Taistelu sisäisenä kokemuksena, osa 7: Rohkeus

ERNST JÜNGER   (suomentanut Olli Virtanen)

–

Tämä kirjoitus on seitsemäs luku Ernst Jüngerin pitkästä esseestä ”Taistelu sisäisenä kokemuksena” (Der Kampf als Inneres Erlebnis, 1922). Aiemmin ilmestyneet osat: Osa 1: Johdanto, Osa 2: Veri, Osa 3: Kauhu, Osa 4: Juoksuhauta, Osa 5: Eros, Osa 6: Pasifismi. Jüngerin essee on tutkielma ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta hänen oman sukupolvensa maailmankuvaan ja koko Euroopan henkiseen ilmapiiriin. Sarastus julkaisee Olli Virtasen suomennoksen esseestä ”jatkokertomuksena” muutamassa osassa. Jüngerin henkilöhistoriasta ja tuotannosta voi lukea laajemmin Heikki Länsisalon kirjoituksesta ”Ernst Jünger – Kirjailija, filosofi ja rintamamies”, joka ilmestyi Sarastuksessa tammikuussa 2013.

–

Kallisarvoisinta on toki miehinen rohkeus. Veri syöksyy suonien läpi jumalaisina kipunoina, kun ryntää taistoon tantereiden halki oman urheutensa selkeästi tiedostaen. Soturin askelten tieltä lakoavat maailman kaikki arvot kuin hennot korret. Tällaisina luonteenlujuuden tähtihetkinä tuntee kunnioitusta itseään kohtaan. Mikä voisi olla taistelevaa ihmistä pyhempi? Jumala? Koska olemme hänen kaikkivaltiutensa edessä yhtä voimattomia kuin aseen suusta lentävää luotia vastaan? Oi, tunteista jaloimman koki aina uupunut, yksinäinen, joka heilautti aseensa kylmenevässä kourassaan vielä viimeiseen iskuun. Eikö meidänkin naurustamme kuulu liikutus, kun pikkuruiset eläimet nousevat puolustautumaan meitä vastaan, vaikka voisimme murskata ne yhdellä sormella?

Rohkeus on tuuli, joka ajaa ihmisen kaukaisille rannoille, avain kaikkiin aarteisiin, vasara, joka on takonut mahtavia valtakuntia, kilpi, jota ilman yksikään kulttuuri ei säily. Rohkeus on itsensä alttiiksi panemista seurauksista piittaamatta, rohkeus on hengen isku ainetta vastaan, tuli mitä tuli. Rohkeus merkitsee sitä, että antaa naulata itsensä yksin ristille asiansa puolesta. Rohkeus merkitsee sitä, että viimeisenä hetkenään, viimeisellä hengenvedollaan vielä vannoo sen aatteen nimeen, jonka puolesta taisteli ja kaatui. Kirottu olkoon aika, joka koettaa viedä meiltä rohkeuden ja miehet!

Jokainenhan sen tuntee, ja silti sitä on niin vaikea määritellä. Rohkeudessa on jotain vastustamatonta, joka toiminnan hetkellä tarttuu sydämestä sydämeen. Sankaruuden tunnetta ei voi helposti vastustaa kukaan, ellei ole luonnoltaan tyystin turmeltunut ja alhainen. Varmasti aate pyhittää taistelun; vielä vahvemmin taistelu pyhittää aatteen. Miten vihollistaan muutoin voisi kunnioittaa? Vain urhea mies saattaa sen täysin ymmärtää.

Taistelu on edelleen pyhä, se on Jumalan tuomio kahden aatteen kesken. Luontoomme kuuluu asiamme puolustaminen aina vain lujemmin, ja näin taistelu on viimeinen neuvomme ja vain se, minkä puolesta on taisteltu, on oikeata omaisuutta. Yksikään hedelmämme ei kypsy, jos se ei ole joutunut kestämään rautamyrskyä, ja myös parhaan ja kauneimman puolesta pitää ensin taistella.

Joka näin kaivautuu taistelun syvimpään olemukseen saakka ja kunnioittaa aitoa taisteluhenkeä, kunnioittaa sitä silloin kaikkialla, myös vihollisessa. Sen tähden sovinnon tulisi taistelun jälkeen syntyä ensiksi juuri rintaman sotilaiden välille. Kirjoitan soturina; se ei ehkä ole ajan hengen mukaista, mutta minkä vuoksi me soturit emme koettaisi kohdata toisiamme omalla, miehisen rohkeuden polullamme? Osaksemme ei voi koitua suurempi epäonni kuin on koitunut valtionjohtajille, taiteilijoille, oppineille ja kirkonmiehille heidän valitsemallaan tiellä. Emmekö pudistaneetkin usein sellaisia käsiä, jotka vielä äsken olivat viskoneet meitä kranaateilla, kun taas kansojemme johtajat upposivat yhä syvemmälle vihansa suohon? Emmekö pystyttäneet ristejä myös vihollisen haudoille? Säädyllisimpiä olimme aina me, jotka päivä toisensa jälkeen yhä uudestaan kastoimme kätemme vereen. Taistelu on ennalta määrätty elämänmuoto, mutta sitä voi jalostaa ritarillisuudella. Ja taistelun mahtavimpaan ilmenemismuotoon, sotaan, pätee sama kuin uskontoon. Ihmiskunta rukoilee useita jumalia, jokaisessa jumalassa totuus ilmenee omassa erityisessä muodossaan. Kaikki valinnat eivät ole samanarvoisia, sellainen puhe on demokraattista hölynpölyä. Niin kauan kuin on olemassa poikkeusyksilöitä, niin kauan on pakko olla myös pieniä ja suuria kohtaloita. Ja jokaista, joka tietoisesti ryntäsi surman suuhun, ajoivat eri asiat, mutta jokaisella oli siihen syynsä. Niin kuin arvostaa niidenkin uskoa, joita vastaan joutuu ehkä taistelemaan, niin pitää arvostaa heidän rohkeuttaankin.

Soturi uurastaa asiansa puolesta tarmokkaimmin; sen osoitimme me maailman rintamamiehet, kukin omalla paikallaan. Olimme parempien päivien palkollisia, löimme rikki maailman jähmettyneen kuoren, jotta henki pääsisi taas virtaamaan. Me muokkasimme maailman uudet kasvot, vaikka harva sitä ehkä tunnustaakaan.

Tämä jää monilta vielä näkymättömiin tapahtumien pilviverhon taakse: ponnistusten suunnaton määrä kätkee sisäänsä yhteisen nimittäjän, joka liittää meidät kaikki toisiimme. Yksikään ei kaatunut turhaan.

Tätä ei nimittäin voi tavoitteilleen omistautuva taistelija jättää huomiotta, eikä tällä oivalluksella ole taistelun kannalta mitään arvoa, sillä se heikentää taistelun iskuvoimaa: joskus on tuleva hetki, jona kaikki tavoitteet pakostakin sulautuvat yhteen. Taistelu ei ole pelkkää tuhoamista, vaan myös synnyttämisen miehinen muoto, eikä näin ollen taistele turhaan sekään, joka kamppailee väärän asian puolesta. Tämän päivän ja huomisen viholliset ovat sidoksissa toisiinsa tulevaisuuden maailmassa, se on heidän yhteinen työnsä. Ja tekee hyvää tuntea kuuluvansa tuohon lujan eurooppalaisen moraalin piiriin, joka massojen hälinän ja laumasieluisuuden ylle nousten kannustaa itseään yhä lujempaan kilvoitteluun aatteensa puolesta. Tämä moraali ei pohdi sitä, mitä joutuu vaaralle alttiiksi, vaan pitää katseensa yksinomaan määränpäässä. Se on vallan jalo kieli, joka kuulostaa korvissamme kauniimmalta ja huumaavammalta kuin mikään aikaisempi. Se on kieli, jolla on aivan omat arvonsa ja aivan oma syvyytensä. Tästä kielestä tekee hienostuneen se, että sitä ymmärtävät vain harvat, ja on selvää, että vain parhaat — toisin sanoen rohkeimmat — pystyvät ilmaisemaan itseään sillä.

Me kuitenkin koimme sen ajan, jolloin rohkea mies oli paras, ja jos tästä ajasta ei jäisikään jäljelle muuta kuin muisto tapahtumista, joiden tiimellyksessä ihminen ei ollut mitään ja hänen asiansa kaikki, niin voimme kuitenkin muistella sitä ylpeyttä tuntien. Koimme ajan, jolloin oli oltava rohkea, ja rohkeus — toisin sanoen se, että on minkä tahansa kohtalon mittainen — on hienointa ja tunteista ylpein.

Yhä uudestaan valtavien taisteluiden hyökkäysten sekasorrossa sai hämmästyä sitä voimainponnistusta, johon ihminen on kykeneväinen. Hetkinä ennen myrskyn puhkeamista, jolloin oudosti muuttuneessa tietoisuudessa kaikki ulkoinen jo suli huumaan, katse vilahti vielä kerran harmaisiin juoksuhautoihin kyyristyneiden hahmojen yli. Siellä oli se miekkonen, joka lakkaamatta sormeili taisteluvyötään, mies, joka turtana tuijotti savisia seinämiä, entinen palkkasoturi, joka poltteli viimeistä savukettaan. Kuolema kohosi ahnaana heidän kaikkien edessä. He seisoivat viimeisellä rajalla, ja tuona lyhyenä aikana heidän täytyi vielä selvittää tilit itsensä kanssa. Vielä kerran eletty elämä nousi heidän mieleensä, vielä kerran maailman koko kirjo vilisi filminä heidän aivojensa läpi. Mutta jotain ylevää oli siinä, että kun pilli soi hyökkäyksen merkiksi, tuskin kukaan jäi paikoilleen. Ne, jotka heilauttivat itsensä juoksuhaudan reunan ylitse, olivat selviytyjiä, siitä seurasi myös se seesteisyys, jolla he astelivat tulen läpi.

Sitten seurasi vain jaloimmille luonteille suotu huuma omasta rohkeudesta. Ryntääminen vihollista kohti halki kenttien, joiden yllä liehuu kuolon lippu, on toiminnan puhtain muoto. Se on eloa täysillä. Se ei tunne kompromisseja; siinä on kyseessä kaikki tai ei mitään. Panos on korkein mahdollinen, jos käteen jää musta pekka, kaikki on mennyttä. Eikä ole enää kyse pelistä, peliä voi yrittää uusiksi, tässä on erheen jälkeen kaikki peruuttamattomasti ohi. Se siinä juuri on niin valtaisaa.

Niin soturit kompuroivat taistelun huumassa eteenpäin, kuin sumuun singotut nuolet, tanssijat tuntemattomilla tanhuvilla. Kuitenkin tähän meluisaan, tulituksen alati rikki repimään harsoon kietoutui paljon enemmän kuin hetken huuma. Rohkeutta voi verrata tanssiin. Tanssijan henkilö on muotoseikka, vähäpätöinen, tärkeää on vain se, mitä hänen liikkeensä hunnun alla nousee ja laskee. Samoin on rohkeuskin sen syvimmän tietoisuuden ilmaus, että ihmiseen kätkeytyy ikuisia, tuhoutumattomia arvoja. Miten muuten ainutkaan voisi tietoisesti astella kuolemaa kohti?