meren rannalla. Melonitkin ovat saksanpähkinän kokoisia, jokainen siemenkin on mukana, pieniä kilpikonniakin siellä on kuviollisine selkäpanssareineen sekä pikkuinen apina, joka lyö rumpua. Kaikki on niin täydellistä, ettei sitä pystyisi kuvittelemaan paremmaksi, kun sen kerran on nähnyt, ja se herättää tuota puhtainta iloa, joka saa katselijan kokonaan uppoutumaan näkemäänsä.

Iltapäivällä menen taas kaupungille heräilevän hyörinän ympäröimänä. Suurkaupunkilaisen harjaantuneella vainulla astelen vilinän lävitse aivojen suodattaessa alati vaihtuvien näkymien tulvaa vaivattomasti ja tarkasti. Näyteikkunoita, kirjakauppoja, kolisevia raitiovaunuja ja autoja, saksaa, ranskaa ja flaamia sekaisin, naisia, jotka kansoja erottavista muureista huolimatta ovat yhä Pariisin virtausten ulottuvissa; tämä kaikki kohtaa toisensa ja yhdistyy hohtavaksi, joka suuntaan haarautuvaksi elämän kuvaksi. Tämä olemassaolon erilaisimpien muotojen virta iskee laineensa minua vastaan sitäkin vahvemmin, kun muistaa, että vielä vuorokausi sitten olin pelkkä alkuihminen, joka majailee luolissa ja kamppailee silkasta eloonjäämisestä. Siksi tunnen, että olemassaolo on huumaa ja elämä, villi, hullu, kuumeinen elämä, on kiihkeä rukous. Minun pitää ilmaista itseäni teoilla, millä hinnalla hyvänsä, jotta tajuan väristen: minä elän, vielä minä elän. Heitän vastaantuleviin tyttöihin pikaisen, kiinteän silmäyksen, ja olen iloinen, kun he pakostakin hymyilevät. Pistäydyn kauppaan ja ostan itselleni savukkeita, parasta laatua, bien entendu. Pysähdyn jokaisen näyteikkunan eteen katselemaan vaatteita, siroja koruja ja kirjoja. Syön päivällistä pienessä tavernassa, eikä mitään saa puuttua, ei myöskään kupillinen mokkakahvia eikä liköörikarahvi aterian lopuksi.

Sitten astelen taas katujen ja aukioiden halki, jotka nyt kylpevät valossa. Vähitellen saavun esikaupunkialueelle, jonka kerrostalorykelmät nousevat iltaan paljaina ja synkkinä. Valoja on päällä vain harvakseltaan. Jään seisomaan erään sillan kaiteen äärelle ja tuijotan kanaalin mustaan peiliin. Olen tullut surulliseksi, kaikki on yksinäistä ja outoa. Tuuli repii syksyisistä puista kokonaisia lehtikimppuja, ne lentävät rapisten ohitseni ja putoavat veteen. Rahtivene liukuu äänettömästi esiin sillan alta kuin pitkä, musta ruumisarkku.

Miten vihamielistä tämä kaikki onkaan. Esineet keinahtelevat sumussa, pian ne ovat kuin utua, kuin aavemaista, epätodellista värinää, kohta ne astuvat pilkallisina esiin kohmeisesta maisemasta. Samanlaisia väristyksiä tuntee jouduttuaan vieraaseen hotellihuoneeseen tuntemattomassa kaupungissa tai lukiessaan melankolisuudesta mieletöntä venäläisrunoilijaa. Nojatessani veden ylle ojentautuvaan rautakaiteeseen tietämättä, mistä alla virtaava joki saa alkunsa ja mihin se vie, sieluni joutuu tuon apeuden kouriin, joka aika ajoin nousee sisältämme kuin lyijynraskas usva. Se saa kaiken näyttämään silmissämme tyhjältä ja värittömältä, koska se riistää kaikelta olemuksen. Ympäröivä tila häviää kylmäksi loputtomuudeksi, ja tunnen olevani vain mitätön hiukkanen, jonka ympärillä arvaamattomat voimat lakkaamatta riehuvat. Olen niin väsynyt, niin tympääntynyt, että toivoisin olevani kuollut. Palkkasoturi, vaeltava ritari, joka on ehtinyt hajottaa monta peistä ja jonka harhakuvat hajoavat pilkalliseen nauruun. Tunnen ehdottoman varmasti, että kaikkien tapahtumien takana piilee jokin tuntematon suunnitelma, jokin hirvittävä tarkoitus. Olen sen joskus aikaisemminkin aavistanut mielettömän huuman pohjalla tai kammottavissa unissa, olen vain elämän aallokossa unohtanut sen jälleen. Sellaisille asioille tapaa nauraa, kun astelee valossa levänneenä ja terveenä; kun ne sitten tulevat kohdallemme, kaikki varmuus särkyy silmänräpäyksessä kuin lasi ja uni. Jokainen meistä on kokenut samankaltaista, mutta olemme unohtaneet sen, koska meidän on ollut pakko.

Silloin kuuluu kevyitä askeleita, jotka puoliksi katoavat tuulen kohinaan. Esiin astuu hahmo, joka katsahtaa minuun pikaisesti. Minun on pakko puhutella häntä, niin kuin minun olisi pakko puhutella jotakuta, jonka kohtaisin autiolla saarella. Hän ei juuri vaikuta hämmästyvän siitä, ja kuka voisikaan olla siitä yllättynyt, jos kulkee tällä esikaupunkialueella tähän aikaan? Nainen on todennäköisesti katutyttö, mutta palkkasoturi ei ole nirso, ja tunnen vastustamatonta tarvetta päästä jonkun seuraan, vaikka tuo seura sitten olisikin huonointa mahdollista.

Nyt kuulen myös esikaupunkialueen nimen: Moul Vaux. Sitä, mihin kanava laskee, ei nainenkaan tiedä, ehkä Deûle-jokeen. Se rauhoittaa minua hieman. Hän kertoilee avoimesti ja vaatimattomaan sävyyn; kuuntelen häntä ahnaasti. Aiemmista, sotaa edeltävistä ajoista, kun elämä oli onnellisempaa kuin nyt. Kun vielä oli viiniä ja vaaleaa leipää, ja kun pelloilla kaupungin porttien edessä vielä pidettiin hilpeitä juhlia musiikin ja tanssin säestyksellä. Hänen miehensä on työläinen, ollut jo pitkään sotimassa rintaman tuolla puolen. Missähän hän lienee? Ehkä hän on jo kauan maannut jossain niistä suurista hautausmaista, jotka koristavat rintamia kaikkialla. Ehkä hän on parhaillaan Pariisissa joku toinen rinnallaan? Tai ehkä hän on väijyksissä juoksuhaudan pimeiden seinämien välissä jossakin laukausten välähdyksien valaisemassa yössä. Voi olla, että minä ja hän olemme kohta vastakkain, aivan lähellä toisiamme, aavistamatta siitä mitään. Ainoastaan luotiemme avulla lähetämme terveisiä toisillemme.

Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä? Kuukaudet ovat muuttuneet vuosiksi, uutisia sieltä ei kuulu ikinä, eikä tämä kirottu sota lopu milloinkaan. Ei kotona jaksa aina yksinään istua. Sota on suuri onnettomuus minulle, sinulle ja koko maailmalle.

Hänen asuntonsa on koruton, keittiö, makuuhuone, kuusipuiset huonekalut. Seinillä riippuu öljypainoksia ja hääkuva. Nainen on hunnussa ja mies frakissa, he ovat kömpelösti käsikynkässä, valokuvaajan ohjeesta kylki kyljessä. Keskustelemme hiljaisella äänellä, taukoamatta, meistä molemmista on hyvä istua kamiinan edessä, jossa loimuaa risukimppu, ja saada olla jonkun seurassa. Ihminen on ypöyksin tässä suuressa maailmassa, jonka läpi käy sodan henkäys. Jo kuukauden päästä tämäkin kaupunki saattaa olla rauniokasa, ja ehkä jo huomenna tämä sydän ja nämä aivot, jotka niin tiukasti tahtovat tarrautua elämään, eivät enää kykene tuntemaan veren kuohua. Auringon välkehtiessä aamuisin olemme rohkeita ja tunnemme taistelun tuoksinassa elämän hohdon, mutta iltaisin toivomme voivamme istua yhdessä hiljaa ja rauhassa lämpimän tulen ääressä.

Erotessamme talon ovella hän sanoo kostean tuulen puhaltaessa eteisen läpi: ”Je ne t’oublierai pas.” En unohda sinua. Uskon hänen todella tarkoittavan sitä. Menen sillan yli takaisin kaupunkiin, kädet manttelin taskussa, pää painuneena. Kannukset kilisevät joka askeleella.

Rue de Lille -kadulla minua vastaan tulee eräs toveri.

”Missä ihmeessä sinä olet piileksinyt? Me lähdemme varhain huomenaamulla rintamalle.”

”Rintamalle? Ei! Juurihan olemme päässeet pois!”

”Ollutta ja mennyttä. Tule mukaan, tiedän pienen kapakan, jossa on rattoisaa kallistaa kolpakkoa. Siellä on vanhaa portviiniä, tammipuiset nojatuolit ja flaamilaiset tarjoilijattaret.”

Hän laittaa kätensä hartioilleni, ja menemme kapakkaan.